torstai 31. joulukuuta 2020

Antti Heikkinen: Einari

14-vuotiaasta alkaen metsätöitä tehneestä vieremäläisestä pientilan pojasta Einari Vidgrenistä kasvoi merkkihenkilö alallaan. 

Ponsse on Vidgrenin suunnittelema metsäkonemerkki ja yhtiö, joka on maailmanmarkkinoiden johtava, työllistää 1 600 henkilöä suoraan (ja epäsuorasti monin verroin, arvelen) ja on palkittu niin vienninedistämisestä kuin muotoilusta sekä, tärkeimpänä, asiakkaiden luottamuksella. Josta kertoo markkinajohtajuuden lisäksi muun muassa valinta vuonna 2020 kolmatta kertaa peräkkäin Suomen maineikkaimmaksi yritykseksi Luottamus&Maine-tutkimuksessa.

Kyseessä on huima ryysyistä rikkauksiin -tositarina, jonka Antti Heikkinen kertoo mehevästi. Heikkinen on nappivalinta tarinan kirjaamaan. Itsekin pohjoissavolaisena hän tavoittaa niin Einari Vidgrenin kuin muiden Ponssen vaikuttajien puheen ja hengen, ja rikkaalla ilmaisukyvyllään saa esiin ne seikat, jotka elämäntyössä ja yrityksessä ovat tärkeimmiksi nousseet.

"Erkki ja Lassi ihmettelivät, kuinka monta konetta Einari aikoo rakennuttaa. - Sen verran monta, että tulloo hyvä! Nyt tehhään poijjat oikein metsien Mersu! Einari julisti ja paukautti nyrkillä kämmeneensä." 

Yksi tärkeimmistä oli Einarin halu olla paras, kaikessa. Kilpailuhenkeä, sisua ja sinnikkyyttä tarvittiin, kun tavoitteena oli "mualiman paras mehtäkone". Ja ankaraa työntekoa, totta kai. Sekä oikeiden kumppanien ja työkaverien valintaa. Sellaisen seikan olen menestyjissä havainnut, että pelkkä rahan hamuaminen ei riitä: on oltava intohimo tekemiseen, maallinen hyvä seuraa sitten mukana, jos taidot ja työnteon määrä riittävät. Einarilla riittivät. Ja hänen perheellään, joka on tiiviisti mukana yrityksen toiminnassa. Yritystä tuli tyrkyteltyä välillä sijoittajille, muttei Einari voinut sivusta katsoa, kun hommat kääntyivät hänen mielestään väärään suuntaan. Niinpä omistus palautettiin Vidgreneille, ja se jatkaa toimintaansa menestyksekkäästi, vielä pitkään, toivomme. 

Ei Einarin vuonna 2010 päättynyt elämäntaival pelkkää auvoa ja rahassa rypemistä ollut, todellakaan. Raskas työ vaati veronsa, perhe ja vaimo jäivät vähemmälle, erokin tuli. Fysiikkaa rasittivat pitkät päivät ja epäsäännöllinen elämä. Tarina on klassinen esimerkki myös yrittäjyyden ja menestyksen synkistä puolista. Jos kohta myös huveista ja onnen hetkistä, joita matkan varrella riitti, iloisista illanvietoista raveihin ja Bentleyn ostoon tai onnistuneista liikeneuvotteluista omien poikien yhtiöön tuloon. Huumoria ja lämpöä ei kovasta bisnestarinasta puutu. 

Kirja kiinnosti siksikin, että metsäkoneet ovat minulle tuttu asia myös työn kautta. Viestintätoimistoaikoinani sain osallistua Ponssen kilpailijan Timberjackin, sittemmin John Deeren, viestintään. Heidän asiakas- ja henkilöstölehtiään tehdessä tuli perehdyttyä niin kokopuu- kuin tavaralajimenetelmiin kuin alan kovaan kilpailuun. 

Mutta tämä kirja keskittyy ihmiseen, Einariin, josta lukiessa on pakko innostua. Mahtava elämäntarina, mahtava kirja. 

Kenelle: Bisnesihmisille, ura- ja elämäntarinoiden ystäville, esikuvia etsiville, metsätaloudesta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjavinkkien Kini ehottomasti suosittelee kirjaa kelle tahansa, vaikkei Einari noin ensikuulemalta tutulta tunnukaan. 

Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.



keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Kolme kivikovaa dekkaria

Huippudekkarien tutut elementit ovat läsnä näissä kirjoissa, juuri kuten kuuluu. 

Uskollinen lukija -kirjassa tavattujen poliisien työ väkivaltarikosyksikössä jatkuu. Päätähti Jessica Niemi
tekee työtään aivojen ja lihasten lisäksi sydämellä: rahan perässä hän ei ole. Seeckiä lukeneet tietävät, miksi, mutta kirjan voi hyvin lukea ilman ennakkotietoja, sen verran taustaa valotetaan. Ja koska Jessica haluaa pitää salaisuutensa, mikä minäkään olen siitä lavertelemaan. Tuttu elementti on siis poliisi, jolla on henkilökohtainen salaisuus. 

Yleensä kuvioon kuuluu myös joko ylettömän ihana tai täysin paska pomo. Jälkimmäistä lajia edustaa Helena, "Hellu", joka aloitti väkivaltarikosyksikön esimiehenä Ernen lähdön jälkeen. Hän kutsuu Jessicaa sinnikkään ärsyttävästi sukunimellä ja yrittää löytää tästä heikkoja kohtia omaa valtaansa vahvistaakseen. Luulen, että monelle työssäkäyvälle tulee henkilöstä mieleen joku organisaatiosta tuttu! 

Luonnollisesti tukena ovat luottokollegat. Jessicalla heitä ovat Jusuf ja Rasmus sekä Nina, jonka kanssa välit tosin ovat viilenneet. Kun he tutkivat rikospaikkoja, tie vie poliisiasemalta majakalle, yökerhoon sekä netin syövereihin, blogimaailmaan. Netissä on vaikea peittää jälkiään, ja influenssereita voidaan hyödyntää markkinointiin, myös laittomien tuotteiden, totta kai. Kiintoisa kuvio tästä! 

Syyllisen etsintään liittyy partaveden tuoksu, manga sekä vaihtoehtohoidot ja yleinen hörhöys. Kirjailija ripottelee vihjeitä, joita lukija joko huomaa heti tai sitten tajuaa vasta myöhemmin, kuinka vain, minulla yleensä jälkimmäistä. Jännitys pysyy kutkuttavasti yllä. Teksti on kirjoitettu elokuvamaisiksi kohtauksiksi, jotka on helppo hahmottaa.

Erityiskiitos tutuista paikoista, joissa Helsingissä liikutaan. Töölöä, Kamppia, Kalliota... Jopa teinivuosien kotitaloni on mainittu (Kirstinkadun ja Castreninkadun kulma)! On kiva kuljeskella mukana, vaikkeivat tapahtumat ole mukavia; järjestäytynyt rikollisuus, huumeiden käytön kasvu ja nuorten hyväksikäyttö eivät ole leikkiä, mikä tuppaa viihtyessä unohtumaan.   

Sulavaa sujuvuutta, vauhtia ja yllätyskäänteitä huolellisesti paketoituna. Jännäri päättyy tätä kirjoittaessa juuri sopivaan hetkeen: jouluaattoon.

Max Seeck: Pahan verkko. Tammi 2020.  Päällys Markko Taina.


Arttu Tuomisen punoma juoni täräyttää sen verran, että ensimmäistä kertaa ikinä dekkarin lukemisen jälkeen jään pohtimaan sen henkilöitä, kuten omalaatuista ylikomisario Henrik Oksmania ja hänen kollegaansa Paloviitaa omine (aviollisine) ongelmineen. Myös tässä on naispomo, Susanna Manner, ja yhtenä kollegana terävä rikoskomisario Linda Toivonen. Ilahduttavaa, että naiset nousevat johtoon, ainakin kirjoissa!

Pastori jää myös mieleen. Sekä Seeckillä että Tuomisella on tarinassa isohko rooli papilla ja kirkolla; onko niin, että sieltä suunnasta nyt kaivattaisiin pitkästä aikaa yleisemmin henkisiä apuja ja kannanottoja, kun maailma on yhä kaaosmaisempi? Ainakin Tuomisen pastori suomii kovin sanoin kirkon vanhoillisuutta. Juoni nostaa kärkeen homofobian, äärioikeiston ja rasismin nousun, mikä tuo pelottavia kaikuja todellisuudesta. Lähettilääksi nimetty murhaaja tekee uhkauksiaan videoilla. 

Netin ja somen kautta on helppo vaikuttaa heikkoihin, kaltoinkohdeltuihin ja pelokkaisiin, kirja tuntuu sanovan. Mikä tahansa aate, jota tuo lohtua, vetää puoleensa. Viha on pelkoa, ja kuten kirjassa monen kohdalla, lapsuuden traumojen purkamista, mutta mihin päädytään, jos joku päättää olla piittaamatta muista ja yhteisistä säännöistä ja laeista ja etsiä hyvitystä väkivalloin? 

Tuominen kertoo tarinaa yksityiskohtaisesti, joskus tuskastuttavankin tarkasti ja hieman toistollakin, mutta täytyy myöntää, että se tehoaa. Ja tuntuu jotenkin hyvin suomalaiselta, Seeckin sulavuuteen verrattuna. Henkilöistä alkaa tietää enemmän kuin toivoisi. Eikä tapahtumien käänteitä pysty arvaamaan etukäteen. Kuka tahansa voi olla jotain täysin muuta kuin miltä näyttää. Ja yksi opetus näyttäisi olevan, että omalla kohdalla erilaisuuden hyväksyminen on vaikeinta. 

Päätapahtumapaikka on Pori, jota en tunne paria jazz-käyntiä lukuunottamatta, tarkkaan kuvattuna paikallistuntemusta omaaville varmasti yhtä kiintoisaa kuin Seeckin kirjan kulku minulle. 

Tuominen osuu napakymppiin yhteiskunnallisessa analyysissaan, vihan ja pelon noustessa ja näyttäytyessä natsien ja fasistien ihannointina. Ihanteita ja pelastusta kaipaavat eivät käänny kirkon puoleen, vaan kavereiden ja tuttujen. Erinomainen, fiksu ja ajankohtaan iskevä tarina kotimaisille dekkarien ystäville. 

Arttu Tuominen: Hyvitys. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen. 


Hieman toisenlaista jännitystä tarjoaa Lucy Foley. Poliisi ei ole pääosassa, vaan vain vilahtaa kertomuksessa englantilaisesta ystäväjoukosta, joka matkustaa Skotlantiin viettämään vuodenvaihdetta.

Henkilöitä on paljon, mutta joukko on helposti lukijan hallittavissa. Hotellia pitävä Heather ja hänen apulaisensa tuovat oman lisänsä kaveriporukkaan, joka on tuntenut toisensa pitkään, osa lapsesta saakka. Nyt he ovat yli kolmikymppisiä, yksi pari jo lapsen saanut, ja vauva on mukana matkassa. 

Syrjäinen paikka. Talven pimeys. Porukan keskinäiset jännitteet, joita kirjailija kuvaa sopivasti annostellen; henkilöt kertovat minä-muodossa omista osistaan kaveriporukassa. Ruumis. Motiiveja alkaa löytyä yhdeltä jos toiseltakin, kun tilanne etenee. Hienoa hämäystä, loppuun saakka. Nautin ja pelkäsin, siten sopivasti. 

Lucy Foley: Jahti. Otava 2020. Suomennos Satu Leveelahti.


perjantai 18. joulukuuta 2020

Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 18

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin kurkkaamaan kanssani luukkuun numero 18. Eilinen luukku avautui blogissa Lue meille äitikulta, huomenna 19.12. luukun avaa Kirjarouvan elämää. Kaikki 24 osallistujaa on listattu Luetaanko tämä -blogissa. Logo Niina Tolonen.

Millainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan?

Se tapahtuisi pikkukaupungissa, jossa ikkunaan vihmovan vesisateen ja sisällä aikaansa viettävien asukkaiden välillä kasvaisi rapistunutta tiiltä ja betonia. Kohta olisi ilta.

Harmaan seasta saattaisi pilkahtaa kausivaloja, niitä heikosti välkkyviä, joita ei vaihdeta koskaan pois ja joiden lampuista suurin osa on jo monta joulua sitten sammunut. 

Pihalla, ylipursuavien roskisten takana vilahtaisi joukko äänekkäitä nuoria, nauraen, eväitään kolistellen. Miksi te ette tanssi? mies miettisi ja hymähtäisi hölmöjä ajatuksiaan. Ei tämä surkea kadunpätkä mikään huvimaja ole. Ohuen seinän takaa kuuluisi naapurien riitely. 

Pieni huone
olisi täynnä tavaraa. Rumia mutta omistajalleen tärkeitä koriste-esineitä. Sekalaisia kirjapinoja, papereita. Teoksia, joiden otsikot eivät liity näennäisesti millään tavalla toisiinsa. Tietokirjoja, kuten Yleistä mekaniikkaa. Vieheopas. Baudelairen runoja, Balzacin kootut. Puolitäysiä tuhkakuppeja, tyhjiä pulloja. Postia.

Asukas, keski-ikäinen mies, istuisi kirjoitusvälineensä ääressä. Murahtelisi itsekseen, hörppäisi välillä pöydällä olevasta lasista, näyttäisi miettivältä, ei hymyilisi. Paitsi hetkinen, nyt hänen ilmeensä muuttuu: mies keskustelee mielessään Bukowskin kanssa. Se toisi hänen mieleensä, kumma kyllä, rakkauden. 

Vaimon hössötys keittiössä ärsyttäisi miestä. Myöhemmin olisi tulossa ystäviä kylään. Kyllä mies seurassa viihtyy, vaikkei sitä nyt juuri uskoisi. Miestä askarruttaisi se, mitä lääkäri sanoi. Olisi käyty vakava keskustelu. Vaivana olisi muutakin kuin talvinen insomnia. 

Tarvittaisiin ihme. Mies miettisi mennyttä elämäänsä. Hän on kalastanut, kirjoittanut, rakastanut, opettanut. Tietää, millaista on olla työtä etsimässä, mikään vetelehtijä ole! Vaellus duunarista kunniatohtoriksi oli pitkä ja poukkoileva. On hän ollut myös isä, mielessä häivähtähtäisi suru pian aikuistuvien lasten puolesta. Maailma ei ole näyttäytynyt miehelle antoisana, oman tien etsiminen helppona. Tietäisivätpä nuoret, mitä on edessä! 

Onneksi eivät tiedä, mies miettii, tiristäisi pullon loput lasiinsa ja sytyttäisi savukkeen. Vieläkö meillä on viskiä?


Aamulla, kun
huoneeseen virtaisi idänpuoleista valoa, lapset huomaisivat kaatuneen joulukuusen. 

"Se makaa kyljellään takan edessä. Kuusi, jonka koristamisessa he olivat auttaneet. Kokonaan pilalla, koristepallot ja karkkitangot hujan hajan ympäriinsä. Miten tällainen oli ylipäänsä päässyt tapahtumaan? He huomaavat että Isä on avannut Äidin antaman lahjan. Se on köydenpätkä, puoliksi vielä nätissä paketissaan."

Köydenpätkää ei ole käytetty. Isä löytyy sohvalta nukkumasta. 

Sellainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan. 

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville; heille, jotka malttavat odottaa viimeistä riviä, pelkistämistä ihaileville, äijämäisyyttä kestäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille.  

Muualla: 
"Perusasetelma Carverin novelleissa on useimmiten samankaltainen: keskiluokkainen esikaupunkilaisidylli on sortumassa. Parisuhde on päättymässä uskottomuuden, ryyppäämisen, yleisen kelvottomuuden tai kaikkien näiden vuoksi. Tai ei mistään kovin erityisestä syystä, päättymässä vain. Jonkinlainen raja on ylittymässä. Carver vangitsee tilanteen, joka voisi tapahtua oikeastaan missä tahansa naapuritalossasi", sanoo Kirjavinkit.

Kursivoidut sanat
 olen lainannut novellikokoelman otsikoista ja runoista, joulutunnelman kahdesta Carverin teoksesta.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Sammakko 2015. Suomennos Seppo Lahtinen.  


Novellikokoelmasta on julkaistu osa Raija Mattilan suomentamana samalla nimellä Tammen keltaisessa kirjastossa jo 1986, Sammakon ja Lahtisen työssä se julkaistiin suomeksi ensi kerran kokonaisena. 

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Valikoima runoja. WSOY 1994, toinen painos. Suomennokset Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen. 


Sinulle ja kaikille lukeville toivotan onnellista, kirjaisaa joulun aikaa!


maanantai 14. joulukuuta 2020

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Yksi lempikertojani, Pierre Lemaitre, päättää teoksesta Näkemiin taivaasta alkaneen ja kirjalla Tulen varjot jatkuneen trilogiansa sotavuosiin Ranskassa. 

Louise työskentelee herra Julesin kahvilassa ja haaveilee omasta lapsesta, kun hän saa asiakkaaltaan erikoisen ehdotuksen. Se sysää hänet veriseen tapahtumaan, joka johtaa naisen tutkimaan juuriaan ja äitinsä menneisyyttä, josta paljastuu hämmästyttäviä seikkoja. Louise on Lemaitren lukijoille tuttu: hän oli noin kymmenvuotias, kun hänen äitinsä vuokrasi asuntoa miehelle, jonka kasvojen alaosan kranaatti oli silponut ensimmäisessä maailmansodassa, ja tämän ystävälle. Miehet sotkeutuivat aikoinaan hurjaan patsasskandaaliin. 

Samaan aikaan Ranskan armeijassa ystävystyy kaksi miestä, jotka olisivat epätodennäköisiä ystäviä siviilissä, alati huolestunut ja varovainen Gabriel sekä huoleton, kaikissa käänteissä mahdollisuuden näkevä Raoul. Armeija ei kohtele heitä hyvin, jos eivät hekään sitä, joten he päättävät ottaa kohtalonsa ohjat omiin käsiinsä ja karata kaartinsa johtaja Fernandin valvovan silmän alta. Fernandin vaimo Alice on sairaalloinen, ja mies päättää lähettää hänet Pariisista turvaan maaseudulle. Saksalaisten uskotaan valtaavan kaupungin hetkenä minä hyvänsä, paniikki valtaa Pariisin.

Kun pariisilaiset aloittavat epätoivoisen pakonsa kaupungistaan suurin joukoin, risteävät kohtalot yllätyksellisillä tavoilla, Lemaitren tapaan. Kirjailija punoo jälleen ällistyttäviä juonia todellisten historiallisten tapahtumien oheen ja luo riemastuttavia henkilöitä, joista parhaasta päästä on eräs Désiré-herra. Hänen vankkumatonta itseluottamustaan ja moninaisia taitojaan on pakko ihailla! 

Trilogian viimeinen osa on edellisiä hulvattomampi; vaikka Lemaitren kirjoitustapa on viehättävän vanhahtava ja täydellisesti etiketinmukainen, mielikuvitus purskahtelee villisti. Nautinnollinen lukuromaani, joka sodan karmeuksista huolimatta naurattaa ja jättää lukijan hämmästyneen ihmetyksen valtaan. 

Epilogi kokoaa yhteen henkilöiden kirjanjälkeiset kohtalot ja luulen, että kirjailija on virnuillut aika lailla etenkin sen loppua kirjoittaessaan. Hän viittaa Roland Barthesiin, mahtaako mainittu Désiré jotenkin ilmentää Barthesin merkitystutkimuksia - en tunne niitä, joten en tiedä, mutta jotain silmänvinkkausta epäilen tähän kätketyn. Kiitoksissa kirjailija luettelee pitkän listan lähteitä ja kirjailijoita, joilta sanoo saaneensa sanoja, lauseita, kuvia, ajatuksia ja ilmaisuja. Vaikutteita voivat paljon lukeneet tekstistä bongailla. Muutamat viitteet trilogian edellisiin osiin jäävät ymmärtämättä niitä lukemattomille, mutta kirjan voi silti lukea hyvin itsenäisenäkin. 

Kenelle: Vanhan ajan parhaan tarinankerronnan ystäville, yllätyskäänteistä nauttiville. 

Muualla: Kirja vieköön -blogin Riitta selvitti, että Lemaitre suunnittelee jo seuraavaa trilogiaa, sukusaagaa. Jännityksellä odotan sen sisältöä; siirrytäänkö jälleen eteenpäin, ehkä sodanjälkeiseen aikaan, ehkä 50-60-luvuille? Lemaitresta ei voi tietää, paitsi sen tiedämme myös, että dekkarien kirjoittamisen hän on sanonut lopettaneensa. 

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset. Minerva 2020. Ranskan kielestä suomentanut Susanna Hirvikorpi. Kansi taittopalvelu Yliveto.




perjantai 11. joulukuuta 2020

Tyttöjä ja naisia Susanne Mauden ja Annastiina Stormin tapaan

Luin kaksi koskettavaa kotimaista kirjaa tytöistä, joista tulee naisia, mutta ei helpoimman kautta. 

Susanne Mauden Ennen kuin unohdat kertoo turkulaisesta Eevasta, ainokaisesta, jonka luokan uusi tyttö Sirkku ottaa ystäväksi. Ystävän kanssa jaetaan kaikki, kissakarkeista hävettävimpiin kokemuksiin. Sirkusta tulee vuosien myötä lähes perheenjäsen Eevalle, joka ihastuu Mattiin. 

"- Ootko sä siitä kiinnostunut? Oikeasti? Sirkku kysyy. - Mähän sanoin jo, etten tiedä. - Olet siis. Et vaan uskalla myöntää. Pelkuri. - Enkä ole. - Oletpas. Mutta ei se haittaa. Mä olen silti vähän kateellinen. - Mistä? - Mitäs luulet? Kerro nyt uudestaan kaikki mitä tapahtui. - Eikö me voitais jo puhua jostakin muusta? - Itse aloitit. Ja hei, aattele, eikö olis kivaa, jos sä olisit Matin kanssa ja mä Antin kanssa, me voitais tehdä kaikkea yhdessä?"

Sirkku tietää, mitä Eevan ja Matin välillä tapahtuu, myös sen, miksi Eeva muuttaa äitinsä kanssa Kuopioon ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Eeva kuitenkin palaa Turkuun opiskelemaan, aikuistuu ja haluaa perustaa perheen, tavallaan. Sirkun kanssa välit ovat menneet poikki. Käy kuitenkin ilmi, että Eevan äiti on koko ajan pitänyt Sirkkuun yhteyttä, ja tämän lapsiin, joita on tulossa kolmas, kun Eeva viimein suostuu tapaamaan entisen ystävänsä pitkästä aikaa uudestaan. Pääseekö menneisyydestä ikinä eroon, ja pitäisikö?

Vetävä, realistinen ja kikkailematon tarina, joka herättää haikeutta ja liikutusta. Tytöt ovat keskenään erilaisia, mutta todellisia ja samastuttavia molemmat. 

Kenelle: Kaikenikäisille naisille, ystävänsä hukanneille, kasvutarinoiden ystävälle. 

Muualla: Vaikuttava ja todella hieno, sanoo Kirjanmerkkinä lentolippu -blogi.

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat. Gummerus 2020. 

Lukukappale kustantajalta.


Mikä on pahempaa kuin kaikkein pahin? Se on kaikkein pahimman pelko, Alisa miettii.

Tämä mahtavan mainio kirja on jäänyt minulta viime vuonna huomaamatta; onneksi kaveri tyrkkäsi sen käteeni. Alisan äiti on kuollut, mutta on tiiviisti mukana, kun Alisa lähtee selvittelemään äitinsä tarinaa, sukunsa tarinaa ja tietysti ensisijaisesti omaa tarinaansa Hukan kylään Joensuun ja Juuan välille. Alisa on kirjailija, joten hän tekee tarinasta kirjaa. 

"Ja kaikkein hienointa olisi, että saisin samalla kirjoitettua itselleni sellaisen syntytarinan, jota lukiessani voisin uskoa äidin halunneen minut, rakastaneen minua ja iloinneen olemassaolostani. Mutta sellaisistahan minä en päätä. Tarinoilla on omat polkunsa, joita minä voin vain kynäni kanssa seurailla."

Kun faktoja on vaikea jäljittää ja edesmenneiden ajatuksia voi vain aavistella, kirjailija käyttää tarinan täydentämiseen satuilua, olihan hänen äitinsä Lumikki. Teksti täydentyy Alisan nykyhetken tutkimuksilla, unilla (kerrankin kirjassa osuvia!), kuvitelmilla sekä ilolla ja ikävällä Samulia kohtaan, tuskailuilla siitä, olisiko tehtävä lapsi ja jos, niin miksi? Ja tietysti Alisan tapaamilla ihmisillä nuokkuvassa kylässä ja sen majatalossa. Sekä sudella.

"Vauvat ovat ihmistaikinaa. Heillä ei ole sanoja, he eivät kerro tarinaa ja ovat siten kadehdittavan vapaita olentoja. Tilanteiden muuttuessa he eivät ajaudu kriisiin joutuessaan selittämään itseään uusiksi." 

Alisan oma kriisi näyttäytyy myös todellisuudesta irtautumisena, jota hän Samulille myöntää hieman kokevansa. Pitäisin tätä taiteilijan ominaisuutena; eikö kirjailijan nimenomaan kuulu tehdä niin? Lumikki ja kääpiöt elävät hänen mielessään, samoin Nevalainen ja Siiri, edeltävät sukupolvet. Huonommuudentunne on vaivannut Alisaa aina, naiseus on hänelle ollut vaikeaa. Mistä se kumpuaa?

"Onnistuin epäonnistumaan kaikessa, mikä sukupuoleeni liittyi."

Kyllä, asioita selviää; tarina valmistuu, ja nautinnollisuudellaan riemastuttaa lukijan. Vaikka Alisa pohtii syntyjä syviä ja vakavaksi vetää välillä, ei kirjan yleisvire ole synkkä, vaan taitava teksti tarjoaa myös huumoria, kauneutta ja iloisia yllätyksiä. 

Annastiina Stormin edellinen kirja Me täytytään valosta voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon 2017. 

Kenelle: Nokkelan ja omaperäisen tekstin ystäville. 

Muualla: Kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja, kuvailee Omppu Reader why did I marry him -blogissa.

Annastiina Storm: Kerro, kerro. S&S 2019. Kansi Emma Strömberg.




keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010

Uratarinat kiinnostavat minua aina, alasta riippumatta. Taiteilijan ura ei ole niitä helpoimpia.  

Kari Tapion ensimmäisiä musiikillisia vaikuttajia olivat hänen lahjansa varhain huomannut alakoulun opettaja sekä isä Jaakko, joka puuhasi poikansa kanssa monenlaista, nikkaroi tälle kitarankin, ja äiti-Elvin kanssa sai tuntea ylpeyttä komeasti koulusalissa vedetystä laulusta. Olavi Virtaa poika ihaili suuresti, mutta:

"Kun Jaakko osti perheeseen 50-luvun puolivälissä ularadion, kuunteli Kari tarmokkaammin hiihtokisoja ja urheilu-uutisia kuin Lauantain toivottuja." 

Kun tuleva artisti kuuli 12-vuotiaana Elvistä, se oli menoa. Esiintyminen alkoi kiehtoa kunnolla, koulunkäynti-into taas kulki toiseen suuntaan. Suonenjoen Kyöpelin hyppyrimäki veti puoleensa innokasta hyppääjää, jonka idoleita olivat tuolloin maailmanluokan urheilijat, kuten Juhani Kärkinen ja Viki Kankkonen. Perheen muutettua Pieksämäelle mäkihyppy vaihtui jääkiekkoon, ja vähitellen "musiikki haukkasi ajatuksista yhä suuremman osan." 

Peruskoulun jälkeen Kari sai oppisopimustyöpaikan kirjapaino-alalta, jolla hän teki töitä niin pitkään kuin laulamisesta tuli ammatti. Leipätyötä tarvittiin etenkin avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Pia oli hänen elämänsä nainen, kouluajoista kuolemaan saakka.

"He ehtivät kulkea yhtä matkaa 46 vuotta. Matkaan mahtui taukoja, mutta ne eivät venyneet pitkiksi. Ilman toisiaan he eivät tulleet toimeen."

Kari oli alkanut kasvattaa nimeä Savossa keikkaillen bändillä nimellä Jami & Jamset. Ensimmäinen pääkaupunkiin lähetetty koenauha tuotti tulosta sen verran, että Kari sai Topi Kärjeltä kutsun käymään ja hyviä uraohjeita, kuten kehotuksen opetella laulutekniikkaa ja muuttaa silloisesta asuinpaikasta Kuopiosta Helsinkiin, jos ei halua jäädä paikallissarjaan. Kari noudatti neuvoja, vaikka hampaitaan kiristelikin: punaista mattoa ja levytyssopimusta ei heti lyötykään eteen. 

Mutta iso pyörä pyörähti iso-D:n leivissä, kenen muunkaan. Kari sai Danny Show -kiinnityksen, samassa rytäkässä sukunimi vaihtui Dannyn mielestä taiteilijalle sopivampaan. Jalkasen suvun nimi muuten juontaa juurensa vanhasta savolaisnimestä Sianjalka. Tämä on meille historiallisten romaanien lukijoille tuttua Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjasta, jossa Sianjalka-Sihvo on yksi keskeisistä henkilöistä.  

Ensimmäinen suuri hitti oli Laula kanssain. Perhe kasvoi ja eli uran kanssa rinnan, miehestä tuli yksi Suomen myydyimpiä sooloartisteja ja tanssipaikoilla ja tv:n Lauantaitansseista tuttu koko maassa. Olen suomalainen -biisi osataan ulkoa, ja tiedämme senkin, että Myrskyn jälkeen tulee poutasää. 

Mukavan jutustelevasti mutta asiallisesti Heikkinen Kari Tapion elämää kirjaa. Ei savon murteella - jos joku tätä kavahtaa - vaikka sekä kirjoittaja että kohde sen hyvin tuntevat. Mukana on paljon yksityiskohtaisia sattumuksia ja Karin luonnetta kuvaavia anekdootteja. Samalla lukija saa katsauksen taiteilijaelämän iloihin ja hikisiin paikkoihin sekä iskelmägenreen useamman vuosikymmenen ajalta.

Karin suosion kasvaessa 1980-1990-luvuilla suomirock kasvoi myös Eppu Normaaleineen ja muineen, mutta sen kaltaiset nimet eivät ole tämän kirjan sisältöä, vaan Reijo Taipaleen, Topi Sorsakosken, Paula Koivuniemen, Kassu Halosen, Veikko Samulin ja Ile Vainion tyyppiset alan miehet ja naiset. Kari Tapio muuten oli ensimmäinen, joka lauloi duettoja Armi Aavikon kanssa. 

Tekstissä vilisee tuttuja isoja nimiä roppakaupalla, yhteistyötä tehtiin niin säveltämisessä, sovittamisessa kuin esiintymisissäkin muiden artistien ja levy-yhtiöiden väen kanssa. Kari teki myös itse laulutekstejä, jopa muillekin esitettäväksi, ja jokusen sävellyksenkin. 

Mitkä olivat Karin vahvuudet? Tietenkin tunnistettava komea ääni, esiintymisen palo sekä näiden myötä laaja verkosto ja suhteet, joita tällä alalla jos missä tarvitaan. Oman genren, iskelmä- ja countrymusiikin löytäminen ja siihen keskittyminen, tunteelliset tanssittavat kappaleet. Kovaa työtä menestys tietysti vaati, sinnikkyyttä myös. Heikkoutena oli alkoholi, joka vei miestä välillä niin, että perhe ja keikat saattoivat unohtua ja terveyttä koeteltiin. Bändinsä palkoista ja keikkapaikan maksuista hän kuitenkin aina huolehti, ohareissakin, kertoo Heikkinen. 

Jotain on menestyksen takana kuitenkin oltava vielä lisää, ja sitä kirjailija pohtii pitkästi:

"Koko ihmiskuntaa ajatellen karismaa jaetaan millimetrimitalla. Kari lukeutui joukkoon, jolle sitä lurahti useampi desi. --- Ammatikseen esiintyvän ihmisen kohdalla karisma näkyy paitsi siviiliolemuksessa, myös työssä. Iän myötä se kasvaa ja toisaalta ihminen oppii hallitsemaan karismaansa. Hallintataidon karttuessa karisma ottaa tilan ja siivoaa ylimääräisen pois. Toisaalta on julmaa, ettei karisma tuo tullessaan hyvää itseluottamusta. Moni karismaattinen esiintyjä kärvistelee itsetuntonsa ja riittämättömyydentunteensa kanssa. Siitä syntyy ristiriita, jota ulkopuolisen on mahdotonta tajuta. --- Karisma antaa kantajalleen myös vastuun, paineen ja vaatimukset." 

Kirja kertoo ihmisestä, Heikkinen pohjustaa alkusanoissa. Kari Jalkanen ei ollut täysin yksi yhteen Kari Tapion kanssa. Ura ja elämä usein kyllä kietoutuvat taiteilijoilla enemmän yhteen kuin meillä tavan tallaajilla. Diskografiaa kirja ei sisällä, kattavan henkilöhakemiston kyllä. Hurjan työn kirjailija on tehnyt kaivaakseen valtavasti tietoa kirjaa varten. Eikä kaikkea selvinnyttä kuulemma siinä kerro. Paljon kuitenkin. 

Kenelle: Iskelmän ystäville, tanssilavoilla käyneille, nostalgisille, ihmisestä kiinnostuneille. 

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.



maanantai 7. joulukuuta 2020

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.


keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa

Pirjo Toivanen jatkaa kertomustaan Mirjasta, Helsingin kaupunginteatterin näyttelijästä, ja hänen lähipiiristään.

Suhde hammaslääkäri-Juhaan on vakiintunut, vai onko sittenkään? Mies on ylikiireinen ja kireä, mikä vaivaa Mirjaa. Taiteilija itse on lomalla teatterista ainakin kaksi kuukautta - tulevista töistä ei ole tietoa, mutta asiasta ei paranne huudella - joten hän tarttuu tilaisuuteen, kun Italian Stresaan muuttanut sisko Terhi kutsuu häntä puutarhatöihin miehensä Roberton kanssa ostamalleen palazzolle. Heidän on tarkoitus viljellä viiniä ja pitää kokkikoulua varakkaille, Roberton päivätyön ohella. Terhi on jo jättäytynyt pois laki- ja talousuransa oravanpyörästä. Mutta ensin paikka pitää saada kunnostettua. 

Kuulostaa unelmalomalta: kesä kuvankauniissa maisemassa täydellä ylöspidolla ulkona puuhailua vastaan! Lisäksi Mirjan 17-vuotias Marko pääsisi samalla kielikylpyyn. Tilalla työskentelee nimittäin joukko kansainvälisiä puutarhuriksi opiskelevia harjoittelijoita. Juha lupaa tulla Mirjan ja Markon mukaan oman lomansa ajaksi. 

Alkulomasta paikalla on myös sisarusten äiti Eeva. 

"- Mitä se Juha on täst kaikest miält? Eeva kysyy. - Ei Juhalla ole mitään sitä vastaan, että jeesaan Terhiä. Juhalla on ollut kiireitä Virossa. Hänestä on hyvä vaan, että mää keksin jotain tekemistä. - Sitä ulkomail änkeemist mää en sit ymmär. En myönnä, että olen Eevan kanssa samaa mieltä. Juha olisi voinut laajentaa hammasklinikkaansa Helsingissä tai perustaa toisen Hymysuun Turkuun tai Tampereelle. Eevan moitteen sävy nostaa silti niskakarvani pystyyn. Aivan kuin hän syyttäisi minua, etten pysty pitämään miestäni kurissa. Terhi tulee avukseni selittämään Viron houkuttavuutta. Hampaita on korjattu siellä tähän asti vain pakosta. Esteettisiä vaivoja ei ole hoidettu, harvoin on välitetty edes purennan ongelmista. Viron vapauduttua ja kansan vaurastamisen myötä tilanne on muuttumassa. 

Minulla ei ole lisättävää, sillä Terhi tietää Juhan bisneksistä Tallinnassa enemmän kuin minä, koska on laatinut ja tarkastanut Juhan sopimukset. Tuskin saan silti vastausta viisaalta siskoltani, miksi juuri Juhan täytyy ottaa koppi virolaisten hampaista. Työ ei vaikuta edes hauskalta, sillä mies lähtee sinne ryppyotsaisena ja tulee usein ärtyneenä takaisin."

Matkalaiset nauttivat olostaan, vaikka töitä riittää yllinkyllin ja Mirjalla on monenlaista mietittävää.  Markon hän tyydytyksekseen näkee solahtavan vaivatta nuorison joukkoon. "Nuoret ovat viisaita, fiksumpia kuin minä aikoinani", tuumii Mirja. Mutta on heistä myös suurta huolta. Brittitytöt Sarah ja Kay onnistuvat koheltamaan niin, että poliisi sekaantuu asiaan. Nuorille tarjotaan monenlaista houkutusta. Yhdeksi kirjan pääteemaksi nouseekin päihteiden väärinkäyttö, jota kosketellaan monen eri-ikäisen henkilön kautta.  

"- Hiukkasen on tunnelma kiristynyt viime aikoina. Mitä teille tytöille perjantaina oikein tapahtui? Ricky kysyy. - Jouduttiin yhteen huvilaan. Siellä oli aika outoa porukkaa, Sarah toteaa. Tim ja Perry kyselevät tarkennuksia, millaista porukkaa ja miksi tytöt lähtivät tuntemattomien seuraan. Kun Peter heittää ilkeämielisen kommentin tyttöjen älystä, Terhi keskeyttää ristikuulustelun. - Tytöt ovat myöntäneet tehneensä virheen. Olimme Terhin kanssa lukiolaisina Roomassa samaa ikäluokkaa kuin Sarah ja Kay nyt. Rooman meno oli maalaistytöille uutta, mutta olimme onnekkaita välttyessämme vaaroilta, joiden olemassaoloa tuskin aavistimme."

Mutta vaaroja vaikuttaa ilmaantuvan myös aikuisille. Naapuruston ja yhteiskunnan tapoihin on tuoreilla yrittäjillä totuttelemista - rahalla ja suhteilla on tärkeä rooli - ja Juhan hyvinvointi askarruttaa. Samoin Mirjan biologisen isän Hannun kunto; tämä joutuu haimatulehduksen vuoksi sairaalaan Barcelonassa, jossa asuu nykyisin. Adoptoitu Mirja on pohtinut paljon juuriaan ja yrittää sovittaa niitä myöhempään perheeseensä ja elämäänsä, vaihtelevin tuloksin. 

Sairauksille ei välttämättä mitään voi, mutta muuten asiat ratkeavat sitä mukaa kun niitä ratkotaan. Henkilöt ovat fiksuja, kerronta sujuvaa ja tarinan ote realistinen - no, jalosukuinen Roberto viinitarhoineen ehkä satumainen mutta mahdollinen - joten sitä on mukava lukea kuin kaverin kuulumisia. Lukija saa viihtyä mukavasti Pohjois-Italian järvimaisemassa (vaatisi viereen viinilasin), jännittää muttei liikaa sekä samastua Mirjan työ- ja ihmissuhdehuoliin sen verran kuin haluaa: kirjassa on runsaasti aiheita edellä mainittujen lisäksi italialaisesta rakentamisesta sukupolvien eroihin, teatterityön pohtimisesta (Q-teatteri mainittu!) Milanon-reissuun. 

Yllättävän hyvin kokonaisuus silti pysyy kasassa. Moni aihe toki jää vain pieneksi maininnaksi, suuria porautumisia ei kehkeydy; sekin korostaa kuulumistyyppistä tyyliä. Pienen Sofian ja nuorten mukanaolo tuo raikasta energiaa, kuten nuoret oikeassakin elämässä tekevät. Miellyttävää, arkista muttei liian arkista, upeisiin maisemiin vievää, matkakuumetta nostavaa luettavaa.

Tarina alkoi kirjassa Pyhä paha perhe, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Kustantaja Stresa on nimetty kaupungin mukaan! Heillä on, monen muun kustantajan tavoin, menossa jouluale verkkokaupassa. 

Kenelle:
Mielikuvitusmatkaajille, adoptoiduille, eteläisen Euroopan ihailijalle, perhetarinoiden ystävälle. 

Muualla: Kirja vieköön suosittelee kirjaa Italiaan hullaantuneille ja teini-ikäisten lasten vanhemmille.

Pirjo Toivanen: Siskoni Italiassa. Stresa 2020. 


Kuvat Reijo Toivanen, ulkoasu Amelia Nyman. 


maanantai 30. marraskuuta 2020

Nina Wähä: Perintö

Kirja ei ole suomalainen, mutta voisi hyvin olla: se on tutunoloinen, sekä sisällöltään että sanomisen tavaltaan.

Tunne selittynee kirjailijan Suomesta kotoisin olevalla äidillä ja Tornionjokilaaksolla, jossa tukholmalainen Wähä on viettänyt lapsena aikaa isovanhempiensa luona ja jossa kirjan päähenkilöperhe asuu. Tarinan alkunykyhetki ajoittuu 1980-luvun alkuun, vaikka pidempiä kaaria käydään läpi kunkin päähenkilöperheen jäsenen kautta.

Ja mikä perhe se onkaan! Siiri ja Pentti Toimi ovat saaneet 14 lasta, joista kaksi on kuollut pienenä. Jäljellä olevista vanhin tytär on Anni, joka asuu Tukholmassa, missä sisarensa luona majailee myös yksi yhdeksästä veljestä, Lauri. Kun Anni tulee viettämään joulua synnyinseudulleen, hänellä on pohdittavaa. Anni ei pidä itseään perheihmisenä, mutta nyt hänelle sellainen olisi tarjolla, Alexin muodossa. Tulisiko tarttua tilaisuuteen vai ei? 

Asia häviää hetkeksi mielestä, kun kotitalolla sattuu onnettomuus, kuusivuotiaalle Artolle. Häntä kaksi vuotta nuorempi on kuopus Otto. Kotona asuvat edelleen myös Hilvo, omalaatuinen nuori mies, joka viihtyy lähinnä metsässä, sekä Lahja, teini. Esikoinen Esko asuu lähellä perheineen, aurinkoiseksi mainittu Helmi Rovaniemellä. Usein vaikeuksiin joutuva Tatu ja kaunis veli Valo ovat hekin pian omillaan, superälykäs Tarmo opiskelee Helsingissä. Jokohan jokainen tuli mainittua? 

"Esko ajoi pihaan ja pysäytti auton saunan eteen, hän näki Annin katseesta, että nyt oli tosi kyseessä. Tämä ei ollut hyvä juttu. Miten avuttomalta hän näyttikään nyt, isoveli, jolla oli aina vastaus kaikkeen, joka aina halusi ja osasi korjata kaiken rikkinäisen. - Arto kaatui veteen. Ajoi potkukelkalla ja kaatui. Esko nyökkäsi tuiman näköisenä. Siltä nän näytti ollessaan surullinen tai vihainen, itse asiassa hän näytti lähes aina siltä. - Missä Pentti on? Anni nyökkäsi kohti navettaa ja kohautti olkapäitään."

Pentti pelottaa ja pelottelee perhettään mielellään. Hän on arvaamaton ja julma. Isänpäivää tuskin tässä talossa juhlitaan.

"Pentin suvussa oli saamelaisverta, ei sitä tunnustaa haluttu eikä siitä saanut puhua, mutta se oli ilmiselvää. Saamelaisverta ja jotain muuta ja syvempää, pyhä raivo (ja hulluus) oli peräisin uskonnollisesta linnakkeesta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Näissä suonissa virtasi ilman muuta katolista verta. - Piimää, Pentti sanoi hiljaisuuteen. Anni näki, miten Helmi hätkähti puusohvalla, kaatoi vikkelästi piimää lasiin ja työnsi sen isälleen."

Kun alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei Siiri enää jaksa, hyräilykin on loppunut, lapset yrittävät ylipuhua tämän ottamaan avioeron. Siiri sanoo Eskolle vaihtaneensa vain vankilasta toiseen mennessään isänsä vallan alta Pentille, mutta lopulta lapsista tuli hänelle kaikkein tärkeintä.  

"- Moni sanoisi, että lapsille on tärkeintä elää rakastavassa kodissa vanhempien kanssa. Siiri nosti katseensa Eskon sanoista hämmästyneenä. Hän vastasi hymyillen. - Joka tuollaista puhuu ei ole koskaan nähnyt nälkää. Muistan vieläkin, millaista oli lapsena kun oli koko ajan nälkä. Olisin ilomielin vaihtanut koko maailman onnen kunnolliseen ateriaan kerran päivässä. Siiri silitti hänen poskeaan. - Minä olen viisikymmentäneljävuotias, Esko-kulta. En minä voi erota."

Esko ei silti hellitä, eivätkä muutkaan, vaikkei heillä ole samaa syytä kuin Eskolla, joka tahtoo kotitilan itselleen. Jotain on tapahduttava - ja tapahtuukin, suorastaan vyöryy. Arto ei aina pysy täysin kärryillä. 

"Onneksi hänellä oli Tarmo ja Lahja, jotka osasivat selittää hänelle asioita. Siiri ei varsinaisesti ollut sellainen äiti joka selitti asioita, ja viime aikoina hänellä oli ollut niin paljon tekemistä naapureiden, poliisien ja kaikkien sisarusten kanssa, ja Pentin sisarusten, ja tulipalon ja Eskon perheen. Ja Mikan, sen knapsun ruotsalaisukon. Tai no, se oli turhan ankarasti sanottu, Arto piti Mikasta, häntä ei tarvinnut pelätä. Sitä paitsi sisarukset pitivät huolta toisistaan, olivat aina pitäneet ja tulisivat aina pitämään."

Tosin he saattavat olla erossa ja yhteydenpidotta vuosiakin, mikä hieman hämmästyttää lukijaa. On raastavia riitoja, rikoksia, rakkausjuttuja... ja paljon salaisuuksia. Kirjailija piirtää jokaisesta henkilöstä omanlaisensa, erittäin lihallisen ja verellisen henkilön, enkä ainakaan minä olisi malttanut jättää tarinaa kesken ja tietämättä, miten sisarukset näissä kuohuissa pärjäävät. Hieman ruotsalaisella kirjailijalla menevät jotkut suomalaisuuden yksityskohdat pieleen, mutta se ei kokonaisuutta latista.

"Ja jos paikkakunnalla ei tapahdu mitään muuta, kuten helteisenä päivänä heinäkuun lopulla ei tapahdu, koska heinätyötkin on jo tehty, voi hyvin käydä niin, että hautajaisiin tulevat myös naapurit ja naapurien naapurit."

Ei tarina synkkä ole, vaikka tumma, osin hirvittäväkin: siinä on paljon lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja aitoutta, johon oli hykerryttävää tutustua, kuten koko perheeseen. Mutta mieluiten kirjallisesti, turvallisesti vähän kauempaa. Outoa, että karuista tapahtumista jää lukijalle näin riemastunut mieli!  Ehkä se kertoo jotain (outoa) lukijasta, mutta mieluummin tulkitsen sen johtuvan erinomaisesta kerronnasta.

Kenelle: Perhetarinoita lukevalle, pohjoisen ystäville, elitismiä pakeneville.

Muualla: Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden, sanoo Mrs Karlsson, joka luki kirjan ruotsiksi ja muistuttaa sen olleen Ruotsissa August-palkintoehdokkaana.

Nina Wähä: Perintö. WSOY 2020. Suomennos Sanna Manninen. 



Helmet-haasteessa 2020 sopii kohtiin 41, kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42, on isovanhempia, kohta 31, kerrotaan elämästä maaseudulla. Sekä kohtiin 7, kirjassa rikotaan lakia ja 9, kohdataan pelkoja.

torstai 26. marraskuuta 2020

Anna Kortelainen: Tulirinta

Erik Edelfeltistä on olemassa faktatietoa vähän, ei edes omaa sivua Wikipediassa. 

Toisaalta ymmärrettävää; Albert Edelfeltin ainoa tunnettu, virallinen eli avioliitossa syntynyt lapsi kuoli jo 21-vuotiaana keuhkotuberkulooosiin, eikä ehtinyt päästä oman elämänsä alkuun oikeastaan lainkaan. Anna Kortelainen kertoo tuosta lyhyestä elämästä punomalla tiedetyt faktat niin henkilöstä, perheestä kuin 1900-luvun alun historian tapahtumista fiktioksi, josta muodostuu surullinen mutta jollain tavalla kokonainen kohtalo, aikansa kuva. 

Seuraamme Erikin elämää hänen yliopistokautenaan Ranskan Montpellierissä. Sairaalloinen poika on joutunut tutustumaan lääketieteisiin ja hoitolaitoksiin liiankin kanssa, äiti kuljettaa häntä lääkäriltä lääkärille parannuskeinon toivossa. Yliopistossa aloittaessaan Erik pääsee vihdoin omilleen, kauas kotoa, pois kotimaan ahdistavasta venäläistämisilmapiiristä ja niiden vastumistamisen aiheuttamista levottomuuksista elämästä nauttijoina tunnettujen ranskalaisten pariin. 

No, omilleen ja omilleen: tietysti Erik oli aatelinen ja hyväosainen, ja hyvinkin lapsellinen, ehdoton ja kapeakatseinen ikäisekseen monissa maailman ja käytännön asioissa. Mutta mikä estää meitä uskomasta, että hänen aivonsa olivat kirkkaat ja terävät - kaikki edellytykset vaikuttavaan elämään ja uraan olivat olemassa. Jos hän olisi saanut oppia ja elämänkokemusta...

Erikin teini-iän aikana Helsingissä järjestettiin suurlakko ja muita venäläisiä vastustavia toimia, hyvinkin väkivaltaisia, kuten muun muassa salamurhia toteuttanut, lukiolaisten perustama Verikoirat-ryhmä. Tuntuu loogiselta, että eliittiin kuuluvana koululaisena Erik oli vähintään tietoinen tapahtumista, ehkä jopa niiden osa?

Ainakin häntä kiinnosti yhteiskunta jo varhain, pian myös ihmisen käyttäytyminen: niinpä hän opiskeli yliopistossa kokeellista sielutiedettä, filosofiaa ja sosiologiaa. 

"...hän ajatteli, ettei ollut lähdössä vain itsekkäästi kehittämään omaa tietämystään ja luontoaan, vaan koska tämä pieni typerä maa ja hauras pieni liike tarvitsisivat uutta tietoa, uudenlaisia henkisiä johtajia. Hän ottaisi tarpeellista maantieteellistä etäisyyttä tästä santarmien ja pikkuvirkamiesten maasta ja palaisi mullistavien tuliaisten kanssa."

Ehkä Erik haparoi kohti jonkinlaista sovitusta mahdollisista teini-iän vääristä teoistaan, ehkä aidosti halusi parantaa maailmaa? Hän tutustui opiskelijatapojen lisäksi muun muassa Pavlovin ehdollistumisteoriaan, "aistimusten suhteeseen niitä synnyttäviin ulkoisiin vaikutuksiin" sekä muihin keksintöihin, ajatuksiin ja aatteisiin. Kun tauti oli parempana, hänen ajatuksensa lensivät. Hänestä tulisi tiedemies. 

"Tiede yksin ei ollut ratkaisu. Varsinkaan taide ei ollut vastaus. Ne oli yhdistettävä. Hän viimeistelisi tieteellisen koulutuksensa ja alkaisi kirjoittaa tieteen esittämien kysymysten innoittamana ja tieteen tulosten perustalle. Kirjoittamalla hän muuttaisi yhteiskunnan suunnan, ei niillä keinoilla joita hän tähän mennessä oli käyttänyt." 

Isä oli ollut koko pojan lapsuuden ajan kaukana, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja kuoli Erikin opiskeluaikana. Yhteyttä tai hyväksyntää ei syntynyt, vaikka ne harvat kerrat, kun isä jutteli pojalleen, jäivät lähtemättöminä opetuksina tämän mieleen, olivatpa ne miten viisaita tai turhia tahansa. Lämpimästi Erik ei isäänsä ajatellut, vaan piti tätä ylimielisenä ylempiensä hännystelijänä. Mutta vielä tiukemmin pojan sisimpään iskostui perheen tunnelma, äidin nopeat peitellyt itkut, isän kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Ja ainainen ihmisten kiinnostus hänen itsensä sijaan isään. 

Kirja on eläväinen, ja hienosti Kortelainen on muotoillut siihen runsaan juonen ja rakenteen, vaikka lähtötiedot olivat niukkoja. Toisaalta, juuri se tuo fiktiolle vapauden ja vallan! Kun vain lukija muistaa lukevansa romaania eikä elämäkertaa. Tarkka paikkojen kuvailu tuo autenttisuutta, ja ajankuva on kiinnostava. Suomalaisuus nostaa päätään vahvasti, tiede kehittyy isoin harppauksin. Valitettavasti Erikin kannalta tuberkuloosirokote saatiin käyttöön vasta 1921, vaikka Calmette keksi sen perusidean hänen aikanaan; tartuntataudit pelottivat silloinkin laajasti. Ja Euroopan viinintuotanto on uhattuna!

Erikin ranskalainen ystävä Luc vie hänet perheensä viinitilalle ja kertoo tälle viinikirvasta, joka todellisuudessakin tuolloin lähes tuhosi rypälesadot ja koko elinkeinon. Eikä sille ole vieläkään löydetty torjuntakeinoa. Tavat, joilla sitä on yritetty torjua, ovat hurjia, osin koomisiakin (haudataan sammakkoja, kastellaan köynnöksiä puhtaalla viinillä...). Yhtä tehotonta kuin aurinkohoidot, vitamiinikuurit tai myönteinen asenne ovat taistelussa koronavirusta vastaan.

"- Viinikirvaepidemian ollessa pahimmillaan tästä edistyksen maasta nousi näkyviin aivan keskiaikaisia visioita, Poujoul huomautti. - Mitä pidemmälle sydänmaille silloin meni, sitä oudompia käsityksiä viljelijöillä oli. Vuoristokylien takamailla viljelijat uskoivat että rautatie oli niin luonnoton tapa työntää metallia maaperään tai rautatien myötäisesti kulkevat telegrafijohdon olivat syyllisiä."

Erilainen sairauksiin suhtautuminen tulee mukavan pirullisesti esiin. Erikiä käsketään usein "reipastumaan", vaikka nuori mies on kuolemansairas! Montpellierissä kuollut Erik haudattiin Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle vuonna 1910, saman paaden alle kuin isänsä, joka kuoli vain viisi vuotta aiemmin. Kuten sanottu, surullinen, mutta hyvällä tahdolla myös kohottava tarina: olemme sentään ehkä edenneet jossain, ainakin lastenkasvatuksessa ja koulutusmahdollisuuksien laajalle kansanosalle levittämisessä, sadan vuoden takaa. Tautien torjunnassa jonkin verran; sotimisen, väkivallan ja vastakkainasettelujen vähentämisessä vain vähän jos lainkaan. Taidetta sentään ihailimme silloin ja teemme niin edelleen. 

Kenelle: Historiahulluille, kuvitteleville, taiteilijasuvuista kiinnostuneille.

Muualla: Anu sanoo ajankuvaa tarkaksi ja avartavaksi ja löysi kirjasta samaa ilahduttavaa kerronnan kepeyttä kuin teoksesta Virginie!


Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä. Tammi 2020. 

Päällisen suunnittelu Anders Carpelan, kansikuva Museovirasto.


perjantai 20. marraskuuta 2020

Viihteelle!

Liane Moriarty viihdyttää jälleen tavalla, joka parhaimmillaan tätä ennen oli kirjassa Mustat valkeat valheet, vaikka myös muista olen nautiskellut. 

Sulje silmäsi ja laske kymmeneen näyttää herkullisesti kirjailijan parhaat piirteet omituisten, ahdistavienkin ihmissuhteiden ja ihmisten kuvaajana, huumorilla ja niin hupsulla tarinalla, ettei lopputulosta voi ennalta arvailla. 

Kirjassa puidaan kolmiodraamaa. Pitkään sinkkuna elänyt Ellen tapaa Patrickin, unelmiensa prinssin, ja äkkiä hän on ihmissuhteessa, jollaisesta on aina haavaillut. Patrickin ensimmäinen vaimo on kuollut, ja hänellä on pieni poika. Isän huolenpitoa lapsestaan Ellen katsoo liikuttuneen iloisena - valmista aviomiesainesta! Perheen perustamiseen on hyvät lähtökohdat. Häiriötä aiheuttaa Patrickin ex-tyttöystävä Saskia, joka ei tunnu tajuavan miehen edenneen heidän yhteisistä ajoistaan, vaan stalkkaa tätä ja Elleniä pontevasti, mikä saa miehen suunniltaan. 

Ellen ei hätkähdä, käsitteleehän hän työkseen ihmisten traumoja hypnoterapistina. Päinvastoin, jätetyn naisen tapaus kiinnostaa häntä, vaikkei hän alkuun tajuakaan, kuinka syvällä hän siinä itsekin on. Viisaana naisena hän luovii kuviossa hieman epätyypillisin keinoin, ja joutuu päivittämään käsityksiään ihmisistä, etenkin itsestään. 

Railakasta tekstiä, joka raapii hyveellisyyden pintoja, iskee osuvasti, huvittaa ja hieman jännittääkin. Eikä kaunistele kuin sen verran, mitä hyvän tarinan luomiseen tarvitaan. Moriarty on genrensä mestareita. 

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen. (The Hypnotist´s Love Story). WSOY 2020. Suomennos Helene Bützow. Päällys Martti Ruokonen.


Suljettujen ovien
takana asuu salaisuuksia, totta kai. Kukaan ei voi olla niin tiiviissä ja onnellisessa avioliitossa kuin Jack ja Grace vaikuttavat olevan, se on epäilyttävää jo lähtökohtaisesti. Grace on jopa jättänyt oman uransa hoitaakseen kotia ja tehdäkseen kaikkensa liiton eteen. Ystävätkin jäävät. Ei tämä voi olla tervettä... eikä olekaan, käy pian ilmi. 

Mutta miten tiukassa lukossa olevan suhteen saisi raiteilleen? Kirja on kiinnostanut miljoonia lukijoita ja tekstiä ahmii sulavasti, mutta tärkein suosion syy lienee tarinan simppeliys. On tämä yksi arvoitus ja sen ratkaiseminen, ei muuta. Aitoa aivot narikkaan -luettavaa siis, vaikkapa Paula Hawkinsin psykologisten trillereiden tapaan. Tasoja ja tekstin rikkautta kaipaavalle lukijalle suosittelen muuta luettavaa. Ehkä tarina tarjoaa myös tyydyttävää vertauskohtaa liittoonsa tyytymättömille ja hykertelyä; näinkin kurjaa voisi olla! 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana. (Behind Closed Doors). Gummerus 2020. Suomennos Marja Luoma.


Ja arvatkaa
mitä: olen tutustunut Lucinda Rileyn kirjasarjaan! Olen sivukorvalla siitä kuullut mainintoja jo vuosia, mutta ajatellut sen liian romanttishötöksi minulle. Nyt sitä on suositellut niin moni luottolukija, että kun sattumalta sain käsiini sarjan kolmannen osan, otin lukuun. Ja auts, se oli menoa, kirja liimautui sormiin vastustamattomasti! Olen nyt lukemassa (takaperoisesti) ensimmäistä osaa, saas nähdä, riittääkö innostus vielä senkin jälkeen tutustua upporikkaan mutta juuri kuolleen Pappa Saltin adoptoimaan sisarussarjaan, joista kustakin on kirjansa ja kunkin tytön oikeisiin juuriin vievä tarinansa. 

Kirjat tarjoavat arjesta irtautumista, romantiikkaa ja pientä jännitystä sekä matkoja maailmalle: kolmannessa osassa ollaan pääosin Englannissa, ensimmäisessä Brasiliassa ja Pariisissa. Kyllä, viihteelle näiden kanssa, turvallisesti ja ilman verenvuodatuksia! 

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta. (Seven Sisters). Bazar-kustannus. Käännökset Hilkka Pekkanen.




tiistai 17. marraskuuta 2020

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Isomäen ekotrillerit ovat pelottavia; vaikka ne ovat fiktiota, kirjoittajalla on niin paljon vakuuttavaa tietoa ja näkemyksiä siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut ja vaikuttaa maapallon olosuhteisiin, ettei niitä uskalla väliinkään jättää, jos iso kuvio kiinnostaa. 

Vedenpaisumuksen lapsia mainostetaan jatkona Sarasvatin hiekkaa -teokselle, mutta sen voi hyvin lukea, vaikkei aiempaan olisi tutustunutkaan. En itsekään muistanut aiemmasta juuri mitään, eikä se haitannut. Nyt googlatessani totean, että kirjojen yhteinen teema on mannerjäätiköiden sulamisen uhka. Sarasvatin hiekassa Isomäki oli todellinen visionääri; hän kirjoitti muun muassa tsunamivaarasta juuri kohtalokkaan Thaimaan tsunamin edellä (kirja tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna) ja paljon ennen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta, kuten Jokke kirjoittaa. 

Jos jäätiköt sulavat, mitä se tarkoittaa ihmisille? Kun globaali sähköverkko kaatuu, Golf-virta Euroopan lämmittäjänä katoaa, vedet ja jäävuoret vyöryvät... Onko missään enää turvallista, selviääkö ihmislaji?  

Lajien muodostus on toinen kirjan teema. Entä jos onkin niin, että ihmiset eivät kehittyneet maalla elävistä apinoista, vaan jäljet johtavat veteen eri tavoin kuin aiemmin on uskottu? Miksi ihmisvauva osaa luonnostaan sukeltaa? Miksi meillä ainoana maanpäällisenä lajina on samanlainen rasvakerrostuma ihon alla kuin vedessä elävillä, kuten hylkeillä ja valailla? Isomäki esittää monia mielikuvitusta kiehtovia kysymyksiä kertoessaan Manno Annista, joka eli noin 7 000 vuotta eaa. Hänen kalaverkkoonsa takertuu olento, joka hämmentää silloisen yhdyskunnan täydellisesti. 

Kirjan toisessa aikatasossa ollaan meidän aikaamme hieman (vain hieman!) edellä. Grönlantilaisella tutkimusasemalla seurataan jäätikön liikkeitä. Toisaalla, tarkemmin sanoen Rautalammilla Kuopion lähellä, eräs ryhmä tutkii outoja kivimuodostelmia ja syvää järveä. Molemmissa sijainnissa yllätytään, kun jäätiköillä alkaa tapahtua. No, tuo oli vähätellen sanottu: ihmiset joutuvat taistelemaan henkensä edestä. Kuten Mauno Ann aikanaan. 

"Mauno Ann katseli lähestyvää hyökyaaltoa pelon lamauttamana. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt juosta pakoon, mutta hän ei saanut jalkojaan liikahtamaan, sillä heitä kohti vyöryvä aalto oli jotakin täysin käsittämätöntä. Sellaisia aaltoja ei yksinkertaisesti voinut olla olemassa."

Kirjailija yhdistelee vanhoja myyttejä, nykytietoa ja mielikuvitusta tehokkaasti. Jos ja kun tarkoitus on havahduttaa lukija miettimään ihmisen ja maapallon tilaa faktat tarinamuotoon muunnettuina, se toimii. Tekstillisesti tai ihmiskuvaukseltaan kirjoittaja ei ole vahvimmillaan, mutta sanoma korvaa kömpelyydet. Kunpa hänen näkemyksensä eivät tällä kertaa osuisi yksiin todellisuuden kanssa! 

Isomäen kirjat lienen lukenut kaikki; kiehtovin on minusta Viiden meren kansa

Kenelle: Rohkeille lukijoille, luonnonvoimaa kunnioittaville, jännityksen ystäville.

Muualla: Antoisa ja tuuhea teos, sanoo Mummo matkalla.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset. Into 2020. Ulkoasu Jussi Karjalainen.


Kustantajan lukukappale.



 


sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén

Uno Gallén oli paremmin tunnetun Axelin isoveli, vanhin sisarussarjasta, jonka kasvatti aikuisuuteen varhain leskeytynyt äiti Mathilda. 

Perhe asui Tyrväällä Lounais-Suomessa. Kun Mathildan mies ja lasten isä menehtyi, joutui rouva myymään tiluksensa - kaupassa häntä huijattiin raskaasti - ja muuttamaan katraansa Helsinkiin, aivan nykyiseen ytimeen. 

"Tiedon etsintä oli Gallénin perheen henkinen perusta." Näin summaa kirjailija Puustinen, joka asian parhaiten tietää: Uno oli nimittäin hänen iso-ukkinsa, hänen isänsä isoisä. Tiedon etsintää kirjailija on saanut itsekin tehdä kirjan eteen hurjan ja kunnioitettavan määrän, kuten jälkisanoista ja lähdeluettelosta käy ilmi. Unosta nimittäin on aiemmin kerrottu vain vähän, verrattuna Akseli Gallén-Kallelaksi nimensä myöhemmin muuttaneeseen veljeen. Isä Peterin perheen alkuperäinen nimi muuten oli juuri Kallela, talon mukaan kuten tapa oli, mutta koska viransaanti suomalaisella nimillä ei ennen maamme itsenäistymistä luonnistunut, se vaihdettiin. 

Äidiltään pojat perivät taipumukset henkisyyteen ja taiteisiin, oppishalua ja käden taitoja lienee tullut molemmilta vanhemmilta, sillä niitä veljeksillä riitti maailmanluokkaan saakka. Jo pienestä Unon laji oli musiikki ja viulunsoitto, Akselin piirustus. Akselin poikkeava lahjakkuus havaittiin jo pienenä, mikä jätti Unon varjoon, myös äitinsä mielessä. Uno jätti tämän kauhuksi opintonsakin kesken niin musiikin kuin yliopiston ja sotavoimien saralla - tekniikka kiehtoi, joten hän oli suorittanut "fyysillis-matemaattisia opintoja" Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa sekä haaveillut upseeriurasta Pietarin sotakoulussa - kun taas Akselin reitti vaikutti selkeämmältä. Häntä kannustettiin ja koulutettiin kaikin mahdollisin tavoin taiteilijan uralle.

Uno osoittautui enemmän bisnesmieheksi kuin taiteilijaksi. Pietarin kautensa jälkeen hän perusti oman yhtiön, mikä askarrutti äitiä. 

"Mistä Uno olikaan saanut idean firmaansa, äiti mietti. Isä Gallén oli ollut etevä asianajaja ja tilanhoitaja, ja vaikka äidin puolelta Wahlroosin suvussa oli ollut laivanvarustajia ja apteekkareita, Unon liikeidea tuntui hataralta. Välittää papereita ja toimittaa paketteja?"

Myöhemmin Uno toimi muiden palveluksessa, melko menestyksekkäästi, ymmärsin, (vaikka oma yritys tekikin konkurssin) sekä Tukholmassa että lopulta New Yorkissa, jossa hän myös kuoli. Iän myötä hän löysi varsinaisen kutsumuksensa; soitinten korjaamisen ja rakentamisen, ja sen merkitystä Unolle kirja kuvaa kauniisti. 

Tämä työelämästä, johon en Axelin osalta tarkemmin puutu, mutta kansallistaiteilijan vaiheet kirja ansiokkaasti kuvaa. Ei kumpikaan veljeksistä ollut henkilökohtaisessa elämässäkään kylmä tai kalsea, vaan romanttinen, väkevästi rakastava ja sitoutuva puoli oli vahva heissä molemmissa. 

"Äiti näki vanhimmat poikansa ajattelevaisina kaunosieluina, mutta siinä missä Uno vetäytyi tukalina hetkinä kuoreensa Axel leiskui tulta ja karaktääriä."

Uno rakastui Elleniin Tukholman Gamla Stanissa, aikana, jolloin tuntemamme nyky-Tukholma oli vasta rakenteilla. Liitto oli pitkä ja onneton; onnellisena seurauksena siitä syntyi Lullan-tytär, kirjan kirjoittajan isoäiti. Akselin valittu oli lapsuudenystävä Mary Slöör, josta saamme oman elämäkerran ensi vuonna, Helena Ruuskan tekemänä. Tämä liitto toimi paljon paremmin. 

Unon side Elleniin oli suorastaan häiritsevän vahva, miehen omaa hyvinvointia ajatellen. Ellen vaikuttaa kirjan mukaan omapäiseltä ja välttevältä vaimolta. Uno-parka! Tosin tuskin hänkään oli helppo kumppani, ainakaan naiselle, joka tarvitsi jatkuvaa ihailua ja läsnäoloa. Mutta ei säälitä miestä, joka valitsi tiensä itse, ja tie oli enemmän henkinen kuin fyysinen, vaikka maalla kasvaneina molemmat pojat hallitsivat monet käytännön taidot metsästyksestä rakentamiseen ja kaikenlaiseen käsin tekemiseen. Uno suuntautui tuolloin muodissa olleiden vapaamuurareiden filosofiaan ja sai siitä elämäänsä henkisen sisällön. Myös pikkuveli oli veljeskunnan tunnettu jäsen myöhemmin. 

Tavattoman hieno kirja, niin sisällöltään kuin ulkoasultaan, kuvineen ja mittavine lähde- ja kirjallisuusviitteineen. Se kuvaa paitsi erästä perhettä myös Suomen taiteen kultakautta ja piirtää ajankuvaa, jossa tämän päivän lukijalle riittää ihmeteltävää. Kuten vapaamuurarien organisaatio, ajan kiinnostus "tuonpuoleisiin" tai se, miten kansainvälisiä silloin oltiin ja miten paljon matkusteltiin.

Voisi kuvitella, että tuolla sukuperinnöllä kirjailija Puustisella - jonka itse tunnen suurena musiikinrakastajana ja musiikkitoimittajana, joka on tehnyt muun muassa laadukkaan Kingston Wall -tietokirjan - on ollut paineita tehdä erityisen hyvää jälkeä, ja se on onnistunut.

Tiivistys toimii, mutta silti kirja kertoo todella paljon, mielenkiintoisella tavalla ja omaäänisellä kielellä. Kirjailijalla oli käytössään paitsi suvun omat muistot myös arkistot, joista puuttuu paljon Unon kirjeitä, jotka tyly vuokraisäntä New Yorkissa oli hävittänyt muun irtaimiston mukana! Mikä vahinko! Mutta onneksi saimme tämän kirjan, jonka uskon löytyvän monesta joulupaketista tänä vuonna. 

Kenelle: Suomalaisuuden historiaa ahmiville, taiteen ystäville, lapsia kasvattaville, lahjakirjaa etsivälle. 

Muualla: Luimme kirjan yhdessä Tarukirja-blogin kanssa. Näin nappaamme Helmet-haasteeseen 2020 kohdan 19. 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén. Like 2020. Komea ulkoasu: Tommi Tukiainen.


sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku

"Yritän pitää mieleni kasassa ja kirjoittaa tätä selontekoa, joka tuntuu merkitykselliseltä. Minulla ei ole salaisuuksia, en pakene määritelmiä, olen kiinteä, puistattavan tavallinen ihminen. En ole erityisen lahjakas, en ole miehekäs enkä komea, olen läpikotaisin keskiverto. Tunnen itseni."

Kaiken hätkäyttävän, erilaisen ja kokeellisen jälkeen on mielen lepoa lukea tavallisesta ihmisestä, kuten Marja-Leena Tiaisen kirjasta mietin. Tässä mies elää eteläsuomalaisessa kylässä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, laittaa ruokaa, vie lasta päiväkotiin, laittaa ruokaa ja haeskelee töitä. Voiko tavallisempaa olla?

Mies, sanotaan nyt vaikka Matti, ajattelee omia ajatuksiaan ja kirjaa niitä ahkerasti ylös, mutta ei ole juro, vaan juttelee paljon perheensä kanssa. He ovat muuttaneet maalle tulokkaina, joten tutustuminen ympäristöön on vielä kesken. Tuttavuuksia, jopa ystävyyksiä alkaa muodostua. Matti salakuuntelee uteliaana kylän ukkojen keskinäistä jutustelua kahvilassa ja ihmettelee paikkakunnalla sattuvia rikoksia, kuten muutkin. Hän on vaimonsa Marian kanssa huomannut jotain erityistä lapsessaan Aarnessa (eikö jokainen näe lapsessaan jotain erityistä?) ja iloitsee pienen Hannan jutuista sekä uudesta kotipaikastaan maalla. Kävelyllä käydään usein. 

"Kävelimme metsässä jonne keskipäivä oli pysähtynyt. - Luin lehdestä että luonnossa ihmisellä ei oikeastaan ollut tietoisuutta vaan hän paremminkin mietiskeli, Maria sanoi. - Metsä, eläimet, pilvet, aurinko, sade, puro, viljelykset, kallio, polku, tuo lampi ja niin edelleen. Sen sijaan kaupungissa, kaduilla, rakennusten ja monien muiden ihmisten keskellä syntyi tietoisuus, käsitys omasta olemassaolosta, minästä suhteessa toiseen. - Siltä minustakin välillä tuntuu, sanoin. - Miltä? - Siltä että maalla metsien keskellä voi elää kuin unessa josta ei tarvitse herätä. Tai josta ei kerta kaikkiaan herää. Voi elää vailla tietoisuutta."

Mies on opettaja, vaimonsa tavoin, ja saa väliaikaistöitä koululta. Hän opettaa oppilaille kieltä, ja kieli on alue, jossa hän on hyvä, kuten hänen kirjoittamansa muistiinpanot osoittavat. Hän on paitsi hyvä myös omistautunut. Usein se on sama asia.

"...tarkka kielenkäyttö ja pyrkimys täsmällisyyteen vaarantuu jos omaa tai vierasta kieltä ei tunneta tai ei haluta tuntea tarpeeksi hyvin. Epäselvä tai huono kieli kertoo käyttäjästään enemmän kuin pitäisi, kielen halkeamat ovat mielen halkeamia. En tiedä tavoittiko sanomani ketään mutta siihen oli hyvä lopettaa. Se oli paras tunti pitkään aikaan."

Arki toistuu samantapaisena, päivä toisensa jälkeen. Normicorea jälleen! Mutta Pääskynen ei olisi Pääskynen, jos kertomuksessa ei olisi myös jännitettä. Pelkoa, sitä on ilmassa. Mutta eikö sekin ole näinä aikoina aika tavallista? 

Pääskynen on todella taitava kirjoittaja, sen tiesin ennestään. Hänen tekstiään on herkullista lukea, ja pidin lukemastani. Jos Pääskynen ei ole kirjailijana vielä tuttu, suositan vahvasti tutustumaan hänen tuotantoonsa. Hänellä on persoonallinen ääni ja ote. 

Kenelle: Arjen draaman tajuaville, hyvän tekstin ystäville, maalle muuttoa suunnitteleville. 

Muualla: Oivaltavaa, elävää ja kiinnostavaa proosaa, sanoo Kirjasta kirjaan -blogi. 


Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku. Tammi 2020. Kansi Laura Lyytinen

tiistai 3. marraskuuta 2020

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Siirrymme vuoden 1977 Hämeenlinnaan. Sähköalalla on meneillään työtaistelu, ja Esa joutuu työssään katkaisemaan virrat sovittuina aikoina kaupungin verkosta, mikä ärsyttää suuresti asukkaita. 

Esa kertoo elämästään tavalla, jonka arvelen kuvaavan miestä itseään. Suora, selkeä, hieman yksinuottinen ehkä, mutta rehellinen. Hän on melko tyytyväinen elämäänsä ja punatiiliseen taloonsa sekä siellä asuvaan perheeseensä, tekee tunnollisesti kotityöt ja harmittelee liian vähäistä seksiä vaimonsa Eevan kanssa. Vanhempien suhde teini-ikäisiin lapsiinsa on luonteva. Marko on kirjoittamassa ylioppilaaksi, Pauliina on kaksitoistavuotias koululainen.

Hän on toinen minä-kertoja, ja mielessäni nousee tarinan tähdeksi. Lisäksi mukana on nimetön kertoja, jonka ääni piirtää kehystarinaa ja ympäristöä, kertoo siitä, mitä minä-kertojat eivät näe. Lukija saa olla kaikkitietävä. 

Eeva on mutkikkaampi tapaus. Miksi hän itkee yksin ollessaan?

"Jos tuulella olisi silmät, se näkisi naisen kulkevan avopäin pitkin Tammerkosken rantaa, ja jos se katsoisi tarkemmin, se huomaisi, ettei nainen ole yksin. Vierellä kulkee pitkä ja harteikas hahmo, pienen matkan päässä, mutta selvästi yhteen kuuluvana. Naisen tupeeratulle tukalle sataa räntää, joka sulaa saman tien vedeksi. Hiuslakalla korkeaksi kiinnitetty kampaus ei lässähdä vaan pisarat loistavat naisen päälaella kuin pienet kristallit."

Pauliina on hurmaava! Tuo ikä, jossa lapsuus alkaa murtua nuoruudeksi ja leikit harvemmiksi. Mieleen hiipii aavisteluja siitä, että aikuisten maailmassa on paljon itselle tuntematonta. Pauliina on fiksu, utelias ja menee rohkeasti uutta päin, oppii ja havainnoi aktiivisella elämänotteellaan. Kiinnostuksen kohteita on paljon, nauru herkässä ja kaverit maailman tärkeimpiä, tärkeimpänä Liisa. Tytön ajatuksia on antoisaa ja liikuttavaa lukea ja muistaa, millaista aikaa esiteini elää. Ja millainen ympäristö luo hyvän pohjan kasvaa.

"Juoksen eteiskäytävää pitkin makuuhuoneeseen ja kiipeän lupaa kysymättä parisänkyyn, isän viereen. Isä mutisee ja katsoo minua hyvin unisilla silmillä, ennen kuin saapuu valveeseen. - Mitä nyt? se kuiskaa. Työnnän pääni isän kainaloon, jossa tuoksuu ihana hiki, ja kerron, että maailman pyörimisliike on pysähtynyt ja me emme enää koskaan pääse aamuun. - Päästään, sanoo isä. - Nukuhan nyt."

On Esalla ärtymyksen aiheitakin. Kuten hänen omat vanhempansa.

"Äiti keksii aina syitä ymmärtää. Lapsena se selitti isän kiukun, ankaruuden ja ehdottomuuden hyveiksi ja sanoi, että toisen on pakko olla tiukka, jos toinen on löperö. Epäsosiaalisuuden ja hulluuden alkusyitä ovat tietenkin sotatraumat ja pohjaton kaipaus vanhaan kotiin Karjalaan. Todellisuudessa isä on vain ilkeä laiska. Kun teeskentelee hullua, saa ylöspidon ja voi elää täysin itsekkäästi."

Pauliina ihastuu Jyrkiin. Pauliina ostaa ensimmäiset rintaliivit ja saa ensimmäiset kuukautisensa. Pauliina kuulee järkytyksekseen, että Liisan sisko, teini vielä itsekin, odottaa vauvaa. Pauliina käy diskossa ja pelaa pullonpyöritystä. Ajankuvasta kertovat monet detaljit; Melissa-maitovaahto, Demis Roussouksen mukaan nimetty koira Rusu, nuorten miesten Datsun-ajelut. Myös Marko miehistyy, osin tavalla joka ei miellytä ainakaan isoisää. Perheenjäsenten välit isovanhempien kanssa ovat tarinassa oma juonteensa.  

Vuoksenmaa kuvaa henkilöitään elävästi ja ymmärtävästi. Näin koko ajan silmissäni ihmiset niin tarkasti, että voisin alkaa tehdä castingia tv-sarjaan kirjasta, jos sellainen tehtäisiin! Vuoksenmaan ohjaajataustan ansiota lienee tarkkuus ja visuaalisuus, sanastoa myöten. Jo ensimmäisessä kappaleessa käytetään sanoja katsoa ja nähdä yhteensä neljästi. Toimii minulle! Ei tarkoita sitä, ettei tekstissä myös kuultaisi, haistettaisi tai tunnettaisi. Tunnelma on lämmin, vaikkeivat tapahtumat aina hauskoja. 

Kenelle: 70-luvun lapsuutta muisteleville, lapsia kasvattaville, perhetarinoista kiinnostuneille.

Muualla: Johanna Vuoksenmaan teksti on helppoa, se ei tarjoa erityisesti nautiskeltavaa tai ihmeteltävää, mutta on kevyttä ja miellyttävää lukea, sanoo Kirjanmerkkinä lentolippu, jolla lisää linkkejä. 


Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit. Otava 2020. Kansi Tuuli Juusela.


Kirjailija vierailee Kannelmäen kirjastossa 9.11.2020 klo 16. Kuulolle kaikki kykeneväiset!



lauantai 31. lokakuuta 2020

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä. Kirja-arvonta.

Ferrante vie lukijan Napoli-sarjasta tuttuun kaupunkiin ja nuoren tytön sielunmaisemaan. 

Läsnä on kirjailijalle ominainen tummanpuhuva uhkan tuntu, vaikka minkäänlaista välitöntä vaaraa Giovannalla ei sivistyneiden vanhempien ainokaisena vaikuta olevan. Isä Andrea ja äiti Nella ovat opettajia, jotka arvostavat yli kaiken lukeneisuutta ja sen kautta saavutettua taloudellista hyvinvointia, ja ovat opettaneet tyttärelleen samat arvot. Giovannan elämä on suojattua, hän on rakastettu ja vaalittu.

Murrosiässä alkavat kysymykset risteillä tytön päässä. Hänestä tulee epävarma: onko hän oikeanlainen, näyttääkö hän siltä kuin pitäisi? Ystävilleen hän kertoo liioiteltuja tarinoita ollakseen kiinnostava, edes vanhemmilleen hän ei enää kerro syvimpiä ajatuksiaan. Etenkin häntä askarruttaa se, miksei isä pidä yhteyttä lapsuudenperheeseensä, ei suostu edes puhumaan aiheesta. Luonnollisesti Giovanna on utelias.  

"- On tuhlausta olla kehittämättä älykkyyttään. Huudahdin: - Minä en halua olla älykäs, haluan olla kaunis niin kuin sinä ja isä. - Sinusta tulee vielä paljon kauniimpi. - Ei tule, jos olen muuttumassa Vittoria-tädin näköiseksi. - Olet aivan erilainen, sitä pelkoa ei ole.  - Mistä sinä sen tiedät? Kehen voin verrata itseäni, jotta tiedän, onko niin käymässä vai ei? - Minä olen sinun tukenasi aina. - Se ei riitä. - No mitä sinä ehdotat? Sanoin lähes kuiskaten: - Minun pitää nähdä Vittoria-täti. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi: - Siitä sinun on puhuttava isäsi kanssa."

Mitä Andrea ja Nella oikein kuvittelivat - että voisivat kasvattaa tytön omassa kuplassaan, täysin ilman tietoa isän puoleisesta suvusta? Tietenkään se ei onnistu; Giovanna tutustuu Vittoria-tätiinsä ja moneen muuhun hänelle tärkeäksi nousevaan ihmiseen. Ristiriita erilaisten perheen välillä on repivä ja järistää Giovannan maailman eri asentoon. Aikuiset ovat jotain muuta kuin millaisiksi hän on heidät kuvitellut. Tyttö reagoi niillä keinoilla, joita hänellä on. Uhmalla. Välinpitämättömyydellä koulunkäyntiä, ulkonäköä, vanhempia, kaikkia entisiä sääntöjä vastaan. 

"Pidin itseäni kauheana ja halusin olla vielä kauheampi."

Tuo kipeä aikuisuuteen puhkeaminen lapsuuden pehmeästä pumpulipesästä ja sokeasta luottamuksesta liikuttaa. Uskon, että jokainen nainen voi samastua Giovannan kasvutarinaan: kokemukset ovat samantapaisia, vaikka ympäröivät tapahtumat eivät. Eikö meillä kaikilla ole ollut hetkiä, joina näemme yhtäkkiä läheisemme täysin erilaisina kuin ennen - kuin valo syttyisi uudesta suunnasta? Minä ainakin tunnistan tämän hyvin, samoin Giovannan uhmakkaat, epävarmat mutta välttämättömät ja määrätietoiset askeleet kohti omaa tietään. Tarinan lopetus on yllättävä, toisaalta täysin looginen ajatellen ikäkautta ja kirjan teemaa.  

Mietin Napoli-sarjan Elena ja Lilaa; Giovannassa on molempia, ehkä enemmän Elenaa. Eli hän on oma henkilönsä, vaikka napolilainen mentaliteetti ja ympäristö ovat samoja. Kasvutarinan sinänsä voisi helposti kääntää suomalaiseksi vaihtamalla ympäristön ja nimet; se on universaali. Suomalaiselle lukijalle italialaisuus tuo kuitenkin oman eksotiikkansa. Ferranten koukuttava kertomisen taito ja näkemisen tarkkuus ovat omaa luokkaansa. Draamattista, pikkutarkasti tytön mieleen porautuvaa tekstiä lukee kuin huumattuna tai lievässä hypnoosissa. 

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, kasvu- ja perhetarinoita janoaville, naiseksi kasvamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi kuvaa lukukokemusta intensiiviseksi ja tunnetasoja vuoristoratamaisiksi. 

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä. WSOY 2020. Suomennos Helinä Kangas. Päällys Martti Ruokonen.


Voit voittaa kirjan omaksesi, tai minkä tahansa muun Werner & Jarlin kirjakaupasta saatavan teoksen. 

Arvon kaksi voittajaa, jotka saavat valita voittokirjansa itse kommentoimalla tätä postausta ja toimittamalla minulle sähköpostiosoitteensa kommentissa tai erillisenä viestinä viimeistään lauantaina 7.11.2020. Voittajan kanssa viestittelen erikseen kirjavalinnasta, sitä ei tarvitse vielä tietää. Joululahjaksi itselle tai kaverille paras valinta on tietysti kirja. Onnea arvontaan!

Kirja ja arvontavoitot WSOY:ltä.