Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina.

Slush 2018 on alkamassa. Startup-yritysten joulu ja juhannus, verkostoitumisen ja rahoituksen keruun paikka aloitteville yrityksille, joilla on idea, mutta ei vielä rahaa: Slushissa kohtaavat ideoijat, tekijät ja lompakonomistajat, ja jokaisen toive on sama: idea nousee lentoon ja tuottaa mielihyvää ja maallista hyvää kaavailtujen ohjelmistojen käyttäjille, tekijöille ja rahoittajille, globaalissa mittakaavassa.

Tämä oli oma määritelmäni startupeille: Vimma kertoo pari muuta. Perusidea on kuitenkin sama. Supercellin ja Rovion kaltaiset yritykset eivät olisi syntyneet ilman ideoita, osaavia tekijöitä tai rahoittajia, ja niiden esimerkki rohkaisee yhä uusia yrittäjiä. Peleillä lähdettiin, mutta mitä muuta nämä tulevaisuuden tekijät voivat kehitellä - on ollut puhetta mikromuovia syövästä aineesta tai ilmastoa puhdistavista viherseinistä (ks. Wired-lehden listaus lupaavista suomalaisista startupeista 2017). Ehkä jokin osuu kymppiin tai kehittyy kelpo liiketoiminnaksi, joka saa niin tekijät, käyttäjät kuin rahoittajat tyytyväisiksi. Siksi startupit, siksi Slush.

Kirja ei keskity Slushiin, vaikka selostaa seikkaperäisesti sen synnyn: yllättävää kyllä, Slushin juuret ovat yrityksessä nimeltä HP. Toisaalta, kuten useimmissa parhaissa ideoissa, sama ajatus on kytenyt monella suunnalla, joten on mahdoton sanoa todellista syntymäpaikkaa. Joku osaa yhdistää pinnanalaiset ajatukset ja purskauttaa konseptin ilmoille, parhaassa tapauksessa menestyksekkäästi, kuten tässä.

Startup-yritykset tuskin piittaavat syntysijoista, eikä vanhuksen kannata enää mainita Nokiaa tai sen synnyttämiä varovaisia ohjelmistokokeiluja, vaikka kirja niihin kevyesti viittaa (kuka muka muistaa, mikä oli WAP? Minuakin pyydettiin alan firmaan - ja entä se aika, kun sain testata keksintöä nimeltä sähköposti, mikä oli tosi radikaalia! "Nyt ei tarvitse kopioida." Ja ekasta taskuun mahtuvasta puhelimesta suunniteltiin mainosta: silitysraudan kanssa heiluin silittämässä sitä paitaa, jonka rintataskuun laite sijoitettiin ja kuvattiin.... Ooh tätä nostalgiaa...). Mutta nyt ollaan eri sukupolvessa ja ajatuksissa, jotka ovat aidosti globaaleja alun alkaen. Hehkutellaan kuitenkin vähän lähempää historiaa: Angry Birds oli maailman nopeimmin kasvava kuluttajabrändi 2000-luvun alussa.

"Vuoden 2010 kesäkuussa se oli Yhdysvaltain App Storen parhaiten myyvä tuote 6,5 miljoonalla latauksellaan." (Ja muuten Suomen ladatuin peli jo julkaisuaan seuraavana päivänä 2009, kertoo Vimma.) Hämäläisen hitaat suomalaiset mediat huomasivat ilmiön vasta syksyllä, mistä herää kysymys medioimme vireystasosta: "Kauppalehti kirjoitti siitä ensimmäistä kertaa elokuussa 2010, Helsingin Sanomat kolme kuukautta myöhemmin." 

Mutta tähän päivään. Vimma kuvaa selkeästi sen, mitä startupit ovat, miksi ne ovat ja miten ne toimivat. Onko suomalaisilla yrityksillä saumaa maailmalla? "Alan korkeiden riskien vuoksi on täysin normaalia, että vain yksi tai kaksi kymmenestä sijoituskohteesta menestyy koskaan." Yleensä startup myydään suuremmalle kilpailijalleen, joka joko tappaa tuotteen tai satsaa siihen kunnolla. Suomessa julkista rahoitusta tarjoavat tahot ovat melko niukat ja Vimman mukaan byrokraattiset: hitaus ja jähmeys ei sovi startupeille, "jossa projekteja haudataan ja synnytetään lennosta ja toisinaan jopa koko yrityksen liikeidea saatetaan kääntää päälaelleen hyvinkin nopeasti." Nopea reagointi markkinoilla ei onnistu, ja Vimma käyttää Vigo-hanketta esimerkkinä siitä, "miksi virkamiehet tulisi pitää mahdollisimman kaukana startup-firmoista."

Jotenkin uskon tämän. Sitra on jo lopettanut rahoituksen, eikä Tekes saa paljon kiitoksia. En usko, että asiantuntijuudessa on vikaa, mutta keinot, säännöt ja tekemisen tavat ovat ehkä väärät startupien jatkuvasti elävään tarpeeseen, vaikka joskus jarruttelu voi olla eduksi. Kaikki ei ole nerokasta. Mutta mistä sen voi tietää? Vimma puhuu 2010-luvun startupien toimineen "Suomen sen aikaisen kahden tärkeimmän rahoitusinstrumentin - opintotuen ja pikanuudelien voimalla." Mikä kielii lievästä kritiikistä valtiovaltaan päin.

Kirja on erinomainen perusteos startup-toiminnasta Suomessa, ja tulee tarpeeseen. Se selvittää keskeiset käsitteet ja (lyhyehkön) historian, toimintamekaniikan sekä nostaa esiin vaikuttajat henkilötasolla. Vuoden kuluttua tilanne on toivottavasti jälleen viime mainituissa jotain enemmän, mutta perustieto ei vanhene. Meillä on osaajia ja ideoita, maailmalla on rahoitusta, ja ne täytyy saada kohtaamaan. Siinä ansiokkaasti toimii Slush ja Helsingin startup-kampus Maria, jota Helsingin kaupunki aikoo laajentaa voimakkaasti. Mahdollisuuksien luomiseen on herätty ja pallo heitetään siihen päähän, josta tekijöitä löytyy. Kun Vimman kirjaa lukee, nousee toivo: heitä yllättävästi löytyy. Ei vain kahmimaan rahaa tilille, vaan myös kehittämään ratkaisuja maailman isoihin ongelmiin tai viihteen tarpeeseen, joka on loputon, eikä sekään ole huono keino kehittää Suomen mainetta osaajana tai nostaa BKT:tämme. Joista hyödymme kaikki.

Kirjan lopussa on asiallisesti henkilöhakemisto. En osaa arvioida listauksen relevanttiutta; päätän uskoa Vimman asiantuntemukseen. Melko perusteelliselta se tuntuu. Lisäksi olisi voinut olla tiivis termihakemisto, niin omanlaistaan toiminta on, jos tarkoitus on kertoa tavikselle, mistä startupeista on kyse. (Venture capital? Exit? Hire & fire? Maria?) Vaikka asiat tulevat kirjassa hyvin esille, ja teksti on Vimman tapaan vetävää. Ja innostavaa: koska uskon lujasti suomalaiseen osaamiseen ja nuoriin, ei ole vaikea nousta mukaan kannustamaan ideoiden nousua. Helsinkiläisenä olen myös ylpeä Marian startup-kampuksen kehittämisestä ja kaupungin panostuksesta yritystoimintaan, josta voi syntyä mitä tahansa. Vaikka niitä ratkaisuja globaaleihin haasteisiin.

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia. Startup-Suomen tarina. Otava 2018. Kansi Piia Aho, kuva Sami Heiskanen. Sain kirjan pyynnöstäni arvostelukappaleena kustantajalta. 

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Tuomas Vimma asui Pariisissa vuoden kokkivaimonsa Jenni Tuomisen opiskellessa Le Cordon Bleu -koulussa. Mitä muuta kirjailija voisi tilanteessa tehdä kuin kirjoittaa kirjan Pariisista? Se oli hyvä päätös ja mainio veto poikkeukseksi perinteisesti etelähelsinkiläisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen sarjaan.

Vasen ranta hehkuttaa Pariisia. Kaupunkia jotenkin tunteville tai siitä haaveileville se tarjoaa herkkupaloja paikkojen kuvauksillaan. Vaikka Seinen vasen ranta vilahtaa jo alussa, oikeastaan tarina käynnistyy australialaiselta luomutilalta. Tai tarkemmin sanoen, tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten Välimeren maisemissa, mutta kirja tutustuttaa meidät Suomi-lähtöiseen Katariinaan Australiassa, jonka pariisilaistunut kaksoissisko Kristiina kuolee pommi-iskussa Pariisissa. Siskon on lähdettävä paikan päälle selvittelemään asioita, vaikkeivat nuoret naiset ole olleet tekemisissä keskenään vuosiin.

Lyhyen ranskan lukenut Kristiina saapuu Pariisiin hoitamaan siskon kuolinpesää ja käytännön järjestelyjä. Hän saa pian avukseen valokuvaaja Maximen, komean ranskismiehen, jonka motiivit tutustua kauniiseen Kristiinaan eivät ole aivan yksiselitteiset. Romantiikkaa on silti ilmassa...

Mutta sitten tahti muuttuu. Huomaan lukevani trilleriä, jossa jahdataan koko Ranskan poliisikunnan voimin henkilöä, jonka löytämiseksi maahan julistetaan poikkeustila. Kristiina, Maxime ja tämän ystävätär Camille joutuvat tahtomattaan osaksi arvaamatonta ja - trillerityyliin - väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka ennalta-arvaamattomus saa sivut kääntymään vikkelästi. (Rehellisyyden nimissä: osin nopeus johtuu siitä, etten lue kovin tarkkaan jäseniä katkovia tai päitä murtavia taistelukuvauksia. Mutta haluan silti myös kiihkeästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Turisti-Ranskasta siirrytään alamaailmaan, kirjaimellisesti. Kiehtovat katakombit maan alla voivat sisältää mitä tahansa! Vimman tapaan tarinassa mukana on elämän fyysisten nautintojen puoli: vaikkeivat ne nyt ole pääosassa, monia ruoka- ja juomalajeja mahtuu mukaan, vuohenjuustoista viineihin. Ja vimmamainen överi huumori ja reipas heittely, mikä on aina naurattanut minua. (Tällä kertaa jostain syystä eritteitä on mukana aika lailla, alkusanoista lähtien, mikä hieman ihmetytti. Ehkä ne liittyvät erityisesti jotenkin Ranskaan?)

Reipas veto, viihdyttävä tarina, jonka jännite pysyy pinkeänä, sekä juonella että vimmaisella kerronnallaan. Henkilöt ovat riittävän toimivia, jos eivät moniulotteisia, mutta sitä ei action-pläjäykseltä odotakaan, vaan kärjistystä ja selkeää yksinkertaistusta: kauniit ovat todella, todella kauniita ja taitavia; kammottavat todella, todella kammottavia. Tasoja ei tarvitse etsia toisin kuin katakombien käytävissä.

Editointia olisi voinut tarkistaa: toistuvat "sijoittumiset" alkoivat tuntua tahattoman koomisilta. Tiedättehän, tyyppiä "tänne ja tuonne sijoittuva talo", "sinne ja sinne sijoittuva joki", "siellä ja tuolla oleva asia" ja niin edelleen. Muuten teksti on sutjakkaa, sitaatit luontevaa puhekieltä, ja älyllisis-populäärit - no, en keksinyt osuvaa sanaa Vimman omatyyliselle sanankäytölle - vitsit maustavat tarinaa (tai ärsyttävät, lukijasta riippuen). Luvut päättyvät oikeaoppisesti koukkuihin eikä tarinan ratkaisua selitellä, mitä arvostan. Kokonaisuus ei laula Finlandiaa, mutta se on viihdyttävä, tiivis ja nopeasti luettava paketti, joka voisi hyvin olla toimintaleffan käsikirjoituksen pohja.

Kenelle: Astetta älyllisemmän toimintaviihteen ystäville, Pariisiin haikaileville, kärjistyksiä ja arroganttiin vivahtavia vitsejä sietäville.

Tuomas Vimman Raksa-trilogiasta olen kirjoittanut aiemmin, sitä edeltäneen Helsinki-trilogian (Helsinki 12, Toinen, Gourmet) luin jo ennen blogiaikoja. Sitä suosittelen kaikille överin, sananokkelan huumorin, ruuan ja muiden fyysisten nautintojen ystäville.

Kirjan synnystä kirjailija kertoo muun muassa Me Naisissa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Gummerus 2017.

Sain lukukappaleen kustantajalta.

Helmet-haaste 2017 kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Firman mies

Sami jatkaa projektipäällikkönä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä Etelä-Helsingissä. Hyperborea on hyvässä maineessa hankalien ja kalliiden remonttien (ja asiakkaiden) hoitajana, mutta kuten tiedämme, perustekeminen ja hyvin tehty työ ei työmarkkinoilla enää todellakaan ole kannattavin pelimerkki. Nyt katsotaan asiaa omistajan silmin.

Danika haluaa elämänmuutosta, ja jos hän on firman omistaja, hallitus ja sen puheenjohtaja, vaikea on muiden sanoa vastaan. Hän on osa tuota hämäräperäistä käsitettä "markkinat", jotka ohjailevat yrityksiä, tässä tapauksessa yksinvaltaisesti.

Yt:t iskevät myös menestyviin yrityksiin. Omistajat eivät koe olevansa vastuussa työntekijöistä, koska riski ja raha ovat heidän. Tosin tässä kohtaa voisi piipittää, että myös työntekijän toimeentulo on iso riski hänelle itselleen ja hänen työllään se raha ansaitaan, mutta Vimma ei anna armoa. Tai kuten Danika asian ilmaisee:

"Vastuussa? Mikä vitun vastuu mulla on noista ihmisistä? Mä olen tarjonnut niille töitä ja hyvinvointia seitsemän vuoden ajan! Sä et voi vittu väittää, että sä olet oikeasti sitä mieltä, että ihmisten palkkaaminen on sama juttu kuin koiranpennun ottaminen. Että sulla on sen jälkeen vastuu niiden hyvinvoinnista koko niiden loppuelämän ajan? Että jos menet kerran tekemään sen virheen, että palkkaat jonkun, niin sun pitää hyysätä sitä aina taivaan tappiin asti? Vastutatsä avioerojakin sillä perusteella, että mitäs menit naimisiin?"

Överiksi vedetään jälleen, kuten kirjailijalta odottaa saattaa. Hykerryttävästi, mutta ikävän todenmakuisesti. Ammattiliittojen ja verottajan toiminta kyseenalaistetaan rankalla kädellä. Kaukaisien saarien pankeissa asioidaan. Juristeilla uhkaillaan.

Mainitsen esimerkkinä toimintatavoista Hyperborean remonttien hinnoittelun: tarjoukseen lasketaan tietty kerroin asiakkaan mukaan. On hinttifaktori (kalliimpi syistä, jotka on paras lukea kirjasta), on mulkkukerroin "jossa asiakkaan lärvin ja käytöksen pohjalta laskettiin ns. vitutusvaraa", on hoppukerroin (lienee selvä) sekä virnekerroin, "joka oli siis suurin hinta, jonka vakavalla naamalla pystyi ilmaan heittämään." 

Ja mukana on tietysti Vimmaisesti fyysistä nautintoa. Matkoja, ruokia, juomia, seksiä. Kun ruotsalainen yritys saapuu ostotarjouksineen, mukana on hemaiseva Serafina. Danika kieltää Samia koskemasta (no, oikeasti hän puhui panemisesta, mutta olen häveliäs) ex-malliin neuvottelujen aikana.

Mutta miksi? Ja onnistuuko Sami pitämään visuaaliset ärsykkeet kurissa? Onnistuvatko ruotsalaiset ostoaikeissaan? Kuka huijaa ketä, kun kaikki huijaavat kaikkia? Ja miten virolaiset työntekijät liittyvät mihinkään?

Hulvaton tarina bisnesmaailman koukeroista, jotka sotkevat kunnon työntekijän elämää. Niin Sami kuin Danikakin ovat extreme-tyyppejä, eikä tasoja tarvitse kaivaa - ne leväytetään naamalle kuin kylmä GT nieluun loppuillasta. Ei se makeaa ole, mutta oikeassa kohdassa piristää. Kirja on terävä kuva yritystoiminnan ääri-ilmiöistä, ei pelkästään rakentamisen. Harmaita värejä kuvatkoon muut, Vimma kuvaa omalla tavallaan.

Olen aina pitänyt Vimman huumorista, eikä tämä kirja tee poikkeusta. Hän vetää niin överiksi, etten tiedä vastaavaa. Kirjailija kertoo havaintojaan - tai ehkä kaikki on vain villin mielikuvituksen tuotetta - niin naurettavan snobistisesti, ettei sen parissa voi kuin viihtyä. Kaveri tietää, mistä miten ja puhua, jälki on kelpoa. Tuskin voittaa Finlandiaa, aihe ja käsittelytapa ovat sen verran rajalliset, mutta sopivalle kohderyhmälle tarjoaa nautintoa, kuten tyyliin kuuluu. Kategoria: laadukasta viihdettä.

Kirjaa on mainostettu trilogian päätösosaksi. Lopusta voin paljastaa sen verran, että se on täysin Vimma-tyylinen häpy end.

Kenelle? Rakentamisbisnestä miettiville, liioittelusta ärsyyntymättömille, niille, jotka pystyvät katsomaan yritysmaailman ikäviä ilmiöitä huumorin kautta. Muuten vain aiheen ääressä hengaileville ja viihdyttävää lukemista etsiville. Ja ehkä erityisesti miehille, joita rakentaminen, seksi ja bisnes kiinnostavat, joita lienee suomalaisista miehistä noin 98 %. Etelähelsinkiläinen kieli valitettavasti karkottaa näistä suurimman osan.

Muualla: En löytänyt muita blogiarvioita, joten linkitän omiini; trilogian ykkösosa Raksa, kakkososa Ruutukymppi. Kaikki sanottu pätee myös Firman mieheen.

Tuomas Vimma: Firman mies. Gummerus 2014.
Kustantajan lukukappale.

Ruutukymppi

Kirjassa pääsee vauhtiin Tuomas Vimma kirjoittajana ja Sami etelähelsinkiläisen korjausrakennusfirman, Hyperborean, projektipäällikkönä. Tapasimme Samin ja hänen pomonsa Danikan jo Vimman aiemmassa Raksa-kirjassa, mutta nyt kierroksia on nostettu lukijan huvitukseksi tappiin asti.

Hyperborea tekee laatua, ja Sami on huippu alallaan. Hän on kaveri, joka jäätävän kylmähermoisesti tekee isotkin päätökset ripeästi ja saa eripuraiset porukat toimimaan yhteen niin, että tuloksesta ei löydy huomautettavaa maalisudin karvan vertaa. Samin ominaislaadun huomaa myös mediayhtiö, joka suunnittelee uudenlaista tosi-tv:tä remontin teosta. Löytyisikö yhteistä intressiä?

Yhteistyön alku on nihkeää. Sami ei arvosta tv:n remppaohjelmia, jotka antavat hänen mielestään täysin epärealistisen kuvan homman kustannuksista. Sponsoridiilien arvoa kun ei kerrota kansalle. Ja ilmanvaihdon tyriminen katon välipohjasta lahottaa pytingit kymmenessä vuodessa, kun tehdään pintaa nopeasti ja näyttävästi. Rakennesuunnittelua ei harrasteta, vaikka täydelliseen jakkupukuun pukeutunut sisustussuunnittelija, sissari, ei tietäisi edes asunnon tarkkoja mittoja tai kantavan väliseinän tarkoitusta - pois vain, kun tarvitaan valoa ja ilmavuutta!

Mutta Sami kaipaa muutosta jatkuvaan projektiensa puurtamiseen. Väsyneissä silmissä siintelee jopa surffiloma trooppisella vyöhykkeellä, kunhan muutaman homman saisi alta hoidettua. Houkutusta lisää citypupu Lada, elämän nautinnoista estottomasti iloitseva mediafirman assistentti. Vaikka sissarien pääasiallisin taito Samin mielestä on matsata kynsilakka ja huulipuna sävy sävyyn, saavat Lada ja lomahaaveet kuitenkin hänet ujutettua keskelle tuota raadollista maailmaa, tosi-tv-helvettiä.

Vimman huumori osuu ja uppoaa tähän lukijaan. Hänen tapansa vetää kaikki överiksi menee niin, no, överiksi, että se naurattaa hulvattoman tarinan ystävää. Ja aiheet ovat mitä parhaat, rakentaminen ja tosi-tv. Tämän jälkeen en koskaan enää katso remonttiohjelmia samoin silmin! Vimma kirjoittaa vapautuneen tuntuisesti, tarina etenee entistä rennommin ja letkeämmin, kielikuvat ja sanavalinnat ovat hauskoja. Välillä vähän turhan väännetynkin tuntuisia, eivätkä ehkä riittävän roiseja vaan jopa sievisteltyjä, jos ajatellaan mielikuvaa raksa-alasta. Mutta hei, eihän tämä todellisuutta kuvaakaan! Jos tätä huumoria sietää, kirja on erittäin viihdyttävä.

Klassikko, tuskin. Tarina on nimittäin monin tavoin sidottu kirjoittamisajankohtaansa: joko tästä tulee mainio historiallinen ajankuva joskus, tai sitten se ei kestä aikaa lainkaan, vaan häviää kuin mojito projektipäällikön kuivaan kurkkuun. Ipadilla pelataan Clash of Clansia, Windows 8 temppuilee, kun Excelillä tehdään tarjouslaskentaa, ja monia muita tuote- ja valmistajanimiä vilahtelee, milloin kiroiltavana ja joskus lähes kunnioittavastikin. Sami sönköttää sujuvasti etelähelsinkiä naistensa kanssa - eikä häneltä toisen sukupuolen seuraa koskaan puutu - mutta kuten Vimman aiemmissakin, päähenkilö, tämä nuori mies, on oudon yksinäinen, noin perhe-, sukulais- ja kaverimielessä. Työ ja huvi, siinä se, överisti tietysti molempia.

Luin vanhan arvioni Raksasta ja toistan näköjään itseäni monessa kohtaa. Jossain kommenteissa arveltiin Vimman haluavan tuovan kirjoillaan esiin oikeita epäkohtia - näin varmaan on, mutta mutta ensisijaisesti itse nautin viihdyttävyydestä.

Muualla: Norkku nautti Vimman innovatiivisesta sanastosta. Ystävällistä sikailua, kuvaa Vimma itse.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi. Gummerus 2013.
Kustantajan arvostelukappale.

Raksa

Helsinki 12:n, Toisen ja Gourmetin jälkeen Tuomas Vimman aiheenvalinta tuntui oudon konkreettiselta: mitä punavuorelaissnobi muka tietää rakentamisesta? Turha huoli, meno ja veto ovat ennallaan, vaikka aihe onkin nyt enemmän tästä maailmasta.

Raksa kertoo Samista, projektipäälliköstä pienessä korjausrakentamisen yrityksessä. Sami on ammattilainen, joka sitoutuu lujasti työpaikkaansa ja työn tekemiseen, kuten nuoren ja kunnianhimoisen miehen odotetaankin. Yritys kokee niin voittoja kuin takaiskujakin, ja kilpailu on kovaa. Tarina kertoo alan ongelmista ja ilmiöistä, ja entisten kirjojen perusteella uskon Vimman tehneen tähänkin taustatyöt kunnolla. Ala on ainakin tuttu: Vimma tekee osa-aikatyötä vaimonsa perheen rakennusliikkeessä, järjestelyn ansiosta aikaa on jäänyt onneksi myös kirjoittamiselle.

Samin hahmo on tutunoloinen aiemmista Vimman kirjoista, mutta tällä kertaa kaveri hallitsee suvereenisti rakentamisen, ruuanlaiton tai luksuselämän vieton sijasta. Elämännautinnot ovat toki tiiviisti mukana tässäkin, juomavalinnat ja muutama ateriakin kuvaillaan tarkasti, mutta Vimma jarruttelee tällä alueella niin, että tarina pysyy rakentamisen ja Samin kuvioissa.

Samin pomotar Danika perii isänsä rakennusfirman, ja Samista tulee hänen luottoprojektipäällikkönsä, joka saa hoidettavakseen monta vaativaa urakkaa, yksityishenkilön keittiörempasta Bulevardin arvokiinteistön saneeraukseen. Töitä tehdään pyhäpäiviä tuntematta, tarjouksia laaditaan yötä myöten, hävitään ja voitetaan, kilpailijat tekevät ikäviä temppuja. Sami ei juuri ehdi työn ohella viettää omaa elämää, naisasiat ja kaveritkin sotkeutuvat bisneksiin. Kirjan voi lukea toimialan arjen kuvauksena, kunhan muistaa, että kyse on fiktiosta. Vaikkakin asiantuntevasta, ja vaikka mukaan heitellään alan todellisia nimiä ”Lempparin” Kia Pentistä SRV:n Timo Niemiseen.

Juoni ei ole erikoisen omaperäinen tai mieleenpainuva, mutta Vimman rento tyyli on: sanan lento, joka koukuttaa lukijan, ainakin minut, joka kerran. Hänellä on persoonallinen tapa kirjoittaa henkilöidensä repliikit puhekielellä, usein ”etelähelsingiksi”, ja sekin tuntuu, ällistyttävää kyllä, hänen kirjoissaan uskottavalta, todelliselta tämän päivän kieleltä, vaikkei kirjoitettu kieli koskaan voi olla täysin puhekielistä. Tuoreet sanonnat maistuvat välillä auki kirjoitettuina jopa kikkailulta, mutta se ei haittaa, kun ahminnan alkuun pääsee.

Kielen lisäksi myös itse tarina on Vimman tapaan Helsinki-keskeinen, mikä saattaa karkottaa lukijoita muualta. Tai ehkä houkuttaakin, mutta jokunen vitsi voi mennä ohi, jos ei tiedä, mitä tarkoittaa yrityksen riita-asiassa ”mennä Salmisaareen” tai mitkä olivat Hans Välimäen ravintoloiden hintatasot. Lukemiseen tuo mukavan mausteen, kun tuntee paikat, joissa henkilöt liikkuvat.

Yksi Vimman erikoisuus on ylettömyys: hän ampuu yli ja vetää asiat niin överiksi, ettei lukija aina tiedä, pitäisikö paheksua vai ihailla, vai onko enemmän syytä nauraa. Olen päätynyt kahteen jälkimmäiseen, Raksa nauratti monta kertaa. Ja kirjan ahmii, kuten entisetkin, niin että loppu seuraa aivan liian nopeasti. Suositus on: epätavanomaista arvostaville omaperäisen huumorin ja persoonallisen sanankäytön ystäville.