sunnuntai 31. lokakuuta 2021

Helsingin kirjamessut 2021: mitä muuta näin


Kolmas täysi
messupäivä takana; myöntää täytyy, että hyydyttää. Ihmisten, kirjojen ja kaikenlaisten virikkeiden määrä vyöryi yli voimalla. Ja se on ihanaa, vaikka väsyttävää. Kiitos kaikille tavatuille ja työtä tehneille kirjailijoille, kirja-alan ihmisille, messuorganisaatiolle ja kirjasomettajille!

Päivä sisälsi monia kiinnostavia tapaamisia. Aamulla Into-kustannus kutsui kirjasomea tapaamaan italialaista kirjailijaa Paolo Giordanoa, joka totesi porukan nähtyään, että Suomessa eivät miehet näköjään lue kirjoja. Tapahtuma oli jännittävä hänellekin, koronan jälkeen kun keikkailu on vasta alkamassa.

Hänen kirjansa Jopa taivas on meidän on niin täysi ja ajankohtainenkin monin tavoin - ympäristötuhot, radikalisoituminen, perheiden ja kiinnittymisen vaikeudet, erikoisiin uskomuksiin turvaaminen jne. - että tekisi mieli lukea se uudestaan. Kirjailija on teoreettisen fysiikan tohtori, mutta kirja ei ole vaikea eikä teoreettinen, vaan viisas.

Tuire Malmstedt kertoi samassa tilaisuudessa kirjastaan Lasitarha, joka on saanut erittäin hyvän vastaanoton. Suomessa on hienoja dekkaristeja, ei voi muuta sanoa. Molemmat mainitut kuvassa alla.



Yksi sellainen on kuulemma Tommi Laiho, jonka esikoista Uhanalaiset en ole lukenut, mutta aiheiltaan kiinnostaa: millaisia meistä ihmisistä tulee silloin, kun pelkäämme tosissamme. Kirjailija sanoi sen olevan henkilöitä korostava, ei CSI-tyyppinen tekninen dekkari. Häntä haastatteli messulla Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen, jonka arvio kertoo kirjasta enemmän.



Dekkaristeista tapasin myös Anu Patrakan, jonka Portugaliin sijoittuvat dekkarit kuvaavat Porton seutuja houkuttelevasti ja nostavat matkakuumetta. Viimeisin, Häpeän aukio, kertoo muun muuassa arasta aiheesta, naisten alkoholismista. Mainittu aukio ja häpeäpaalu ovat oikeasti olemassa edelleen, vaikkei siellä enää mestauksia tai pienempiä häpeärituaaleja suoriteta. Mitä nyt murhia joskus... 

Tapaamisen järjesti Into-kustannus, ja paikalla oli myös Antti Vihinen, jonka itse tunnen klassisen musiikin tuntijana ja tietokirjoista. Nyt hän on aloittanut dekkaristina saksalaisista 1970-luvun terroristeista kertovalla kirjallaan Punainen prinsessa. Kiinnostava detalji on se, että Vihinen opiskeli samassa yliopistossa Saksassa kuin Ulrike Meinhofin tytär. Eivät olleet tuttuja, mutta taustatietoja Vihinen kertoi myöhemmin tältä saaneensa sähköpostitse kysyessään. Meinhofin tarina jäi vaivaamaan kirjailijaa, ja nyt se on vihdoin kansien välissä luettavissa. 

Ruotsalaisvahvistuksena - sellainen kai dekkareista puhuessa on aina hyvä olla - paikalla oli Denise Rudberg. Tuottelias konkarikirjailija tekee tällä hetkellä kahta eri dekkarisarjaa, josta Liittolaiset on hänen elämänsä päätyö: siihen on sijoitettu kolme naissukupolvea, kirjailijan isoäidistä lähtien. Sarja alkaa 1940-luvulta, jolloin Ruotsissa, ja Suomessakin, suoritettiin huippusalaista sotatehtävää, saksalaisten viestintäkoodin purkua. Uskon, että vetää paljon suomalaisiakin lukijoita, sotahistorian rakastajina! 

Toinen Rudbergin sarja, persoonallisesta päähenkilöstä, syyttäjän sihteeri Marianne Jidhoffista on ilmestynyt jo seitsemäs osa suomeksi, nimeltään Seitsemän syytä kuolla. Rudbergilta olen lukenut aiemmin joitakin viihdedekkareita, kuten Niin se sitten meni -romaanin. Joku kuvasi Rudbergin kirjallista lajia elegant crimeksi; helppoa, vetävää ja tyylikästä, myös hienovaraisesti naisten työn merkitystä nostavaa.  


Kahvilla kävin kuopiolaisten kanssa. Icasos-kustantamon vetäjä ja kirjallisuuden ja taiteen monitoimimies Tatu Kokko oli esiintymässä messuilla. Hänellä oli mielenkiintoista kerrottavaa kustantamon kuulumisista, mutta niistä saatte kuulla vasta hetken päästä, ensi viikolla. Kustantamossa on Tatun itsensä lisäksi (ks. kirja Kävelevien patsaiden kaupunki) monia kiinnostavia kirjailijoita, kuten Marja-Leena Tiainen, ja minun on todella vaikea tajuta sitä, että paikallinen valtalehti ei noteeraa heidän töitään kuin harvoin jos silloinkaan. Tämä olisi loistavaa materiaalia, paikallista, kulttuurin, lukutaidon ja suomalaisuuden ylläpitoa ja kiinnostuksen herättäjää!

Kun katsoo messujen valtavia yleisömääriä ja lukutilastoja, tiedämme, että kirjat kiinnostavat kansaa valtavasti. Mikseivät sanomalehtiä - en käsitä. Tästä emme keskustelleet nyt, vaan ihan muusta, ja lennokkaasti. Sovimme tapaavamme seuraavan kerran Kuopiossa, Kirjakantissa

Se onkin seuraava kirjatapahtumani, marraskuun kolmantena viikonloppuna. Suunnittelen myös reissua Tampereen kirjamessuille  juuri itsenäisyyspäivän alla. Näkemisiin, lukemisiin! 



perjantai 29. lokakuuta 2021

Helsingin kirjamessut 2021: Päivä 2.

Hyvien puhujien päivä! Että nautin taitavasta esiintymisestä ja sanankäytöstä myös livenä, ei vain tekstissä. Ja sitä sain tänään annostuksen, jolla pärjää vähintään vuoden! Vaikutus tuskin heti alkaa heiketä. (Tosin saatan ottaa tehosteita muissa kirjatapahtumissa välillä.)

Juha Hurme on mielestäni nero: ainakin niin lähellä sellaista kuin sanan ymmärrän - tosin minua valistettiin myöhemmin, että nero-sanassa on miehinen kaiku, eikä sen käyttöä suositella. Mikä olisi neutraali, kaikkia sukupuolia kattava vastaava sana, en tiedä. Yliälykäs? Rajaton osaaja? Hurme on tehnyt Seitsemästä veljeksestä version, jossa Aleksis Kiven ajan hapuileva, svetisismeillä ja niukalla sanavarastolla pelaava suomen kieli on hienovaraisesti oiottu paremmin ymmärrettäväksi nykylukijalle, jopa nuorelle tai ei-äidinkielisille. Osia on lempeästi modernisoitu niin, että teksti on edelleen Kiven, ei Hurmeen.

Sillä Hurme sanoo rakastaneensa kirjaa jo lapsesta saakka, lukeneensa sen kaikkiaan nelisenkymmentä kertaa ja pitää sitä edelleen mestarillisena. Vain tuo kieliasia häiritsi häntä, ja nyt hän uskoo kirjan saavan ansaitsemiaan uusia lukijoita ja ihailijoita. Hyvin mahdollista, muistan itsekin sen lukeneeni koulussa pakollisena ilahtumatta, sillä olihan se hämärää höpinää teinille hauskoista kohdistaan huolimatta. Hurmeen versiossa poljento, rytmit ja runot (laulut) ovat ennallaan, hän kertoo. Ja suuria teatteriuutisia: hän ohjaa Jyväskylän kaupunginteatteriin Seitsemän veljestä! Modernisoidulla tekstillä ja ohjauksella ajan mukaan, totta kai. Muun muassa siten, että osaa veljeksistä esittävät naiset. Luulenpa, että kirjasta, ehkä näytelmästäkin, kerron lisää myöhemmin. Kirjamessuesitys oli Hurmeen tapaan sanan juhlaa ja huumorin hehkua, mahtava alku messupäivälle! Kuvassa vas. Hurme, oik. kustannustoimittaja Jussi Tiihonen Teokselta.

Seitsemän veljestä on tärkeä ja rakas myös Antti Tuurille. Hän kertoi kirjastaan Elämä on ihanaa Pohjanmaalla, johon koottu kolumneja eri aiheista, muun muassa itä- ja länsisuomalaisen huumorin eroista. Kirjaviennin vaikeudesta Tuurilla on omaa kokemusta, pilke silmäkulmassa hän kertoi Saksan-reissulla varastetusta salkustaan, joka sittemmin löytyi muista tavaroista tyhjennettynä, mutta alussa mainittu Kiven opus jäljelle jätettynä. Juttua ja anekdootteja Tuurilla riittää myös ääneen kerrottaviksi!

Kolmas nasakkana puhujana tunnettu Teemu Keskisarja kertoi Kyllikki Saaren murhasta ja siitä tekemästään kirjasta. Ei ole true crimea nähnytkään; hän painotti olevansa historioitsija ja tutkija ja kirjoittavansa siitä näkökulmasta. Keskisarja tietää tästä rikoscasesta - joka ei vanhene koskaan - enemmän kuin kukaan elossaoleva suomalainen, ja hänellä lienee näkemys syyllisestä. Mutta kirjailija ei ole tuomari, hän totesi. Jos kuulin oikein, oli hälinäinen ja täysi katsomo.

Brittiläinen Louise Penny (vas.) on julkaissut 14:nnen Ruth Galloway -dekkarinsa Musta enkeli. Etukäteistiedoista poiketen Ruth itse ei ollut messuilla (häntä huvitti suuresti Suomen median moka), kirjailija itsekin vain etäyhteydellä, ei fyysisesti. Näytöltäkin oli kiinnostava hänet nähdä ja kuulla muun muassa tulevista teoksista. Samaan aikaan olisi Tuomas Niskakangas esitellyt Roihu-dekkariaan, joka muuten BookBeatissa nimettiin vuoden suosituimmaksi dekkaritulokkaaksi.

Suomalaisen viihdekirjallisuuden kuningatar, Kaari Utrio, kertoi elämäkerrastaan sen kirjoittajan Anna-Liisa Haavikon (oik.) kanssa. Varmaotteinen Utrio on aina vaikuttava, niin teksteissään kuin puhuessaan. Ihailen ja kumarran.




Vielä puhumisen ammattilaisia. Antto Terras on koonnut Radio Suomipopin 20-vuotishistoriikin, jota hän esitteli yhden kirjan keskeisen kertojan, Sami Kurosen, kanssa. Radiohaastattelun muodossa, tietysti, Töölönlahti-lavalla, jossa äänitekniikkaa käytetään nokkelasti. Tyypit puhuivat kopissa, Terras vasemmalla. Tällaista lisää kirjamessuille, uusia esitysratkaisuja ja tapoja esitellä kirjaa, ääni- tai paperisellaista. Ilo kuunnella jo esittelyä, uskon, että kirjaakin. Ja voi sen lukeakin. 



Pari muuta kuuntelemaani kirjailijaa: JP Koskinen kertoi Murhan vuosi -sarjastaan asioita, joita en ole tiennyt. 12 kirjan sarja muodostaa oikeastaan yhden suuren romaanin, vaikka jokaisessa on omat tapauksensa ja dekkaricasensa varsinaisen (suku)romaanin sisällä. Kunnianhimoinen hanke ja uusi tekemisen muoto, jonka konkarikirjailijalta voi kuvitella onnistuvan jos keltä. 

Hanna Brotherus on saanut kirjastaan Ainoa kotini hyvää palautetta - jos sitä toistakin. Rehellinen ja minusta yllättävä teos selvästi mietityttää ja puhuttaa lukijoita, toimii siis.

Kiitos ja kuulemiin, huomenna messuille jälleen!


torstai 28. lokakuuta 2021

Helsingin kirjamessut 2021: Päivä 1.

Näky, jota on odotettu! Messut auki, väki virtaa sisälle, tunnelma on kuplivan iloinen! Tekee mieli hihitellä pikkutyttömäisesti, ja taidettiin muutaman muun kirjahullun kanssa niin tehdäkin. Tuttu paikka näytti harkiten suunnitellulta: käytävillä on leveyttä eikä tilaa ole säästelty, vaan esiintymislavat on levitelty niin eri puolille kuin mahdollista, jotta turvaväliä ja väljyyden tunnetta voi ylläpitää. 

Torstaina, avajaispäivänä, seurasin palkinnonjakoa Senaatintorilla. Suurimpana esiintymislavana se on sijoitettu kokonaan eri halliin kuin muut ja varusteltu valtavin mainoslakanoin, runsain istuimin ja suurin screenein. Hyvä ratkaisu. Rakkaudesta kirjaan -palkinnon sai ansaitusti todellinen kirjaihminen, kirjojen rakastaja ja niitä ja niistä elävä Rosebud-kirjakauppaketjun perustaja ja vetäjä Hannu Paloviita (kuva oik.). Toivotan onnea palkinnosta ja menestystä uusimmalle megamyymälälle Helsingin Kaisaniemenkadulla! 

Minna Canth -palkinnon nappasi Ruben Stiller. Palkinnon saa yhteiskunnan ravistelija, ja siihen Stiller on johdonmukaisesti urallaan pyrkinyt. Hän sanoo, ettei ole seurannut mitään aatetta, ja myös palkintoperusteissa mainittiin laaja katsanto. Mietin, että aate se on tuokin - olla noudattamatta mitään tiettyä suuntausta. Stiller itsekin sanoi, että hänen ehkä pitäisi arvojaan tarkemmin miettiä. Ainakaan hänen arvostamiinsa asioihin ei some kuulu, olin ymmärtävinäni. Siinä olen samaa mieltä, että yleinen sivistys tuntuu haalistuneen, katsomme näköalattomasti ja historiattomasti asioita. Mutta minusta se ei ole somen syy, se on vain väline ja ajattelun ilmaisutapa. 

Ensimmäinen kirjailija, jota sain moikata, mikä minusta aina määrittää messujen jatko-onnistumisen, oli Johanna Sinisalo. Joten huippua luvassa tulevilta päiviltä! Toivottavasti ei dystooppisia sellaisia.


Emma Puikkonen on julkaissut upean Mustan peilin, ja siitä kävin kuulemassa haastattelua (vas. Emma ja bloggari, tuntematon lähistöllä nappasi kuvan). Tosin osa meni ohi, kun unohduin juttelemaan katsomossa (aika usein messuilla näin käy) dekkaristi Markus Ahosen (kuvassa alla) kanssa. Hänen uutuuskirjansa Anna pahan kiertää tulee painosta myyntiin minä hetkenä hyvänsä. Vai tuliko jo? Hän ei tiennyt, ihailtavan coolisti kirjailija hommaan suhtautui. Vaikka tästä hän lähti Punavuori-lavalle odottelemaan omaa haastatteluaan, jonka päätteeksi oli alunperin tarkoitus signeerata kirjaa. Mahtoiko tulla ajoissa?

Jotenkin hullua, että kirjaa tehdään vuosia ja messujakin odotettu pitkään, ja nyt kun kaikki olisi valmista, kirjapainoilla on ongelmia, on paperipulaa, kuljetushaasteita, ruuhkapaineet ja vaikka mitä. No, ei nyt mitään voi, näillä mennään, totesi kirjailija (pelottavan) rauhallisesti.  Ehkä nämä rikoksia mielessään punovat saavat paineensa purettua työhönsä, eikä sitä tarvitse arjessa kanniskella. Seuraavassa dekkarissa saattaisi murhatuksi tulla vaikka paperitehtaan lakkauttaja tai kuljetusfirman johto tai...

Kuuntelin Arttu Tuomisen haastattelun, selkeäsanainen herra niin tekstissä kuin livenä. Hän kertoi painottavansa vetävää juonta ja uskottavuutta - ja aiheeksi saattaa valikoitua juuri sellainen asia, joka itsestä tuntuu pelottavalta. Kuten entiset natsit Vaietussa. Käy järkeen, kuten hänen tekstiratkaisunsa yleensä. Kun aihetta tutkii, sen käsittelee mielessään perusteellisesti.

Dekkari on niin suuri genre meillä ja maailmalla - kuten täydestä yleisöstä jo torstaiaamuna messuilla voi päätellä - että se saisi näkyä myös alan käytännöissä, kuten Finlandia-kilpailussa. Perinteisesti se ei ehdokkaaksi pääse, kaksi dekkaristia on tainnut ollut ehdolla, Matti Yrjänä Joensuu ja Marko Kilpi. Rikoskirjallisuudelle voisi mainiosti olla oma sarja, Tiedon ja Juniorin tapaan. 


Finlandiasta puheenollen. Jukka Viikilän (oik.) Taivaallinen vastaanotto on närkästyttänyt osan lukijoista olemalla täysin erilainen kuin F-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista. Miten kirjailija kehtaa... Joku oli pöyristynyt jopa sanomalehden yleisönosastossa asiasta, kertoi kirjailija (tyytyväisenä). Pöyristyttävä uusi teos on herättänyt myös paljon kiitoksia. Ja syystä.

Kuuntelin lisäksi Leena Majanderin Kirjatyttö-elämäkertahaastattelun, kirja kiinnostelee. Juttu jäi hieman kaukaiseksi, aion kyllä lukea. Hilpeänterävän keskustelun kävivät Laura Frimanin johdolla Pauliina Vanhatalo, Maija Kajanto (kuvassa kanssani) ja Elina Kilkku, joista kahden viimemainitun viihdyttävät, kipeän osuvat naisten elämää kuvaavat trilogiat olen lukenut ja nauttinut. Pitääkö niitä tituleerata "naisten kirjoiksi", he pohtivat. Vastaisin, että ei, puhutaan niissä

miehistäkin, aviomiehinä, työkavereina, isinä, veljinä... Chick-litiä ne eivät ole - juonen tavoite ei ole saada miestä ja lopettaa siihen - mutta jostain syystä naisten elämä on edelleen fiktiossa epäkiinnostavampi kuin miesten, jos ajatellaan vaikka lehtikriitikkejä. He itse totesivat, että niitä on turha odotella. Totta, miksei näistä puhuta enemmän? Lukijoina naiset lienevät kuitenkin enemmistö, jo pelkästään kirjamessuyleisöä katsoessa, joten miksei media palvele heitä? Mainitut kirjat eivät todellakaan ole huonoja, mutta mahtavatko kriitikot niitä edes lukea, tätä epäiltiin. Monta muuta hyvää pointtia tuli keskustelussa esiin. Kyllä ei maailma ole vielä lähellekään valmis.


Tapasin paljon tuttuja. Yksi oli Paula Havaste (oik.), jonka Saarenmaa-sarjaa olen seuraillut. Hän kertoi nelososasta, Saarelaislaulusta, niin kiinnostavia ja hauskoja juttuja, ettei voi missata. Pari saarenmaalaista pääsee peräti Helsinkiin asti käymään, päähenkilö Vilja Tallinnaan. Heidän havaintonsa 1960-luvun kaupungeista ja Viron ja Suomen eroista ovat riemastuttavia. Havasteen tapa tuoda lähihistoriaa romaaneihin on kehittynyt jatkuvasti ja koukuttanut tämänkin lukijan.  

Päivän päätteeksi kuuntelin Sirpa Kähköstä ja tutkija Sanna Nyqvistiä Katja Kallion ja Venla Hiidensalon luotsaamassa haastattelussa faktasta fiktiossa. Nyqvist ei kaipaa lähdeluetteloita romaaneihin, vaikka ne pohjaisivat tutkittuun tietoon, mutta jotkut kirjailijat ovat jo tapaa käyttäneet: esimerkkinä Merete Mazzarellan Ei kaipuuta, ei surua -kirja, jossa päähenkilö Topeliuksen todelliset sitaatit on merkattu pienin tähdin. En ole tuota lukenut, mutta olen huomannut, että monessa romaanissa on selkeästi lueteltu lähteet tai vähintään mainittu isosti, että kyseessä on fiktio, ei elämäkerta. 

Se on hyvä tapa, sillä kirjailijat tuntuvat olevan hieman epävarmoja siitä, ymmärtääkö lukija aina eron. Heiltä kysellään lähteitä tai lisätietoja todellisesta henkilöstä vaikkapa bio- tai autofiktion kohdalla. Olen samaa mieltä kuin muutama keskustelija, että lukijaan tulee luottaa (kun on selvästi sanottu kirjan genre) eikä tarinan vetoa ja viehätystä kannata vesittää alaviittein, eikä siihen lakikaan velvoita. Romaanissa on sallittua keksiä! Auto- tai biofiktio voisi jäädä taideteoksena vajaaksi ilman aukkojen täyttämistä mielikuvituksella, sanoivat Hiidensalo ja Kallio. Totta. Joskus kirjan tyyli sallii rajutkin faktapoikkeamat ja Kekkonen voi käydä Kuussa, mutta tärkeintä on, että lukija tietää, mistä on kyse. Ja kuten Sirpa Kähkönen sanoi, sopimusta lukijan kanssa saa myös rikkoa, kunhan kantaa seuraukset. 

Myös toisinpäin asia on muuttumassa. Tarinallinen tietokirjallisuus on kasvanut, faktan ja fiktion tiet lähentyneet, huomautti Nyqvist, Juha Hurmeen Niemi esimerkkinä. Lukijat pitävät tosipohjaisista tarinoista, mikä kirvoitti ajatuksen lukijuuden muuttumisesta. Haetaanko somen - jatkuvan esilläolon ja elämän auki levittelyn - myötä autofiktiosta tosiasioita enemmän, eikä oteta sitä romaanin tapaan? Paljon hyviä kysymyksiä ja mietittävää, joiden jälkeen oli hyvä lähteä kotiin särkevin jaloin ja täysin kirjakassein odottelemaan seuraavia messupäiviä.


tiistai 26. lokakuuta 2021

Helsingin kirjamessut 2021: näitä aion nähdä

Kun vihdoinkin pääsee kirjamessuille, olo on kuin vasikalla kevätlaitumella. Mihin kaikkeen sitä ryntäisi, mistä vihrein ja mehukkain ruoho löytyisi? Tein itselleni messuohjelman, joka perinteen mukaan elää tarvittaessa. Mutta tärppejä on hyvä kirjata, ettei mene ihan haahuiluksi. Saa kopsata.

Torstaina 28.10. olisi kiva nähdä nauhan leikkaus eli tapahtuman avaus ja kuulla ohjelmajohtaja Ronja Salmen puhe klo 10 eteläisillä portailla. Siitä yleensä jatkan katsomaan Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjakoa klo 10.30 Senaatintorilla. Arvostan palkintoja ja etenkin palkittuja. Kirjan ja lukemisen eteen tekevät töitä niin monet ihmiset, jotka yleensä jäävät nimettömiksi. Tapahtuma jatkuu ravistelevalla MinnaCanth -palkinnonjaolla samassa paikassa.

Valinnanvaikeus iskee heti klo 11. Emma Puikkonen - lue upea Musta peili - esiintyy Töölössä ja Johanna Sinisalo Ukkoshuiluineen Senaatintorilla (kuva alla 2019, Johanna Sinisalo ja bloggari.). Jälkimmäinen tulee verkkoonkin, joten sen voi siirtää katsottavaksi myöhemmin. Vaikuttavaa dekkarisarjaa tekevän Arttu Tuomisen haluaisin tavata: hän esiintyy klo 11.30 Punavuori-lavalla. Ja Jukka Viikilä (oik.) klo 12.30 Senaatintori (myös verkossa)! 

Klo 14 on hienon Halla helle -romaanin tekijä Niillas Holmberg Senaatintorilla. Klo 14.30 taas on tehtävä rankkaa valintaa, sillä oikeasti haluaisin nähdä molemmat ihailemani kirjailijat: Eveliina Talvitie Hakaniemessä ja Pertti Lassila Suomenlinnassa. Lassilan uutuutta en ole vielä lukenut. 

Klo 15 nähdään upeiden historiallisten romaanien tekijä Paula Havaste Suomenlinna-lavalla, ja klo 15.30 kirjatyttö Leena Majander Töölössä. Tämä kiinnostaa sekä henkilön että kirja-aiheen takia. 

Puoli viideltä supersuosittu Kansallisteatterin Musta laatikko antaa maistiaisia livejournalismista, 16.30 Senaatintori, myös verkossa. Klo 17.00 mainiot naisen arjen kuvaajat Elina Kilkku, Maija Kajanto ja Veera Vaahtera keskustelevat Esplanadi-lavalla. Heidän kirjansa ahmin aina heti, vaikkei bloggauksia uusimmista taida olla. Ja upea Marjo Niemi klo 17.30 Senaatintorilla. Ja verkossa, kuten kuuluu. Tämäkin kuuluu: Ihmissyöjien ystävät -bändi, jossa kirjailija on solistina. Toinen kirjailija Eeva Turunen rummuissa, ja muut Pirita Tiusanen sekä Jarkko Tiusanen.

Kello 18.00 keskustelee iki-ihana Sirpa Kähkönen Töölö-lavalla aiheesta faktaa fiktiossa ja toisinpäin. Tämä pitää kuulla! Kuopio-sarjan uutuus Vihreä sali odottaa lukua hankittuna yöpöydälläni, tähän haluan keskittyä rauhassa. Vaikka harmillisesti samaan aikaan messuilla olisi esillä historiallinen Turku romaaneissa, Hakaniemi-lavalla. Jenna Kostet, Ann-Christin Antell ja Kristiina Vuori keskustelevat Baba Lybeckin haastattelussa. Kuopio vai Turku, kas siinä kysymys! 

Vieläkö jaksaa? Päivä on pitkä, mutta klo 18.30 olisi Suvi Ratinen Esplanadilla ja samaan aikaan Töölössä keskustelu suomalaisesta kirjahyllystä. Molemmat kiinnostelevat! Ja klo 19 aina ihailemani  Päivi Alasalmi Hakaniemi-lavalla.  

Pe 29.10. 

Aamupäivä sujuu hyvässä seurassa (10.30–11.30 Lonna), lukupiirissä Juha Hurme ja 7 veljestä. Hurmeen ihailijana tyrkytän tuonne minäni. Klo 11.30 puhuu iki-ihailemani Antti Tuuri Senaatintori-lavalla. Ai mistä? Ihan sama, kuuntelen silti. Kannattaa.

Puolenpäivän aikaan kertoo Teemu Keskisarja todennäköisesti ikävännasevaan tapaansa Kyllikki Saari -kirjastaan lavalla Hakaniemi, ja kuin jotenkin sopivaksi jatkona klo 13 Avain-kustantamo esittelee kiinnostavan kirjan Annetaan tytön yrittää Suomenlinna-lavalla. Kello 13.30 Tuomas Niskakangas puhuu Punavuoressa, mutta samaan aikaan Louise Penny Hakaniemessä! Ei verkossa tai tallenteena! Ulkomaisia kirjailijoita näkee niin vähän, että jos hän on oikeasti paikalla, takuulla salamana paikalla. 

Ikinä en ole tavannut Kaari Utriota. Kerran oli lähellä, mutta jäädyin täysin ikonisen tekijän läsnäollessa. Nyt hän esiintyy klo 15.30 Töölö-lavalla. Uskallanko lähestyä? Ainakin näen ja kuulen.

Viihdyttävää olisi kuulla klo 16.00 Antto Terraksen ja Sami Kuronen esittely Radio Suomipop 20 vuotta -historiikista Töölönlahti-lavalla, molempien hulppeat puheenlahjat tietäen. Terras on puhuja ja esiintyjä, jota kannattaa kuulla.

Ja sitten vakavaa: kello 17.00 Senaatintorilla puhuvat Emmi Itäranta, Marisha Rasi-Koskinen ja Markus Leikola demokratian tulevaisuudesta. Kovat nimet, iso aihe, tämä haluan kuulla.

Jos vielä jaksaa, klo 18.00 Suomenlinnassa olisi keskustelu 1990-luvun lama, opimmeko mitään? Keskustelijoina Sanna Kajander-Ruuth ja J.K. Tamminen, haastattelijana Meri Valkama - kyllä, juuri hän, jonka kirja Sinun, Margot on herättänyt suurta ihastusta. Itse olen vasta vaiheessa kirjan lukemisessa, mutta upea se on, erikoiselta aiheeltaan - DDR ja nykyisyys - ja ilmaisutavaltaan.

Iltaohjelmaksi suosittelen Punavuori-lavaa klo 18.30, jossa Kontti-dekkaristaan kertoo Ollikaisen pariskunta, mutta jos diskojalka vipattaa, samaan aikaan esiintyy Eini Espalla. Tuskin laulaa, kertonee elämäkertakirjastaan. 

La 30.10.

Kirjakallio-lava on aina laadukas. Kuten Turun kirjamessuilla nuorten lava, vai onko se nimeltään joku tylsä äikänopetuksen paikka. Esitykset ovat aivan huippuja, sanon vuosien kokemuksella! Nyt Helsingissä esiintyy klo 11.00 Sini Helminen Hurme-kirjoineen. Meitä vanhempia nuoria viehättää Samuli Edelmann klo 11.30 Senaatintorilla livenä ja Paula Hawkins klo 12 Hakaniemessä tallenteena. Eikä siinä vielä kaikki, kuten mainokset sanovat. Klo 12.30 kertoo Kaija Koo elämästään ja siitä tehdystä kirjastaan Senaatintori-lavalla. Laulua ei ole luvassa. 

Kaiken huvituksen jälkeen on aika miettiä faktoja. Ilmastonmuutoksesta kertoo klo 13.30 JP Koskinen Kruununhaka-lavalla. Klo 14.00 haluaisin kuulla, miltä kritiikki näyttää kirjailijan silmin Töölö-lavalla, jossa keskustelevat Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen, Virpi Hämeen-Anttilan haastattelemina. (Mainitaankohan kirjabloggarit? Onko katsomossa kriitikkoja?)

Palataanko huviin? Vai vakavaan? En tiedä, koska en ole lukenut Katja Ketun tekemää elämäkertaa Ismo Alangosta. Nuoruuteni suuri nimi, jonka haluaisin nähdä klo 14.30 Senaatintorilla. Samaa ikäluokkaa olemme, Rappiolla soi kotikyläni jukeboxissa tauotta, jos minä kavereineni olin paikalla. 

Virastopäivän päätösaikaan klo 16.00 kertoo Perttu Pölönen Hakaniemi-lavalla tulevaisuuden visioista, kello 17.00 esiintyy Miki Liukkonen Senaatintorilla. Vaikea missata. Enkä haluaisikaan, vaikken ole jälkimmäisen uutta järkälettä Elämä, esipuhe vielä ehtinyt lukea.

Eikä jatkokaan ole huono, jos messukävijän kunto riittää: klo 17.30 on Matti Rönkä Senaatintorilla, klo18.00 Tuire Malmstedt Punavuoressa ja kirsikkana kakussa klo 18.30 Pajtim Statovci Senaatintorilla. 

Nyt loppuu puhti! Niin vinkkikirjoittajana kuin messukävijänä. Sunnuntain luulen lepääväni. Verkkolipulla pääsee katsomaan useita esityksiä vielä kuukauden messujen jälkeen. Hieno hybridi, vaikkei liveä mikään voita. Se tunnelma, kirjakiihko ja tuttujen tapaaminen! Parasta.

Nähdään messuilla! 

Blogissani hakusanalla kirjamessut löydät aiempien vuosien jutut niin Helsingistä, Turusta kuin Frankfurtista. Vuosittain lokakuun kohdalta ainakin.


 

 

 

 

maanantai 25. lokakuuta 2021

Rosa Liksom: Väylä

Järisyttävä kirja, joka vetää hiljaiseksi luku- ja pakolaismatkan päättyessä. Kun Lapin sodan alta siirrettiin siviilejä Tornionjoen yli Ruotsin puolelle, matkaa tekivät myös eläimet, ihmisten tärkein elinkeino, omaisuus, ystäviksi kasvaneet ja kasvatetut karjat. Eihän niitä voinut tapettaviksi jättää!  

Aivan kuin varsinaisessa sodassa ei olisi jo kärsitty tarpeeksi. Perheiden miehet, isät, veljet ja serkut, olivat rintamalla, olleet vuosia - jos eivät maanneet jo mullan alla - joten naiset ja tytöt tekivät pääosan maatöistä. Ja nyt he joutuivat vielä pelottavalle pakomatkalle huolehtimaan itsestään, perheensä pienimmistä, vanhuksista ja eläimistä.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka oli tottunut eläintenhoitaja ja jonka hennoille harteille isä pikaisesti sodasta kotona käydessään asetti valtavan vastuun. Piti huolehtia äidistä, piti huolehtia karjasta. Piti lähteä tien päälle, kävellen, mukana vain päällä olevat vaatteet ja pienet eväät. Kaikkia pelotti, ei vähiten lehmiä. Tyttö rauhoittelee hoidokkeja.

"Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli. Porisin sille, että ei mithään hätää, lähemä retkelle, Väylän toisele puolele, siellä on makeaa rehua, homheettomia heiniä ja lämmin navetta. Kerttu kuunteli, mutta mie näin, ettei se uskonu minua."

Matka rajajoelle ja siitä pakolaisleirille on karmea, jo pelkästään siinä mielessä, että miellämme leirit yleensä muun maailman asioiksi, ei suomalaisten. Sen tajuaminen, että on vain vähän aikaa siitä, kun osa omaa kansaamme sellaisille joutui. Kirjailija läväyttää lukijan silmien eteen niin väkevät näyt ja asetelmat, että vellovan ihmis- ja karjameren huudot melkein kuulee korvissaan, hajut tuntee nenässään, kehnojen teiden kuopat ja suon kylmän kosteuden jaloissaan. Ruokaa sai milloin sai, yöpymään opittiin ulkona. Kyllä, tulee vahvasti mieleen Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, mutta kirjat eivät ole kaksosia, vaan niillä on omat tarinansa. Kinnunen kertoo kokeneista naisista, Liksom pienestä tytöstä. Nuori ikä näkyy kauniisti, sydäntäsärkevästi. Oli lähdössä jotain jännittävääkin, vaikkei aikuisia juuri ollut apuna.

"Olima lophuun ajettuina, mutta silti miun syän oli kevyt. Tunsin itteni irtonaiseksi ko villipeura. Olin matkala avahraan maailhaan, joka oli uusi ja tuntematon."

Perille saavutaan, ne ketkä selviävät. Uskon, etteivät ruotsalaiset järin innoissaan kirjasta ole, sillä hyväntekijän maine saattaa vaarantua. Leirien olot ovat kurjat, terveydenhoitoa ei ole. Tosin olosuhteet ovat joillekin parannus entiseen, kun hyvinvointiin ei ole totuttu. Täällä sentään saa syötävää päivittäin, vaatteitakin ryysyläisnaapureille lahjoitetaan. Pitkä karanteeni tartuntatautien varalta hermostuttaa väsyneet, kotia ja läheisiään kaipaavat ihmiset. Lapset ja nuoret, kuten tyttömme, pärjäävät parhaiten. Vaikka on ikävä, ajatus Isästä ja Sedästä jossain helpottaa. Yksinäisyyttä tyttö suitsii kesyttämällä itselleen lemmikkirotan. Ja onhan Katri mukana, kotitalon mukava ja reipas apulainen. Äidistä ei tytölle ole apua, päinvastoin.

Mutta mikä ilo, kun lapsille lopulta järjestetään lupa käydä koulua ja aikuisille päästä töihin!

"Mie olin kovasti töörevänä ja innoissani ja aattelin, että tämmöinen lahja meile annethiin vasthineeksi siitä ko jou'uima jättähmään kotikonnut."

Melkein vuosi vierähtää, että päästään palaamaan. Tytön usko jumalaansa on monta kertaa koetteella, miettiipä hän sitäkin, miltä tuntuisi kävellä jokeen kiviä taskut täynnä. Hän kuvaa kokemaansa helvetiksi, ja siltä se vaikuttaakin. Kun kotikonnuille palattiin, ei siellä tietenkään ollut samanlaista kuin ennen. Mutta ei ollut tyttökään enää samanlainen kuin lähtiessään. On vaikea tajuta, miten moisesta paineesta, niin henkisestä kuin fyysisestä, voi ikinä toipua. 

Jollain someseinällä näin monen kommentoivan kirjan aihetta tutuksi oman äitinsä tai isoäitinsä kertomuksista; he olivat tehneet todellisuudessa saman matkan. Taas järkytti. Vaikka kyseessä on fiktio, johon kirjailija on epäilemättä koonnut tositarinoita tai käyttänyt niitä pohjana, tajuan, että taitavaa valintaa on tehty. Tytön tarina voisi olla kirjassa yhtä hyvin lempeämpi kuin vielä pahempi, mutta jälkimmäistä ei ehkä lukija kestäisi. Kokonaisuus on juuri täydellinen näin. Varmaotteinen kirjailija tietää, mitä tekee. Mitään en muuttaisi.

Upea kirja, kammottava tarina. Rosa Liksom osaa täräyttää ja luoda tunnelman, joka vangitsee. Murretta ei ole vaikea lukea, oudot sanat ymmärtää asiayhteydestä tai ruotsinkielestä, eikä asian seuraamista haittaa, vaikkei joka sanaa tajuaisikaan. 

Kenelle: Historiasta kiinnostuneille, sotaa kestäville, faktapohjaisen fiktion ystäville, vahvan tunnelman arvostajille.

Muualla: Silmiä avaava lukukokemus, sanoo Ja taas kirja kädessä - Jorma.

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 



perjantai 22. lokakuuta 2021

Vaikuttavia käännöskirjoja nuorten elämästä

Onnekseni minulla on monta lähiteiniä, suurta iloa mutta myös jatkuva huoli kaihertamassa. Maailma on hurja paikka. Huomaan lukevani paljon nuorista kertovia kirjoja; muiden muassa nämä ovat avanneet hienosti silmiä erilaisille elämänkohtaloille, eri puolilla maailmaa.  

Vanessa aloittaa 15-vuotiaana suhteen keski-ikäisen opettajansa kanssa. Metoo oli vasta tulossa, tyttö yksinäinen ja rakkaudennälkäinen, kypsän miehen huomio imarteli. Onko suhde hyväksikäyttöä vai hyväksyttävää aitoa kiintymystä? Itsehän Vanessa suhdetta toivoo ja tavoittelee, mutta toisaalta, hän on vasta lapsi.

Raju aihe, josta Russell kirjoittaa raikkaasti ja todenmakuisesti, molempia osapuolia esiintuoden ja tilannetta avaten. Nabokovin Lolita kuluu Vanessan lukemana, ja sydäntä särkee tytön puolesta, niin hankalaan tilanteeseen ja henkiseen ristivetoon hän joutuu, ettei kenenkään pitäisi. Hänen minä-muodossa kertomansa fiktiivinen ja vetävä tarina auttaa ymmärtämään syitä ja seurauksia. Ja sitä, miksi tyttönä olemisesta pitää puhua ja miksei ketään saisi jättää liian nuorena yksin pärjäämään aikuisten maailmassa. Amerikkalaisen Russellin kirja on kasvattajille ja tyttöjen läheisille oivaa luettavaa. 

Kirjallisena suorituksena ei ole huippu, mutta asian puolesta täyttä terästä.

Kate Elizabeth Russell: Vanessa. Suomennos Sari Karhulahti. WSOY 2020.


Nuoruudesta kertoo
myös eteläafrikkalainen Noah, joka oli laiton jo syntyessään. Kyseessä on tositarina nykyisin amerikkalaisesta tv-juontajasta, joka on valkoisen saksansveitsiläisisän ja mustan eteläafrikkalaisen äidin lapsi. Läheinen kanssakäyminen värien välillä oli apartheid-politiikassa lailla kielletty, eri ihmisryhmille määritelty tiukka luokitus ja nokkimisjärjestys. Lapsuus oli köyhä ja turvaton, vanhempien piti piilotella lasta; käytännössä äidin ja tämän suvun, sillä isä asui muualla. Noahin äiti oli erityisen rohkea nainen, joka teki mitä halusi, kuten jo lapsenhankinnasta voi päätellä. Hän halusi lapsen, poikansa, eikä se ollut vahinko. 

Minun silmiäni kirja avasi muun muassa siitä, että termi "värillinen" tarkoittaa monenlaisia taustoja, mustan ja valkoisen jälkeläisissäkin on lukuisia eri ryhmiä. Ja siitä, miten mielivaltainen apartheid-järjestelmä todella oli: esimerkiksi kiinalaiset laskettiin mustiin - joiden status oli valkoisia huonompi - mutta japanilaiset valkoisiin. "Mustuus" saatettiin todeta heppoisin perustein, kuten kynätestillä: jos kynä pysyi hiuksissa, oli musta. Noah avaa kirjassa lapsuuttaan ja paikallisia käytäntöjä sekä vanhoja uskomuksia, jotka edelleen vaikuttivat (vaikuttavat?) ihmisten elämään, kiinnostavasti ja helppolukuisesti. Nyt tiedän esimerkiksi sen, miksei paikallinen musta väestö pitänyt kissoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen, sutjakasti etenevä ja jutusteleva kirja. Vaikka Afrikan tähti -pelin oheen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. (Born a crime). Suomennos Jaana Iso-Markku. Atena 2020. 


Teksasilainen Mike joutuu lähtemään äkkiä isänsä luo Tokioon, kun tämä sairastuu. Hyvin toimittu, mutta epäonneksi pojan japanilainen äiti matkustaa Amerikkaan tapaamaan poikaansa samaan aikaan. Miken poikaystävän Benin on pidettävä tälle seuraa parhaansa mukaan. 

Pidin paljon sukupolvikuvauksesta; se on lämmin ja hauska, räävitön ja ymmärtävä. Poikien suhde on oma juttunsa, japanilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin (lempeä) törmäys toinen. Sopii luettavaksi myös kokkauksesta kiinnostuneille, etenkin japanilaisen ruuan, sillä sitä tehdään paljon. Ruoka yhdistää, perinteet jatkuvat - kauniinrujoa, elämänmakuista perhe- ja suhdekuvausta. Myös tekstillisesti älykäs.

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Memorial). Suomennos Aleksi Milonoff. Otava 2021. 

tiistai 19. lokakuuta 2021

Emma Puikkonen: Musta peili

Musta peili kertoo öljyn tarinan - 250 miljoonaa vuotta - ja nostaa siitä kolme erityistä aikakautta: suuret öljylöydöt Amerikassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen, 1970-luvun öljykriisin ja ajan hetken kuluttua, vuonna 2028, Euroopassa. Kolmen naisen tarinat limittyvät tiukasti toisiinsa, ja yllätyskertojana saa äänen myös öljy itse, energia, jonka vapauttamisen seurauksia eivät ihmiset osanneet kuvitella.

Amsterdamilainen Lotte kasvaa öljyn olemassaoloon jo lapsena herätessään outoon hiljaisuuteen.

"Liikkuvia autoja ei ole. On vain aaveääniä, eilisen ja toissapäivän ja viime viikon ääniä, jotka melkein saattaa kuulla juuri nyt. Oven paukahdus, kiihkeä jarrutus, tuuttaus kuin sumutorvi. Jos virittää aistinsa äärimmilleen, äänet saattaa aavistaa kuulon laidoilla.

Autoja ei ole, koska Hollannissa on ensimmäinen autoton sunnuntai. Tänään jokaisen pitää jättää auto parkkiin.

Aikuiset ovat huolissaan siitä, että öljy loppuu."

Astridia ovat aina kiehtoneet koneet. Öljynporauslauttoja hän ihaili jo pienenä, vaikka isona tietää niiden tehtävän ja öljyn käytön ongelmat. "Kukaan ei tee mitään ja tuho lähestyy", itkee hänen tyttöystävänsä. Astrid lupaa tehdä. 

"- Mä ehkä osaisin kiivetä öljylautalle. - Ei niille pääse. Isän veli on kalastaja, niillä oli kerran konerikko ja ne melkein joutui vankilaan kun ne edes ajelehti liian lähelle. - Mä tutkin asiaa. Katla meni vessan peilin eteen tutkimaan tikkejä. Haavasta jäisi arpi hiusten alle. - Meidän ryhmällä on yksi suunnitelma. Liekkien sytyttelyä someen. Jos sä kiipeät, se vois ehkä olla sopiva kipinä."

Kolmas nainen tulee menneestä. Ida Tarbell oli amerikkalainen toimittaja, jonka sanotaan kehittäneen tutkivan journalismin, ja tämä on faktaa. Ida eli aikana, jolloin naisen työ oli huonompaa kuin miehen eikä nainen voinut sekä työskennellä että perustaa perhettä. Piti valita. 

"Elämä on liian pientä. Ida haaveilee Pariisista, omasta kutsumuksesta, elämän merkityksellisyydestä."

Ida kirjoittaa Rockefellerin tarinan. Miten tämä rikastui öljykuljetusten avulla. Miten tämän perustama Standard Oil Company nousi lähes monopoliksi häikäilemättömin keinoin. Kuten Idan työnantajalehti McClure kertoo: "Neiti Tarbell kertoo koko tarinan ilman patetiaa ja täysin todisteisiin perustuen." Ida on aikansa vaikuttaja mitä suurimmassa määrin. Hänen työnsä ja esimerkkinsä raivasivat tietä tuleville astrideille ja lotille. 

Näitä naisia ei voi olla ihailematta, vaikkei heitä käy kateeksi eikä Puikkonen heistä pörröpehmeitä esimerkkejä tee. Oman viestintäurataustani vuoksi seuraan mielenkiinnolla etenkin Lottea, josta tulee suuren öljy-yhtiön tiedottaja. On parempi vaikuttaa sisältäpäin, hän ajattelee. Kun Lotte ja Astrid lopulta kohtaavat, on ihmisten tietoisuus öljyn käytön haitoista jo pitkällä. Mutta riittääkö se?

"Huolestuneiden ihmisten yllä leijuu kysymys: entä jos öljyä ei ole ikuisesti? Kun tämä kriisi ratkaistaan, tulee uusia. Kuka saa öljystä sen, mitä on jäljellä, keiden talot pysyvät lämpiminä, autot liikkeessä, tehtaat työssä?"

Emma Puikkonen onnistuu sisällyttämään alle kolmesataasivuiseen kirjaan valtavasti. Viisautta, virheitä, jännitystä ja näkemystä, bisnestä ja aatetta, naisen roolia ja inhimillisyyttä, kehitystä pitkältä ajalta. Lauseet ovat täysiä ja merkityksellisiä; kirjaa ei voi lukea silmäillen tai unenpöpperössä, se pakottaa ajattelemaan. Silti se ei ole vaikea luettava, vaan voi nauttia komeasta kielestä ja tekstin täyteydestä. Aikakausien yhdistely kiehtoo, maaginen elementti tulee todeksi.

Upea, täysi ja vaikuttava teos. Puikkosen tuotannosta nousee mielessäni ykköseksi. 

"He kirjoittavat runoja koneiden jylhästä ajasta ja siitä, miten rytmi kiihtyy, kirjoittavat, että välimatkat lyhenevät, työn tuottavuus kasvaa, että on tämä kädellinen laji, ihmeellinen, kekseliäs ja etevä. He kirjoittelevat pääomasta, epätasa-arvosta, siitä miten yhteiskunnat tulisi järjestää uudelleen. Keksinnöt, luonnontieteet, edistys. Ja kas. Jollain kumman tavalla he kerta toisensa jälkeen unohtavat mainita voiman: mistä se tulee, minne se menee. Ilman minua tehtaat seisovat hiljaisina pölyttymässä, ilman minua laitteista tulee omituisia ja vieraita. Hengitän eloon jokaisen koneen."

Kenelle: Ajattelua arvostaville, naisen roolia miettiville, energiakysymyksistä kiinnostuneille, laatuproosan ystäville. 

Muualla: Oi näitä ajan ja paikan ylityksiä, sanoo Tuijata.

Emma Puikkonen: Musta peili. WSOY 2021. Päällys Martti Ruokonen.


torstai 14. lokakuuta 2021

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Nuorten pärjäämisestä ollaan huolissaan pandemia-aikana, tyttöjen uupumisesta paineiden ristitulessa. Kuinka täyttää kaikki odotukset ja mihin rooliin pitäisi pyrkiä solahtamaan, jotta elämä olisi mielekästä ja toiveikasta? Miten huomioidaan heidät, jotka eivät löydä paikkaansa porukoissa tai pysty mahdottomiin suorituksiin? Ylipäänsä, miten tyttöihin suhtaudutaan - mitätöimättä, roolittamatta, ihan vain ihmisinä? 

"Hiljaiset asenteet, arvot ja odotukset elävät meissä kaikissa, ja pidämme niitä luonnollisina. Mutta meidän ei tarvitse tehdä niin."

Tähän iskee terävästi ja taitavasti Riina Tanskanen, joka on tullut tutuksi Instagramin Tympeät tytöt -tilillään. Sekä IG:ssä että ensimmäisessä sarjakuvakirjassaan hän purkaa myyttejä ja uskomuksia, jotka - myönnettävä on - usein jylläävät meidät patriarkaattiin kasvaneiden vanhempien mielessä siitä, millainen ja miten tytön "pitää" olla. Ja vanhemmilta roolimallit ja asenteet näppärästi valuvat perheessä nuoremmille, kun niitä arjessa jatkuvasti noudatetaan ja toistetaan. Mietin usein, mistä monet pojat oppivat horohuutelut ja koko tyttödissauksen, jos eivät kotoa? 

Lutkahuutelusta ja kasvavan tytön kehon pelkäämisestä kirjakin lähtee räväkästi liikkeelle. 

"Mä ymmärrän pelon siitä, että joku saattaa seksualisoida pienen tytön kehon. Mutta koska lasten ylävartaloissa ei ole eroa, tarpeeseen piilottaa pikkutyttöjen nännit on sisäänkirjoitettu oletus siitä, että tyttölapsen keho olisi jo itsessään seksuaalinen."

Tanskanen kuvaa kirjassa aikuistumisen osa-alueita monelta kantilta yhdeksän kertomuksen avulla. Pelot (minusta erityisen tärkeä kohta). Seurustelun (sisältää kotitöiden jakamista). Kiltteyden harhat. Ammatinvalinnan. Naisten ja miesten taiteenteon. Ystävyydet. Lisäksi hän avaa kokonaiskuvaa nappaamalla mukaan ikivanhoja tarinoita ja uskomusten alkulähteitä antiikin saduista raamattuun. Henkilöinä kirjassa ovat monenlaiset tytöt ja heitä seuraileva Pimppienkeli, ja mukana ovat myös Yhteiskunta, Koululaitos, Tolkun ihminen, Kapitalismi ja joukko muita tytön asemaan vaikuttavia tahoja.  

"Kun yhteiskuntamme on toitottanut vuosituhansien ajan sanomaa naisten huonommuudesta, myös naiset omaksuivat tämän 'totuuden' ja alkoivat vähätellä itse itseään."

Kuvilla Tanskanen kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, jotka nekin, sanat siis, ovat kirjassa kirkkaan osuvat, usein huumoria hyödyntävät. Kuten sekin Eevan "omenajupakka" tai "kamalan negatiiviset vaibsit", joita katsoja saa viiltelyjäljistä tytön iholla. Kuvat ovat runsaita, suorasukaisia ja värikkäitä. Ja kansi vaaleanpunainen! Uskon, että ulkoasu houkuttaa lukijoiksi heitäkin, jotka eivät juuri kirjoja lue. Tosin olen kuullut, että ulkoasun vuoksi kirjaa on sijoiteltu kirjakaupoissa milloin sarjakuvahyllyyn, milloin lastenkirjoihin, vaikka kyseessä on mitä terävin yhteiskunnallinen ja tasa-arvollinen kannanotto, joka tulisi nostaa uutuustietokirjojen joukkoon, heti käden ulottuville.

Tämän kirjan voisin ilolla lahjoittaa jokaiselle tuntemalleni teinille (vink, joulukin on kohta): se on rohkea mutta rehellinen, ja tarjoaa tiiviissä muodossa niin ison oppimäärän niin osuvassa muodossa, että en voisi kuvitellakaan pystyväni moiseen opastukseen omin sanoin. Jos kirjan rohkeus pelottaa, huoli pois - arjessaan tytöt kohtaavat jatkuvasti juuri näitä asioita ja haasteita, vaikka kuinka haluaisimme heitä pitää pumpulissa. Eivät tytöt pumpulia kaipaa, vaan tietoa ja opastusta hankalassa maailmassa, ja sitä kirja tarjoaa, samoin kuin myönteistä suhtautumista itseen ja kavereihin, ystävyyden henkeä ja muistutuksen siitä, että kukaan ei ole yksin aikuistumisen haasteiden edessä - yhteisyys tuo voimaa ja energiaa.

"Päivän visailukysymys: Kenen etua se ajaa, että naiset asetetaan toisiaan vastaan? Viiden pisteen vihje: ei ainakaan naisten." 

Upea, riemukas, tärkeä ja viisas kirja, jonka toivoisi olevan pakollista luettavaa toisen asteen oppilaitoksissa. Myös pojille.

Kenelle: Tytöille noin yläkoulun lopulta alkaen, kasvattajille, ajatteluaan tuulettaville, ajan tasalla pysymään pyrkiville. 

Muualla:
Herättää runsaasti ajatuksia, muistoja ja tunteita, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä. Into 2021. 


Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta. 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

IKIOMA ensikirja -hankkeen kuulumisia 2021

Kampanja IKIOMA ensikirjojen saamisesta näkövammaisille vauvoille jatkuu.

Nyt myös HUSin alueen näkö- ja monivammaiset vauvat saavat lahjoituksena kosketeltavan ensikirjan. Hankkeen vetäjä Vuokko Keränen esittelee IKIOMA ensikirjaa® HUSin lastenneurologian yksikössä Helsingisssä ensi viikolla. Samalla hän luovuttaa vapaaehtoisen Hannele Havangan kanssa kassillisen ensikirjoja HUSin toiminta-alueella jaettavaksi.

Toimintaan saatiin sosiaali- ja terveysministeriön Veikkauksen tuotoista myöntämää avustusta vuosille 2019–2020. Hankkeen aikana suunniteltiin koko maan kattava 21 lastenneurologian yksikköä käsittävä jakeluverkosto, jonka kautta ensikirjat saataisiin lahjoitettua. Korona hidasti esittelykäyntejä, mutta ensikirjoja on kuitenkin tällä hetkellä jaossa jo neljässätoista jakelupisteessä. Vielä ne puuttuvat seitsemästä yksiköstä.

Näkö- ja monivammaisia lapsia syntyy Suomessa vuosittain 70–100. Heille soveltuvia ensikirjoja ei ole ollut saatavissa ennen IKIOMA ensikirjan ilmestymistä. Esimerkiksi Celian lainaamat koskettelukirjat on tarkoitettu vähän vanhemmille lapsille.

IKIOMA ensikirjassa on neljä eriväristä ompelemalla valmistettua sivua. Jokaisen sivun molemmille puolille on kiinnitetty tunnusteltava kuva, jossa on vahvat väri- ja kosketuskontrastit.


IKIOMA ensikirjan® on suunnitellut oululainen Vuokko Keränen, joka on vetänyt toimintaa Oulun NNKY:n vapaaehtoisena vuodesta 2016 alkaen. Tavoitteena oli heti, että ensikirja lahjoitetaan jokaiselle Suomessa olevalle ja Suomeen syntyvälle ensikirjaikäiselle näkö- ja monivammaiselle lapselle. Kirjoja valmistavat eri puolilla Suomea vapaaehtoiset koulutettujen IKIOMA-ohjaajien opastuksella.

Koska virallinen avustusjakso on päättynyt, lahjoittajia kirjojen rahoitukseen tarvitaan edelleen. Samoin tekeviä käsiä, vapaaehtoisia ympäri Suomen. Jos mieltäsi kutkuttaa antaa lahjoitus tai osallistua ompeluun, ota yhteyttä Vuokkoon, samoin jos haluat olla hankkeessa mukana isomminkin, esimerkiksi tulevana vetäjänä. Vuokko on tehnyt hanketta jo vuosia, ja seuraajaa etsitään.  

"Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat jollain tavoin eri puolilla Suomea osallistuneet IKIOMA ensikirja -toimintaan. Sadat vapaaehtoiset ovat olleet mukana talkoissa valmistamassa ensikirjoja ja vieneet tietoa eteenpäin. Toivottavasti myös tämän blogin lukijat vievät tietoa IKIOMA ensikirjan olemassaolosta eteenpäin, jotta kaikki tarvitsevat lapset sen saisivat", sanoo Vuokko. 

Ja kiittää bloginpitäjää tuesta ja tiedotusavusta; kiitos kuuluu kuitenkin varsinaisille vapaaehtoistekijöille ja etenkin itse käynnistäjälle, joka on sinnikkäästi vetänyt ja laajentanut hanketta.  Toivon sydämestäni, että työlle löytyy jatkajia, ja pienet ihmiset perheineen jatkossakin saavat nauttia nimenomaan heitä ajatellen suunnitelluista ja tehdyistä kirjoista.

Lisätietoja: Vuokko Keränen, puh. 0400 726178, vuokko.keranen@onnky.fi

Linkkejä





perjantai 8. lokakuuta 2021

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Mitä juhlaa lukea pitkästä aikaa Knausgårdia! Nautin kuin rakkaan vanhan ystävän tapaamisesta, ihailen kirkasta lausetta, näennäisen naiivia mutta omalaatuisen komeaa sanonnan tapaa, pikkutarkkaa kuvausta. Lähes kaikki kirjailijat aiemmat teokset ahmineena uppoan Taisteluni-sarjasta tutunoloiseen maailmaan, jossa Arne aloittaa kerronnan. Hän on lapsiperheen isä, jonka vaimolla on mielenterveyshaasteita. Olisiko taas aika viedä vaimo sairaalaan?

Naapurin Egil tuntuu myös tutulta. Ja muutama muu henkilö, mutta ei pelkästään Knausgårdin ansiosta, vaan myös muita norjalaisia tämän ajan kertojia lukeneena. Tämä onneton tunari, joka sössii jatkuvasti. Tai se itsevarma setä-ääliö, joka uskoo kaiken olevan hänelle luvallista. Ja se vaimo, joka yrittää kaikkensa vaihtelevalla menestyksellä. Tai nuori itsevarma nainen, joka ottaa kyselemättä. Aamutähdessä äänen saa moni, ja he kaikki elävät vimmaisesti omankokoistaan elämää, kun alkaa tapahtua kummia. 

Taivaalle nousee uusi tähti. Luonto käyttäytyy omituisesti, etenkin eläimet. Ei suuressa mittakaavassa, vaan pieninä kummallisuuksina, joskus onnettomuuksina tai sairauskohtauksina. Ihmiset säpsähtelevät oudoista havainnoistaan, tunnelma kasvaa uhkaavaksi.

"Mies oli vain parikymppinen. Ei näyttänyt narkomaanilta. Varmaan opiskelija, joka oli juonut vähän liikaa. Kumarruin uudelleen, laskin käden hänen olkapäälleen ja ravistelin häntä kevyesti. Silmät aukesivat. Minut nähdessään hän luikerteli seinää vasten kuin eläin. - Et voi nukkua täällä, sanoin. - Auta, hän kuiskasi. - Auta minua." 

Onko uusi tähti Raamatun viittama Kointähti ja tarkoittaako se pelastusta, paholaisen nousua vai ihmiskunnan lankeemusta? Sitä ei juuri kirjassa pohdita, mutta muita teologisia kysymyksiä sitäkin enemmän. Mitä ylipäätään on usko, jumaluus tai elämän ja kuoleman ero? Filosofeihin viittaillaan. Egilin pohdintaa on paljon, jopa esseenä. Niin paljon, ettei lukija voi välttää epäilyä siitä, että kirjailija sijoittaa häneen omia ajatuksiaan. Siihen viittaa myös se, etteivät ajatukset ole ammattiteologin tai -filosofin tasoisia, vaan sisältävät paljon yleistietoa. 

Harmikseen Egil saa hoitaakseen kymmenvuotiaan poikansa Viktorin tämän äidin matkan ajaksi. Niin, Egil ei ole miellyttävä ihminen, kuten ei välttämättä kukaan kirjassa. Ihmiskunnasta annetaan inhimillinen, erehtyvä, suorastaan typerä kuva. Mikä on tietysti aivan todenmukaista. 

"Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään." 

Kaikki kirjan tapahtumat eivät ole outoja, mutteivat silti mieltä nostattavia. Masentuneen nuoren Olen äidin, Turidin, kertomusta on tuskallista seurata. Papin, Kathrinen, työn kuvaus ja avioliitossa kärvistely. Josteinin katkeruus ja hukassa olo - yksi kohtaus tuo mieleen Mikko Kamulan Tuonelan. Luin kirjan joka sanan tarkasti, rukouksia myöten, sillä odotin oivalluksia, jotain keskeistä, jotain yhdistävää. En oikein löytänyt. Yksi keskeinen miete on Vibeken: 

"Pohdin sitä mitä Helge oli sanonut, että kaikki maailmassa oli improvisaation tulosta ja luonnonlait olivat oikeastaan pelkkiä opittuja tapoja."

Tämä on kiinnostava ajatus, josta jotkut tutkijatkin ovat puhuneet. Entä jos ympäristöään perustavanlaatuisesti muuttamalla ihminen muuttaa myös sen käyttäytymistä, siis luonnon ja luonnonlakien? Kuten tiedetään, ihminen on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu olento, seurauksia miettimättä ja aavistamatta. Onko mikään enää samaa kuin ennen? Kuten vaikkapa kuolema tai ajan kuluminen? Voiko mihinkään entisiin totuuksiin enää luottaa? 

"Mitä uskovat uskoivat? Sitä en ollut ikinä täysin ymmärtänyt."

Kiinnostavista kohdista ja henkilöiden inhimillisyydestä huolimatta kokonaisuus jää jotenkin kesken. Langanpätkiä heitellään, mutta niitä ei koota yhteen, paketti sitaistaan kiinni miten kuten oikeastaan vasta viimeisellä rivillä. Harmittaa, sillä paljon hyviä elementtejä on ilmassa; niistä voisi muodostua tätä paljon järisyttävämpi tarina. Kirjaa oli silti ilo lukea, niin tuttuuden, kirjailijan ihailun kuin uteliaisuuden kannalta. Tällaista Knasu siis on pohtinut. En silti lähtisi häntä veikkailemaan nobelistiksi ihan lähivuosina, vaikka sellaistakin on esitetty. 

Kenelle: Knausgårdin ihailijoille, uhkan varjossa viihtyville, uskonkysymyksiä pohtiville, ympäristön muutoksia miettiville.  

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. (Morgenstjernen) Like 2021. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.



sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Piia Leino: Lakipiste

Eletään vuotta 2045. Maailma on tutunomainen, mutta jotain on muuttunut. Monet ihmistyöt on korvattu konein.  

Tekoäly hoitaa sairauksien diagnosoinnin, journalismin, leffojen ja musiikin tekemisen, muun muassa. Käy järkeen; kun saatavilla ovat oiretiedot ja lääketieteen keräämä fakta viimeisimpiin löydöksiin saakka koko maailmasta, diagnoosin teko on helppoa ja osuu oikeaan todennäköisesti paremmin kuin yhden lääkärin asiantuntemuksella. Tai kun koneen muistissa on tarkasti analysoituna, millaiset elokuvat ja biisit ihmisiä miellyttävät, vastaavia on vaivatonta luoda. Vai mitä? 

"Ihmiset ovat niin tottuneita olemaan algoritmien viihdytettävinä ja turrutettavina, ettei tietä kohtuukäyttäjäksi monilla enää ole."

Aaro on toimittaja; onneksi ihmistä tarvitaan vielä siihen hommaan, vaikka perusuutiset ja -jutut luo tekoäly. Hän saa toimeksiannon tutkia ekoyhteisöä, johon suhtaudutaan epäillen. Peitteleekö luomuyhteisö jotain vaarallisempaa kuin omien kasviensa kasvattamista? Liittyvätkö maailman rikkaimpien ihmisten oudot kuolintapaukset jotenkin tähän kummalliseen porukkaan? Aaro lupaa soluttautua yhteisöön ja tutkia sen toimia sisältä käsin. Aaron esihenkilöllä Lisalla on hyvät vaistot uutisen etsintään, vaikka lukijaa hymyilyttää Aaron ajatus Lisasta (kirjailijan toimittajatausta pulpahtelee välillä herkullisesti): "Tällä ei ollut tapana penkoa kovin syvältä, sillä journalistin työ oli sikäli epäkiitollista, että tarkempi tutkiminen usein paljasti aiheen hedelmättömäksi."

Yhteisöä johtaa Jyry, joka ihailee Pertti Linkolaa ja joka haluaa rakastaa kaikkia. Aaroa hämmentää ryhmän omaperäinen ajattelu, mutta se myös kiehtoo. Yllätyksekseen hän on tervetullut uusi jäsen. Tosin kaikki eivät ota häntä vain hyvällä vastaan. Kuten Kuu, joka asuu omassa bunkkerissaan ja kulkee aseen kanssa. "Kuu oli tupaten täynnä itseään, oikea maailmanpelastuksen rokkikukko."

Tietokonetta yhteisön jäsenet saavat käyttää tunnin viikossa välttämättömien asioiden hoitoon. Jäsenten ajatus siitä, mikä on välttämätöntä, saattaa vaihdella, aikarajoituskin unohtua. Tekoäly on jo kaikkialla. Teknologiasta erossa ei ole helppoa elää - johonkin on ihmisen ilmeisesti uskottava, oltava jostain suorastaan riippuvainen. 

"Painautuessaan koivun runkoa vasten Aaro miettii, miten veteen piirretty hulluuden ja uskon raja olikaan. Kun yksijumalaiset uskonnot tekivät kuolemaa, nousivat niiden raunioilta taas metsän henget ja ikivanhat loitsut, mitkä tahansa, kunhan ihmisten ei tarvitsisi kohdata maailmaa niin kylmänä ja välinpitämättömänä kuin se oli."

Jyryn pamfletti on eräänlainen yhteisön uskontunnustus. Se on vahva kannanotto luonnon puolesta, ei niinkään ihmislajin. Kuten hän linkolamaisesti sanoo:  "Ympäristöongelmia pidetään usein virheellisesti uhkana luonnolle, vaikka luonto ei ole vaarassa." 

"Jos ja kun laji ei kykene säätelemään itseään, säätelystä vastaa luonto. Näemme jo, miten luonto on ryhtynyt suitsimaan ihmisten määrää ja tuhovoimaa virusten, tulvien, palojen ja viljelysmaan köyhtymisen kautta, ja tämä kehitys epäilemättä jatkuu, kunnes tasapaino on saavutettu."

Eipä siihen ole vastaansanomista, nykyuutisten valossa. Mitä Aaro löytää ja selviääkö yhteisö ympäristön paineista tai omista sisäisistä paineistaan? Jännitystä tehokkaasti kasvattava, uhkaava tunnelma ja monet kekseliäät, pelottavan todelliset yksityiskohdat tulevaisuudesta pitävät lukijan kiinnostuksen yllä. Ja tämän jälkeen ehkä lykkään vielä siivousrobotin hankintaa. Uhkaavuudestaan huolimatta tarina ei jätä lukijaa täyteen toivottomuuteen. Aiemmin Piia Leino on kuljettanut meitä Ruman kassan kautta Taivaaseen ja siitä Yliajalle. 

Kenelle: Dystopian ystäville, tulevaisuuteen uteliaina kurkistaville, ekologisesta elämisestä haaveileville. 

Muualla: Reader why did I him marry him -Omppu sanoo Lakipisteen nostavan esiin pelottavia tekoälyn potentiaaliin liittyviä kysymyksiä. 

Piia Leino: Lakipiste. S&S 2021. Kansi Jussi Karjalainen.