Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sari Pöyliö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sari Pöyliö. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Kirja tempaa mukaan niin vikkelästi, että se tulee luettua hetkessä.

Jo sivulla 8 nauroin ja sivulla 10 nieleskelin liikutuksesta, kun pienen Annin vanhempien avioliittoa setvitään.

"Anni sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvaannollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti."

Räväkän äitinsä Anni menettää, isä Hemminki Uinu on hämmingissä. Annin isoveli Isko tuntee vastuuta siskostaan, vaikka he isän kanssa ovat tytön mielestä yhtä idiootteja. Anni joutuu etsimään vastauksia naisia askarruttaviin kysymyksiin lähinnä omin päin. Mutta koska hän tottuu elämään miesten kanssa pienestä pitäen, Kaiden, maailman viimeisen fiftarin, kanssa harjoiteltu seksi aloittaa vaihtuvien miesten rallin. Ja pian Hemminki saa hämmentyä jälleen, tällä kertaa siitä, että hänen huostassaan on pieni Onni, Annin poika.

Tarina saa asteen tummemmat sävyt jatkuessaan ja lasten ja puolisoiden määrä kasvaessa. Isko avioituu Ulpun kanssa, Hemmingin ei Onnin jälkeen syntyneitä lapsenlapsiaan enää tarvitse hoitaa. Ruuhkavuodet kuluttavat Iskoa, eikä hän usein muista isäänsä.

Ja Anni, hän on aina kiireinen vaihtuvine perhekuvioineen. Onkohan Markku jo neljäs aviomies? Oliko hän valinnut aina väärin? Hemminki ei oikein usko Markun paranevan vanhetessaan, Anni pitääkin häntä hyvänä käyttöviininä. Kun Onni ja muut lapset alkavat aikuistua, Anni miettii itseään; mahtaako hän olla masentunut.

"Hän teki nettitestin, mutta sai vain kolme pistettä kahdestakymmenestä. Tulos oli masentava."

Seuraamme Iskon viidenkympin kriisiä, sillä jonkinlainen kriisi hänelläkin, järkevänä tunnetulla, on. Se vain tulee myöhemmässä iässä kuin Annilla, joka on tottunut krooniseen virtsatulehdukseen mutta vain ajoittain oireilevaan rakkauteen. Harmillista, ettei toisinpäin. Vaikka molempien kanssa voi elää.

Sutjakan hauska eikä lainkaan lällyilevä perhetarina on parhaimmillaan yksittäisten hetkien ja tilanteiden oivaltavissa kuvauksissa. Kolmen päähenkilön osuudet - Annin, Iskon ja Hemmingin - limittyvät ja polveilevat sattumanvaraisen tuntuisesti, samoin kuin heidän keskinäinen yhteydenpitonsa. Perhejoulua on tällä jengillä vaikea järjestää, mutta yritystä sentään on. Päällys sisäkansineen on upean vappuisa ja värikäs! Pirskahteleva kevyen makea tarina sopii hyvin vaikka tippaleivän ohessa luettavaksi. 

Kenelle: Viihteen ystäville, oireileville ja heidän läheisilleen. 

Muualla:
Kirjan sanomana, jos sellaista tarvitaan, voisi pitää hyväksyntää itseä ja muita kohtaan. Täydellisyyteen ei voi päästä ja keskeneräinen, nuhruinen, tunkkainen, naurettavakin voi olla aivan hyvä, sanotaan Erikoiset Asiantuntijat -blogissa. 

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena 2021. Kansi Elina Warsta.

Helmet-haasteessa 2021 käyvät kohdat 6, kertoo rakkaudesta, ja 49, vuoden 2021 kirja.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Sari Pöyliö: Ihmisen veri

Kulo Taival on nuoruudessaan tehnyt yhden kuolemattoman mestariteoksen, elokuvan Ihmisen veri, Suomi-filmin ja Risto Orkon aikoina. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt nähdä leffaa, sillä se varastettiin ennen ensi-iltaa.

Vaikka mies itse ei kaipaa menneiden kaivelua enää 83-vuotiaana, kadonneen filmikelan arvoitus kiehtoo Kulon naapuria, jumalatarta, jonka aamujumppaa mies aamuisin kuuntelee alakerran asunnossaan, Helsingin Meilahdessa.

"- Olen Ansa, nainen varoitti."

Ansa on toiminnan nainen ja päättää etsiä elokuvan, mikä hirvittää Kuloa, mutta jumalattarelle ei sanota ei.

"Kulo tomutti seurustelutaitonsa ja yritti saada Ansan nauramaan, sillä tämän nauru kuulosti siltä kuin jäillä ja kermaliköörillä täytettyä lasia olisi ravisteltu auringonpaisteessa. Ääni oli yhtä aikaa
elastinen ja kova, vaimea mutta läpitunkeva, kosteuden kielelle nostattava ja pikkiriikkisen syntinen."

Ensimmäisen kosketuksen elokuva-alaan Kulo sai pikkupoikana, kun hän pääsi Tullinpuomin Siniseen Kuun avajaisiin. Avajaisiin ja elokuvien saloihin häntä opasti Doktor, isänjälkeinen mies.

"- Elokuva on taidemuoto, Doktor opetti Kulolle. - Sen ei pidä olla toisarvoista täytettä, jolla ihminen patoaa ajattelunsa."

Kulo tekee töitä elokuvan parissa jo pienestä. Silti kävi niin, että Kulo myöhemmin lähti lääkikseen ja opiskeli lääkäriksi. Vaikka:

"Katsellessaan opiskelutoveriensa vauvankasvoja Kulo mietti, selviäisikö yksikään heistä päivääkään elokuva-alalla, jossa piti ajatella itse. Pystyisikö kukaan heistä luomaan mitään?"

Pöyliön teksti kulkee riemukkaasti menneen ja nykyhetken väliä, verbaalisina kohtauksina. Juoni on löyhästi jännittävä - löytyykö Ihmisen veri? Kestääkö Kulon kunto?- mutta enemmän hullutteleva. Rennon irrottelevaa, mutta mietittyä tekstiä tukevat henkilöiden nimet: tapaa muun muassa Vieno Laine, Teljo Taka-Matala ja Armo Aarettila. Niin suomifilminimiä!

"Elokuva-alalla tarvitaan ihmisiä, joilla on sanottavaa", jyrähtää Risto Orko kirjassa. Pöyliöllä sitä on. Ainakin sanoja riittää, ja asennetta. Ja niiden yhdistämisen taitoa. Virkistävän höpsönfiksu kirjallinen suoritus elokuvasta ja sen (ytimen) etsimisestä. Ehkä myös ihmisen - tai ainakin Kulon.
Tällaista lisää suomiproosaan!

Kenelle: Humorististen otteen ystäville, elokuvahulluille, synkkiin suomiproosailuihin kyllästyneille.

Muualla: Hilpeän oivaltava, sanoo Annika K. Maukasta kotimaista proosaa, sanoo Suketus. Ilkikurinen teos, sanoo Mai.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri. Atena 2015. Upea kansi (toimii myös erilaisissa valaistusolosuhteissa) Elina Warstan.