Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

Tanskalainen kirjailija on jotenkin vihainen keski-ikäinen mies, ainakin hän ilkkuu pistävästi ajan ilmiöitä ja ihmistyyppejä, kirjojensa henkilöiden nimissä tietysti. Pidin satiirista, vimmasta ja mielikuvittelusta kirjassa Tanskan sisällissota, kun taas Euroopan kevät oli kokonaisuutena pettymys, vaikka kiinnostavia elementtejä sekin sisälsi. 

Esikaupunkien vapahtaja sijoittuu pitämisasteikolla näiden väliin. Se kertoo maailman merkittävimmästä miehestä, joka on yllättäen tanskalainen runoilija, lähes erakoitunut ja ihmisiä inhoava Allan. Euroopan ja maailman taloustilanteen synkentyessä, koronan levitessä ja tulivuorenpurkauksen pullauttaman tuhkapilven peittäessä taivaan on päättäjien ja kansojen mielestä vain yksi keino pelastua. Allanin on kirjoitettava uusi runo.

"Tanskan radion toimittaja yritti uudestaan: - Miksi et muuten kirjoita enemmän runoja? Maailmassa riittää ongelmia...
Allan katsoi aggressiivista ja äkäistä naista ja kysyi töykeästi: - Miksi et itse kirjoita runoa?
- Kirjoittaisin jos osaisin, mutta en osaa. 
- En viitsi kuunnella enää tätä paskaa." 

Herkullinen asetelma erityisesti suomalaisille: kulttuurin arvostuksen tila on luultua surkeampi, osoittivat pandemia ja nykyiset budjettileikkaukset. Jostain syystä päättäjät eivät miellä tapahtuma- ja taidealoja liiketoiminnan aloiksi, vaikka ne työllistävät satoja tuhansia ihmisiä ja koostuvat paljolti yrittäjistä, joita maahan kaivataan juhlapuheissa. Entä jos tapahtuisi yhtäkkinen havahtuminen, kuten kirjassa: hallitus ja maan johtava pankki ynnä kaikki muut päättävät tahot ja sen myötä koko kansa hoksaisivat, että kulttuuri on ainoa pelastaja maan vaikeuksissa? (Olen tietysti samaa mieltä.) 

On vain yksi iso ongelma. Allanin runosuoni on ehtynyt. Eikä häntä kiinnosta ympäröivä maailma ihmisineen, joten hän kieltäytyy ehdottomasti kirjoittamasta runoa. Hänen oma runoilijanuransa päättyi huonoihin arvosteluihin arvostetuilta kriitikoilta. Nyt hän yrittää piiloutua parhaansa mukaan, mutta se on vaikeaa, kun oven takana pörrää pääministeriä, lehdistöä, pankkiväkeä ja kansalaisia. Ja näitä hillitseviä turvajoukkoja. 

"- Allania on vartioitava 24 tuntia vuorokaudessa. Kukaan ei saa mennä hänen lähelleen, ei kukaan. Jos hän kirjoittaa runon ja kiinalaiset, amerikkalaiset tai jokin yksityinen taho saa sen käsiinsä ennen mitä... Niin ei saa käydä. En siis tarkoita kahta tai kolmea vartijaa, vaan raskaasti aseistautuneiden sotilaiden ja agenttien on piiritettävä koko hänen kotitalonsa. Tämä on sodan jälkeen tärkein turvallisuuspoliittinen kysymys. Tuliko selväksi?
Pääministeri lopetti puhelun ja puhui läsnäolijoille.
 - Tämän lisäksi jatkamme kansan painostamista ja katsomme, mitä seuraavien päivien aikana tapahtuu. Kiitos. Palatkaamme asiaan.
Sitten pääministeri poistui kokouksesta."

Onko tämä kirjailijan märkä uni, pisto kulttuurin vähäiselle arvostukselle vai päinvastoin, irvailua taiteilijoille, jotka pitävät itseään korvaamattomina? Tanskan tilanne saattaa olla eri kuin Suomessa. Hauska ajatusleikki kuitenkin.

Voiko taiteilija luoda pakon edessä, on polttava kysymys. Ja voiko hänen valtansa ulottua messiaanisiin mittoihin, kuten Allanilla? Ja mitä hän itse pyytettömästä työstään saa? Lisäksi kirja piikittelee laumasieluisuutta ja yhden totuuden ja johtajan epätoivoista tarvetta, tulkitsen.

Hyviä aiheita, vaikka hieman jähmeässä muodossa: veijariromaaniksi teksti on vakavaa, vaikka uskon sen iskevän monen huumoriin. Äijäkirjallisuudeksi sen mielessäni lajittelin - ei, tämä kirja ei pursu seksiä eikä edes suuresti päihteiden käyttöä (tosin niitä käytetään, tanskalaiseen tapaan?), vaan enemmän uppiniskaiseen asenteeseen, eritteistä (eläinten) kertomiseen sekä Allanin jatkuvaan kiukkuun ja "paskapäiden" moittimiseen. Sekä kirjan loppuosan lukuun Ennakkoluulojen kirja, joka on Allanin ystävän Bentin kirjoittama kooste eri ammattialojen ja ihmistyyppien edustajia kuvaavista kliseistä. 

Listauksessa ovat muun muassa konsultit, lyhyet miehet, lapsettomat naiset, vegaanit ja niin edelleen. Luku tietysti kertoo Bentistä enemmän kuin itse kohteista, muistaa Allan humaanisti huomautella. Saattaa siitäkin löytyä jotain lukijaa huvittavaa, jopa toden siementäkin; miten kukakin asiaa lukee. Ainakin lopun tyhjät rivit, joille voi kirjata omat ennakkoluulonsa, ovat varmasti tarpeen. (Ehkä minä voin merkitä sinne äijäkirjallisuuden.) Kirjailija halunnee purkaa kliseitä, saada lukijan ajattelemaan niitä, mikä on tietysti kunnioitettava pyrkimys. 

Allanin osuudessa mukana on myös oikeiden tanskalaisten runoilijoiden muutama runo. Melkoinen paketti siis tämä teos, puhekielen ronskiudesta runouteen, pitelemättömästä mielikuvituksesta melkein-arkeen. En voi väittää ihastuneeni, mutta pisteliäästä huumorista pitäville (henkisille) äijille, ehkä taiteeseen taipuvaisille tai lahjoja mielestään omaaville sellaisille) sitä voisin suositella - tai jos tunnet lähipiiristäsi sellaisen, tässä oiva lahjaidea. 

Verrokkeina lähinnä tulevat mieleen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen Sinä riität (jota en jaksanut lukea loppuun asti, en pitänyt piikittelyä terävänä tai edes hauskana, mutta monet pitävät), ja ehkä jotkin Kalle Isomäen ja Ari Sahlstenin kirjat, joita olen sen verran lukenut, että tyyli selvisi). Eli näistä pitäville saattaisi tanskalainenkin upota.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja. (Frelseren fra Hidovre). Aula 2024. Suomennos Katriina Huttunen, kansi Perttu Lämsä. 

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24

Jos et ole kuullut Tanskan sisällissodasta, älä moiti koulun historianopetusta, sillä sota on olemassa vain tämän kirjan kansien välissä. Kirjailija on kehittänyt huiman asetelman, jossa kirjan nykyhetki on vuoden 2470 paikkeilla ja kyseistä sotaa muistelee siinä taistellut 475-vuotias kansalainen - tuohon aikaan varakkailla on mahdollisuus kantasoluhoitojen avulla pidentää elämäänsä rajattomasti.

Mutta sota osuu suurinpiirtein meidän nykyhetkeemme. Rikkaat ja köyhät ovat yhä erillisempiä, Tanska, Eurooppa ja laajemmin länsimaat alkavat laahautua globaalin talouden jälkijunassa eivätkä ihmiset selviä asuntolainoistaan ja elinkustannuksistaan, köyhtyvä enemmistö on tyytymätöntä ja alkaa kapinoida... Kuulostaa karmaisevan todelliselta ja suomalaiselle eläytymiskelpoiselta. Kun mukaan otetaan vielä suurten ikäluokkien eläköityminen ja Kiinan talousmahdin nousu, alkaa tuntua siltä kuin uutisia lukisi.

"Hyvinvointi ja vauraus ovat paras suoja sotaa ja konfliktia vastaan. Sen tiesivät ne, jotka olivat kokeneet toisen maailmansodan. Sen vuoksi he perustivat EU:n. He ymmärsivät, miten herkkä ja hauras rauha on ja mitä sen tuhoamiseksi tarvitaan. Mutta ne vanhat ihmiset, jotka muistivat toisen maailmansodan, olivat sisällissotien alkaessa jo kuolleet, eivätkä heidän kokemuksensa merkinneet enää mitään. Ehkä sotaa tarvitaan silloin tällöin muistuttamaan meille, keitä me olemme, ennen kuin voisi syntyä jotakin uutta?"

Ovatko pohjoismainen hyvinvointivaltio ja länsimainen kilpailukyky tiensä päässä? Tanskassa uskottiin, että heidän tuotteensa olivat kaikkein laadukkaimpia, vaikkei tuotanto ollut halvinta eikä nopeinta, ei edes osaavinta. Tuokin kuulostaa tutulta suomalaisessa puheessa.

"...eli käsitys, että laadussa, innovaatiossa ja yhteistyössä me olimme parhaita. Valitettavasti se ei pitänyt paikkaansa. Kiinalaiset arkkitehdit ansaitsivat enemmän kuin tanskalaiset, ja kun he voittivat suuret sopimukset, se ei johtunut siitä, että olivat halvempia, vaan päinvastoin he olivat paljon parempia ja taitavampia kuin tanskalaiset kollegansa. Me luulimme itseämme myös innovatiivisiksi, mutta todellisuudessa Tanska ja Eurooppa olivat täynnä vanhoja ihmisiä, ja innovaatiot syntyvät nuoruuden uskalluksesta ja energiasta."

"Nyt köyhiä raukkoja olimme me, ja muun maailman hyväosaiset katsoivat meitä myötätuntoisesti iltaisin televisiosta."

Mutta ei kirja pelkkä talousdystopia ole. Se sisältää myös hämmästyttäviä tulevaisuuden ilmiöitä, kuten sen, että koirista on tullut ihmisenkaltaisia olentoja, jotka osaavat puhua ja jopa lukea. Irvaileeko kirjailija tällä nykyistä koirainnostuksen ylenmääräisyyttä vai viitanneeko siihen, ettei ihminen ole välttämättä ainoa ns. älykäs laji? Kertojan paras ystävä on hänen koiransa Geoff, jonka kanssa hän käy syvällisiä keskusteluja. Hulvatonta!

Ja ihmisen ikuinen elämä: tuoko se onnen? Ainakin kertoja on tyytyväinen. Heitä "vanhoja" on kourallinen - riittävän rikkaita - ja he viettävät mukavaa elämää seksiorgioineen, matkusteluineen ja viilennettyine valkoviineineen. Heitä tuskastuttaa "tavallisten" seura. Samat puheenaiheet eivät vain enää kiinnosta useamman sadan vuoden jälkeen, kuten voi hyvin kuvitella! Siksi he keskittyvät harrastuksiinsa, kuten äärikulinarismiin (veikeilyä ruokahifistelylle tai yleensä ääri-ismeille?) ja rakastavat tarinoita, joita kertovat toisilleen ja joita kirjaan on ripoteltu lukijan iloksi. Yksi mainioimmista on kertomus tomaatin näkökulmasta, enpä muista moista ikinä ennen lukeneeni (vaikka Eeva Kilpi kysyi kuminalta, miten tämä päätti olla mauste, vastausta ei saatu).

Kirjailija menee vielä pidemmälle ja väläyttää yhteiskuntaa kriisien jälkeen. Mitä kaikesta jää ja kenelle? Sodista - tällä viitataan myös muiden maiden vastaaviin sotiin kuin Tanskan - toipumiseen menee aikaa, sukupolvia, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme. Väkivalta ja seksi, nuo perusvietit, ovat väistämättä vahvasti läsnä, kun sotimisesta ja selviytymisestä puhutaan. Jos ihmiset eivät välttämättä viisastu, he ehkä kuitenkin muuttuvat vuosisatojen mittaan, tuntuu kirjailija vihjaavan. Esimerkiksi takaisin eläimellisempään suuntaan? Toisaalta:

"Taide ja kulttuuri ovat jokaisen maan paras pitkän tähtäyksen kasvustrategia: ilman niitä kaikki katoaa ajan myötä."

Kerrankin on paikallaan adjektiivi huikea kirjan yhteydessä: nautin lukemisesta suuresti, sen tosikytkyjen, mielikuvituksen ja yllättävyyden vuoksi. Ja karmean mustan huumorin. Ajatteluttava ja viihdyttävä! Kirjallisesti ei niin huikea; kirjailijan tapa toistaa asioita on hieman hankala - sen huomaa, kun alkaa etsiä postaukseen sopivia sitaatteja, muttei tyyli, joka on enemmän jutustelumainen kuin hiottu timatti, lukiessa haitannut. Ajattelu avartui ehkä hiukan!

Näin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla 2019: valitettavasti en tuntenut kirjaa vielä silloin, olisin muuten rynnännyt kiittelemään. Kiinnostuneita kyllä riitti hänen ympärillään mukavasti muutenkin.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018–24. (Den Danske Borgerkrig 2018–24). Aula&Co 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Perttu Lämsä.

Kenelle: Älyllisen viihteen ystäville, tarinoiden rakastajille, hyvinvointivaltion tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kerronnallisesti vaihteleva, leikittelevä ja välkky, sanoo Tuijata. Nielsen on taitava kuvaamaan oman aikamme globaalin talouden mekanismeja ja kriisejä, ja kuvittelemaan niiden mahdollisia vaikutuksia tulevaisuuteen, sanoo Anun ihmeelliset matkat -blogi ja mainitsee tekijän olevan myös hyvin perehtynyt sisällissodan logiikkaan.