Maaria Päivinen: Lastani et vie

Harvoin toivoo, ettei tätä kirjaa olisi. Tai siis kirja on aina hyvä olla olemassa, mutta sen sisältö on sellainen kauhutarina, ettei moista soisi tapahtuvan kenellekään, ja vaikka kirja henkilöineen on fiktiivinen, se pohjautuu tekijänsä todellisiin kokemuksiin. Rankka, lopulta silkaksi kiusaamiseksi muuttuva huoltajuusriita, vaikuttaa loputtomalta.

Suomalainen Mia ihastuu matkallaan norjalaiseen mieheen. Romanssin alku on ihana, kuten kuuluu. Yhteisiä hetkiä, naurua, luonnosta ja toisistaan nauttimista, viikinkimallisen miehen vetävyyttä. Lapsi saa tulla, koska on tullakseen. Mutta kun Mian raskaus etenee, kaikki muuttuu.

Miehestä kuoriutuu esiin pimeä puoli. Se, joka raivoaa, sättii, komentaa, hallitsee puhein ja puhumattomuudella. Ja saa Mian pelkäämään. 

"Joskus Björnin ollessa kotona toivoin, etten heräisi. En aina uskaltanut hengittää hänen lähellään. --- Mikä tahansa liikahdus, sana tai äännähdys saattoi olla Björnille liikaa."

Kun Mia tajuaa, ettei suhde voi jatkua, hän ehdottaa hänen ja poikavauvan muuttoa kotiin, Suomeen. Ehkä pari voisi siellä tavata rauhallisemmin miehen vieraillessa, ja isä ja poika tutustua toisiinsa Mialle turvallisemmassa ympäristössä. Vaikka Mia on käytännössä hoitanut lapsen yksin - miehen osuus on käskyttää - hän haluaa kuitenkin koko prosessin ajan, että poika tuntee isänsä. Yllättäen mies antaa heille luvan muuttaa, tietyin ehdoin, joihin Mia suostuu epäröimättä. 

Pitkään ei rauhaa riitä, sillä mies alkaa syyttää Mia lapsikaappauksesta. Siitä alkaa oikeudenkäyntien jatkuva vyöry, josta on rankkaa jo pelkästään lukea, saati kokea. Käy ilmi, että aiemman naisensa, myös ulkomaalaisen, mies on jo pelotellut pois lastensa luota ja huoltaa nyt kahta tyttöä yksin. Ja haluaa itselleen myös pojan. 

"Björn sai minut uskomaan suhteemme alkuaikoina, että tyttöjen äiti on suorastaan psykopaattinen. En kyseenalaistanut mitään, sillä tuo nainen tuli usein oven taakse koputtelemaan, paukutti ikkunoita ja kirkui. Sätti minua, jos satuimme törmäämään kaupassa tai kadulla.
Mutta kirkuisinhan minäkin, jos minun ei annettaisi tavata lastani. Pelkään, että minulle käy samoin. Että minusta revitään äitiys. Että Markus alkaa vihata minua."

Mian on todistettava, että hän on lapselle isää turvallisempi ja vakaampi vaihtoehto. Eikä se ole läpihuutojuttu ulkomaalaisena, sillä tekstin mukaan Suomi pääsääntöisesti palauttaa lapset synnyinmaahansa riitatilanteessa. Näin toimitaan myös tässä tapauksessa. Mia joutuu palaamaan, sillä ei hän helpolla aio luopua vauvastaan. Ei aio luopua lainkaan. Äiti ja lapsi asettuvat asumaan turvakotiin, josta käsin isän ja lapsen tapaamisia voidaan järjestellä huoltajuusoikeudenkäyntiä odotellessa.

Odotuksesta tulee epäinhimillisen pitkä. Mies ei osoita sovittelevia eleitä. Hänen arvaamattomuutensa pelottaa, viikot muuttuvat kuukausiksi. Mia kuvittelee kaiken mahdollisen, mitä voisi sattua, mitä hän itse voisi tehdä (esimerkiksi kirveellä), miten hän ehkä oikeasti onkin itse hullu.

"Jonakin päivänä minä varmaankin hukun. Hukkumiskuolemia tapahtuu kaiken aikaa.
Olen jo puoliksi hukkunut.
Epätoivoon voi hukkua.
Pinnalla ei pysy kauaa, hypoksia ja hypotermia uhkaavat."

Pelko lapsen menettämisestä kalvaa öin ja päivin, lisänä rahahuolet, sillä lukuisat oikeudenkäynnit eri asteissa asianajajineen tulevat kalliiksi. Mia joutuu ottamaan suuria lainoja, saa onneksi hieman apua sukulaisiltaan ja löytää henkisiä tukijoita myös paikan päältä. Ihmetyttää, miten tilanteessa pystyisi pysymään järjissään, sillä huoltajuuspäätöksen saaminen kesti kymmenen kuukautta.

Se on pitkä aika löysässä hirressä, ilman tuloja, vieraassa maassa, toivonkipinällä lapsen pitämisestä. Miehen kulut olivat pienet, sillä hänet oli todettu varattomaksi - ehkä kädenojennus oikeudelta maanmiehelle? - vaikka hänellä oli menestyvä yritys. Mutta ei oikeus silti sokea ollut, vaan päätti lopulta antaa lähihuoltajuuden Mialle, joka palasi saman tien pojan kanssa Suomeen. 

Mutta asia ei pääty tähän. Isällä on luonnollisesti tapaamisoikeus, ja lapsi matkaa kahden maan väliä. Kiusaaminen jatkuu: äidistä puhutaan pojalle pahaa, pojan hyvinvointi huolettaa, epävarmuus tulevasta on aina läsnä, sillä kun lapsi on 12-vuotias, myös häntä kuullaan mahdollisessa (ja tähän asti kerrotun perusteella todennäköisessä) uudessa huoltajuuskiistassa. 

Tietysti oikeuden kuuluu määritellä lapsen huoltaja erotapauksessa. Mutta kirjassa prosessi oli poikkeuksellisen vaikea: eron voisi hoitaa fiksumminkin, vähemmän kaikkia osapuolia kuormittavasti, rakentavasti. Etenkin äiti joutui rankkaan myllyyn, josta jäi onneksi käteen lähihuoltajuus mutta myös yli sadan tonnin velat ja ikuinen pelko, luulen. Ehkä hän teki virheitä jo alun alkaen, mutta kuka ei joskus tekisi.

Mitähän lapsi isona ajattelee kirjan mahdollisesti lukiessaan? Ehkä sen varalta tarinaan on lisätty myös hyviä hetkiä, niin äidin ja lapsen välillä kuin isän kanssa, muistiin ja taustaksi. On muistelua ja suoraan lapselle osoitettuja tekstipätkiä. Lisäksi mukana on esimerkkejä vastaavista kiistoista esimerkiksi turvakodin asukkaiden kertomina. Karua kertomaa.

Tehokkaasti koottu kirja on ammattimaista työtä. Se muistuttaa ulkomailla rakastuvia siitä, ettei lapsi ole automaattisesti suomalaisen osapuolen tai äidin. Mitä ei huumassa ehkä tule ajatelleeksi. Olemme saaneet lukea uutisista tositarinoita lapsikaappauksista ja huoltajuusriidoista, joissa toinen vanhemmista joutuu täysin eroon lapsestaan. Inhimillinen tragedia on valtava, vaikka lain puitteissa toimittaisiin.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula & Co 2025. Kansi Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025

Maaria Päivinen: Kellari

Vimma ja omaperäinen ote tekstiin kiinnosti Maaria Päivisen edellisessä kirjassa. Uutuudessa on samoja piirteitä ja aiheita: nuori, ainakin ulkopuolisin silmin oudosti käyttäytyvä nainen, jonka mies jättää. Kosto ja sen uhri. Vähintään lievän väkivallan uhka ja mielenterveyden rajojen koetteleminen.

Kellari sukeltaa mielen kellareihin, sanoi Päivinen hienosti kirjamessuilla - kustantajan kanssa mietitty lause, joka löytyy kirjan takakannestakin. Kyseessä ei muuten ole edellisen kirjan jatko (näinkin sen voisi kuvitella), vaan oma tarinansa, joka tapahtuu Islannissa, Päivisen nykyisessä kotimaassa.

Nyt mukana on päähenkilön, Vilman, lisäksi kaksi pientä tytärtä ja naapurin iäkäs rouva, joka seuraa ikkunasta Vilman elämää. Hän näkee, etteivät miehen jättämän perheen asiat ole kunnossa ja yrittää auttaa, minkä hupenevilla voimillaan voi ja minkä Vilma antaa, mikä ei ole paljon. Pyyteet eivät ole täysin epäitsekkäät: yksinäinen vanhus kaipaa perhettä, jota hän yrittää liikuttavasti vieraista itselleen rakentaa. Tytöille tästä on iloa, etenkin pienelle Stellalle, jota äiti ei noteeraa, hyvä kun muistaa tämän olemassaolon. Viola ei ole halukas päästämään naapuria lähelle, sillä hän on sulkenut häpeällisesti hänet jättäneen miehen talonsa kellariin!

Kellarin teksti on kekseliästä, parhaimmillaan hykerryttävää, muutamassa kohtaa hieman kikkailevaa. Juoni ja tunnelma ovat painostavan jännittävät. Koko karmea ja karmealla tavalla uskottava kuvio rakentuu pettävän rauhallisesti. Eri-ikäisten yksinäisyys, äitiyden kysymykset, kuten voiko toista lasta rakastaa ja toista ei, eron kipeys, lasten avuttomuus ja aikuisen tarve, suomalainen omin voimin pärjäämisen pakko. Päivinen ehtii käsitellä paljon. Tärkein on silti loukatun naisen psyyke ja koston tarve sekä tämän tuoma jännitys ja draaman tuntu, joka pitää lukijan tiukasti mukana. Islannin maisemat tuovat eksotiikkaa suomalaiselle lukijalle. Ulkopuolinen tuulahdus suomenkieliseen kirjallisuuteen on tervetullut, ja se on yksi syy, miksi tätä kirjailjaa kannattaa seurata.

Kirjan nimi on kulunut; samannimisiä löytyy googlaten ainakin kolme muuta. Ja suomen yleiskielessä on vähintään 100 000 sanaa, joten valinnanvaraa riittäisi. Minulle kirja nimeltä Kellari tarkoittaa Jyrki Heinon hienoa historiallista dekkaria. Jatkossa uskon muistavani tämänkin Päivisen omintakeisen otteen vuoksi.

Kenelle: Tummanpuhuvan ystäville, hätkähtämättömille, psykologisesta jännityksestä nauttiville.

Muualla: Puistattavan intohimoinen lukusukkula, sanoo Annika. Mari a ei keksi kirjasta mitään valitettavaa. Inga (naapuri, jonka oikeaa islantilaista nimeä en edes yritä kirjoittaa, Maaria ei itsekään osannut sitä lausua haastattelussaan :-) ) on Vilman tarinan balanssi, sanoo Leena Lumi.

Maaria Päivinen: Kellari. Into 2016.

On nälkä, on jano

Emilie on matematiikanopettaja, joka tarrautuu sääntöihin: omien sääntöjensä, sillä edes matematiikan rakastetut, pysyvät ja aina luotettavat säännöt eivät pian riitä.

Kun avomies päättää suhteen olevan ohi, rikkoutuu vaivalla rakennettu mutta heiveröisellä perustalla keikkuva elämäksi kutsuttu kuvio lopullisesti. Emilie elää tiukasti päänsä sisällä, eikä sinne mahdu muita. Hän ei omista lokeroa myönteisille tunteille, ainakaan sellaisille, jotka ulottuisivat hänen itsensä ulkopuolelle.

Sanoja hänellä on paljon, mutta ne eivät kuulu eivätkä tavoita, eikä hän lopulta sitä ole vaillakaan. Outo tyyppi, ja pelottava, arvelevat työkaverit ja oppilaat. Varmaan myös ex-avomies, joka on ainoa, jota Emilie yrittää tavoittaa; sitäkin vain oman itsensä vuoksi, pysyvyyden tarpeessaan, ei miehen takia.

"Emilie tiesi kyllä kuinka muut häneen suhtautuivat mutta kielsi asian. Oli yläpuolella muutenkin. Hän tiesi olevansa kuvankaunis ja tarpeen tullen julma, eikä hänen tarvinnut. Mitään jos ei halunnut."

Emilie tarrautuu niihin ominaisuuksiin, joilla hän voi olla näkyvä ja tunteva, ulottua ulos itsestään: komea ulkonäkö ja vilkas vagina. Yksinäisyys luo hurjia ajatuksia kaikkivoipaisuudesta, eikä Emilietä voi mielikuvituksen puutteesta syyttää. Hänessä kiehuu hurja raivo, viha ja väkivalta - rakkaudettoman lapsuuden peruja, sanoo sohvapsykologi - ja ikuinen tarve ja puute. Reiät kaipaavat täyttämistä, miehet rankaisua, ruumis ja mieli täyttymystä, joka orgasmi orgasmin jälkeen katoaa kauemmas. Samoin katoaa pysyvyys ja säännönmukaisuus Emilien elämästä, jos niitä koskaan on ollutkaan. Repikää siitä te, jotka väitätte, että ihminen tekee itse sen, mitä on. Mistä rakennat, jos ei mitään aineksia ole?

Miehet ovat Emilielle huoria, ja Emilie käyttää, hyväksikäyttää, alentaa, nöyryyttää, tekee miehillä bisnestä, halveksii. Kuvittelee kostavansa, mutta satuttaa itseään eniten.

Maaria Päivinen on kirjoittanut hurjan ja vimmaisan kirjan, joka vaikuttaa. Säälin ja symppaan syvästi Emilietä, joka hukkuu seksiin, joka ei tiedä muuta keinoa olla. Säälin myös hänen uhrejaan - ja mietin, että jos asetelma olisi toisinpäin, mies naishuorien parissa, se tuntuisi enemmän pelkältä seksinmäiskeeltä ja pornolta. Nyt sutenööri-Emilietä haluaa jotenkin ymmärtää. Käänteistä sovinismia? Voiko nainen erottaa seksin tunteistaan yhtä selkeästi kuin mies? Hakeeko nainen seksillä muutakin kuin sitä itseään? Ainakin Emilie itse tekee niin. Ei hän tiedä, mitä hakee, vaikka hento aavistus lienee olemassa jostain saavuttamattomasta. Silmät sumentuvat lopullisesti, kun Emilie menee ikuisessa tarpeessaan pitkälle, liian pitkälle.

Päivisen kekseliään välkkyvää kieltä on ilo lukea, vaikkei aihe pakkomielteisestä seksistä ja ihmiskaupasta ole iloinen. Hän piirtää Emilien lukijalle tarkasti pienin terävin keinoin, tekee naisen psykologista kuvaa harkiten mutta railakkaan ravistavasti ja rohkeasti. Ja uhrien kuvauksessa mennään alueelle, jolta mieluummin sulkisi silmänsä. Mutta kirjailija ei anna. Oikein: eivät uhritkaan pääse pois, miksi lukijan pitäisi?

Kirja on punottu taitavasti kiihtymään loppua kohti. Emilien kirjeet avomiehelle tuovat tapahtumiin suvantoja, tosin huolestuttavia sellaisia. Uhrikuvaukset monipuolistavat näkökulmia niin uhrin kuin hyväksikäyttäjän omin sanoin. Yllättävää kirjailijatyötä; luulin kirjaa dekkarimaisemmaksi tai suoraviivaisemmaksi mieskostofantasiaksi. Näennäisen kevyessä kääreessä ote onkin isompi ja vakavampi. Se on psykologinen fiktio, jolla on sanoma myös globaalista epätasa-arvosta. Jussi Valtosen Finlandia-voittajaa on kuvattu loistavaksi ajankuvaukseksi, "kun mikään ei riitä" -filosofian peiliksi: myös Päivinen on tiukasti ajassa ja ikuisen riittämättömyyden kysymyksissä, vaikka kapeammalla otannalla. Vaikutuin.

Kenelle: Rumuutta pelkäämättömille, seksin ja väkivallan yhteisen olemassaolon tunnustaville, tasa-arvoa pohtiville, modernin suomen kielen ihailijoille.

Muualla: Vahva tarina, joka jää mieleen, sanoo Villasukka kirjahyllyssä. Hätkähdyttävä lukukokemus, toteaa Annika K. Jokainen Maarian lause abortoi tylsyyden varjonkin, kuvaa Leena Lumi. Krista vajosi kieleen täydellisesti. Marjatta kaipasi kirjaan terävämpää näkökulmaa ja vähemmän pornoa.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano. Into 2014.