Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru on vahvasanainen, tunteita ravisteleva kirjoittaja ja tiiviin ilmaisun taitaja. Paperinarujumala on hieno. Niukan ja äärimmilleen hiotun tekstin ystävänä luin innoissani myös Jääkannen: myös se on Haurun tapaan sivuiltaan ohut, mutta täysi ja painava. Painava sanoista, tapahtumista ja tunteista.

Mutta Jääkansi ei silti tehonnut täysillä. Asetelma, pienen kylän sodanjälkeinen perhe ja tupa, on tuttu. Jatko ei tuonut paljon uutta, paitsi painajaista. Tyttö eli kodissa, jossa äiti Betti oli nainut Pahan, heti kun tytön isä oli kuollut sodassa. Puute on määräävin tekijä elämässä, nälkä jatkuva seuralainen. Tämä on kirjan koskettavin asia: ei ole monta sukupolvea taaksepäin, kun omat sukulaiseni kuolivat nälkään.

"Aamulla omenan liha oli kuivunut ja kuori mennyt ruttuiseksi. En saanut tietää, miltä tämän tuvan ensimmäinen hedelmä olisi maistunut."

Tyttö sai pikkuveljen, Ilarin. Ja myöhemmin oman lapsen, ilman kätilöä. Tietysti. Kirjan synkkyys on sen vahvuus, mutta myös lukijalle etäännyttävin lenkki. Hauru vyöryttää lukijan silmiin pahimmat skenariot, kurjimmat kohtalot: on vaikea uskoa, että jollekulle tapahtuu kaikki kamaluus, mitä voi kuvitella. Rationaalisesti uskon, tunnetasolla en. Hauru venyttää rajaa äärimmilleen. Haluanko tietää kauheimmasta - vaikka tiedän, että kuvattuja kohtaloita voi todella olla, mutta nyt puhutaan niin kärjistetyistä tapauksista, että asetelmaa on vaikea niellä. Edes fiktiona. Edes vaikka se olisi voinut olla totta.

"Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös."

Mökin eläjillä on nälkä, puute kaikesta. Silti he eivät muista lypsää lehmää, joka seisoo navetassa. Nälän hyperryttämää ajattelua vai epäuskottavaa kerrontaa?

"Oljet limoittuivat suolaisesta itkusta ja tuntuivat poskea vasten sammakonkudulta."

Mennäänkö jo kurjuusmässäilyn puolelle? Vai olenko vain liian sisäsiisti lukija, jonka on vaikea hyväksyä realiteettejä? En tiedä, mutta vieraannun, kadotan tarttumapinnan todellisuuteen. Alan pitää liioitteluna, epätavanomaisen nostamisena keskiöön, ylivärittämisenä. En osaa eläytyä, vaikka maailma puhutteleekin, ja tekstiltään kirja on kirkkaan kaunis. Toivon, että tämä synkkyysmässäys on kirjailijalta yksittäinen rajojen kokeilu.

"Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti."

Kirja on yksi Finlandia 2017 -ehdokkaista. Kuten myös Juha Hurmeen Niemi ja Miki Liukkosen O. Viimemainituista jommankumman veikkaan voittavan, vaikken ole lukenut kuin kolme kuudesta ehdokkaasta. Poikkeuksellista minulle, poikkeukselliset ehdokasvalinnat! Perusteluja täällä.

Ehdokaslistalla halutaan selvästi ravistella ja nostaa esiin muuta kuin kansan perusmaun kirjallisuutta, tuoda esiin muutakin taitavaa kirjallisuuden tekemistä, mikä on oikein ja rohkeaa. Mutta toivottavasti se jää vain nostoksi; Finlandia-palkinnon voittajakirjan joululahjaksi ostavien määrä on suuri, ja jos isä/täti/mummo tänä vuonna pettyy lahjakirjaansa, se nakertaa luottamusta koko kilpailuun ja helppoon lahjaostokseen, mikä ei tee hyvää kirja-alan menestykselle.

Kenelle: Ilmaisuvoimaisen, tiivin tekstin ystäville. Kurjuutta kauhistumattomalle. 

Muualla: Täysi, koskettava ja surullinen tarina, sanoo Kirjan pauloissa -Paula.

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Yllättävät Finlandia-ehdokkaat

Pikapäivitys jännästä päivästä: kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiksi nostettiin seuraavat:

• Hauru, Hanna: Jääkansi (Like) 
• Hurme, Juha: Niemi (Teos) 
• Liimatta, Tommi: Autarktis (Like) 
• Liukkonen, Miki: O (WSOY) 
• Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Otava)
• Yli-Juonikas, Jaakko: Jatkosota-extra (Siltala)

Kiitän raatia rohkeista valinnoista ja uudistusmielestä, vaikka tietysti monen loistavan kirjan poisjäänti harmittaa. Mutta perinteiset suosikit on tällä kertaa listalta jätetty määrätietoisesti pois, mikä toivottavasti nostaa tuntemattomiempien kirjojen ja kirjailijoiden lukijamääriä. Ja luo kuvaa kotimaisen kirjallisuuden kehittymisestä ja sen modernimmasta puolesta, joka tuppaa jäämään syrjään isommalta huomiolta. Perusteluissa mainittiin kirjallisuuden kokeellisuus; kirjoja lukematta on vaikea sanoa, miten kokeellisia valitut ehdokkaat ovat. 

Olen lukenut kirjoista kokonaan toistaiseksi vain yhden, mutta se olikin huippuhyvä. Miki Liukkosen O ei ole helppolukuinen, mutta palkitsee ja riemastuttaa. 

Juha Hurmetta ihailen suuresti, ja odotan Niemi-kirjan jatkavan Nyljettyjen ajatuksien komeaa kulttuurista katsausta ja rajatonta ajatusten lentoa. Kirja odottaa yöpöydällä nipin napin aloitettuna. Nyt kirin sen kanssa. 

Hanna Haurun Jääkannesta olen kuullut hyvää - kirjailijaa on verrattu Aki Ollikaiseen (Nälkävuosi, Musta satu), joten varmasti luen, kunhan saan kirjan käsiini. Kovat odotukset! 

Cristina Sandun kirja minulla oli, mutten saanut luettua, lahjoitin pois. Samoin kävi Jaakko Yli-Juonikkaan edelliselle kirjalle, Neuromaanille, jonka alaviitteisiin jumiuduin. Joten Jatkosota-extran todennäköisesti jätän suosiolla väliin. Samoin Tommi Liimatan, jonka aiempia olen muutaman lukenut, mutta niiden huumori ei uponnut kaltaiseeni lukijaan. Laskin ne mielessäni "nuorten miesten kirjoihin", mutta ei hätäillä leimaamaan: tätä uutta en tunne enkä tiedä mitään sen tyylistä tai siitä, kenelle kirja parhaiten sopisi. Ehkä kuitenkin pitää tutkia sitä tarkemmin...

 

Ja seuraavaksi jännittämään voittajaa. Elisabet Rehn julkistaa valintansa 29.11. 

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Nyt tiedämme, kuka voitti Finlandian ja mitä kirjaa joulupaketteihin kääritään. Mutta oliko valinta "oikea"? Mitä sanovat kirjojen hevijuuserit, kirjabloggaajat?

Se jää nähtäväksi ja jännitettäväksi 14.1. asti. Silloin julkistetaan Blogistanian Finlandia, jonka äänestystä sain tänä vuonna kunnian emännöidä. (jesjesjes!) Samalla julkistetaan myös bloggareiden mielestä paras vuoden 2015 käännöskirja, lastenkirja ja tietokirja, ks. emäntäblogit alempana. Järeää kirja-arviointia on siis luvassa kaikilla rintamilla. 

Kirjablogeja on Suomessa arveltu olevan reilut parisensataa. Niiden käyntimäärät kuukaudessa vaihtelevat muutamasta kymmenestä kymmeniin tuhansiin. Kirjautuneiden kävijöiden määrä on bloggarille tärkeä palaute, mutta se ei kerro todellista lukijoiden määrää. 

Kun blogeista puhutaan, lifestyle, muoti ja ruoka ovat kirkkaasti kärjessä lukijämäärien mukaan. Kirjat ovat oma genrensä, ja hyvä niin. Cision listaa blogeja oman kriteeristönsä mukaan, eikä se ole huono, vaikka rajattu.  

Lisäksi ovat tulleet kirjablogien Facebook-, Instagram-, Twitter-tilit ja mitäniitäsnapshotperiscopejaon: seuraajien määrää ei kukaan ole laskenut. Bloggaajien henkilökohtaiset tilit kaikissa kanavissa myös usein edistävät kirja-asiaa. Yhteenvetona sanoisin, että tosi moni seuraa kirjablogia jossain muodossa. Suomalaiset ovat sittenkin lukukansaa, edelleen. Kirjat kiinnostavat. 

Siksi kirjabloggarien ääni on tärkeä. Jos olet bloggari, muistathan osallistua äänestykseen. 

Muille lukijoille toivon jännittäviä hetkiä ja hyviä arvauslistoja siitä, kuka tällä kertaa voittaa Blogistanian Finlandian, Globalian, Tiedon tai Kuopuksen tittelin. Ja kommentteja blogeihin kirjoista ja jutuista, jotka kommenttia mielestäsi tarvitsevat. Bloggaaja kiittää! 

Säännöt

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2015 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:

▪ Blogistanian Finlandia

▪ Blogistanian Globalia

▪ Blogistanian Kuopus

▪ Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa torstaina 14.1.2016 klo 10.00.

Blogistanian Finlandia 2015

Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.

Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Blogistanian Kuopus 2015

Blogistanian Kuopus 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

Blogistanian Tieto 2015

Blogistanian Tieto 2015 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2015 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Äänestys järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.

Osallistumisohjeet bloggaajalle

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan keskiviikkona 13.1.2016 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (6.1.2016). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

Logot: Marja-Leena Liipo. 

Miksi Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon?

Kuka ihmeen Jussi Valtonen, miettii moni. Onneksi myös monet tuntevat kaverin tuotantoa, josta Siipienkantamat on oiva esimerkki. Mutta se oli silloin, ja nyt hän on astunut uuteen.

Vedonlyöntivinkkejä ei minulta noin pääsääntöisesti kannata kysellä, koska en uskonut näin epäperinteisen kirjan Finlandia-voittoon. Mutta hienoa, että Anne Brunila teki rohkean päätöksen. Ei harmita yhtään olla väärässä.

He eivät tiedä, mitä tekevät on hyvä kirja. Tajuntaani se ei räjäyttänyt Brunilan tavoin, mutta siitä on helppo pitää. Niille lukijoille, joille Valtonen on tuntematon kirjailija, tarjoan kätevän listan, joka auttaa havaitsemaan, miksi kirja ja kirjailija on palkintonsa ansainnut.

1. Uudenlainen

Oletko aiemmin lukenut kirjaa Suomeen naisen vuoksi muuttavasta amerikkalaisesta huippuprofessorista ja hänen kokemuksistaan maamme akateemisessa arjessa, jossa uhkaa ekoterrori ja jyllää huipputeknologia? En minäkään.

2. Aito

Valtosen vahvuus aiemmissa kirjoissa on toden tuntu. Lienee psykologian tuntemuksen ja ennen kaikkea kiinnostuksen ansiota, että hän kuvaa ihmisiä rehellisesti, kaunistelematta ja kauhistelematta, ja kirjoittaa auki heidän tekemisistään, ajatuksistaan ja motiiveistaan asioita, joita me muut vain hämärästi mietimme, muttemme osaa pukea sanoiksi. Henkilöiden tilanteet ja tekojen motiivit tuntuvat todellisilta, uskottavuus säilyy. Ainakaan sitä ei mieti lukiessa, vaan on vaivatonta elää henkilöiden ja tarinan mukana.

3. Haastava

Ei liian vaivatonta, sillä näkökulmien äkilliset muutokset edellyttävät myös lukijalta eri kenkiin astumista yllättäen. Ja hieman ymmärrystä ihmisten erilaisista taustoista. Lukijaa ei aliarvioida, paitsi ehkä ihan lopussa on turhaa selittelyä. Pihtiputaan mummon kirja tämä ei ole, Helsingin mummon kyllä. Mutta mummot saattavat yllättää. Ensisijaisesti kuitenkin arvioisin kirjan nuoremman sukupolven makuiseksi.

4. Epägenremäinen

Tarkoittaa sitä, että kirjaa on vaikea määritellä tiettyyn genreen, mikä on aina ehdottomasti hyvä juttu - jos kirja on hyvä, kuten nyt on. Tarinassa on trilleriä, rakkauskertomusta, scifi-tyyppistä tulevaisuudenkuvaa (tosin sivusivujuonteena, joten scifi-fanit älkööt innostuko liikaa), psykologista romaania (etenkin tätä!) ja aikakauskuvausta. Jonkin verran myös tiedettä ja tutkimusta sekä sukupolvi- ja sukupuolinäkemystä. Valitse omasi.

3. Koukuttava

Varaudu pitkään iltaan. Sivuja riittää aamuun asti. Jos nyt jostain pitää jupista, hieman olisin tiivistänyt loppupuolta. Ehkä olen vain kärsimätön lukija. Ahmin silti kirjan niin nopeasti kuin pystyin. Luulen jopa lukevani sen toisen kerran, ja tiedän jo nyt löytäväni asioita, joita ensimmäinen pikaluku ei eteeni tuonut. Yksityiskohtia, viittauksia, henkilöpiirteitä.

Kenestä tahansa Finlandia-ehdokkaasta voisin laatia vastaavan listan - lukuunottamatta Heidi Jaatista, jonka kirjan jätin liian raskaana ja vaikeana kesken, mutta yritän ehkä vielä uudestaan. Valloittava Kultarinta ja muut ehdokkaat saanevat huomiota nekin, toivon, ja myyntiä, toivon.


Onnea, Jussi Valtonen! Olet palkintosi ansainnut. Terv. kaikki kirjasi lukenut. En muista, kuka kirjabloggari vinkkasi Valtosesta jo muutama vuosi sitten - saattoi olla Salla? - kiitokset myös hänelle. Tässä ollaan nyt. Jännää on ollut, kiitos.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät.  Tammi 2014.

Blogistanian Finlandia 2011

Tänä(kin) vuonna saimme hienoja kirjoja, vaikuttavaa luettavaa. Blogistanian Finlandia-ehdokkaani 2011 ovat:

1. Helmi Kekkonen: Valinta

2. Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

3. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

4. Claes Andersson: Oton elämä

5. Kristina Carlsson: William N. päiväkirja

6. Miika Nousiainen: Metsäjätti



Ensimmäiset kolme oli helppo listata, neljäskin tuli hakematta. Loput kaksi voisivat olla muitakin, kuten Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun, Tuomas Vimman Raksa tai Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus.


Arvioita muualla blogistaniassa:

Valinta Sinisen linnan kirjastossa

Kallorumpu Erjan lukupäiväkirjassa

Kerjäläinen ja jänis Amman lukuhetkessä

Oton elämä Erjan lukupäiväkirjassa

William N. päiväkirja Lumiomena-blogissa

Metsäjätti Kirjainten virrassa

Hytti nro 6

”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”

Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.

Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.

Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.

”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”

Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.

Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.

”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”

Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.

Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.

Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.

Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.

En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

Finlandia-ehdokkaat

Muutamassa blogikeskustelussa jo valitinkin Finlandia-ehdokkaiden aihemaailmaa: yhtä lukuun ottamatta kaikki tapahtuvat vankasti menneisyydessä. Itse pitäisin arvona myös osuvaa tämän päivän kuvausta ja tulevan luotaamista, joka on minusta yksi taiteen tehtävä.

Tosin paras kirja on ajaton. Tai ei ainakaan rajoita näköaloja. William N. tapahtuu tiukasti 1800-luvulla, mutta se sai minut ajattelemaan monta kertaa nykyisyyttä, tekemään vertailua.

Mutta en ole vielä lukenut ehdokkaista kuin Carlsonin, joten paha kommentoida enempää. Kirjoittajan sukupuolella ei ole kirjan hyvyyden, huonouden tai kiinnostavuuden kannalta väliä, mutta kummasti ne tosiaan tänä vuonna aiheiltaan eroavat, miehet kirjoittavat tästä päivästä, naiset menneestä, kuten Ina totesi.

Palkintokeskusteluissa menee usein sekaisin, itselläkin, onko tarkoitus palkita tietty kirja vai kirjailija. Sanovat säännöt mitä tahansa, luulen, että ehdokkuuslista on aina näiden yhdistelmä.

En usko, että Hirvisaari voittaa, eli tällä ehdokkuudella palkittiin kirjailija. Jos esikoisissa on kirkas helmi, joka miellyttää Milonoffia eniten, silloin palkitaan kirja. Ja jos (kun?) Rosa Liksom voittaa, siinä palkitaan sekä uraa, asennetta että kirjaa.

Onneksi voimme kaikki valita: blogistanian varjo-Finlandia-ehdokkaat julkistetaan vuoden vaihteen jälkeen.

Lisätietoja Sallan lukupäiväkirjasta.

Miesten tarinat

Hienoa, että Mikko Rimminen voitti Finlandian! Toivoin sitä salaa... Onnea! Arvio on lokakuulta, tässä. Ja sitten lisää:

En tiennyt Sami Hilvon Viinakortista yhtään mitään ennen lukemista. Onnistuin välttelemään kaikki arviot. Sen verran luin blogeista, että kirjan puuttumista Finlandia-ehdokkaiden listalta harmiteltiin, ja tiesin sen olevan Hesarin esikoiskirjaehdokkaana. Oletusarvo oli siis, ettei kirja ihan surkea ole, mutta tyylistä tai sisällöstä en tiennyt ensimmäistäkään asiaa. En lukenut edes takakannen esittelyä. Tämä oli hyvä kokeilu: teki aloittamisesta erityisen kiinnostavan. Ja itse lukeminen oli yllätyksiä täynnä.

Kirja kertoo kolmen sukupolven miehistä ja miesten välisestä rakkaudesta. Pojanpoika Mikael saapuu isoisänsä hautajaisiin, ja tästä tarina lähtee. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa on ollut rakastaa toista miestä sota-aikana, kun homous oli miehen pahin rikos. Ja vielä seuraavankin sukupolven kohdalla se oli kiellettyä. Vasta 70-luvulla päätettiin, ettei homoudesta joudu lain eteen. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Mikael saa ensimmäisenä olla sitä mitä on, toisin kuin isänsä ja isoisänsä.

Kirjassa rakastetaan, kuollaan ja tapetaan paljon. Ollaan siis aika alkulähteillä. Silti teksti on kaunista ja rauhallista, ehkä jopa liian romanttista ja siloiteltua aiheiden raskauteen nähden. Toisaalta, näin saa tuotua esiin niitä rankimpiakin asioita lukijalle hellävaraisesti, niin ettei synny hylkimisreaktiota. Taitavasti tehty! Myös ajassa liikkuminen on sulavaa, lukijaa ohjataan lempeästi siirtymissä, mutta myös jätetään oivaltamisen paikkoja. Oli ilo lukea näin hiottua ja tyylikästä tekstiä, joskin sitä luki aika ulkokohtaisesti, kuin kaunista esinettä näyttelyvitriinissä katselisi, ilman suuria mielenliikahduksia.

Sami Hilvo: Viinakortti, Tammi, 2010

Totta vai Kauimpana kuolemasta?

Syksyn kuumin kysymys on, kumpi kannattaa lukea, jos valita pitää: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vai Riikka Pulkkisen Totta. Kumpi on parempi? Tätä on tädiltä tiedustellut niin kaveri, kollega kuin viereistä laaria penkova täti kirjakaupassa. Joten nyt paljastan, miten asian laita on.

Molemmat ovat tekijänsä toisia teoksia, menestyneiden esikoisten jälkeen. Jos on lukenut esikoiset, ei ylläty: molemmat jatkavat lanseeraamansa tyyliä viemällä sitä entistä enemmän omaan suuntaansa. Molemmilla on oma ääni ja persoonallinen ote tekstiin.

Tyyleiltään he ovat täysin erilaiset. Riikka Pulkkisen teksti on suoraa, selkeää, saunapuhdasta suomalaista. Kuin tasaraita tai koivunrunko, tiedämme mitä se on - siihen on helppo mennä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ilman noloutta, sillä teksti on varman päälle tehtyä ja mietittyä. Ehkä liikaakin, koskettaakseen. Totta-kirja kertoo perheen tarinan, eri sukupolvien näkökulmasta. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä muistoa ja mikä toivetta, jää lukijan päätettäväksi. Tekstistä nauttimisen kannalta sillä ei ole merkitystä. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, joten lukijan pitää olla tarkkana. Ei jätä kokonaisuutena kuitenkaan suurta muistijälkeä.

Elina Hirvosen kirjassa (kirjoissa) yllätti kansainvälisyyden tuntu ja se, että teksti on niin ”valmista”: kirjat voisivat olla kenen tahansa maailman huippukirjailijan kirjoittama. Mikä on tällaiselle oikea adjektiivi? Maailmanluokkaa? Valmiuden tunne juontanee kirjailijan taustasta tekstityöläisenä,toimittajana, kansainvälisyys ulkomailla asumisesta.

Yllätin itseni välillä pohtimasta, mitä jokin lause mahtaisi olla alkukielellä (joka päässäni olisi ollut englanti − varmaan siksi, että se on ainoa vieras kieli, jota osaan riittävän hyvin verratakseni). Epäsuomalaista siis, mikä ei vielä kerro mitään hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta kyllä teksti on todella koskettavaa ja taidokasta. Ei kuitenkaan sentimentaalista: tapahtumat ovat välillä niin rankkoja, niin että niistä teki mieli lukea toinen silmä kiinni. Tässäkin muistellaan, ja rakastetaan. Vähän vaikea oli kuviota jossain kohtaa hahmottaa, kun muistelija vaihtui alinomaa, vasta aivan lopussa kaikki loksahti paikalleen. Joten kirjan voi hyvin lukea heti uudestaan, ja niin tekee mieli tehdäkin.

Hirvosella on outo ja harvinainen taito: hän osaa kaivaa lukijan kipeät pisteet ja painaa niitä terävästi, kerta toisensa jälkeen. Mistä ihmeestä hän ne tietää? Hiljennyin hämmästyksestä ja muutenkin kirjan äärellä. Se teki selkeästi Pulkkista suuremman vaikutuksen. Suosittelisin siis Elina Hirvosta, etenkin paljon lukeville. Täti kirjakaupassa ei lopulta ostanut kumpaakaan, vaan jäi vielä miettimään.

Kaupallisesti Totta-kirja on varma voittaja. Sitä markkinoidaan isosti, kappalemääriä kasvatetaan muun muassa edullisella kirjakerhomyynnillä. Se on niin framilla, että ihme, jos Finlandia ei osu tähän. Mutta vielä on yllätyksen mahdollisuus, en itsekään ole kaikkia ehdokkaita lukenut. Ainakin Haahtela on taitava - myös Rimmisestä olen aina pitänyt, mutta ei iske laajaan lukijakuntaan, kuten Finlandialta ymmärtääkseni odotetaan. Pitää miellyttää sekä kriitikoita että lukijoita, tai ainakin ensinmainittuja. Siinä mielessä ehdokaslista oli iloinen yllätys, että nimet olivat uusia. Kyllä ehdokkaitten pitää vaihtua ja listan uudistua, jotta mahdollisimman paljon hyviä kirjoja saadaan nostettua lukijoiden tietoisuuteen.

Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta, Avain 2010
Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010