Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä

Titta on projektipäällikkö mainostoimistossa, ja hänen näytöllään on avoinna 17 eri kuvaketta: MS-sovelluksia Excelistä Wordiin ja somepuolelta Linkkari, Twitter ja tietysti FB ynnä monta muuta yrityksen omaa sovellusta.

Normitilanne meille toimistorotille. Kajanto kirjaa sen näkyväksi, ja siitä suuri kiitos hänelle. Sillä tätä tämä arki on. Hoida tee järjestä ilmoita infoa organisoi huolehdi viestitä tilaa toimi kirjaa järjestä hoida! Ja joka tehtävään on oma sovelluksensa.

Titan tavoin me hoidamme. Olemme näkymättömät kädet, jotka mahdollistavat tapaamiset, näytöt osaamisesta, vakuutukset hyödyistä, näkyvyyden, asiakkaan mukavuuden ja turvallisuuden tunteen: olet hyvissä käsissä. Luota meihin. Ja he luottavat.

"Titta yritti saada hengityksensä kulkemaan ja tajusi, että hän näki koko tilanteen erilaisten tapahtumien läpi. Kaksi viikkoa aikaistettu aikataulu hetkellä, jolloin muutenkin oli kiire, tarkoittaisi, että hän voisi unohtaa loppuviikolta ja seuraavalta viikolta lounaat, tauot ja rauhallisen työtahdin. Pitäisi perua huomisillalta leffaan meno Marjon ja parin muun työkaverin kanssa ja ai niin - äidin oli pitänyt tulla käymään viikonloppuna. Mutta sekin visiitti pitäisi perua, hän olisi varmasti viikonlopun töissä. Mutta tätä se oli."

Titta on taitava. Hänellä on deadlinet, vanhenevat vanhemmat ja säällinen poikaystävä. Hän pystyy hoitamaan järjestelyt ja palaverit niin, että asiakkaalla on hyvä olla. Mutta hänellä on motivaatio-ongelma. Hänellä itsellään ei ole hyvä olla. Tämäkö on kaikki, mihin pystyn elämässä?

Tietenkään ei ole niin. Titan onneksi koituu perintökiinteistö, joka on kunnostettava myyntikelpoiseksi. Sen kautta hän havaitsee, että on muutakin kuin pakkotyö. On muutakin tavoiteltavaa kuin palkka. Sitä yhtään väheksymättä, mutta tärkein havainto on se, että on oma valinta, mille tielle lähtee. Palkka on yleisin työn motiivi ja tarve, mutta kannattaa pyrkiä sen saamiseksi työhön, joka palkitsee myös muuten. Eikä se ole aina mahdotonta. Sanon kokemuksesta, ehkä myös Titta sanoisi samoin.

Olen kaipaillut kirjoja nykytyöelämästä, ja tämä on sellainen. Pirteä, hereillä oleva, todellisuutta heijasteleva, suorapuheinen, vaikka yliopettavaista romantiikkakierrettä ei kirjailija voi välttää. Mielestäni naisen pitäisi olla enemmän itsensä ja enemmän ystävä eikä vain käpertyä itseensä, kuten Titta tekee. Siitä huolimatta, on korkea aika päivittää sana työläisromaani. Ne voivat olla Kajantoa ja kaltaisiaan tai vaikka näitä:

Ossi Nyman, Röyhkeys
Ina Westman, Katja Lahti: Arkisatuja aikuisille
Jenni Karjalainen: Setäkuiskaajan käsikirja
Pekka Hiltunen: Onni
Antti Leikas: Soutaminen
Raimo Pesonen: Rakentaja

Kenelle: Elämässsään kiirettä tai kiusaantuneisuutta tunteville, sitku-eläjille, rempparakastajille, turhan näpertelijöille, reippaille ja reippaudesta haaveileville.

Muualla: Ammaan upposi kuin sula veitsi voihin. Hän myös arvelee, ettei olisi ihme, jos luettuasi löytäisit itsesi leppoistamasta jossain päin Suomen maaseutua. Hmm. Herättää ajatuksia.

Sain kirjan lukukappaleena kustantajalta.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä. Myllylahti 2019. Kansi Kaisu Sandberg.

Niina With: Lähettäjä tuntematon

Alan lämmetä dekkareille! Jos en nyt ihan murhille, niiden selvittämiselle ainakin. Dekkariviikon kunniaksi jo kolmas peräkkäin lukemani dekkari on Myllylahti-kustantamoa miehensä kanssa pyörittävän Niina Within oma teos. Se houkutti asetelmallaan: kustannustoimittamisen ja median maailmassa ollaan. Molemmat kiehtovat kirjahullua ja työkseen viestintää tekevää.

"- Älä nyt, en mä rummuttais myöskään jännityskirjojen puolesta. Onhan nyt jo vaikkapa Remesten myyntimäärä tippunut puoleen entisestään eli kyllä sielläkin kato käy, Laura yritti lohduttaa, vakkei ihan seissyt sanojensa takana. Mitä kovemmat ajat, sitä enemmän lukijat halusivat kuulla, että jollakin meni vielä huonommin. Vaikka sitten rikoksen uhrina." 

Laura, kustannustoimittaja Espoosta, saa luettavakseen käsikirjoituksen, joka vaivaa mieltä. Hän huomaa tekstissä omituisia sattumia tosielämään ja alkaa penkoa asiaa. Outoa on etenkin se, ettei hän saa käsikirjoituksen lähettäjään yhteyttä. Ja se, että joku uhkaa häntä, mutta kuka ja miksi?

Tapahtumat vievät hänet Seinäjoelle, jossa saamme tutustua Samiin, paikallislehden toimittajaan, ja hänen haasteisiinsa masentuneen vaimon, kahden lapsen ja epävarman työpaikan kanssa. Myös Sami on saanut outoja viestejä ja törmännyt asioihin, joita normielämään ei pitäisi kuulua.

"Mä tiedän, että tämä kaikki tuntuu kuulostaa varmasti epäuskottavalta ja hölmöltä, mutta mä en pääse mitenkään siitä ajatuksesta, että koko juttu liittyy minuun henkilökohtaisesti. Ja samalla jotenkin näille seuduille."

Voimansa yhdistämällä Laura ja Sami selvittävät mysteerioita, jotka ovat virkistävän arkisia ja vähäverisiä, vaikkei dekkarissa tietenkään väkivallalta vältytä. Se ei kuitenkaan nouse etualalle, vaan elämänmakuisuus, näppärä juonenkuljetus ja helppolukuisuus. Teksti koskettelee kiinnostavia ja tuttuja asioita, median murroksesta ihmisten yksinäisyyteen ja lapsuuden traumoihin sekä niiden hyväksi- tai paremminkin huonoksikäyttäjiin.
Uhka voi tulla yllättäviltä tahoilta. Viihdyin kirjan kanssa mainiosti, se tuntui kaverilliselta, kiitos luontevan kielen.

Kenelle: Kesälukemista kaipaavalle, verta välttäville, arkisuutta arvostaville.

Muualla: Kirsi kiittää kirjaa realismista, tihentyvästä tunnelmasta ja lopun sutjakkuudesta. Taiturimainen juonenkuljetus, mainitsee Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Helppolukuinen ja sutjakka, sanoo Kirja hyllyssä -Kaisa V. Page turner, sanoo Lumiomena. Mari a on lukenut kirjailijan kirjoja enemmänkin. Krista oli kirjan koelukija ja haastatteli kirjailijaa: hänen mainintansa siitä, että dekkareita luetaan kesällä, on yhä enemmän tosi, kuten uutisissa äsken kuultiin. Kirjallisia-blogissa pidettiin yhdistelmästä erilaista ja tuttua, persoonallista ja lajityypille uskollista.

Niina With: Lähettäjä tuntematon. Myllylahti 2016.

Helmet-haaste 2017 kohta 24: kirjassa selvitetään rikos.

Epäsoinnun periaatteet

Alussa oli arkkitehti. No, kirjan alussa oli vielä jotain muuta, kuten tiedekunta, jolle rakennusta alettiin rakentaa, mutta en voinut vastusta tuota aloituslausetta, sillä siitähän rakentaminen lähtee (tai ehkä tontista). Mutta nyt ei olla rakennusalalla, vaan yliopistomaailmassa.

Eikka tekee tietojenkäsittelytieteestä gradua, kun hän tapaa monitieteellisen yliopiston sokkeloisessa kellarissa oranssitukkaisen humanisti-Kristan.

Ja se on menoa se - ei sanonnan perinteisessä merkityksessä. Krista on nimittäin sotkeutunut pahoihin kuvioihin, joihin Eikka joutuu mukaan.

Kirja kuvaa öisen fantasiaseikkailun kautta purevan ironisesti opiskelijaelämän pimeitä puolia, kuten suorituspaineita, byrokratiaa ja taloudellista tilannetta, elämää ylläpitävien hyödykkeiden niukkuutta.

Esikoiskirjailija Talvitien teksti on rentoa, fiksuudella ja huumorilla luotua sekä sopivan ei-ärsyttävästi viisastelevaa, jota sujuvuudessaan on mukava lukea. Takasivulla muuten sanotaan, että kellarissa asuu mörkö. Ei pidä paikkaansa - siellä asuu hirviö! Mörkö kuulostaa liian leppoisalta.

Ei ole opiskelijan elämä helppoa, ottaa tämän sitten realistisena tai symbolisena kuvauksena luovimisesta pimeässä ja tuntemattomassa, kasvottomia voimia vastaan! Hieman lukiessa häivähti mielessä tietenkin tyylilajin, mutta myös eteneväisen ja tapahtumaisen kerronnan vuoksi reaalifantastikko Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kuulemma on keksinyt koko termin, siis reaalifantasian.

Kenelle: Opiskeleville tai opiskelusta nipinnapin hengissä selvinneille, hirviöitä näkeville, kuiluun suistumista pelkääville, arjen ja mielikuvituksen yhdistelmistä pitäville.

Muualla: Hoksasin kirjan näistä blogeista: Romaanin mittainen metafora ja hauska aikuisten seikkailu, toteaa Taika. Älykäs, ehdottomasti älykäs, sanoo Krista.

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet. Myllylahti 2015.

Kivinen enkeli

Ritva Sarkola on pitkän linjan tekstintekijä; toimittaja ja kirjailija, joka on julkaissut julmetun määrän lehtijuttuja ja lähemmäs kolmisenkymmentä kirjaa. Niistä valtaosa on dekkareita, joista kymmenkunta on kirjoitettu Tuula Sariolan nimellä - se kuuluisa skandaali, jonka myötä mekin saimme utua suuren maailman rikoskäytännöistä. Vaikkei itse tarina tainnut lopulta olla kovin hohdokas.

Myös tuo tapahtuma sisältyy Sarkolan elämäkertaan, joka on kirjoitettu fiktion muotoon. Henkilöillä on eri nimet kuin todellisuudessa, mikä jättää aukkoa mielikuvitukselle: mikä on totta ja mikä ei? Ihmisen, joka on kirjoittanut ikänsä toisten tekemisistä, on varmaan helpompaa kirjoittaa näin etäännyttämällä kuin minä-muodossa. Ymmärrän ratkaisun hyvin, vaikka se vähän pakoileva onkin. Tekijänoikeusasiat ja muut lupakysymykset tulevat helposti vastaan, kun tunnetuista ihmisistä puhutaan.

Kyllikki ja Isto ovat pariskunta, jonka mies viheltää kapakoissa siinä missä rouva hoitaa kotona lapsia. Myös Kyllikin isä ja isoisä ovat olleet juoppoja, joten ympäristö on tuttu vaikkei toivottu. Se tavallinen tarina. Mutta erikoista on se, että miljoonapainoksia myynyt dekkarikirjailija Martti Saartola on ottanut Kyllikin luottoystäväkseen ja esittelee tälle kuvankauniin uuden vaimonsa, Marjatan. Naisista tulee sydänystäviä, joiden ajanviettoon alkoholi kuuluu tiiviiisti.

Voit vaihtaa todelliset nimet keksittyjen paikalle - Ritva Sarkolan miehineen, Mauri Sariolan ja vaimonsa Tuulan - eikä tarina siitä muutu. Kirja on kuvaus elämästä ja ystävyydestä mutta myös pieleen menemisestä, vaikkei loppumetrejä kommentoida. Pääsivätkö Kyllikki ja Marjatta sopuun toistensa, itsensä ja viinan kanssa? Ajankuva on vahva; Helsingin ravintolat ja 1970-luvun tavat, joista itsekin jotain muistan, vaikken vielä ravintolaikäinen ollutkaan. Median toiminta tuona aikana, kirjankustantamoista puhumattakaan! Sarkolan, anteeksi, Kyllikin, elämäntarina ei ole helpoimmasta päästä, kivinen se on ollut, kuten kirjan nimi vihjaa.

Sarkola on näppärä ja tuottelias kirjoittaja, jolla edelleen on työn alla parikin kirjaa vuodessa. Hänen kirjojaan lukiessa tuntuu kuin katselisi mustavalkoista elokuvaa, Palmun (tai Susikosken?) tyyliin. Poliisityö on leppoisaa mutta oivaltavaa, rikokset selkeitä ja paikallisia. Poliisien henkilökohtainen elämä kietoutuu tapahtumiin pohjoismaiseen tapaan, eikä liian monimutkaisia kommervenkkeja tarvitse pohtia. Otantani on kovin pieni, mutta Tuula Sariolan nimissä kirjoitetut kirjat tuntuvat jopa vetävämmiltä kuin Sarkolan omat. En yhtään pidä kolmen pisteen ahkerasta käytöstä, jota Sarkola harrastaa, ilmeisesti jonkinlaisena tunnusmerkkinään. Se antaa tekstille epävarman leiman ja ärsyttää. Tehokeino ei tehoa, kun sitä käyttää koko ajan!

Yhtä kunnollista editointikierrosta vielä kaikki lukemani kirjat kaipaisivat, ja kun ne pilkutkin olisivat paikoillaan, nousisivat tarinat aivan eri luokkaan omassa kategoriassaan. Juonien olen kuullut olevan peräisin todellisista rikostapauksista, ainakin osan. Ja mikäpä siinä, ne ovat uskottavia ja helppoja ymmärtää, vaikkeivat tämän päivän kovan ja äärimmäisen hulluuden leimaavan, väkivaltaisen dekkarilinjauksen mukaisia - onneksi, sillä tätäkin lajia tarvitaan. Kotoista realismia, jos niin voi tässä yhteydessä sanoa. Arvostan sitä, ettei elämäkerrassakaan makeilla liikaa, jos nimeä ei sellaiseksi lasketa. Mutta rankempikin se olisi voinut olla, paljon rankempi, uskon. Paljon on viitteellisyyttä ja häveliäisyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on aina valintoja täynnä. Johdonmukainen suoritus silti.

Mutta kiehtovimman lisämausteen Sarkolan kirjoihin tuo paikallisväri, joka saa bongaamaan tuttuja paikkoja. Kirjailija on mäntyharjulainen, ja viimeksi lukemani dekkari Hirtetty hiljaisuudessa tapahtuu aivan kesämökkimme nurkilla sekä Helsingissä tutuilla kulmilla. Kun ajoimme Etelä-Savossa, etsin kiivaasti kirjassa mainitun huvilan sijaintia; Kuortin jälkeen mutta hyvissä ajoin ennen Mäntymotellia oikealle kääntyvä tienristeys. (Tuo! Eikun tuossa! Mieheni hymyili vinosti: kulta, se on keksitty juttu. En vaivautunut vastaamaan.) Eräässä kirjassa ruumis löytyi taidekeskus Salmelan rannan venevajasta, jossa olen useat kerrat vieraillut! Ja muistattehan jo edesmenneen Antiikkimakasiinin, siellä tapahtuu kummia... Persoonallinen Sarkola on tunnettu hahmo Mäntyharjussa - torikahvilassa saattaa näkyä, kuten niin monet tunnetut nimet - ja on muun muassa kirjoittanut kolumneja paikallislehteen Pitäjänuutisiin.

Näistä syistä Sarkolan kirjoja luetaan edelleen. Mäntyharjun kirjaston mukaan kirjat ovat nyt suositumpia kuin koskaan ja niitä kysytään paljon. Tämä voi olla paikallinen ilmiö, vähän kuten kaupunginosaliikkeet nykyään. Oma koti-/mökkiseutu kiinnostaa kirjallisestikin, ja sehän on hieno juttu.

Kenelle: Vanhan ajan dekkarin ystäville, kotiseutuhenkisille, suomalaista kirjakulttuuria tutkiville, 70- ja 80-luvut muistaville nostalgikoille.

Sarkola: Kivinen enkeli. Myllylahti 2014. Kustantajan lukukappale.

Ilmestyskirjan täti

Olen haikaillut kirjaa nykypäivän työelämästä, ja Lukulamppu ystävällisesti muistutti sellaisten olemassassaolosta. Yt-aikoihin sijoittuvaa kirjallisuutta on silti vielä kovin vähän, joten Holopainen iskee terävästi tähän hetkeen.

Airi Kivikko on nainut sukuun, jollaista hän on aina kaivannut ja jonka jouluista ja synttäreiltä hän ei halua jäädä paitsi, mutta avomiehen isotäti Liila on kivi kengässä. Tuo ryppyinen, ylimeikattu ja nuoria miehiä vokotteleva rumistus, joka ryyppää, polttaa ja sanoo mielipiteensä kovalla äänellä missä seurassa tahansa.

Vilkkaalla mielikuvituksella siunattu Airi on ollut perhevapaalla kahden lapsen tekemisen kanssa ja aloittelee töihinpaluuta, joka on suuri asia monen vuoden poissaolon jälkeen. Asiaa ei auta yrityskauppa, jonka myötä perinteitä kunnioittava (kauniisti sanottuna) Airi joutuu samaan firmaan inhoamansa isotädin kanssa. Tädin kohtaaminen työpaikalla tuntuu ylivoimaiselta, ja on muitakin huolia; kuten yrityskauppaan aina kuuluu, myös ne kaksi pelättyä kirjainta ilmestyvät työpaikan agendalle.

Kirja kuvaa hienon asiantuntevasti yt-tunnelmia, ja samalla pienen lasten äidin ponnisteluja nopeasti muuttuvaan työelämään sopeutumisessa. Tarina on herkullisen inhottava, kuten aiheeseen sopii, mutta todellisuuteen nähden suorastaan lempeä johdon suhtautumisen ja alaisten tunnelmien suhteen. Unenpuutteen ja stressin tuomat ongelmat taas ovat hyvinkin realistisia. Jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Turhan alleviivatulta tuntuu Airin inho isotätiä kohtaan, mutta ymmärrän, kontrastia on saatava. Sitä tuovat myös oudot kuolemantapaukset, joiden myötä mennään jo mystiikan puolelle. Pidin kovasti Airin perhe-elämän kuvauksesta, jossa kerrankin äiti on päätähti, mutta lapset tärkeitä ja mies... ihana. Romantiikan häivettäkin siis saadaan - ja nyt puhutaan arkiromantiikasta ja jostain, jota minä sanoisin tosi rakkaudeksi. Airin itsetuntemus kasvaa roimasti kertomuksen myötä, joten kasvukertomukseksikin tätä voisi sanoa. Pakko nillittää kuitenkin, että vaikka kirjailija haluaa osoitella hienostelun höpsöyttä, vähemmilläkin wc-käyntikuvauksilla olisi pärjätty.

Lukija saa hulvatonta viihdykettä ja ajankuvaa. Holopaisen räväkkä mielikuvitus yhdistyy kirjassa herkullisesti todellisuuteen. Pidän kovasti hänen tyylistään, vaikkei tässä olla lakonisia kuten Irmassa: Holopainen on monipuolinen kirjoittaja, joka kirjoittaa myös spefiä ja ties mitä muuta.

Kustantajalle terveisiä, että rohkeampi editointi olisi paikallaan, niin tässä kuin muissakin lukemissani kustantamon kirjoissa. Kirjailijan oma ääni kuuluu silti, vaikka toistot, puhekieli, maneerit ja tietysti suoranaiset kielivirheet tarkistettaisiin. Tämä kirja parani siltä osin loppua kohti, myös oikoluvun osalta.

Kenelle? Viihdettä kaipaaville yt-kurimuksen kokeneille tai sitä odottaville, hulvatonta höpsöilyä himoitseville, huvikseen lukeville, kotimaista kirjallisuutta kannattaville.

Muualla: Morrea kikatutti, Minnaa ärsytti, Krista ihastui.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti. Myllylahti 2014.

Nimeltään Eerika

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin ja lappilaisen Ennin tytär, joka elää lapsuutensä köyhyydessä, lestadiolaisessa pikkukylässä syntyperänsä vuoksi hyljeksittynä ja halveksittuna. Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteista on tullut kirjallisuudessa suorastaan buumi, mutta Hilkka Ravilon kunniaksi on mainittava persoonallinen tyyli - omaperäinen, kuten takakansi väittää, ja oikeassa on.

Eerika jää omilleen 15-vuotiaana, kun äiti lähtee etsimään Dieteriä. Hän selviää, aikuistuu ja perustaa perheen, löytää lopulta rakkauden ja kodin, sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta monta mutkaa on matkassa ja teräviä kiviä polun varrella: hän kokee kipeästi elämän eväidensä kehnouden, tuntee häpeää ja huonoutta verratessaan itseään "normaalien" perheiden lapsiin, jotka saivat jo äidinmaidossa niin paljon enemmän. Eerika joutuu ponnistelemaan kymmenkertaisesti ja onkin oppivainen ja neuvokas, vaikka arka ja olosuhteiden pakosta turhan tottelevaiseksi oppinut.

Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja se on kuin valokuvantarkka muistelmateos. Eerika on hyvin todellinen henkilö, joka voisi olla totta ja lukijalle onkin. Pienetkin sattumukset kerrotaan pikkutarkasti, mikä minua niukan tyylin kannattajana välillä häiritsi - olisin voinut karsia iltapuuhia tai muita askareita, ympäristön kuvauksena vähempikin olisi riittänyt. En myöskään pitänyt oppikirjamaisista jaksoista, joita sekaan oli sijoiteltu, milloin kukkapenkin teosta, milloin juuston valmistuksesta. Eerikan tarinaan olisi voinut luottaa sellaisenaankin, ilman näitä minusta turhalta tuntuvia täytteitä. Mutta selväksi tuli, että Eerika on hyvin tiedonhaluinen ihminen, joka ottaa tarkasti selvää asioista ja mielellään tietää paljon - siinäkin hän on inhimillinen.

Jossain kohtaa väsähdin kaikkiin yksityiskohtiin ja Eerikan saarnaaviin oppeihin, mutta päätin jatkaa kuitenkin, kun kirja oli jo pitkällä. Ei tarinaa voinut keskenkään jättää - pääosin se kuitenkin etenee reippaasti, ja Eerikan elämässä riittää käänteitä. Vaikka hän kypsyy ja seestyy iän myötä, kovin lämmin ihminen hänestä ei nähdäkseni kehity, mutta se ei ole ihme, kurjan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Jos ei ole rakastavan perheen mallia saanut, mistäpä sellaisen oppisi. Niillä eväillä on pärjättävä, mitä on saanut - se on kirjan viesti, samoin se, että vaikka lähtökohdat sanelevat paljon, myös itse voi vaikuttaa, kun ottaa ohjat käsiinsä eikä jää surkuttelemaan.

Kirjan nimen alla on lisäys: rikosromaani. Yksi selkeä rikos kirjassa tapahtuu, mutta vasta reilusti yli puolen välin, joten dekkaria ei kannata odottaa (minä ehdin jo manailla otsikon harhaanjohtavuutta). Booksy, jonka blogista tämän itselleni uuden kirjailijanimen alunperin löysin, viisaasti arveleekin, että rikoksella saattaa tässä olla laajempi merkitys.

Rehellisesti sanottuna, en olisi kirjaa lukenut ilman Koen 13 kotimaista -haastetta. Mutta luin ja tutustuin kirjailijaan, kuten oli tarkoituskin.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Myllylahti Oy 2012.