Kjell Westö: Coda

Andy on kokenut kustannustoimittaja, joka nykyhetkessä kertoo vuosikymmeniä pitämänsä päiväkirjan pohjalta elämänsä tärkeistä ihmisistä. 1980-luvun nuoruuden tiivis kaveriporukka on hajonnut, mutta muutamia hän edelleen tapaa, halustaan tai sitä ilman. Vaimostaan hän on eronnut eikä lapsia ole: vapaa mies, joka tekee myös kirjallisuusarvosteluja ja esseitä lehtiin, haastattelee kirjailijoitaan kirjatapahtumissa ja viettää taloudellisesti turvattua elämää, lopulta johtaa pientä Behemot-kustantamoa ja omistaa siitä pienen osan. Intohimo sanoihin on pysynyt. 

Vanhojen ystäviensä kanssa he muodostivat aikoinaan taidetta juhlistavan Kronoopit-ryhmän, vietti aikaa niin kirjojen, kirjoittamisen kuin hummailun parissa, ja meno oli toisinaan hurjaa. Yksi ystävistä, Willy, on menestynyt kirjailija, jonka teoksia Andy kustannustoimittaa. Willyn tähti on laskussa, he molemmat tajuavat, kun kirja Coda ei saa huippuarvosteluja eikä nouse palkintolistoille. 

"Kilpailu, menestykset, vastoinkäymiset, kaikki ne kuuluvat taiteilijan ammattiin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Minulla oli kuitenkin koko alkusyksyn ajan jonkinlainen aavistus, epäilys että jokin oli purkautumaisillaan."

Onko kyse normaalista ajan aallosta: uudet, luomisvoimiltaan energisemmät kirjailijat ohittavat entiset, vai onko syy Willyssä itsessään, uusiutumiskyvyn tai peräti lahjakkuuden puutteesta? Willy ottaa asian raskaasti, kolmas avioero lisää synkkyyttä. Andy pohtii tilannetta tyypillisellä pikkutarkalla havainnoinnillaan psykologisoiden.  

"Ehkä tragedia oli juuri siinä.
Siinä ettei löydä lievitystä ja iloa yhteydestä muihin ihmisiin, että kieltäytyy levosta ja ihmisten välisestä lämmöstä, että yhä useammin kokee ei vain työhön liittyvät ihmissuhteet vaan myös ystävyydet, jopa rakkauden, kuluttavana ja rasittavana pelinä."

Andy saa oivaltaa, ettei hän tiennyt ystävistään kaikkea. Kronooppien ydinryhmään kuuluivat Willyn lisäksi Corinne, Niko ja Jesse, joita maailma on vienyt eri suuntiin. Corinnesta tuli bisnesnainen, alansa huippuja, ja nuoruuden suhde Andyyn on luonut päättymättömän siteen, vaikkeivat he vuosikymmeniin olleet tavanneet. 

"...mieleeni juolahti ajatus että kun me Kronoopit olimme vuosikymmenten mittaan palanneet nuoruusvuosiimme 1980-luvulla tai aina lapsuuteemme asti, kyse oli aina ollut samasta asiasta ja niin oli nytkin: siitä ettei mikään ollut koskaan sitä miltä näytti."

Kirja-alan ystäville tarina on herkullinen, keskinäisine skismoineen ja sidoksineen. Kohuja syntyy ja laantuu, kirjapalkintoja jännitetään ja jaetaan, kirjatapahtumissa, kuten Helsingin kirjamessuilla, käydään. Alan nimistä on osa todellisia, suuri osa fiktiota. (Soisin kyllä Sanoman perustavan kirjassa kuvatun kirjatapahtuman!) Kustantajan "vuoden kaava" lienee edelleen suurinpiirtein sellainen kuin Andy sitä kuvaa, mutta kustannustoimittajan työ, luulen, ettei se ole enää samanlaista, nykyisine hulluine taisteluineen aikataulujen, kelvottomien oikolukuohjelmien ja somen suossa. Mutta ainakin näissä ajatuksissa voi olla totuutta edelleen: 

"Kirjailijani ovat hyvin herkkiä ja heidän egonsa ovat niin suuria ja helposti särkyviä, että en halua paljastaa liikaa sen enempää heistä kuin heidän teoksistaankaan. Joskus tuntuu kuin he istuisivat rivissä vasemmalla olkapäälläni ja tarkkailisivat minua nyt kun kirjoitan, kuin pikkuruiset mutta ankarat linnut orrella."

"Kaikkina alalla viettäminäni vuosina olen ihmetellyt että niin monet kriitikot ja kirjailijat kirjoittavat alastamme vain valituille suunnatulla ja mystifioivalla tavalla, aivan kuin he haluaisivat että kunnianhimoisempi kirjallisuus pysyy jonkinlaisena uskonlahkona."

Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, tärkeiden ihmisten merkityksellisyys ja koko elämän kestävät siteet ja ajankulun tuomat muutokset, ne nousevat kirjan teemoiksi. Minua liikutti nuoren Andyn erään vaiheen kuvaus, jossa hän sulkeutuu viikoiksi pelkästään lukemaan: tunnistan lumon, intohimon ja sukelluksen tunteen. Andy lukee hullun lailla tuohon aikaan nousseita kirjailijoita ja klassikkoja: Yeats, Dylan Thomas, Cortázar, Tolstoi, Stephen King, Anja Kauranen, Anne Tyler, Ray Bradbury... 

Kjell Westöä lukeneita ilahduttavat väläykset aiempien teosten henkilöistä. Ainakin Riku Bexar ja Alex Rabell vilahtavat, miksi juuri he, mietin? Ainakin he liikkuivat samoissa suomenruotsalaisissa piireissä samoihin aikoihin kuin Andy kavereineen, mutta onko heillä ehkä erityistä merkitystä kirjailijalle? 

On vihjattu Westön lopettelevan romaaniuraansa (toivottavasti ei!), ja siksi Codan vire olisi haikea, taaksepäin katsova, ikääntymisestä puhuva. (Coda-termin merkitys musiikissa on päätösjakso.) Takaseinä häämöttää noin kuusikymppisillä, joita romaanin henkilöt nykyhetkessä ovat, vielä työiässä. Rajallisuus tuo oman raiteensa siihen, mitä elämästä ajatellaan, mitä on ehkä vielä tehtävä ja minkä voi jo jättää taakse. Kasari ei taida kuolla mielestä koskaan, nuoruutensa sillä viettäneellä, kuten minä. Ajan tutut paikat ja ilmiöt tuovat kotoisuutta, vaikka piirit olivat erilaiset. 

Westön teksti on yksityiskohtaista, hieman unenomaista, välillä jopa sievistelevän oloista mutta kummasti kiehtovaa, kuten aina. Osin tämä kirjassa esiintyvän kritiikin lause sopisi myös Codaan:

"Henkilöitä on hiukan liikaa jotta kaikki saisivat syvyyttä ja konkretiaa, mutta kerronnan ilo kasvaa ja kohtaukset käyvät sitä mehevämmiksi mitä pidemmälle kirjassa lukija ehtii. Ja leikkaukset aikatasojen välillä ovat huikeita."

Ja tämä voisi olla kirjailijan itsensä kokemus (en tiedä, arvailen vain!):

...jokainen kohtaaminen ja kaikki kokemukset olisivat menneet suoraan hänen sieluunsa ja kaihertaneet kunnes hän kirjoitti itsensä niistä vapaaksi."

Suomennos on myös tuttua tyyliä Westö-kielen perusteellisesti tuntevalta kääntäjältä. Tosin pidin hieman epätasaisena; eräässä jaksossa tuntui lokalisointi jääneen puolitiehen ja ruotsin kieli puskee läpi. Se näkyy pikkuseikoissa, kuten siinä, ettei suomen kielessä tarvitse kertoa aina tekijää (Me menimme,  kun riittäisi menimme), ja ei -lauseen voi korvata sanalla eikä eikä jokaista täytesanaa tarvitsisi kääntää, kun lauseen merkitys ja sävy tulevat muutenkin selväksi. (Käännösinhokkini on kamala, joka vaikuttaa olevan kääntäjien suosikki, mutta kuka suomalainen sanoo vaikkapa Odotin sinua kamalan kauan?)

Mutta kirja kaikkineen herättää paljon ajatuksia ja on herkullista luettavaa Westö-faneille ja etenkin 80-luvun nuorille, taiteesta lumoutuville, ystävyyden nimiin vannoville tai vanhoista kuvioista irti yrittäville, kirja-alasta kiinnostuneille ja heille, jotka uteliaina tarkkailevat suomenruotsalaista mielenmaisemaa ja kulttuuripiirejä.

Kjell Westö: Coda. Otava 2026. Suomennos Laura Beck.

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat

"Tietenkin minulla itse asiassa on kaksoisolento. Jokaisella kirjoittajalla on. Kaksoisolento tulee esiin heti, kun alkaa kirjoittaa. Kuinka muuten voisi ollakaan? On arkipäivän minä, ja sitten on se toinen minä, joka hoitaa varsinaisen kirjoittamisen. Ne eivät ole sama asia.
Minun tapauksessani kaksoisolentoja on kuitenkin enemmän kuin kaksi. Paljon enemmän."

Margaret Atwoodin vanhemmat muuttivat Nova Scotiasta Kanadan länteen suurkaupunkeihin työn perässä monien muiden tavoin 1930-luvun laman vuoksi. (Tiedot suvun vanhasta maalaiselämäntavasta olivat muuten hyödyksi Atwoodin kirjassa Nimeltään Grace, kertoo kirjailija, joka syntyi vuonna 1939.)

Mutta isä yllätti ottamalla työpaikan hyönteistutkijana maatalousministeriölle, jolloin he alkoivat elää jälleen luonnon keskellä komennusten aikana. Tämä määritti suuresti kirjailijan elämää: hän tottui toimimaan metsässä ja vesillä, oppi linnut ja muut eläimet, ruuan kasvatuksen ja alkeellisissa oloissa pärjäämisen jo pienenä. Omatoimisuus ja -varaisuus olivat oletus, eikä tytöltä tekemisen halua ja fyysistä taitoa puuttunut vanhempanakaan. 

Itse asiassa hän vaikuttaa tehneen niin paljon monenlaista ja ottaneen pelottomasti vastaan kaikenlaiset käytännön haasteet (tyyliin talo, jossa ei ole vesijohtoa tai seiniä puuttuu: remontoidaan! Remontointia  on yllättävän paljon, samoin muuttoja ja taloja ja etenkin matkoja), että lukijan päässä vilisee vauhdissa pysytellessä. Jos kuvittelit (kuten minä taisin tehdä), että suuri taiteilija elää hämyisässä kammiossa sanoja sommitellen ja herkästä mielestään ammentaen piittaamatta arkisista asioista, se käsitys murenee välittömästi. 

Mutta kaiken aktiivisuuden ohella kirjoittamisen kutsumus avautui hänelle jo hyvin nuorena ja kulkee tiiviisti mukana kouluajoista muistelmien kirjoittamiseen saakka. Runoista hänkin aloitti (1964), ensimmäinen romaani, The Edible Woman, ei suomennettu, ilmestyi 1969. Opinnoissaan hän eteni niin pitkälle kuin kirjallisuuden saralla oli mahdollista. Kirjailijan ammatin valinnasta vanhemmat "eivät olleet kovinkaan innoissaan. --- Kuinka aiot ansaita elatuksesi?" 

Kolmas määrittävä asia, joka jäi mieleeni, ovat ihmiset, hurja määrä nimiä: lapsuudenperhe sisaruksineen, oma perhe, laaja ystävä-, tuttava- ja kollegapiiri, joilla on ollut suuri vaikutus kirjailijan työhön. Ensimmäinen avioliitto oli lähinnä kaveripohjainen ja päättyi eroon, mutta toinen mies, Graeme, oli suuri rakkaus, ja hänestä kirja kertoo paljon. Luonnollisesti luontomiehiä! He saivat yhden lapsen, ja havaittavissa on haikeutta siitä, ettei toista tullut hankittua. Lasten ja nuorten kanssa Atwood tottui toimimaan paitsi sisaruksena myös leiriohjaajana, hauskuttajana ja myöhemmin yliopiston opettajana; tässäkin rooleja oli monia. 

Kanadasta ja sen kirjallisuudesta ja kirjapiireistä saa lukija paljon tietoa. Tekstiä elävöittävät Atwoodin runot ja napakat kommentit elämänopeista, kuten: 

"Siitä lähtien en ole koskaan uskonut ketään, joka on yrittänyt kehittää minua sanomalla: 'Tarkoitan vain sinun parastasi.' Ei kukaan koskaan sitä tarkoita, sanoo vain omaksi ilokseen. Joka tarvitseen jonkun kehitettäväkseen, saa etsiä jostain muualta."

Omista kirjoista on tietysti asiaa, niiden alkuideasta, tekemisestä ja nimen valinnan taustoista, julkaisusta ja vastaanotosta. Kirjat saavat kukin oman lukunsa, Maddaddam-trilogia omansa. Orjattaresi-kirja (työnimi oli Offred) ei ollut alkuun kovin myyvä. Mutta sen jälkeen kun kirja pääsi Booker-palkinnon lyhytlistalle, ei myynnille ole loppua näkynyt, sanoo kirjailija. 

"Epäilemättä se on kauhistuttanut ja turmellut sukupolvikaupalla nuoria - se on helposti 'opetettavissa', niin minulle on sanottu, ja herättää paljon 'keskustelua'." 

Atwoodilla oli jopa leikkimielinen kisa kirjailijakollegan (Beryl Bainbridge) kanssa: kumpi saa enemmän Booker-ehdokkuuksia voittamatta palkintoa (Beryl taisi voittaa). Kollegoja tapaamme runsaasti, ja kirjallisuuden edistämisessä Atwood miehineen teki paljon työtä, kuten Kanadan PENin ja Kirjailijaliiton avainasemissa. 

Kiinnostavat sattumukset ja virstanpylväät vyöryvät tekstissä lukijan eteen, höystettyinä huumorilla niin, että päävireeksi jää valtava ilo, energia ja vauhti. Lukija hymyilee, saa hyvän ja tarmokkaan olon itsekin. Erinomaisen virkistävä ja omaääninen teos! 

Monivaiheinen elämä on tiivistetty lukijaa hyvin tyydyttävästi. Kirjailijaura on johtava teema, mutta kokonaisuus on laajempi, kuten kirjan nimikin kertoo. Tietysti kerrotut asiat on valittu huolellisesti, mutta pelkkää päivänpaistetta ei esitellä, saati saavutuksilla brassailla - vaikka olisi ollut syytä, onhan Margaret Atwood yksi aikamme Suurista Kertojista, ja ymmärsi terävän älynsä ja villin mielikuvituksensa tehokkaiksi välineiksi jo lapsena. Henkilönä hänestä jää maanläheinen, aktiivinen, älykäs ja omaa polkuaan seuraileva, villinpuoleinen kuva. 

Mikä valtava suomennostyö, jo pelkästään kasvien ja lintujen nimineen! Suomennoksen kanssa lie tullut kiire, koska osa lauseista on viimeistelyä vailla siten, että kuka tahansa editoija olisi voinut ne helposti korjata. (Kyse on nimenomaan suomen kielestä, ei käännöksestä; pronominiviittaukset, sanajärjestykset, lauseenmuodostukset jne.) Antakaa, kustantajat, ihmisille aikaa tehdä työnsä kunnolla! Tämän kirjan kaltaisten teosten tulisi kestää aikaa  ja olla viimeisen päälle viilattu, ei hätäisesti markkinoille tuupattu - kuten Atwoodin omatkin teokset, joita varmasti luetaan vielä vuosikymmeniä jos ei -satoja. Ei muistelmienkaan kanssa muutama viikko tai kuukausi lisää ratkaise myynnin määrää, uskon, mutta laatu saattaa ratkaista. 

Hilkka Pekkanen on suomentanut useita viimeisimpiä Atwoodin teoksia. Suomeksi kirjoja on ilmestynyt parikymmentä, eri kääntäjiltä. Pekkasta ennen hommassa oli Kristiina Drews ja ihan alkuun Matti Kannosto, sekä yksittäiset Tero Valkoselta, Hanna Tarkalta ja  Marja Haapiolta. Otavan soisin merkitsevän suomentajan nimen kirjan kanteen, pidän sitä olennaisena tietona käännöskirjojen lukijalle.  

Kirjan lopussa on Margaret Atwoodin isän Carlin kirjoittama teksti "Kuinka minusta tuli hyönteistutkija", piiitkät kiitokset ja teosluettelo. Alussa on sisällysluettelo, mistä ilahduin. Kuten koko kirjasta, jota luin täpinässä ahmien koko reilun 700 sivun verran. Tämä teos oli tarvittu ja toivottu! Tekisi mieli kerrata heti kaikki Atwoodin kirjat, ja ehkä sen teenkin. Kyllä, fanitan. 

"Onko 'omaelämäkerta' vain sarja sarja tapahtumia, jotka ihminen on kokenut fyysisessä maailmassa, vai onko se myös kertomus sisäisestä matkasta?"

Margaret Atwood: Elämäni. Eräänlaiset muistelmat. (Book of Lives 2025). Otava 2026. Kansi alkuperäinen. Suomennos Hilkka Pekkanen.

K. M. Wallenius: Miesten meri. Klassikkohaaste 23.

K. M. Walleniuksesta on kirjoitettu parikin elämäkertaa, jotka kertovat jääkärikenraalin sota-ajan nopeasta uranoususta ja käänteistä, joita riitti Mannerheimin alaisuudessa. Herrojen välit olivat huonot, mutta Lapin tuntemuksensa ansiosta Wallenius sai vastuullisia tehtäviä, lopulta potkut. Värikäs mies ja värikäs elämä, kertovat jutut, elämäkertoja en ole lukenut. 

Keskityn vain hänen kirjalliseen tuotantoonsa ja sen yhteen tunnetuimpaan teokseen, jota mieheni erätarinoiden ystävänä on monesti ehdotellut lukupinooni. Miesten meri on yksi Walleniuksen pohjoisen kuvauksia, jossa ollaan Lapissa, Ruijassa ja Jäämerellä aina Huippuvuorille saakka. 

Kirja koostuu kuudesta hurjasta kertomuksesta ankarasta elannon hankinnasta kalastaen ja metsästäen karun mutta rohkeille anteliaan luonnon armoilla. Wallenius arvosti niin luontoa kuin siitä eläviä eränkävijöitä ja viihtyi heidän parissaan pitkiä aikoja vuosikymmenien mittaan tarkkaillen ja osallistuen moneen toimeen. 

"Illalla oli taivas ollut kuin pyhäasuisen kamarin raitamatto ja aurinko kiiltoa vailla.
Ja sitten, aamulla, se tapahtui. Äkkiä tuli aivan tyven, kaikki tuntui pysähtyvän, oli kammottavaa. Miehet ojentautuivat työstään ja katsoivat taivaalle sekä toisiinsa. Sinessä ei näkynyt riepuakaan, mutta silmissä typertymistä, kimppu kysymysmerkkejä.
Kaikki kävi sekunneissa. Laaksojen kuruista ampautui myrskyiili kun urkupyssystä. Jäätiköiltä puhaltui matalana sokaiseva lumisakea."

Jo ensimmäisessä tarinassa Armoton ja armoitettu meri ollaan hengenvaarassa Länsijäissä, Lofoottien suunnassa. Kertoja Tuomas Herttua selviää kuin ihmeen kaupalla meren rajusta käsittelystä ja pääsee pikkuisen naisestakin haaveilemaan Tromssan satamassa. 

"Oli kaikesta huolimatta muuta kuin kuolema ja varjo - oli myös elämä ja aurinkoa. Niiden lämpöä kannatti tavoitella - tälläkin iällä."

Tarinassa Alaston maa kuvataan sataman kuhinan vastapainoksi karun maiseman lumoa, joka vie Hiltusen ja hänen uuden tuttavansa Veripään jokikalastamaan ja riekonpyyntiin. Kaamastunturin silmäpuolihukka vie Rannan Antin lohia pyytämään Juutuanjoelle, mutta lappalaisille aiheuttaa ongelmia poroja jahtaava susi. Aslak joutuu pinteeseen lumivyöryssä, mutta saa pitää henkikultansa revontulien ansiosta. 

Kuu ja Pumangin pahta oli suosikkini. Se kertoo Ales Karhakkamaan asustelevan Ruijassa "melkoisen vauraassa kalastajakylässä", jossa on jopa "ruumismaa, eikä vain johonkin kallionrakoon kokoontuneeseen hiekkaan kaivaistu kuoppa kuten Lapinhaminassa, missä jaloin juokseva ja siivin lentävä riutta vietti pitojansa." 

Ales on tyytyväinen oloonsa ja eloonsa. "Lumottu on tämä seutu kokonansa, eikä ole ihme, jos se synnyttää ja siirtelee ihmisen mielessä vieraita, kummallisia ajatuksia, joskus niin kukkuramitoin, etteivät ne tavallisiin puitteisiin mahdu, vaan vuotavat yli laitojen... Sellaisessa terveessäkin ruumiissa kuin Ales Karhakkamaan kuppelehti täällä merkillisiä ajatuksia, mutta ne eivät painaneet mieltä, eivät purkautuneet yli laitojen: ne vain muotoilivat viehättäviä näkyjä, joilla oli ainoastaan kauniin, kiehtovan kuvan arvo."

Alesilla on vaimo, mutta veljiinsä hän ei ole pitänyt yhteyttä vuosikymmeniin. Ei ole tarvetta. Lapsista on parin sanan maininta, muttei käy ilmi, ovatko vasta suunnitteilla vai jo olemassa. Ales miettii elämäänsä hyvinkin modernisti:

"Häly, touhu ja kiire ovat jäänet sinne, mihin ne kuuluvat, sinne, missä tavoittelusta on tehty kehityksen mittapuu, varastoinnista edistyksen avain, elintasosta laki, koneesta jumala."

"Ja kaikki elää, jos katselet tarkoin. 
...
Ja tässä olen minä, onnekas ihminen."

Valaskala tuli Illepin kartanolle kertoo ihmeellisen sattumuksen Illepin ja Valpurin kotivuonon rannoilla. Heille tarjotaan aarre! 

Viimeinen tarina on oikeastaan pienoisromaani, joka haukkaa puolet kirjasta. Harakka-Antti lähtee itäjäihin tuo mieleen Moby Dickin ja muut kuulut meriseikkailut. Hermanni Paana kapteenina ei tyydy vähään, vaan valaita ja mursuja pitää tavoitella niin kaukaa pohjoisesta, ettei kartta riitä. Ja matka kestää niin kauan, etteivät lapset enää isäänsä tunne, kun Antti lopulta pääsee kotiin "Novajan maan ryhmyiseltä rannalta." Monenlaista seikkailua reissuun mahtuu, eivätkä kaikki palaa. Ystävyydet lujittuvat, kun hengenvaarassa ollaan yhdessä. Lainaan keskustelua, joka kuvaa miesten mieliä ja luontosuhdetta. Pohditaan, joutuisiko kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.

"- Se kuuma paikka tuntuu vähän kuin vetävältä näin vilun aikana, ja siellä kai ne ovat parhaat kaveritkin, mutta kyllä minä olen niin arvellut, etten sinne pyri elleivät pane.
- Niin, se vähän arkiinnuttaa, Antti sanoi vakavana, - kun ajattelee taivaan oloa sellaisena minä se on kerrottu, kauheasti valoa ja pauhua ja kuorot ja sotajoukot. Niin, minusta on joskus tuntunut, että asustelisin kaikkein mieluimmin pienenä, kilttinä menninkäisenä yksinäisen metsäpirtin kiukaan takana kuuntelemassa sinne sattumalta yöpymään asettuneiden erämiesten ääniä heidän kertoillessa toisilleen päivän kulkuja, hoitelisin tulta heidän nukkuessaan sekä eväitä miesten vaeltaessa metsissä ja vesillä. - Jos vain sinne pääsee.
- Se taitaa olla paras ratkaisu meikäläiselle miehelle. Vaikka en tiedä, tulisinko toimeen sellaisessa paikassa, mihin ei merta näkyisi."

Walleniuksen kirjoitustapa on persoonallinen, osuvasti kuvaileva ja rikkaasti sanoitettu. Rakkaus pohjoisen luontoon väreilee joka lauseesta; ei ihme, että erätarinoista pitävät lukevat tekstiä mielellään. Nykyinen luonnonsuojelu ei katso hyvällä eläinten tappamiseen perustuvia elinkeinoja, mutta tuohon aikaan metsästys on ollut kirjaimellisesti elämisen ja elättämisen ehto, kalastus on joillekin edelleen. Mutta asian suhteen herkille en kirjaa suosittelisi. Meriseikkailut tai erätarinat eivät ole minunkaan genreni, mutta oli kiinnostavaa tutustua kirjailijan tyyliin. Jos Wallenius vielä joskus kiehtoo, hyllyssä olisi vaihteeksi naisnäkökulmaa eli teos Makreeta, merensoutajan vaimo. 

Erkki Tantun pelkistetyt mustavalkopiirrokset sopivat täydellisesti kirjan kuvitukseksi. 

K. M. Wallenius: Miesten meri. Otava 1953 (neljäs painos, ensimmäinen 1951). Kuvitus Erkki Tanttu.

Liitän kirjan osaksi Klassikkohaastetta 23, jota vetää Jotakin syötäväksi kelvontonta -blogin Gregorius. Logo Niina Tolonen.

Lukemista ja luettua kesään

Tutkailin loppukevään ja alkukesän lukemisiani. Niitä on, vaikka vähemmän blogattuina, sillä perheasiat ovat pitäneet kiireisinä viime ajat, kaistaa ei ole jäänyt kirjoittamiseen. Mutta paikkaan kertomalla muutamista nauttimistani: 

Milla Härmän Loma olisi sopiva lahjakirja äideille: sen kertoo kolmen lapsen äiti, joka lähtee perheineen lomamatkalle eurooppalaiseen kaupunkiin, ihan lentokoneella ilmastoahdistuksesta huolimatta. Ja siitä, ettei äiti "tykkää lentämisestä yhtään, ja ehkä minua ihan vähän pelottikin, että se tippuu, sanon. - Mutta eihän se tipu, sanoo kahdeksanvuotias." 

Mutta lasten puolesta pelkää aina, ja muukin matkakertomuksessa on joskus ulkomailla reissanneille perheellisille tuttua. Jännitetään, löytyykö kentältä etukäteen tilattu taksi, majoitutaan varovasti hotelliin, ja kun lapset on saatu nukkumaan, otetaan oluet aikuisten kesken ja päätetään mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksetaan lomailla (tietenkään suunnitelma ei toteudu). Ja aamulla nukutaan pitkään ja on kiire! 

"Ja nyt aurinko alkaa paistaa, on päästävä ulos, pian, imettävä kaikki sen säteet, kuljettava kaikki kadut, käytävä museot, kahvilat ja terassit, nähtävä kaikki näkemisen arvoinen, nyt ja nyt, leivät naamaan, hörppään teetäni..." 

Sään tarkkailu, arkiset haasteet, ilo perheestä jäätelönsyönteineen ja väsyttävät nujakat siitä, mihin päin tänään kävellään, vanhempien suhteen hoitamisvelvoite (jaksetaanko me tänäänkään harrastaa seksiä?) - tuo kaikki kuulostaa kovin todelta ja tutulta. Hiljainen huumori ja osuvan lakoninen kerronta pitävät lukijan hykerrystä yllä. Mainio matkakirja niin nojatuoliin kuin reissuileville. 

Milla Härmä: Loma. WSOY 2026. Kansi Piia Aho.

JP Koskisen Ruoveden paholainen vie kansallisromanttiseen historiaamme, dekkarimuodossa. Maailmanmainetta jo niittänyt Axel Gallen-Kallela rakentaa taloa Näsijärven rantaan perheelleen kesäasunnoksi ja itselleen ateeljeksi. Mutta hän joutuu sekaantumaan outoihin kuolemantapauksiin, jotka alkavat talon muurarin löytymisestä murhattuna. 

Axel tarttuu asioiden selvittämiseen tarmokkaasti kivääriinsä tukeutuen, apunaan paikallisia ystäviä ja muun muuassa taiteilijan oppipoikana tuolloin toiminut nuori lupaus, nimeltään Hugo Simberg. Homma menee oudoksi, kun tapahtuu lisää rikoksia ja metsässä asuva, näkijänä tunnettu erakko lausuu näkemyksiään. Onko metsässä jotain yliluonnollista, joka haluaa pelotella Helsingin herra taiteilijan pois alueeltaan? Ja Simbergkin piirustaa piruja...

Yksi ystävistä on Kustaa Wilenius, josta Axelille onkin paljon apua. Kustaa on lukumiehiä ja innostunut Sherlock Holmesista, joten rikosten selvittämisen innoittaa häntä. Hän on muuten se, joka perusti nykyisin Vinhan kirjakauppana tunnetun kirjakaupan. Joutuu Axel silti kysymään neuvoja myös viisaalta veljeltään Unolta. 

Luonnollisesti tarinassa ovat mukana Axelin rakas Mary ja lapset. En tiedä, onko muilla kuin mainituilla henkilöillä todellista esikuvaa, mutta tärkeä hahmo on myös täpäkkä piika Ida, jonka miessuhteita saamme kihelmöivästi uumoilla. Vetävä, todelliseen historiaan istutettu tarina, joka vie sutjakasti ammattitekijän otteella lukijan Ruoveden kauniisiin maisemiin ja yli sadan vuoden takaiseen elämänmenoon. Ruovesi Noir -sarja täydentyy jatkossa Vinhan kustantamana tilaustyönä, hyvä idea!  

JP Koskinen: Ruoveden paholainen. Vinhan kustantamo 2026. Kansi Ville Karppanen.  

Ja kun historiaan päästiin, mainitaan Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarja, jota seurailen. Vaikka välillä vierastan päähenkilö Erik Roslundin kaikkinaista erinomaisuutta, hänen ja hänen perheensä tarina kertoo kiinnostavasti Suomena tuntemamme maan alkuvaiheista ja kolmososassa etenkin elinkeinoelämän kehityksestä.

Ollaan vuodessa 1877. Metsäteollisuus ja kaupankäynti alkavat muotoutua kohti sitä, minkä nyt tunnemme, samoin yhteiskuntajärjestys uudistuu. Erik elää perinteistä ryysyistä rikkauksiin -tarinaa. Ja se hänelle suotakoon, vaikka melko satumaista tarinaa saadaan. Nykylukijalle sovitettu vanhahtava kieli on helppolukuista, samoin kuin Koskisen kirjassa. 

Faktat ovat kohdillaan, vaikka henkilöt ja yritykset ovat fiktiota. Esimerkiksi metsää huijattiin köyhältä väeltä pikkurahalla, kun isot yhtiöt haistoivat tulevan vihreän kullan; tämäkin on monen paikkakunnan todellista historiaa. Arvostan suuresti kirjoittajan tarkkuutta ja yksityiskohtaista kerrontaa asiapuolella. Luulen ymmärtäväni nyt entistä paremmin taustojamme, kiitos historia-ammattilaiskirjailijan.  

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa-sarjan osa 3. Otava 2025. Kansi Piia Aho.

Muuta kuin viihdettä edustakoot teokset, joiden tekijöiden pohdiskelevan otteen olen aiemminkin myönteisesti noteerannut.

Iikka Hackmanin kolmas romaani vie tien päälle, kun Rastas lähtee entisen bändikaverinsa Lorun veljen häihin soittokeikalle Kajaanista Hyvinkäälle. Loru istahtaa kuskin viereen.

Vitostien tutut maamerkit, Lapinlahden kuulu taukopaikka, Kuopion ja Leppävirran ohitus, näen kaiken selkeästi silmissäni. Rastas ja Loru pohtivat syntyjä syviä, musiikkia ja elämänkulkua ylipäänsä. Mihin oikeastaan ollaan matkalla? Matkan varrella tehdään oivalluksia, jopa isoja päätöksiä. Tien päälle vetävä tekstin hyvä rytmi ja linjakas ote pitävät lukijan tiiviisti takapenkillä mukana. 

Iikka Hackman: Laulu jota emme ole kuulleet. WSOY 2026. Kansi Ville Laihonen. 

Anna-Liisa Ahokumpu kirjoittaa vanhemmista ja lapsista, mutta laajemminkin ihmisyydestä. Vaikka elämäntilanteeni on toinen kuin kirjan pohdiskelijan, moni kohta ja lause resonoi minussa yllättävän vahvasti. Voiko omilla ajatuksillaan saada asioita tapahtumaan? Miksi lapsen on vaikea kelvata vanhemmilleen? Miksi mummua suojellaan vaikeilta asioilta eikä ikävistä jutuista saa puhua kenellekään - ja mitä se aiheuttaa ihmiselle? Onko kaikki maailmassa syklistä? Mistä syntyy kuolemanvietti? Onko kuolema tuho vai itse asiassa pelastus? 

Ahokumpu pohtii ydinasioita filosofien ja psykologien ajatuksiin peilaten Alice Milleristä Freudiin, kirjailijoista ja munkeista epigeenikkoihin ja sosiologeihin. Ja kuka oli Sándor Ferenczi?

Erittäin kiinnostavaa eikä lainkaan raskasta luettavaa, sillä kirjailija kuljettaa asioita luontevasti oman lukemisensa ja kokemisensa kautta: ajatuskulut ovat ymmärrettäviä ja loogisia. Raskaamman tiedon etsijöille lopussa on lähdeluettelo. Sopii ihmisyyttä, lapsuutta ja psyykeä pohtiville.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kosminen tanssija. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Amman lukuhetki kyseli, mitä olen lukenut, mitä kesken ja mitä tulossa: kesken on pari pienkustantajan kirjaa, joita vielä makustelen.

Ja Jonas Eikan Korkea taivas. Rehellisesti en tiedä, jaksanko lukea sitä loppuun, ei vedä vielä, vaikka aihe, naisten luostarimainen yhteisö, on mielenkiintoinen. Saattaa johtua myös omasta rauhattomasta kesänalustani. Olen lukenut myös muutaman romaanin, joista haluan kertoa erillisinä myöhemmin. 

Mitä seuraavaksi? Viihdettä ja historiaa, luulen, ennen kuin syksyn uutuudet alkavat tippua ulottuvilleni. Tulossa on uutta Pekka Hiltusta, Heikki Kännöä, Maritta Lintusta, Asko Sahlbergia ja muita suosikkejani. Moni tuttu sarja myös jatkuu, kuten Kaisa Viitalan Klaani ja Marko Kilven Undertaker. Enkkupuolelta Maggie O'Farrellin uutuus Land ja lukemattomia Barbara Pymejä. Heinäkuun klassikkohaastekirja on vielä valitsematta, vaihtoehtoja on. 

Palaamisiin, valoisaa kesää sinulle, joka toivottavasti saat nauttia lomasta tai ainakin lukemisesta kesän mittaan! 

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Väkevä ja hätkäyttävän vahva on Katja Ketun kirja lestadiolaisuuden synnyn ajoista 1800-luvulla Lapissa. Tarinaa kertoo Lars Levi Laestadiuksen (kirjassa Leevi) vaimo Brita-Kajsa (kutsumanimi Riitu tai Kaisa), joka miehensä kuolinvuoteella muistelee elämäänsä ja herännäisliikkeen kehittymistä. Ja etenkin rakkauttaan tuohon erikoislaatuiseen mieheen. 

Sillä se oli suuri ja pysyvä, vaikka parilla oli epäsuhtaa niin koulutuksen kuin taustankin puolesta. Leevi oli oppinut mies etelästä, botanisti ja pappi, joka määrättiin Lappiin osana rovastin koulutusta. Kajsa oli saamen sukua, jossa osattiin käden taidot ja poronhoidot pienestä pitäen. Hän oli käytännön nainen, näkyy tarinasta pitkin matkaa, jo avioliiton järjestämisestä alkaen. Vaikka oli hänessä näkijän vikaa myös.

Vielä silloin kun pari asettui yhteen, Leeviä kiinnosti enemmän tutkimustyö kuin hengellinen johtaminen. Botanistin maineellaan Leevi pääsi isännöimään tutkijoita kaukaa Ranskasta saakka. He halusivat nähdä aitoa Lapin elämää, ja sitä koetettiin heille järjestää, rummutusta ja joikaamista, vaikkei se oikeasti autenttista ollut. Tarut ja muut Leevin jutut viihdyttivät heitä. Kajsa muistelee huvittuneena heikkoina ja hentoina pitämiään ranskalaisia ja huomasi pian, etteivät he lappalaista pappia suuresti arvostaneet. 

"Frantsut, Marnie ja Gaimart, net oli häveliästä sakkia. Aluspöksekki niillä oli valakosta pellavaa, ja niitä piti pajassa ehtimisseen olla kuuraamassa." 

Leevi oli intohimoinen mies, niin hengen kuin ruumiin osalta. Hän seurasi valtakuntien asioita ja pohti syntyjä syviä. Kansallisaate alkoi heräillä, joskaan ei saamelaisten hyödyksi, mutta ajatus kiehtoi.

"Vaan sitte alako kuulua kummia. Tämä ensimmäine asija: virran toisella puolella oli Suomi, jo kolomattakymmentä vuotta Venäjän alla. Ja kaikki varmaan aatteli että siinä net nyt ryssiksi alakaa. Vaan sieläpä oliki heränny liike, että vanahoja karijalaisten runoja ja tarinoita oli alettu koota ihan päntiönään. Omalla mielellä ja kielellä. Set oli sinulle merkillinen asija, ja toivo." 

Varsinaisen herätyksen saatuaan - kuin ihmeenä - alkoivat leipäsaarnat muuttua. Ääneen tuli "voima ja vimma". Jopa Brita-Kajsan aiemmin havaitsema "paljontärkeys" unohtui.

"- Mie annoin niitten tuta Jumalan sanaa, sie totesit. - Sitähän net halusi, hurmospappia ja Lapin käännyttäjää." 

Väki havahtui, kuunteli eri korvalla kuin entisiä pappeja - tuttu kieli ja hurmos veivät. Ja niin syntyi herätysliike.

"Mie kajeksin tuota suurta tulta, joka teissä heränneissä roihusi. Ko koko Lapinmaa ois syttyny tulehen."

Meno meni niin rajuksi, että pappi siirrettiin pois Karesuannosta Pajalaan. Hurmahenki sai ihmiset outoihin tekoihin, joita kirkon johto joutui suitsimaan papin palveluspaikkaa vaihtamalla. Syntiä piti tehdä, jotta ne voi anteeksi antaa, kertoo Kajsa. Ja jonkin ajan päästä Koutakeinossa sattui se kamala. Leeviä ei siitä syytetty, vaikka hän alkuroihun taisi sytyttää ja omantunnon tuskia kokea. Liike alkoi säröillä ja hajosi sittemmin useaan eri alalahkoon. 

Fyysisestä intohimosta Kajsa sai nauttia kahden kesken usein ja paljon, joskus jopa pian synnytyksen jälkeen paikat kipeinä. "Ilonen pillu" ei aina jaksanut iloita. Mutta 15 lasta Kajsa synnytti. Tästäkö lie lähtenyt herätysliikkeen ehkäisykielto? 

"Mie olen sitä hyvänä pitänyt. Ei se ittestään hyvänä säily. Voisi sanoa, että minun pillu on vähän niinko ikiaikanen kuksa. Oikiaa pahkakuksaa ko hellästi pittää ni se ei mene pahaksi milhän."

Lapsimäärästä huolimatta Kajsa oli usein yksinäinen, mies omilla reissuillaan. Muutama ystävyyssuhde säilyi, osa katosi, osa muuttui vuosien myötä.

"...esiäitit kulukee aina mukana. Semmonen ajatus kyllä helpotti, ja minun yksinäisyys väistyi."

Se on kauniisti sanottu. Kuten moni muukin kohta hurjassa tarinassa, ronskin ja suorasukaisen ohella. Riemukas ja runsas kieli on helppolukuista ja tarkkaa. Tällaista kielen iloittelevaa hienoutta ja vahvaa otetta Katja Ketulta uskalsi odottaakin: ehkä hänen paras romaaninsa tähän asti. Historiafaktaa on sen verran, että lähdeluettelo on pitkä.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. Päällys Piia Aho.

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Olli Jalonen on niitä kirjailijoita, joiden uutuus on varmasti lukulistalla. Näin ei ole ollut aina, totesin vanhoista bloggauksistani. Mutta kiinnostanut on, ja mestarikirjailijana häntä pidin jo ennen pankin räjäyttänyttä Taivaanpalloa. Sitä Puhdas viiruinen elämä itse asiassa hieman muistuttaa osin angusmaisella, lapsenomaisella kerronnallaan. Mutta aihe on muuta, kertojia ja elementtejä enemmän, ja ajanjakso rajoitetumpi. 

Sisällissota repii ja raastaa ihmisiä ja ihmisen välejä, jo ennen syttymistään ja varsinkin sen jälkeen, monessa sukupolvessa. Tuttu elämänmeno järkkyy, vaikka Kaarlon eli Kallen apteekkari-isä uskoi, ettei sota koskaan suomalaisia tavoita.

"Sodat on kaukana vaikka joskus ne tuppaa nousemaan yli äyräittensä. Silti sitä ei kannata liikaa puida koska se mistä on puhe lähtee tulemaan helpommin kohti." 

Kalle käy koulua ja tekee tavallisia poikien juttuja kavereidensa kanssa ja käy salaa partiossa, joka oli virallisesti tuolloin kielletty. Hämmästyttävän oppinut Musu-Pekka opettaa siellä pojille kieliäkin, muiden asioiden ohella. Punaisen ja valkoisen aatteen lisäksi mukana on siis kansainvälisempikin katsanto, hienoa! Pesäpallopelissä Kalle pistää merkille tytön, Kertun. 

Kerttu elää mummon ja Kielo-pikkusiskon kanssa äidin kuoltua, eikä mummoakaan pian ole eikä Kertulla naisen mallia, mutta kylillä oppii, vaikka väistelemään miesten kosketteluja. Maailmankuva on selkeä: "Kaikessa on selvä järki ja Jumalan tarkoitus, ihmisten halut ja pyrinnöt tulevat kaupan päälle. Näin olen ajatellut ja siksi näin varmaan on vaikka ihminen voi ehkä ajatella muutakin kuin mitä on."

Raittiusliike on vahva; Kallen äiti, samoin kuin Mikun, ovat aina mukana tapahtumissa, Kallekin joskus, ja Viktor vanhempineen. Lehti-ilmoituksilla jäseniä etsivät niin suojeluskunnat kuin työväen järjestyskaartit. Aitosuomalaisuus nostaa myös päätään, tämä kiinnosti. Mitä siemeniä he jättivät suomalaiseen yhteiskuntaan? Lehtosen Aino, jota ei voi olla ihailematta, huolestuu miehensä puolesta: "Joka aamu varoittelen Kustia että älä tänäkään päivänä sekannu sellaiseen mitä myöhemmin kadut äläkä ryntäile harkitsemaan muitten mukaan." 

Vaikea on kenenkään olla sekaantumatta noina sekavina aikoina. Sotaan joutuu Kallekin, eikä se ole helppo pala. Ei kuitenkaan Kerttua unohtanut, saamme havaita. 

Nitkutellen rinkelinmäkeläinen väki Lehtosineen, Appelgreeneineen ja muine "minuineen", kuten kirjailija alussa sanoo, jatkaa kuolemien ja veririitojen läpi nykyaikaa kohti sillä ihmeen kestävällä ihmisvimmalla ja elämän etenemisen aatteella. On siellä mukana Jalosiakin.

"Kaikki asettuu kun aika tasaa, Aino sanoo. Niin kai, minä sanon. Ei ole paljon muuta."

Väliin on vaikea tajuta, kuka henkilöistä puhuu, tunnistus vaatii tarkkaavaisuutta ja ajattelua, mikä somevyöryyn tottuneelle voi olla haastavaa - itsekin olen huomannut viime aikoina (en vain tämän kirjan kohdalla), että olen laiskistunut lukijana, keskittymiskyky pitkään mietintään on heikentynyt. Kaveri kertoi keskittyneensä tässä vain joihinkin tärkeimpiin henkilöihin ja seuranneensa heitä, hyvä vinkki! 

Mutta lukijan työn helpottamiseksi kirjan luvut ovat lyhyitä, ja niiden väliin on sijoiteltu lehtileikemäisiä uutisia sekä näytelmätekstin kaltaista dialogia. Viktorin äidillä on asiallinen pointti nykyihmisillekin - vaikkei vetäisi mukaan uskontoa, johon hän "hyvänsä" perustaa.

Viktor: Kyllä minä isän tiedän. Se on jääräpää.
Äiti: Virkansa arvoinen on eikä yhtään vähempää.
Viktor: En minä sitä.
Äiti: Meillä lyödään nykyään rivi aidanseipäitä ihmisten väliin ja korotetaan este aidaksilla ylemmäs, sieltä takaa sitten mulkoillaan muita ja kylvetään epäsopua ja riitaa. Sen vuoksi on puhuttava ympäriinsä hyvää.
Viktor: Minä voin koittaa.

Teos on muistelmankaltainen kunnianosoitus menneille sukupolville enemmän kuin juonivetoinen tarina, vaikka paljon tapahtuu ja dramaa totisesti riittää. Jotain syvästi inhimillistä, ihmisyyden ydintä, Jalonen onnistuu tekstillään aina tuomaan esiin, ja se koskettaa. Pyritään puhtauteen monenlaisin aattein ja keinoin, mutta viiruja ja roiskeita ei kukaan voi välttää.

Aiempia Olli Jalosia:

Stalker-vuodet (2022)
Merenpeitto (2019, jatko Taivaanpallolle)
Taivaanpallo (2018)

Miehiä ja ihmisiä (2014)
Karatolla (2012)
Poikakirja (2010) 
Isäksi ja tyttäreksi (1990)

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava 2026. Kansi Anna Lehtonen.

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala. 

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Kristiina Saha viiltää terävästi kirja-alaa ja sillä vuosikymmeniä kannuksensa kerännyttä kriitikkoa. Tämä on nainen, ei nuori muttei vielä eläkkeellä (vaikka työkaverien mielestä kuuluisi), ehkä 60-, 90- tai 120-vuotias, erittäin omanarvontuntoinen kirjallinen henkilö. Hän tarkkailee kirjapiirejä ison lehden kulttuuritoimituksesta käsin vankalla kokemuksella ja purevilla kommenteilla. 

"Kompetenssia löytyy yhtä paljon kuin koko muulta toimitukselta yhteensä."

Ensimmäiset satakunta sivua ovat tuttua kirja-alaa seuraaville, kuten kirjamessujen kamaluudet, superjulkkisten elämäkertojen supermäärät, kirjakriittikkien väheneminen, seksikohtaukset kirjoissa ja muut ilmiöt. Kriitikon missio on pelastaa suomalainen kirjallisuus! Samalla luodaan minä-kertojasta henkilökuvaa. Hän on ollut aviossa muutaman kerran, lapsiakin on, kuka näitä niin tarkkaan laskee - tyylilleen uskollisena hän ei pitäydy menneessä, vaan on "tässä ja nyt". 

"Muistaminen ja muisteleminen ovat yliarvostettuja tapahtumia."

Vuosien unohtamisessa on hankaluutensa: kaikki eivät tajua sitä, että hameet voivat lyhentyä ja kaula-aukot laajeta iän myötä - siitäs saavat! Ja uudet kollegat näyttävät tettiläisiltä. Tarina nostaa kierroksia hienosti, aletaan hipoa surrealismia. Eikös se juuri kuvaa vanhenemista?

"Joku kaamea kysymys vanhenemisen takana piilottelee, mutta kukaan ei ole löytänyt vastausta. Aion onnistua mahdottomassa. Olen pioneeri, visionääri, maestro."

Ei hän malta olla piipahtamatta muistoihinkaan, vaikka niitä rajusti vastustaa. Ensimmäisen avioliiton jälkeen oli ollut kumma kausi.

"En ollut tasapainossa, mutta kaiketi oli kivaa. Päätän, että oli, koska se kuulostaa paremmalta, aidosti kypsän ihmisen analyysilta. Ei ihmistä ole luotu katumaan, ei se mitään hyödytä."

Mitään kaduttavaa ei ole. Mutta alkaa ilmetä outoja oireita, jostain. On hän aiemminkin ollut sairaalassa ja siteerannut Sinuhea kuukausikaupalla, kun muita sanoja ei löytynyt, mutta tämä on jotain muuta. Hän saa kotiapua ja pelastuslaitokselta moitteet liiasta kirjojen määrästä kotona, kun on se paloturvallisuusasia. Jälleen lipsahdetaan muisteluun, nyt liittoon karmean kakkosaviomiehen kanssa.

Onneksi hän kertoo pitkin matkaa myös työstään ja lukutottumuksistaan, jotta lukijan kiinnostus pysyy hyvin yllä. Tekstejä siteerataan ja kirjaviittaillaan ahkerasti, totta kai, ovathan ne kriitikon elämän sisältö. Kirjailijoiden nimiä ei mainita, mutta ahkera tai vähän huolettomampikin lukija tietää kyllä, keistä on kyse. Vankkumaton kirjallisuuden ja taiteen puolustaja kriitikko on aina ollut ja tulee olemaan! Ja "kylmänviileä tuomari", kuten hän itse luonnehtisi. 

Kirjailija uskaltaa riemastuttavasti sukeltaa riittävän pitkälle kriitikon maailmaan, joka on absurdi muttei hölmö, päähenkilönsä tavoin. Ironiaa ja elämänmakua on rutkasti, ja huomioita, joihin tekee mieli yhtyä kaikessa hulluudessakin. Vähintään saa hämmästellä naisen mielen käänteitä, tai hänen lähipiirinsä, paheksuvasti tai hyväksyvästi, kummin haluaa. Onhan parasta ennen -päiväyksensä jo ohittanut nainen otollinen kohde molemmille. 

Myös loppukohtaus on odotetunlainen; tosin en tiennyt, mitä odottaa. Nauroin kirjan mittaan usein, ja tajusin kyllä nauravani samalla itselleni, vaikken maestro olekaan. Hyvää teki, hymyilin vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Mainion räväkkä teos uskaliaalle, ajan ilmiöistä kiinnostuneelle tai niistä ärsyyntyneelle kotimaisten kirjojen lukijalle.

Kristiina Saha: Kriitikko. Otava 2026. Kansi Elina Warsta.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Herkkua McEwanilta, kerrassaan upottava kirja. Ainakin jos viihtyy oxfordilaisessa ympäristössä ja kirjallisissa piireissä. Kertoja Tom elää 2100-luvulla, ja ilahduttaa kuulla, että vielä silloinkin yliopistot, kirjastot ja museot ovat olemassa. Tom pohtii: 

"Humanistiset alat ovat aina kriisissä. En enää usko, että se on instituutioiden vika - se johtuu älyllisen elämän luonteesta, ajattelusta itsessään. Ajattelu on aina kriisissä. Me pidämme kuitenkin itseämme onnekkaana sukupolvena. Luonnontieteet ja teknologia - jotka ovat pitkälti omistautuneet materiaalien ja näiden korvikkeiden etsintään - ahmivat suurimman osan niukan juhlapöydän antimista, ja meille jäävät pelkät murut." 

Tämä on tuttua, mutta maailma on muuttunut: lukuisien tuhoisien sotien ja luonnonmullistusten jäljiltä väkiluku on pudonnut alle puoleen nykyisestä. Britanniasta on "merennousun" jälkeen tullut saaristo, jossa korkeimmat kohdat ovat asuttuja, muu on veden alla. Tuntemamme merenrantakaupungit ovat kadonneet kaikkialta. Lajikato on edennyt dramaattisesti. Nigerian imperiumi kukoistaa, Pohjois-Amerikka, "josta ei juuri saatu uutisia", on vajonnut sisäisiin jengisotiin ja pimeyteen. Mutta ihmiskunta sinnittelee edelleen. Ehkä tämä on nyt se utopia, jota olemme kaivanneet kaiken dystooppisen synkistelyn rinnalle?

Tom tutkii englantilaista kirjallisuutta vuosilta 1990 - 2030, meidän aikojamme siis. Hänellä on suorastaan pakkomielle Francis Blundyn legendaarisesta runosta, jonka Blundy teki vaimolleen Vivienille tämän 54-vuotissyntymäpäivälahjaksi, illallisjuhlien kohokohdaksi. Mies oli kuulu runoilija, mainittu muun muassa T.S. Eliotin tai Tennysonin kanssa samoissa lauseissa, ja hänen koronamuotoon (ei liity mitenkään virukseen tai tauteihin, vaan on tiukkasääntöinen runotyyppi) kirjoittamaansa sonettikokoelmaa hän itse piti parempana kuin John Donnen vastaavaa. 

Tutkimuksen ongelma on se, että runoa ei ole enää olemassa. Uniikin lahjan on lukenut vain Vivien, ja sen saivat Blundyn ääneen lukemana kuulla synttärijuhlien vieraat. Heidän mukaansa työ oli erikoislaatuisen hieno, mutta ainoa kirjoitettu kappale on kadonnut. Runon aiheeksi kuulijat arvelivat rakkaudentunnustusta vaimolle ja ylistystä luonnolle, mutta ihan varmoja ei olla. Lukuisat tutkijat metsästävät johtolankoja runon jäljistä, Tom ja hänen kollegansa Rose etunenässä. 

Kuulostaa dekkarimaiselta mysteeriltä, ja sitä se onkin. Ja paljon enemmän. Tulevaisuudenkuva, rakkaustarina (tai useita), taiteen ja kielen merkityksen pohtija, kirjallisuuden kirjon esittelijä (ja väistämättä brittiläisyyden painottaja), tutkijan ja elämäkerturin työn kuvaus, sukupolviromaani... Mutta ennen kaikkea tutkielma aikojen välisestä ymmärryksestä; siitä, mitä pystymme ja haluamme muistaa. Miten teot ja muistot säilyvät tai eivät säily, ja miten tätä kaikkea voi kuvata. 

Upeasti, todistaa McEwan. Kirjan rakenne on erityinen: McEwan kertoo Tomin ajasta mutta enemmän hänestä katsoen sadan vuoden takaa, Tomin kuvauksina Francisin ja Vivienin elämästä. Kirjassa ei ole tavanomaista vuosiluvuin tai silloin-ennen-merkinnöin varustettua lukuohjeistusta, vaan se sekoittaa kahden aikakauden tarinat niin taitavasti, että lukija pysyy huomaamatta mukana, sukeltaa Tomin kanssa menneeseen eli meidän aikaamme ja jännittää 2100-luvulla, löytyykö Blundyn runo vielä jostain. Lisäkierteenä vielä kertojan vaihdos loppupuolella: tarinaa jatkaa Vivien. Aivan kuin hän ei vain olisi malttanut pysyä enää hiljaa, kuten teki elinaikanaan. 

Saattaa kuulostaa hankalalta, mutta ei ole: olin tosi vaikuttunut kirjan luettuani. Luin äskettäin dekkaria, jossa tekstiä vaihdeltiin eri aikatasoihin niin usein, että ärsyynnyin pomppimiseen. Mutta näinkin tyylikkäästi sen voi tehdä, jos on mestarikirjoittaja!  

Kirja sisältää niin paljon viitteitä omaan juoneensa, maailmantilaan ja taiteeseen, etenkin kirjallisuuteen, etten varmasti kaikkia tajunnut ahmiessani (ja kun jonkin vihjeen tajusin, riemu oli suuri): ei tyhjene kertalukemalla. Kaikki sen henkilöt eivät ole nirsoja akateemisia professoreita tai taiteilijoita. Kuten Tom kuvaa erästä syntymäpäivävierasta, Chrisiä, joka oli käytännön miehiä:

"Runous veti hänen mielensä matalaksi. Samoin klassinen musiikki. Niiden kulttuurinen painoarvo, vakavuus ja tärkeily ahdistivat häntä. Hän epäili, että ihmiset oli hienovaraisin keinoin painostettu teeskentelemään, että he pitivät kaikesta sellaisesta, jotta eivät näyttäisi oppimattomilta typeryksiltä."

Herkullisia sitaatteja on Tomilta helppo löytää.

"Rose halusi, että olin onnellinen. Minä myönsin, että valitin pilalle menneestä maailmastamme liian usein. Maailma oli mennyt pilalle aina, ja sen kanssa oli vain elettävä." 

"Kuinka vaikeaa on nähdä selvästi, kun tuntee niin vahvasti."

"Tiesin kyllä, mitä järkevät aikuiset sanovat - nykyhetki katosi jatkuvalla syötöllä ahnaan menneisyyden kammottavaan kitaan."

Päivämme ja hetkemme katoavat tuohon kitaan koko ajan, lujaa vauhtia. Sen ajatteleminen ja tämän hienon kirjan lukeminen on haikeaa, hieman järkyttävää, mutta myös jännittävää, jopa toiveikasta. 

Kenelle: Muistojen säilyttäjille, tulevaisuutta miettiville, kirjallisuuden rakastajille. 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää. (What We Can Know) Otava 2026. Suomentanut Jaakko Kankaanpää.

Kannen maalaus: Sail to the Sky, Louise Body, kannen suunnittelu Suzanne Dean.

Minna Canth: Agnes. Minna Canth -haaste.

Aina ilahdun Minna Canthin merkkipäivästä ja vähän turhaudun: virallisissa liputuspäivissä ei mainita henkilöitä, mutta vahva vaikuttaja 1800-luvulta on ensimmäinen nainen, jonka syntymäpäivästä saatiin vakiintunut liputuspäivä. Toiseksi on saatu Miina Sillanpään päivä lokakuun alussa, suositelluksi (eli hieman vakiintunutta heikommaksi) liputuspäiväksi Tove Janssonin päivä 9.8. Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä: en usko, etteikö yhtä fiksuja naisia historiastamme löytyisi kuin ne miehet, jotka ovat saaneet päivänsa kalenteriin. Mutta tavat ovat olleet toiset ja jättäneet ansioituneet naiset syrjään julkisuudesta monista syistä, mikä näkyy lippusaloissa vieläkin. 

Mietin kyllä Minnaa vuoden varrellakin, etenkin räikeimmissä naisten syrjimistapauksissa, kuten palkkatilastojen parissa tai kuullessani naisten loukkaavaa kohtelua työpaikoilla, mikä nostattaa vihaista ällistystä: siis, vielä tänä vuonna 2026, monet naiset kokevat alistavaa ja epäasiallista käytöstä pelkän sukupuolensa takia! Sitä on vaikea jos ei mahdoton ymmärtää. Mitä Minnakin sanoisi? 

Nyt luin novellin nimeltä Agnes, joka on loistoesimerkki Minna Canthin ajattomasta ihmismielen tuntemuksesta, tyylitajusta, huumorista ja yhteiskunnallisesta terävyydestä. Liisi kertoo tarinan koulutoveristaan, joka oli kaikkein kaunein ja ihastuttavin. Jonka huomiosta kilpailivat niin koululaiset kuin aikuiset. Joka jätti varjoonsa tavalliset tallaajat lumovoimallaan, jota ei kukaan voinut vastustaa muttei myöskään tarkalleen sanoa, mistä lumo johtui. 

"Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi [ja] riipasi mukaan vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä."

Hän oli Agnes, jota kaikki ihailivat mutta jonka lähelle kukaan ei päässyt, tuumii Liisi, joka oli Agnesin fani ja orja siinä missä muutkin. Ja pyrki näyttäytymään Agnesin silmissä niin täydellisenä kuin vajavaisuudeltaan - Agnesiin verrattuna - suinkin pystyi. 

Agnes muutti Helsinkiin muiden jatkaessa opintojaan kotikaupungissa, jossa myös aikuistuttiin, perheellistyttiin. Huhu kertoo Agnesin muuttaneen Helsingistä Pietariin, suihkuseurapiireihin. Liisi on aviossa Antin kanssa ja kolmen pikkulapsen äiti, kun hän yllättäen tapaa Agnesin heidän yhteisessä kotikaupungissaan. Lumo ja kauneus ovat ennallaan, samoin tietty etäisyyden tunne, mutta jostain (nostalgisesta?) syystä Agnes haluaa tavata Liisiä enemmänkin. Kiireinen perheenäiti tuskailee, mutta hänen miehensä Antti pitää seuraa Agnekselle. Ehkä jopa enemmän kuin kohteliaisuus vaatisi? Agnes kuvaa elämää Pietarissa:

"- Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä... Uh, minä tukehtuisin!

- No, no, kovinpa te - alkoi Antti.
- Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä - ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa."

Minna Canth kuvaa herkullisesti Liisin näkökulmaa tilanteessa, jossa hänen mielikuvituksensa lähtee laukkaamaan. Antti on luotettava, sen hän tietää, mutta Agnes on tosiaan erityinen. Ehkä Antti kuitenkin on kiinnostunut? Ehkä jopa viehättynyt? Mitä tästä kaikesta seuraa? 

Tarina on niin samastuttava, että tragedian piirteistä huolimatta usein naurattaa. Mikä on varmasti tarkoituskin, sillä Canth pistää kieli poskessa överiksi Agnesin ihanuuden kuvauksen. Ja ihailuni Canthin älykkääseen ihmiskuvaukseen, psykologiseen silmään, kasvaa. Eikö vain sinunkin koulussasi tai työpaikallasi ollut joku Agnes? Ja tunnetko oikeastaan kumppaniasi tarpeeksi hyvin, kun tilanne on uusi ja outo? Ja ehkä se tärkein: miten itse reagoisit Liisinä? Mustasukkaisuus saattaa kasvaa salakavalasti, voimallaan ja kiihkollaan säikäyttää ja hävettää sen tuntijaa itseäänkin, huomaa Liisi. Ainakin opimme, että Liisi on erittäin tuntemiskykyinen ihminen järkevyytensä ohella, mistä kertoo jo hänen kuvauksensa lapsistaan ja perhearjen tuominen kaiken keskelle. 

Vanhanaikaisesta kielestä nauttiva lukija saa palkkionsa: Joku on sympaahthillinen, joku eroittui joukosta ja teki effektiä, ja sydämessä toden totta voi olla kaksi ämmää. Suomalaiset elivät (Agneksen mukaan) alkukantaista ja "vegetariaarista" elämää, ja "pieni kiihoitus avioliitossa on suuresta tärkeydestä, levollinen jokapäiväisyys on rakkauden kuolema." 

Mitä ihmettä, tekikö Agnes mielestään palveluksen Liisille saattaessaan hänet suureen epävarmuuteen? Pohjoismaiden naisten asemasta keskustellaan naisten kesken kiivaasti: onko uskollisuus ja kärsivällinen perheen palveleminen voimaa vai heikkoutta? Hurjan täysi ja viisas sisältö lyhyessä tekstissä etenkin, kun muistaa sen kirjoitusajankohdan, jolloin kaksinaismoralismi ja naisten oikeudet olivat vasta heikkoja nostoja hiljaisuudessa, jossa naisten kannalta elettiin. 

Moraalisaarnaus häivähtää, mutta uskon, että Minna Canthin viesti säilyisi samana, vaikka tästä tehtäisiin uusversio, modernilla kielellä, kuumilla seksikohtauksilla ja somella täydennettynä (Agnes olisi niin somevaikuttajamateriaalia! Kuka kirjailija tarttuisi uusversion tekoon?). Viesti olisi: naiset ovat paitsi toimivia myös vahvasti tuntevia olentoja ja tekevät virheitä, kuten miehetkin, mutta tärkeintä on valita oma polkunsa ja pysyä sillä, toisenlaisia valintoja tekeviä tuomitsematta. Mainio novelli, joka veti ja viihdytti ja sai ajatukset rullaamaan.

"- Onneton se ihminen, joka ei rakkauden kahleita kanna.
- Te rupeatte runolliseksi."

Minna Canth: Agnes. Ensijulkaisu vuonna 1892 Otavan kokoelmassa Novelleja 2. 

Osallistun postauksella Minna Canth -lukuhaasteseen 19.3.2026, jota vetää Yöpöydän kirjat -blogin Niina (myös logo hänen).

Lisää Minna Canthista aiemmissa postauksissa: 

Minna Canth on ajankohtainen aina!

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen. Minna Canth Elämäkerta.

Minna Rytisalo: Rouva C Biofiktio Minnan elämästä.

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki Kuvitelma Kuopion patsaiden takaa.

Minna Canth: Hanna (Tuija Takalan selkomukautus)
Tuija Takala: Minna Canth. Kolme novellia.

Minulla on Canthia! Kauppa-Lopo ja kauppojen muistelua

Minna Canth: Lehtori Hellmanin vaimo ja asiaa Kanttilan talosta

Kansallisteatteri: Minna Canth

 

 

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet

Rankasti ravisteleva tositarina Maon ajoista Kiinassa, Villijoutsenet, kertoi kolmen sukupolven kiinattarista, joista kirjailija itse on nuorin. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1991, suomeksi 1992, ja sitä saa nykyisin kaupoista pehmeäkantisena versiona. Kannattaa lukea, jos ei vielä ole tuttu! 

Jung Chang on nyt 73-vuotias ja julkaisi menestyskirjalle jatkon. Se kertoo hänen ja edesmenneen äidin elämästä myöhemmin ja kertaa alussa jo ensimmäisessä kerrottua perheen ja maan historiaa. Se on hyvä ratkaisu lukijalle, jos Villijoutsenten lukemisesta on jo aikaa tai se on kokonaan lukematta. 

Lyhyesti: kirjailijalla oli paljon onnea ja mahdollisuuksia, joita useimmilla kiinalaisilla ei ollut. Vuonna 1978 hän pääsi opiskelemaan Englantiin! Matka oli mutkainen ja maa valvoi kansalaisiaan ulkomaillakin, mutta vapaus kasvoi, jopa Kiinassa. Tyttö oppi, että länsimaiset ovat ihmisiä eivätkä avaruusolennon kaltaisia kummajaisia. Hän opiskeli, väitteli tohtoriksi, sai töitä ja meni jopa naimisiin - ei läpihuutojuttu tuossa maailmassa. Hän päätti jäädä Britanniaan. 

Valvonta ja politiikka olivat aina läsnä vähintään taustalla, mutta uuden Kiinan vapaushuumassa vuonna 1983 hän alkoi haaveilla pääsystä vierailemaan maassa katsomassa äitiään ja muita sukulaisia, mikä onnistuikin, monin uhrauksin ja kommervenkein molemmissa päissä. Matka tuotti aineiston Villijoutsenet-kirjaan. Äiti kehotti tekemään kirjasta perheen oman kohtalon muistelun, mahdollisimman pitkälle ilman yleisiä taustatietoja tai tilannekommentteja. Näin se olisi mahdollisimman vähän provosoiva ja politisoitunut, ja ratkaisu oli oikea: "Äidin viisauden ansiosta Villijoutsenet on kestänyt hyvin aikaa." 

Britannian kansalaisuuden saamisen ja kirjan suurmenestyksen ansiosta vierailut Kiinaan onnistuivat myöhemminkin, 1990-luvulla, vaikkeivat vaivatta: viranomaiset yrittivät jopa ovelaa juonta, jolla Jung Chan olisi voitu rikollisena määrätä vankilaan. Ensimmäisen kirjan ollessa vielä kesken ajattelu Kiinassa oli kuitenkin alkanut muuttua: "Maon jumalallista asemaa pidettiin yllä vain koska sen laskelmoitiin olevan poliittisesti kannattavaa, mitään aitoa palvontaa taustalla ei enää ollut. Ehkä juuri siitä syystä kukaan ei myöskäään yrittänyt tosissaan estää minua jatkamasta tutkimuksiani." 

Jung Chang jatkoi tutkimus- ja kirjoitustyötään. Hän kirjoitti elämäkerrat Maosta (ilmestyi 2006) ja Kiinan keisarikauden viimeisestä merkittävästä hallitsijasta, leskikeisarinna Cixistä, joka kirjailijan mukaan "avasi Kiinan oven" aloittamalla maan modernisoinnin jo 1800-luvun luvun lopulla ja muun muassa kielsi naisten jalkojen sitomisen. 

Kunnes kommunismi asetti omat tiukat rajoitteensa ja mielipuolisena näyttäytyvät sääntönsä kansalaisilleen Maon palvontakulttuurin myötä. En mene siihen tarkemmin tässä, mutta sen verran voi sanoa, ettei Mao lainkaan hävinnyt muille kuuluille diktaattoreille, kuten vaikka Hitlerille tai Stalinille, julmuudessaan ja järjettömässä omien kansalaistensa vainoamisessaan. Josta länsimaat vaikuttavat olleen joko tietämättömiä tai tahallisen välinpitämättömiä. Tämän jälkeinen aika oli maassa hitusen vapaampaa, kertoo kirjailija. Kunnes valtaan astui Xi Jingping. Se oli kirjailijalle pelottava uutinen, takapakki Kiinan kehityksessä.

"Maon kauden päättymistä aikaa oli leimannut politiikkka, joka oli tähdännyt ystävällisiin väleihin länsimaiden kanssa, oli sekin radikaalisti muuttunut. Länsi oli nyt vihollinen." 

Vuoden 2018 jälkeen kirjailija ei enää päässyt Kiinaan - tai olisi päässyt, mutta tuskin sieltä pois, eikä hän uskaltanut ottaa riskiä edes äitinsä lähestyvän kuoleman alla. Hän on kirjoittanut muitakin tietokirjoja (joista yllämainitut on suomennettu, muita ei) ja jatkoi elämäänsä Lontoossa. Luonnollisesti hänen kirjansa ovat Kiinassa kiellettyjä, koska ne kertovat todellisuudesta, jota ei julkisesti ole eikä ole ollut olemassa. 

Erikoinen maa, totta tosiaan, keisarillisella historiallaan, sittemmin kommunismi-ikeessä, ja nyt yhdistämällä autoritäärisen valtionjohdon vilkkaaseen taloudelliseen toimintaan, kapitalismiin siis, ja monenlaiseen tutkimukseen ja kehitykseen. Maan vaikutusvalta on valtava ja kasvaa - jo pelkkä mittakaava tekee siitä keskeisen pelaajan maailmanjärjestyksessä. 

Kirjassa on lyhyt maan historian tärkeimpien vaiheiden kertaus, kartta ja valokuvaliitteitä, mikä tekee siitä näppärän tietopaketin Kiinan vaiheista ja eräistä ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Jung Chang: Lentäkää villijoutsenet. (Fly, Wild Swans; My Mother, Myself and China.) Otava 2025. Suomennos Riina Vuokko. 

Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.

Laura Porola: Yövilkka

Luin hyvän kirjan. (Yllätys?) Yövilkka on esikoisromaani, hämmästyttävän valmis ja vaikuttava kertomus Sonjasta, jolle on tapahtunut lapsena kauheita. Nyt hän on aikuinen, biologi ja tutkijatohtori, joka asuu Joonaksen kanssa ja tekee mielellään paljon töitä; toteuttaa jäkälien tutkimushankkeita näytekeräysreissuineen, kirjaa tuloksia, kirjoittaa artikkeleita. 

"Työssä minulla on koko ajan tehtävää, minulla on selkeä tehtävä, alituinen tarve onnistua, ja työ rajaa kuin koelinjat muun maailman ulkopuolelle..."

Hänellä on joskus ihan hyvä olo, usein ei. Nukkuminen on ongelmallista. Se tuo paljon hankaluutta,  epävarmuutta. Nyt puhutaan todellisesta traumasta, ei vain ikävän kokemuksen muistosta, jollaisiin traumakirjat joskus vaikuttavat pohjautuvan ja jäävät siihen itsesäälivästi vellomaan. Vaan pelon ja häpeän ainaisesta läsnäolosta, niiden voittamisesta päivä ja hetki kerrallaan, koko olemassaolon ja minuuden osatekijästä. Jota Sonja ei haluaisi muistaa tai muistella, mutta.  

Kirja jakautuu silloin- ja nyt-lukuihin. Pikkuhiljaa, uteliaisuutta kutkuttavasti lukijalle avautuvat niin menneet tapahtumat kuin Sonjan nykyarki. Hän on fiksu ja ajatteleva ihminen, joka toimii, juoksee paljon, viihtyy ulkoilmassa. Kuin koko ajan pakenisi. "Paikallaan pysyminen on mahdotonta. Ei ole mitään missä olla paikallaan."

Silloin: "On outoa, että päivät todella seuraavat toisiaan. Syömme, nukumme, hengitämme, ulostamme, aivan kuin mikä tahansa eläin. Seuraan päivien mukana itseäni, kuinka käyn luennoilla, joissakin bileissä jos Veera on menossa niihin, iltaisin vaatekaupassa myymässä farkkuja, minusta on tullut erinomainen farkkujen myyjä. Kaupan omistaja sanoo, että olen hyvä asiakaspalvelija. Ja jos minulla ei ole muuta, juoksen. Juostessa voi ajatella, että selviydyn tästä kaikesta." 

Koska tapahtumiin liittyy lapsuudenperhe, terapeutti kehottaa Sonjaa kohtaamaan tunteitaan vaikka kirjoittamalla perheenjäsenelle kirjeitä. Normilääkäreiltä Sonja saa loputtomasti unilääkereseptejä. Sonja on raskas ystävänä ja parisuhteessa kumppanina. Hän on omissa maailmoissaan, saa raivokohtauksia, joita sitten pyytelee anteeksi ja touhuaa entistä enemmän. Ottaminen ja antaminen menevät yli. Hän itkee paljon, hänen on helppo kyyneltyä; onko se hyvä merkki tunteiden purkamisesta, niistä lapsesta asti kasvatetuista?

Silloin: "Pikkuveli ja minä vetäydymme iltaisin aikaisin huoneeseemme, pikkuveli tekee lattialle valtavaa legorakennelmaa, minä uppoudun kirjoihin. Välillä leikimme yhdessä pikkuveljen He-Manilla ja minun vanhoilla barbeilla eikä meitä edes nolota. Muualla koti täyttyy epämääräisellä purkautumattomalla energialla, energia vain lisääntyy, ja aina kun puhelin soi keittiössä, adrenaliini lävistää meidät kaikki. Äiti vastaa, jähmetymme pikkuveljen kanssa hetkeksi paikoillemme, terästämme kuuloamme, mutta puhelimessa onkin joku muu. Silloin käännymme sisäänpäin, ja se jokin, mitä odotamme, kaivautuu syvemmälle mahan perukoille, painavaksi kivuliaaksi kiveksi."

Teksti on tehokasta, tavoitan Sonjan hädän ja ahdistuksen, paljon ristiriitaisia tunteita, elämänhalua ja kuoleman kiehtovuutta. Hän pohtii kesäisiä hukkumisia uimarannoilla. "Hukkuminen tapahtuu muilta huomaamatta. Ihminen vajoaa hiljaisuudessa veteen. Ympärillä olevat katsovat pois päin, jatkavat kahvin juontia, selaavat kännykkää, vaihtavat pikkuhousuihin pyyhkeen alla." Voiko myös henkinen vajoaminen tapahtua kenenkään huomaamatta? 

Luonto on vahvasti mukana koko kirjan mitalta. Kymmenet jäkälälajit! Pienenpienet ötökät, linnut, kasvit (myös yövilkka on kasvi), puut. Metsä. Jossa hän sanoo tulevansa vaistonvaraiseksi.

Nyt: "Yritän antaa aamuisen metsän huuhdella ylitseni, huuhdella väsyneen ruumiini. Jostain kuuluva linnun liverrys valelee ja tuntuu keuhkoissa asti."

Pidin kirjan hieman toisteisesta tyylistä, se sopii aiheeseen, mielenliikkeisiin, sekä realismista ja voimakkaista tunnekuvauksista, kasvin tavoin varovasti mutta varmasti kasvavasta tarinasta. Niin tyyli kuin aiheet käsittelyineen tuovat vahvasti mieleen Anni Kytömäen. Lohdullista tai ei, ihminen on osa itseään suurempaa organismia.

"Olen kuin pieni sinilevän piste, metsän valtava vihreys kietoutuu minuun, sydämeni syke laskee ja suljen silmäni. Metsä alkaa syödä minua. Metsä voi aina aloittaa alusta." 

Laura Porola: Yövilkka. Otava 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Terhi Heinon teoksesta Häkki.

Niina Niskanen: Harakanmuna

Suomen menneisyydestä riittää kirjoitettavaa: jatkuvasti hämmästelen sitä, miten moneen kertaan kuultuja tapahtumia voi katsoa aina uusin silmin ja tehdä niistä raikkaita tekstejä, kuten nyt Niina Niskanen. Hän kertoo köyhän kodin lapsista Elliidasta ja Amildasta, jotka joutuvat hyvin nuorina lähtemään töihin maalta kasvavaan kaupunkiin, Helsinkiin, vuonna 1915.

Junantuomat ihmettelevät ihmispaljoutta, hevosrattaiden ja sotilaiden määrää, ja Milda-isosisko yrittää olla toljottamatta maalaisesti. Hänelle on luvattu palveluspaikka, jonne veli Helge tytön vie - kun veli lopulta löytyy. Milda on kiukkuinen siskolleen, jota sanotaan Leluksi. Lämpimästä sisarusrakkaudesta ei ole tietoakaan: isosisko yrittää päästä pienemmästään eroon, on aina yrittänyt. Lelu on vielä lapsi ja tottunut olemaan outo, alituisesti moitittu, mutta muitakaan hänellä ei ole kuin Milda.

"Minä tyhmätär rumukka risalelu seison siinä pitkään jalat kylminä ja suu raollaan, ja pikkuharakka kiipeää olkapäälleni ihan hiljaa kaikki sulat pörhössä, nokka kiiltävänvalppaana."

Valmaan tutustuminen auttaa Lelua, jonka pää toimii toisin kuin useimmilla ja usein särkee. "Miksi miksi miksi. Olen näin kauhea. Miksei kipu lopu koskaan. Haisuräsy ja rumukka ja väärä, ihan turha."

Työtä hänkin saa henkensä pitimiksi ikää isommaksi valehtelemalla. Arki on karua ja nälkäistä, mutta tytöt pärjäilevät, tekemistä pelkäämättöminä. Mielessään Lelu elää omissa maailmoissaan eikä tiedä elämisestä edes perusasioita. Niinpä hän on otollinen hyväksikäytölle. Ei palvelijan ja herrasväen välinen juopa jälkimmäisten vapauksineen ole kenellekään naiselle vieras asia.

"Lyön itseäni rintaan ja vatsaan,  katson itseäni niin kuin Milda katsoisi tai niin kuin äiti katsoi, vaihdokaspenikka revi itsesi kahtia. En luule olevani mikään, lupaan että en."

Helsingin esittely saattaa tyttöjen tarina. Ja ajan isojen tapahtumien: jälleen tsaari syöstään vallasta, jälleen syttyy punainen lyhty Hakaniemeen työväentalon ikkunaan, jälleen ryöpsähtävät vihat ja veret ja syntyvät surut ja traumat, joista pyristelemme irti edelleen. Tapahtuvatko pahimmat teot silti piiloissa ja varjoissa? 

"Lelu se oikeastaan todellinen peto oli eikä tämä kaupunki. Se näännytti kaikki, jos sen yhtään päästi lieastaan."

Tarinaa kertoo Milda tarkkaavampana, aikuisempana, myös itsensä ulkopuolisten tapahtumien kertojana; Lelu tyylillään, päänsä ja mielensä vankina. Arvostan ratkaisua: vaikka aineksia voisi olla useampaan näkökulmaan, kirjailija on pitäytynyt vain kahteen. Ja se riittää mainiosti, romaanin näkökulmien runsaus voi olla väsyttävää luettavaa.  

Komea ja eläväinen suomen kieli on kirjan suola. Arvostan myös vakavaa aihetta, tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä, joka lienee ennen ollut maan ja maailman tapa muttei täysin kadonnut: jokainen nainen varmasti tunnistaa tilanteita, joihin yksin kulkevana saattaa joutua, kuten tytöt kirjassa.

Yhteiskunnan muutos ja kaupungistuminen ovat siinä kiivaassa alussaan, mutta tarina ei kannattele ihanaa nostalgiaa, päinvastoin. Noista ajoista on onneksi edistytty, mutta nykypäivänä herää pelko siitä, miten kauan saamme hyvän kehityksen pitää, kun maailma kertoo muusta kuin tasa-arvon ja väkivallattomuuden vähenemisestä. 

Tasokas historiallinen romaani aloittaa uuden Palvelijattaret-sarjan.  

Niina Niskanen: Harakanmuna. Otava 2025. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio

Alexander Stubbin kirja on asiallinen ja tiivis katsaus maailmanjärjestykseen tänä aikana, niin yleisesti kuin hänen omien päätelmiensä kautta. Jopa niin asiallinen ja tiivis, että piti lukea pikku pätkissä, jotta kaiken ehti sulatella ripeästä tahdistaan tunnetun ajattelijan mukana. 

Paljon painavaa asiaa, ei varsinaisesti suurta sanomaa tai uutista, mitä emme presidentin lausunnoista ja mediasta olisi jo kuulleet, mutta taustoitettuina ulkopoliitikan tila ja näkemykset etenkin Suomen kannalta aukeavat entistä paremmin. Minua kirjan lukeminen on auttanut tulkitsemaan uutisointia tarkemmin, kauhistelun ja ihmettelyn ohessa. Miten maailma makaa nyt ja ennen kaikkea, miksi. Myös vaihtoehtoja tulevaan hahmotellaan: "...miten selviydymme parhaiten kilpailusta, estämme yhteenotot ja edistämme yhteistyötä." 

Maailma jaetaan karkeasti kolmeen geopoliittiseen valta-alueeseen, vallan kolmioon: globaaliin länteen, globaaliin itään ja globaaliin etelään. Näiden erot ovat niin historiallisia, poliittisia, kulttuurisia kuin taloudellisiakin. Globaali länsi, rikkaat länsimaat, joihin itsekin kuulumme, on toiminut maailmanpolitiikan ohjaajana ja demokratian edistäjänä ja vallastaan huumaantuneena kuvitellut koko maailman jakavan samat pyrkimykset. Kunhan muutkin vain ymmärtävät, että hyvinvointia (rahaa, rauhaa, kansalaisten tyytyväisyyttä) syntyy tehokkaimmin yhteistyöllä ja yhteisillä säännöillä. 

Lännen suuri virhe oli luottaa tähän linjaan. Ja sehän toimi meillä hyvin, kunnes ei enää toiminutkaan. Itää ja etelää nousevine talousmahteineen ei ole huomioitu riittävästi sääntöjen luomisessa kumppaneina, toteaa Stubb. Ymmärrettävää, että niitä eivät lännen ongelmat kiinnosta: ne luovat omia verkostojaan ja järjestelmiään, joilla etenevät pyrkimyksissään saada valtaa ja vaurautta. Monenkeskisestä, yhteisiin sääntöihin perustuvasta järjestyksestä, jota demokratiat ovat tavoitelleet, ollaan siirtymässä kohti moninapaisuutta, jossa keskenään kilpailevat valtiot pyrkivät taloudelliseen ja tekniseen ylivoimaan. 

"Moninapaisuus sekä heijastaa että kiihdyttää tässä yhteydessä kolmatta maailmanlaajuista trendiä: luottamuksen menettämistä monenkeskiseen järjestelmään. Menetetty luottamus on luultavasti tärkein - ja vaikeimmin voitettava - syy liberaalin maailmanjärjestykseen hitaaseen alamäkeen."

Muut kaksi trendiä, joihin Stubb viittaa, ovat toimijoiden määrän moninkertaistuminen ja yhteistyön alueellistuminen. Hän käsittelee vallan kolmion voimatasapainoa ja dynamiikkaa, joka on muuttumassa. Jopa perustaltaan: Yhdysvallat, perinteinen lännen johtaja, tekee nyt irtiottoja yhteisistä säännöistä. Stubb on jo jossain haastattelussa sanonut, että kolmiosta saattaa olla tulossa neliö, jossa Eurooppa olisi globaali pohjoinen. Miten sen tulisi toimia tässä tilanteessa?

Stubb on ollut USA-uskovainen koko aikuisikänsä, ja hänelle uusi maailmanjärjestys lienee vielä suurempi järkytys kuin meille taviksille. Mutta hän itsekin toteaa, että tilannetta on katsottava sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluaisi nähdä. Hänen arvopohjaiseen realismiinsa sisältyy vahva yhteisten sääntöjen vaade, ja yhteistyö on ainoa keino edistää demokraattista maailmanjärjestystä poliittisine vapauksineen ja ihmisoikeuksineen. YK ja pienemmätkin instituutiot ovat siinä edelleen olennaisen tärkeitä, mutta päivitystä vailla, sanoo hän. EU:sta puhumattakaan. 

Tähän on lukijankin helppo yhtyä. Sillä Suomi on kentällä pieni ja tarvitsee liittolaisia, ja mieluiten hyvät välit niihinkin, jotka eivät ole niin luontevia kumppaneita. (Ja aina on oltava selvillä takaoven sijainnista, kuten emeritusprofessori Martti Koskenniemi A-studiossa sanoi.) 

"Tämä ei ole rauhan maailma. Tämä on kasvavien jännitteiden maailma."

Kirja on erittäin hyvä pikakurssi kansainväliseen politiikkaan. Ja erityisesti Stubbin näkemyksiin siitä, mikä kuvastaa tietysti Suomea, onhan presidentti ulkopolitiikan johtaja. Taustansa ja tietonsa ansiosta kirjoittaja tietää, mistä puhuu, ja teksti on yllättävänkin ajankohtainen, vaikka koko ajan tapahtuu.

Suosittelen vahvasti sille, joka haluaa ymmärtää sääntöpohjaista maailmaamme hapertavia uutisia ja luoda koko hähmäiseen kenttään kehyksen, jonka avulla ehkä saa siihen selkeyttä. Tai jopa omaan päähän ajatuksia: esimerkiksi tajusin hätkähtäen yhden syyn sille, miksei maailma, tai edes länsi, ole ollut yhtä pöyristynyt Venäjän Ukrainan-sodasta kuin me: kolonialismin varjo on vahva. Jonkin maan tai sen osan valtaus oli vielä hetki sitten aivan normaalia toimintaa. 

Yhteiskunnat saattavat romahtaa, uusia syntyä: Stubbin mukaan uusi globaali järjestys on tulossa, mutta se vie aikansa. Elämme nyt eräänlaisessa bardossa, välitilassa (oma mielleyhtymäni Laura Lindstedin Oneironiin, vaikka emme hyödynnä välitilaa niin hyvin kuin naiset kirjassa); Stubb kuvaa samaa sanalla interregnum. Ehkä kymmenisen vuoden kuluttua pelikenttä on jaettu uudelleen, niin kartalla kuin taloudessa ja politiikassa. 

Stubb uskoo kirjaa kirjoittaessaan edelleen Natoon ja siihen, että länsi on edelleen voimakas globaali ryhmä taloudellisesti ja sotilaallisesti. Voi olla, mutta muita voimakkaita ryhmiä tai yksittäisiä valtioita nousee muualtakin. Eivätkä kaikki todellakaan jaa demokratian arvoja, vaikka sen edut autokratioihin verrattuna olisivat ilmiselvät lukujen tai historiallisen kestävyyden valossa. Ehkä joitakin lukijoita ärsyttää viestin optimisuus, mutta siitä ja puoluekannasta riippumatta suositan silti kirjan lukemista. Selvää on, ettei presidentti voi sanoa kaiken menevän hullusti, vaikka niin ajattelisikin (ei ajattele); hänen tehtävänsä on myös valaa uskoa ja näkymää tulevaisuuteen. Ja ennen kaikkea löytää reittejä meille parhaimpaan maailmanjärjestykseen. Mieluummin itsenäinen mielistelijä kuin banaanivaltio diktatuurissa, sanoisin! 

Kirja on kirjoitettu ennen Stubbin nykytointa: presidenttinä hän sanoo jatkavansa työskentelyään sellaisen maailman puolesta, jota pitää oikeudenmukaisena, reiluna ja toimivana. Se vaatii kompromissejä, jatkuvaa keskustelua, erimielisyyksien hyväksymistä, uskoa siihen, että "avoimet, vapaat ja demokraattiset yhteiskunnat ovat kansallisen menestymisen perusta. On syy siihen, miksi liberaalit demokratiat ovat melkein aina maailmanlaajuisten mittausten kärjessä, elämänlaadusta onnellisuuteen, bruttokansantuotteeseen henkeä kohti ja elinajanodotteeseen." 

Hän myös haastaa lukijat, jotka jakavat samat arvot, toimimaan. Äänestämään, osallistumaan, vaikuttamaan. Mikää järjestelmä ei kestä, jos sitä ei pidetä yllä eikä kehitetä. "Maailmanlaajuinen yhteistyö ei ole penkkiurheilua. Eikä myöskään demokratia." "Ulkopolitiikkaa tekevät ihmiset. Joka päivä. Ja loppujen lopuksi on kysymys valinnasta." 

Suurimmat valinnat tehdään muualla kuin Suomessa, mutta haluan uskoa Stubbin tavoin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Ja että keskusteluyhteyksien ylläpito pitää Suomenkin mukana neuvotteluissa, jotka koskevat maatamme ja koko maailmanjärjestystä. Erityisen kiinnostavia kohtia ovat kirjassa kohtaamiset suurvaltapolitiikkojen kanssa, kuten Kiinan presidentin. 

Alexander Stubb: Vallan kolmio. (The Triangle of Power. Rebalancing the New World Order). Otava 2025. Englanninkielisestä originaalista suomentanut Kyösti Karvonen. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen.