Viihdettä vaikkei tarvitsisikaan

Kesällä tuppaa viihtymään suuremmin yrittämättä, mutta elämässä on harvoja hetkiä, jotka eivät kirjalla paranisi. Viihdekirjoja olen kuluttanut lukuaikapalvelusta ahkerasti, vaikka pakko myöntää, että olen vanhakantainen siten, että sieltä luetut kirjat (saati kuunnellut) eivät jää mieleen yhtä voimakkaasti kuin paperisena läpikäydyt ja hypistellyt kirjat. En tiedä, mistä se johtuu: ehkä tarvitsen sen fyysisen kokemuksen, minkä miellän osaksi lukemista. Kirjan pitelyn, sivujen kääntämisen, kirjanmerkin käytön ja lopulta kirjan hyllyyn/kirjastolle/kaverille siirtämisen. Usein myös laputan kirjaa blogijutun sitaatteja varten, ja tämä vaihe - sitaattien haku - jää ilman paperikirjaa kokonaan pois, koska se tuntuu hankalalta ja hitaalta. 

Yritän muistella kuitenkin luettuja edes lyhyesti. Australialaista Liane Moriartya luen uskollisesti, ja uusin, Omena ei kauas putoa, on näppärä ja polveileva kuvaus tennisperheestä. Nyt jo eläköityneet vanhemmat Joy ja Stan opettivat perustamassaan tenniskoulussa, ja heidän neljä nyt jo aikuista lastaan osoittivat lajissa huipputaitoja. 

Eläkeläisyys laittaa Joyn miettimään itseään ja elämäänsä uudella tavalla. Hän huomaa, ettei viihdy jouten mutta inhoaa ruuanlaittoa, jota on perheenäitinä saanut tehdä vuosikymmeniä jatkuvasti. Kun ovelle tupsahtaa nuori tuntematon tyttö, joka on avun tarpeessa ja tarjoutuu vastapalvelukseksi hoitamaan keittiöhommat, Joy tarttuu tilaisuuteen ja nauttii Savannahin ruuista mutta myös seurasta: kuin tyttö olisi se lapsi, jonka hän olisi aina toivonut - niin erilainen tämä on kuin Joyn omat lapset. 

Kyllä hän rakastaa lapsiaan, siitä ei ole kyse. Jopa niin paljon, että erään tapauksen seurauksena avioliitto kriisiytyy. Eivätkä omat lapset tietenkään niele sulavasti äidin uutta ystävyyttä vieraan tytön kanssa. Tapahtumat alkavat kulminoitua, kun Joy yllättäen katoaa. 

Mitä on tapahtunut, jotain kauheaa? Tarina tuo edetessään herkullisesti esiin perheen sisäiset jännitteet ja suhdemutkat. Jännittävyys kasvaa ja uhan tuntu vahvistuu, mutta kirjan sävy on pääosin linjakkaan viihdyttävä perheenjäsenten tehdessä huomioita toisistaan ja itsestään. Mikään ei ole mustavalkoista! Oli mukava tutustua tähän perheeseen, sulava kerronta ja suomennos ovat ammattilaisten taattua työtä. Riitan Kirja vieköön -blogista tajusin kirjan tiiliskiveksi ja lunttasin henkilönimiä, koska kuten sanottu, moiset yksityiskohdat unohtuvat sähköisen version kanssa. 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa. (Apples never fall). Suomennos Helene Bützow. Kansi Lee Motley.

Tämä piti lukea uteliaisuudesta, kun kuulin kirjan perustuvan kirjailijan tosielämän rakkaustarinaan, joka alkoi erikoisesti: nainen istuu puistonpenkillä, kun viereen änkeää koditon mies. Siitä se sitten lähti!

Kirjassa nainen on Julia, aikuisten englanninopettaja - hauska muuten lukea siitäkin työstä - ja mies Ben, hurmaava ja haiseva irtolainen. Kirjailija on ruotsalainen ja asuu siellä nykyisin aviomiehensä ja lastensa kanssa. Mies on alunperin kanadalainen sekä kirjassa että todellisuudessa, mutta tapaaminen sattui oikeasti Amsterdamissa eikä Wienissä, kuten kirjassa. 

Mahtava tarina ällistyttävyydessään. Miehen tapaaminen pakotti kirjoittajan kohtaamaan omia ennakkoluulojaan. Niin se tekee lukijallekin, ja ravistelu on tervetullutta! Kirjan sävy on fiksu ja empaattinen, huumoripitoinen eikä lainkaan lälly. Nopealukuinen teos on sutjakasti luettavissa. En silti usko, että sinkkujen kannattaa alkaa istuskella puistonpenkeillä parin toivossa, mutta ei sitä koskaan näköjään tiedä. Leffa on tulossa, oletettavasti tyylilajina romanttinen komedia. Abrahamson on minulle uusi tuttavuus, mutta ainakin kaksi muuta suomennettua kirjaa häneltä löytyy. 

Kasoittain kirjoja -blogin sanoihin on helppo yhtyä: hyväntuulinen kirja, jossa henkilöt kuvataan eläväisesti ja lämpimästi. 

Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista. Gummerus 2022. Suomennos Outi Menna.

Kotimaisista viihdekirjoista luin Veera Niemistä, joka kirjoissaan onnistuu olemaan aidosti hauska, niin nytkin. Kottikärrykaruselli kertoo hevostallia pitävästä Katrista, itsellisestä ja tekeväisestä naisesta, joka mieluusti ei olisi niin itsellinen - eli romanssia kaivattaisiin, ehkä jopa sellainen alkaa kehkeytyäkin. Jos Katri töiltään ja sukulaisteinitytön hoivaajana ololtaan ehtii; ystäviäkään kun ei yksityisyrittäjä ennätä tavata. 

Hevosihmisiä tarina takuuvarmasti viehättää, sillä siinä on paljon asiaa eläimistä ja niiden hoidosta. Ja minäkin pidin sen reippaasta huumorista ja aidonoloisuudesta. Ei voi olla ajattelematta, että hevostallia pitävä Veera Nieminen on ottanut tarinaan paljon omia kokemuksiaan. Kommelluksia ja hankalia asiakkaita riittää, mutta myös iloa, tyytyväisyyttä ja Katrin näköisekseen muovaamaa elämää. Hyvin positiivinen kirja. Niemisen kynä liikkuu lennokkaasti. Tunnetarina vailla vertaa, sanoo Kirjasähkökäyrä, jota kirja nauratti ja itketti. 

Suosikkini Niemisen kirjoista on edelleen Avioliittosimulaattori. Jossa muuten päähenkilö oli myös hevoshullu nuori nainen. 

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli. Tammi 2022. Kansi Timo Mänttäri.

Tällä hetkellä luen Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsia: ei pitänyt, sillä kirjaa on verrattu Delia Owensin Suon villiin lauluun, josta en innostunut (pidin epäuskottavana). Mutta muutama arvostamani kirjojentuntija on nyt ollut niin innostunut, että päätin kuitenkin kurkata. En ole vielä päässyt makuun, mutta takana on vasta viidennes: kovin kuvailevaa kieli ainakin on, kuten verrokissaan. Piironki ei ole puinen vaan hikkoripuinen, yllä ei ole pusero vaan kirjailtu talonpoikaispusero, satulannuppi on lännensatulan kiillotettu nuppi ja sitä rataa. Saas nähdä, lähteekö vetämään!

  

Kotimainen chick-lit x 2! Tuija Takala: Lauralle oikea. Veera Nieminen: Ei muistella pahalla.

Kun Laura täyttää 25 vuotta, hän saa äitinsä luona pullakahvit ja kotimatkalla idean: voisiko tässä iässä muistella elämäänsä, vaikka on ihan tavallinen Laura?  Neljännesvuosisataan ehtii ihmiselle tapahtua paljon: syntymä, lapsuus, parhaiden kaverien Tellen ja Villen kanssa ystävystyminen, isän kuolema, opiskelu, muutto kotoa, ammattiin valmistuminen ja niin, sen oikean etsintää.

"En aina osannut kertoa
mitä mielessäni liikkui.
Se ei haitannut,
sillä Telle ja Ville olivat tottuneet siihen.
Muut lapset tottuivat myös.

Telle johti pihaleikkejä
ja keksi omia sääntöjä.
Yleensä ne olivat sellaisia,
että Telle voitti ja minä olin toinen."

Laura kertoo asiat, kuten hän ne muistaa. Usein Telle muistaa samat tapahtumat eri tavoin, mutta se on tytöistä vain hauskaa. Telle on aivan erilainen kuin Laura, silti he ovat sydänystäviä. Ja Ville on koko ajan mukana tai liepeillä lapsuuden leikeistä kaikkien kolmen poika- ja tyttöystävien valintoihin ja vaihtumisiin asti.

"Sitten Vili otti minua kädestä kiinni.
Lämmin käsi kädessäni oli aina tehonnut minuun. 

Yhdessä asiassa olin silloin oikeassa,
kun suden hymy lumosi minut
Minut nappasi peto.
Sitä en silloin arvannut,
että se söi itsetuntoni."

Hellyttävä, lämminhenkinen ja viisas kehityskertomus, joka on vilkaisun jälkeen luettava loppuun: miten Lauran käy? Erikoiseksi kirjan tekee kieli: se on ensimmäinen suomalainen chick-lit selkokielellä.

Selkokieli on normaalia täsmällisempää ja lyhyempää kieltä niille, joilla on haasteita lukemisen tai kielen osaamisen kanssa. Se ei ole kökkö lyhennelmä, vaan oma lajinsa: jos kirjailija on taitava, kuten tässä, se on kieleltään antoisa ja tarjoaa tasoja myös normitekstien lukijoille.

Lisäksi se antaa mahdollisuuden lukijalle käyttää mielikuvitustaan, lisätä sivujuonia ja kasvattaa tarinaa keskusteluilla, tapahtumilla ja kuvauksilla, joita ei paperille ole kirjattu. Voin hyvin kuvitella tyttöjen keskinäisiä hihittelyjä, kohtauksia äidin ja tyttären arjesta tai hetkiä Lauran opiskeluajalta, jotka kirjasta puuttuvat. Pidin lukutapaa palkitsevana. Vaikka henkilöt tosin saattavat jäädä kaukaisemmiksi kuin runsaammin kuvatut. Se ei haitanne varsinaista kohderyhmää ajatellen.

Pelkistäminen on kirjoittamisessa yksi vaikeimpia asioita, ja selkokielessä on oltava siinä mestari. Tuijata (bloginimi) on, kuten jo hänen aiemmista selkokirjoistaan on nähty. Sanat ovat huolella harkittuja, kieli kaunista. Tarinassa pidin siitä, että Laura tosiaan on ihan tavallinen, ei varustettu ylivoimaisilla ominaisuuksilla muttei kurjuudellakaan. Hän mokaa, mutta oppii. Huumori kuuluu "kanakirjoihin", ja sitäkin on ropsaistu mukaan; nuoruuden keveyttä ja hassua hölmöyttä, vaikka perusvire on mietiskelevä. Lukemisesta jää lämmin ja poreileva olo. Toivon, että moni tyttö löytää kirjan ja siitä samastumispintaa, ajattelumallia ja lukemisen iloa.

Kenelle: Tytöille ja heidän läheisilleen. Tytöille, jotka eivät lue paljon.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja -blogiin jäi lukemisesta myös hyvä mieli. Kirsin kirjanurkka toteaa Takalan käsittelevän aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tuija Takala: Lauralle oikea. Avain / BTJ Finland 2018. Selkokieli. Sain kirjan kirjailijalta, kiitos!
Katso myös Onnen asioita ja Kierrän vuoden.

Huumorin varaan nojaa uutuuskirjassaan Veera Nieminen. Sama keino hurmasi Avioliittosimulaattorissa, jossa paria yrittävät muodostaa itä- ja länsisuomalainen.

Nyt kyse ei ole luonne- tai murre-eroista maakunnan mukaan, vaan siitä, tietävätkö kertojat Piiamari ja Juri oikeastaan itse, mitä haluavat. Yksilöllisyyden trendin lipunnosto! Joka tapauksessa, he ovat eronneet. Eikä se käy kivutta. Ainakin Piipen on pakko räjäyttää Jurin postilaatikko. Rikoskumppanina on, kuten aina, Eetu, joka seurustelee Iidan kanssa.

"Ja nyt minä saan olla, ihan niin pimeä kuin haluan. Kukaan ei määrää minua enää. 
- Jos Iida jättäis sut niin kyllä säkin haluaisi räjäyttää jotain. - No en tiedä. - Se on kuule tosirakkauden mitta, sanon ja tönäisen Eetua vähän. - Sulle ehkä. Mä luulen, että muitakin mittareita on, se sanoo ja nauraa." 

Järkevä Juri ei ole lainkaan varma, oliko ero oikein. Tai onko mikään.

"Ei olisi pitänyt. Tai olisi pitänyt, mutta eri tavalla. Olisi pitänyt sanoa suoraan, etten jaksa enää. Olen tyhjä. Tulen hulluksi. Sen sijaan minä sanoin, että Piipe on hullu, mikä ei sekään kyllä ole kaukana totuudesta. Olin vain niin loppu, etten jaksanut enää keskustella. Olin loppu siihen ainaiseen keskustelemiseen, kaiken kasaan kursimiseen. Tajusin, että se loppuu, jos minä vain sanon, että se loppuu."

Piipe kirjoittaa raivoisasti Jurille kirjeitä, pitkiä. Yllättäen hänen asuntoonsa astelee kissa, joka on oikeastaan näkymätön. Yksinäisyyden ilmentymä? Kissamystiikkaa?

Ei, tarina ei ole hulluuden kuvaus, tai on, jos rakkaus sitä on. Piipen edesottamukset ja mietteet viihdyttävät ja naurattavat. Kuin Bridget Jones pienimuotoisemmassa, kotoisemmassa mittakaavassa. Eikä hänen puolestaan tarvitse olla huolissaan; tytöllä on vahvuutta ja särmää selvitäkseen jokusesta kissasta, vaikka näkymättömästä. Mutta entä Juri, joka hätkähtäen kohtaa punapukaisen lenkkeilijän eri paikoissa?

"Lakkaako ihminen koskaan kaipaamasta sellaista, jota rakastaa, mutta jonka lähellä ei voi olla? Lakkaako tämä kipu, jos rakkaus ei kuole? Olisi niin paljon helpompi vihata."

Vakavista nostoista huolimatta kirja on hihityttävä, ja kiihtyy vain edetessään. Sanomaakin voi löytää, jos haluaa. On tunnettava itsensä ja toiveensa, ennen kuin suhde voi onnistua. On osattava katsoa asioita toisen kanssa samalla tavalla, tai ainakin samaan suuntaan, ei vastakkain tai toista vasten. Jotain sellaista. Peukutan; harvoin löytyy kotimaista viihdettä, joka ei nolota tai tuskastuta. Joka on ajassa, mutta tietysti ajaton rakkauspähkäilyineen. Takakannen läpsäytin kiinni hymy huulilla hyristen.

Kenelle: Hauskaa hakeville, parisuhdepähkäilystä nauttiville, eronneille.

Muualla: Lämmin, maanläheinen kerronta sisältää huumorin täyteistä viisautta ja eronneille täsmäluettavaa, tuumii Rakkaudesta kirjoihin
-Annika. Nauruterapiaa, lupaa Kirjasähkökäyrän Mai.

Veera Nieminen: Ei muistella pahalla. Tammi 2018. Kansi Sanna Mander.

Avioliittosimulaattori

Kirjaston pikalainahylly on aarre: tarjolla nopeasti uutta kiinnostavaa luettavaa, suunnittelematta. Avioliittosimulaattori kuuluu näihin löytöihin.

Esikoiskirjailija Veera Nieminen kertoo pirteän tarinan Ainosta, hevosia rakastavasta nuoresta naisesta, joka törmää messuilla Elämänsä Mieheen - ja se on menoa.

"Terveisiä vaan kaikille, jotka eivät usko rakkauteen ensisilmäyksellä."  

Jussi Joki on nuori isäntä, joka asuu ja työskentelee isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa lypsytilalla Varsinais-Suomessa. Itäsuomalainen Aino lähtee tutustumaan rakkautensa kotiin ja perheeseen, ja kun länsi ja itä kohtaavat, on karjalaistyyliin hölpöttävällä tunneihmisellä sopeutumista uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei puhu mitään eikä edes katso silmiin. Mököveljeksiksi Aino mielessään appiukkokokelastaan veljineen kutsuukin.

"Voi helvetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulointiongelma, meillä on katseongelma ja meillä on yleinen käytöstapa ja -kulttuuriongelma."

Näinköhän rakkaus kestää; ainakaan Aino ja Jussi eivät sitä epäile. Draamaa ei tarvitse hakea, mikä on helpotus lukijalle, mukavaa vaihtelua yleensä viihteessä niin mutkikkaisiin suhdekiemuroihin. Arkinen ja suora mutta sitä ihanampi rakastumisen alku kuvataan hersyvästi ja napakasti - tyylillä, joka kuvastaa Ainoa itseään.

"Nyt tiedän miksi tämä jokaisen barbin unelma-ken ei ole vielä naimisissa. Se on tuonut muijansa kotiin näytille."

Kirja on kuin Maajussille morsian ilman sitä ikävää kilpailuasetelmaa, ja tv-kamerana toimii kirjailijan näppäimistö. Kieli on täsmällistä, murretta sopivasti, lauseet lyhyitä ja täpäköitä. Ja aitoja, mikä on kirjan suurin vahvuus. Vaikka kirjailija on uransa alussa, tämä lupaa hyvää, kunhan oma ääni säilyy.

"Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä No mites Erkki, ootko pillua saanu? Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuis, kunhan reagoisi jotenkin."

Olen asunut samalla paikkakunnalla kuin kirjailija mäkihyppääjänä tunnetun Toni-miehensä kanssa, tosin ajallista eroa asumisillamme oli kolmisenkymmentä vuotta (terveisiä vain kaikille leppävirtalaisille), joten tiedän jotain maalaisympäristöstä, vaikka tässä ollaankin eri puolella Suomea. Rakkaus sekä kumppaanin että maaseutuun on tarinassa vahva, muuta ei kuvitellakaan. Nuoria, koulutettuja naisia tekemässä opiskelujensa lopputyötä kestävästä kehityksestä Ainon tapaan löytyy maalta oikeasti, eivätkä kaikki nuoret isännät tosiaankaan ole peräkammarin poikia.

Tarina on virkistävä katsaus Kehä kolmosen ulkopuolelle. Samalla se on tyttöromaanien perinteitä noudattavaa, perisuomalaista mutta modernia chick-littiä, jota on helppo ja viihdyttävä lukea. Ilman nolostelua ja myötähäpeää, joka usein väijyy lajityypin kantapäillä.

Yllätyin iloisesti, rehellisyyden nimissä ehkä siksikin, ettei kummoisia etukäteisodotuksia ollut. Toivon kirjailijan jatkavan uraansa - olen varma, että tämäntyyppisille tuoreille Tuija Lehtisille ja Enni Mustosille löytyy lukijoita.

Muualla: Kirjanainen sanoo tarinaa Rakkauskertomukseksi isolla ärrällä. Kuten minäkin, myös Mari A luki kirjaa työmatkoilla. Hanna ei kauheasti innostunut, mutta pitää kirjaa raikkaana.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori. Tammi 2013.