Kuiva kausi

Loistava aihe kirjalle: parikymmentä vuotta naimissa ollut aviopari alkaa kirjoittaa toisilleen vanhanaikaisesti kirjeitä. Kirjeiden syy on se, että lakinainen Jocelyn saa huipputyöpaikan Ottawasta valtion hankkeessa - jossa tutkitaan naisten köyhyyttä ja sen syitä - ja Charles jää perheen kotiin Vancouveriin koti-isäksi. Hän on työtön arkkitehti, joka jo isojen lastensa kanssa alkaa elää äiditöntä ja vaimotonta kymmenen kuukauden jaksoa, jonka Jockiksi kutsutun Jocelynin pesti kestää. Raha on tiukalla, puhelut kalliita, joten pari päätyy paperikirjeenvaihtoon.

Pidän kovasti Shieldsin lukemisesta, vaikkei Ruohonvihreää ollut näköjään ihan nappiosuma, Pikkuseikkoja taas oli, ja sitä vanhemmat suomennokset. Mary Swannista en näemmä ole blogannut, mutta se oli muistaakseni vaikuttava ja riittävän shieldsmäinen, vaikka vähän turhan arvoituksellinen, ehkä kokeilevampi kuin kirjailijan muu tuotanto. Shieldsin tapa kuvata arkisia asioita tarkasti ja älykkäästi on vain niin nautinnollinen. Juu, hän kirjoittaa "tekstimäisesti": eli lauseissa esiintyy puhekielelle vieraita sanomisen tapoja, tosielämään siirrettyinä sievistelevänkin oloisia ("tiedäthän", "varsin", "silminnähden", "vanha kunnon" ja niin edelleen) mutta ne vain korostavat henkilön persoonaa, eivät latista. Usein muuten Shieldsin kirjojen päähenkilö käyttää "laadukkaita villakankaisia hameita ja kauniita silkkipuseroita", joten tuo puhetapa sopii kuvioon.

Sanon edelleen, kuten Ruohonvihreän arviossa, että aion vielä joskus kasata kaikki Shieldsit kunnon pinoksi ja lukea ne nautiskellen alusta loppuun. Ehkä laadukkaaseen silkkiaamutakkiin pukeutuneena.

Tämäkin kirja on nautinto - eikä vaikealukuinen. Lukija saa seurata avioliiton tilan kehittymistä pakollisen fyysisen eron myötä. Kuiva kausi on suomennos nimestä A celibate season, osuva käännös. Kirjailijaystävykset tuottivat tekstin yhdessä: Howard vaimon ja Shields miehen kirjeet. Toimii!

Jockia jännittää uusi työ, ketäpä ei, ja hän epäilee kykyjään siinä, kukapa nainen ei (puhumme nyt reilusti keski-ikäisistä ihmisistä, ei nuorista uraohjuksista), vaikka varmasti on pätevä ja kykenevä. Chas kipuilee omaa työttömyyttään, rahapulaansa ja kuivaa kauttaan, vaikka kumma kyllä näyttää lopulta pärjäävän vaimoaan paremmin, vastoin odotuksia. Tilanne elää ja kehittyy kirjeiden myötä kutkuttavasti, ja kuten he itse toteavat, ainakin Jock, asioiden ja tunteiden paneminen paperille on mitä parasta terapiaa ja suhteen käsittelyä. Isot lapset Greg ja Mia ovat tietysti teksteissä mukana, mutta kuitenkin sivuhenkilöinä (kirjassa, eivät vanhempien elämässä), kun nyt keskitytään kahdenkeskiseen suhteeseen (vierastan sanaa parisuhde).

Ja miksi aihe on niin fiksu? Kirjoittaminen tuo esiin asioita, joita ihminen ei koskaan sanoisi ääneen. Vaikka pariskuntamme hyödyntää kirjoittamista pakon edessä, he ehkä tietävät tämän faktan. Eikä kaikkea kirjoitettua ole pakko näyttää toiselle; he tietävät senkin. Lukija saa kirjeiden myötä elää mukana intiimeissäkin hetkissä, mutta silti erillisenä - siisti ratkaisu, jota arvostan. Ei tarvitse mennä liian iholle (se voi olla joskus raskasta). Hän voi myös itse muodostaa käsityksen avioliiton tilasta, eikä ole yhden kaikkitietävän kertojan armoilla.

Jockissa ärsyttivät suunnattomasti tietyt piirteet, kuten heittäytyminen työhön niin, että nainen lähes unohtaa miehelleen tärkeät asiat. Ja toisinpäin: miten pöllö mies voi olla? Voiko toisen asemaan asettua ja ymmärtää mokailut, joita väistämättä tapahtuu? Ja miten pitkälle voi mennä, mokailussa ja ymmärtämisessä? Hirveästi kiinnostavia kysymyksiä vajaassa kolmessasadassa sivussa.

Kenelle: Paperikirjeitä kaipaaville. Pitkän avioliiton tilasta kiinnostuneille. Ihmissuhteita vatvoville. Nautinnollista ja nopeaa laatuluettavaa etsiville.

Muualla: Poplaarin Pekka luki kirjan alkukielellä jo 2012 ja ihmetteli, mikseivät miehet lue enemmän Shieldsiä. Kirjainten virran Hanna ei oikein innostunut, toteaa kyllä, ettei kirjasta huomaa, että se on kahden kirjailijan tekemä (ei todellakaan). Herkullinen ja tarkkanäköinen, vähän pelottavakin kuvaus siitä, mitä pitkän parisuhteen takana voi piillä, sanoo Leena Lumi.

Carol Shields, Blanche Howard: Kuiva kausi. Suomennos Hanna Tarkka. Otava 2015.

Ruohonvihreää

Tätä odotin koko alkuvuoden, ja hienoa, se tulikin nopeasti, uusin Carol Shields. Tiedämme, miten käy, kun kovasti odottaa: pettymyshän siitä seuraa. (Niin, sysisuomalaisen mielensäpahoittajan asenne.)

Olen aina pitänyt kovasti Shieldsin kirjoista; niissä on aivan omanlaistaan tehoa ja koukuttavuutta. Puhutaan pienistä asioista, ”arkisista sattumuksista”, kuten hän tässä kirjassa laittaa päähenkilönsäkin kuvaamaan tämän omaa kirjoittamista. Päähenkilö Charleen on runoilija, ja mielelläni aina pohdin, miten paljon kirjailija siirtää omia ajatuksiaan ja piirteitään henkilöihinsä. Tiedän, ammattilainen osaa kirjoittaa muustakin, mutta jotenkin Shieldsin tapauksessa voisi kuvitella näin tapahtuvan paljonkin, etenkin kun tämä on vasta hänen toinen romaaninsa ja ilmestynyt jo 1977, vaikka se nyt vasta suomennettiinkin.

Mutta siis, mietittävää ja havainnoitavaa riittää, juuri sentyyppisiä asioita, joita itsekin saattaa pohtia. Vaikkapa miksi joku haluaisi olla vanhempi kuin on tai miksi joku haluaa naimisiin, vaikka selvästi ei viihdy ihmisten kanssa, ja miksi ei tullut kysyttyä hiustenleikkauksen hintaa etukäteen (tämä oli hauska kohta). Charleenin - joka muuten on Pikkuseikkojen Judithin sisko, luin blogeista, en olisi todellakaan tajunnut itse - äiti aikoo yllättäen avioitua, ja Charleen matkustaa häihin Torontoon miesystävänsä kanssa. Suhde äitiin on ristiriitainen, samoin ero ex-miehestä tuntuu olevan vielä kesken. Teinipoika, Seth, sentään on ihana ja äidilleen yksiselitteisen rakas.

Edellinen suomennos Pikkuseikkoja oli ihana ja vaikuttava, siksi suuret olivat odotukset nytkin. Mutta tämä ei ollut parasta Shieldsiä. Pienten asioiden pohdinta alkoi jo – apua, tuntuu pyhäinhäväistykseltä sanoa näin – tuntua vähän vatvomiselta. Aivan kuin tekijä olisi joutunut keksimällä keksimään jotain mietittävää. Kyllä, Shieldsille ominainen teho ja tunnelma olivat ajoittain läsnä, etenkin kirjan puolivälin paikkeilla, ja se pelasti paljon. Mutta en pitänyt niistä uskomattomista tapahtumista, joita tähän oli ympätty, on draamaa lapsen kanssa ja nimetöntä viisasta pappia ja muuta, mikä ei minusta istu ”arkisista sattumuksista” kertovaan tarinaan.

Silti. Olen jo ajat sitten päättänyt lukea vielä joskus lukea kaikki Shieldsin kirjat uudestaan. Ehkä joskus eläkkeellä, ehkä jo parin vuoden kuluttua – joka tapauksessa sillä kertaa hotkimatta ja nautiskellen.

Carol Shields: Ruohonvihreää. Otava 2012. Suomennos Hanna Tarkka.

Lisää kirjasta ja kirjailijasta: Maria, Leena Lumi, Ilselä, Lumiomena, Kirjava kammari, Poplaari

 

Pikkuseikkoja

Pikkuseikkoja, ja silti niin isoja! Carol Shields on mestari tekemään arkisista asioista tarinaa, jossa ei tapahdu mitään ennenkuulumatonta, mutta pettävän tyynen pinnan alla pulpahtelee paljon. Keski-ikäinen rouvashenkilö, elämäkertojen kirjoittaja, kertoo kirjassa tietyn ajallisen jakson omasta ja perheensä elämästä. Tilanne, jota rakentavat pitkäaikainen, intohimon huippunsa jo kadottanut avioliitto, teinilapset, vakiintuneet kuviot kaikin puolin.

Työ on tässä perheessä, tässä elämänvaiheessa tärkeää, ja sen kautta rouvankin arkeen syntyy draamanpoikasta. Judith haluaisi kirjoittaa fiktiota, mutta ideapula vaivaa, ja hän tulee lainanneeksi juonta tuttavaltaan kyseenalaisin keinoin. Tosin siitä ei kirjaa synny aivan odotetulla tavalla. Hän selvittää kuitenkin muutaman ihmisen taustaa ja yksityiskohtia heidän elämästään tarmolla, joka kumpuaa ehkä oman elämän tylsyydestä?

Oivaltavasti Shields kuvaa myös perhettä: miehen uppoutumista työhönsä ja toisen lapsen kirjeenkirjoitusinnostusta, jolla on arvaamattomia seurauksia. Lapset eivät kuitenkaan ole tarinassa isossa roolissa, mistä pisteitä. Äitinä olo ei estä muuta elämää.

Judith on tarkkailija, joka osaa myös pukea sanoiksi havaintonsa, toisin kuin meistä useimmat. Tosin hänellä tarkkailu menee välillä jo häiritsevän uteliaisuuden puolelle. Shieldsin tarkkanäköinen teksti saa lukijankin miettimään ihmisten motiiveja ja salaisuuksia. Mikä saa ihmiset toimimaan kuten he toimivat? Mitä taustalta löytyy? Siinä teema, joka Shieldsia kiehtoo, jo tästä ensimmäisestä romaanista alkaen. Samoin tuttua on elämäkertojen käsittely ja keksityn ja toden suhde niissä. Mary Swann oli vielä kaukana tulollaan tätä kirjoitettaessa.

Yksi kiehtova piirre on se, että Shields antaa lukijalle enemmän kuin Judithille: pikkuseikkojen perusteella voi tehdä havaintoja, joita Judith ei välttämättä tee. Saa oivaltaa. Tämä kirja ei kertalukemalla lopu. Olen ilman muuta suuri Shields-fani, viimeistään nyt. Eikä tämä ensimmäinen kirja ole mikään harjoite tuleville, vaan oma hieno teoksensa.

Kirja ilmestyi alkuvuodesta, ja siitä ovat kirjoittaneet jo monet bloggarit, kuten Katja ja Leena Lumi.

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Otava 2011.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.