Käännöskirjoja: Strout, Grossman, Starnone, Bourne

Vaikka sytyn erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, käännösromaanejakin sentään joskus luen. Olivesta lukeminen on kuin vanhan ystävän tapaisi, sanoi joku, ja oikeassa oli. Kirjassa Olive, taas seuraamme vanhenevan, äksyn mutta reilun Oliven arkea. Vuosien kertyminen ei ilahduta rouvaa, joka ottaa ja menee uudelleen naimisiin leskeydyttyään. Melko yllättävä veto häneltä! 

Kirjan kertomukset kertovat Oliven sukulaisista, naapureista ja muista tutuista, jotka ovat tulleet lukijalle tutuiksi jo aiemmin. On hauska bongailla tuttuja ja heidän kuulumisiaan. Mahtaako Oliven kirjallinen matka päättyä tähän, hän on kirjan lopussa jo hyvin iäkäs. Mutta tuli Elizabeth Stroutilta mitä tahansa, kaiken haluan lukea. Yhdysvaltalainen Strout on mestarillinen kertoja, joka pienin elein piirtää henkilönsä ja niin koomiset kuin koskettavat tilanteet lukijan silmien eteen elävinä, lämmöllä ja liikaa selittelemättä. 

"Aina mennessään palvelutaloon ja lähtiessään sieltä Olive katsoi kaikkea uudesta näkökulmasta. Ihmiset näyttivät niin turkasen vanhoilta. Miehet laahustivat ja naiset olivat kumaraisia. Toisilla oli rollaattori, jossa oli pikku istuin. No, se oli hänenkin tulevaisuutensa. Mutta totta puhuen se tuntui hänestä epätodelliselta."

Muualla: Elävä ja elämäniloinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Oliveen voi tutustua hänen nimellään kulkevassa kirjassa Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive, taas (Olive, Again). Tammi 2021. Suomennos Kristiina Rikman.

Jos Olive virittää mukavaan tuttuuteen ja syvään inhimillisyyteen, Grossmanin kirja vie julmuuksiin, henkisiin ja fyysisiin, Jugoslavian sotaan, ajallisesti Titon ajoista tähän päivään. Kirja on kolmen sukupolven tarina, jota kertoo Gili; hän haluaa tehdä elokuvan isoäitinsä Veran elämäntarinasta ja tulee samalla kertoneeksi myös oman äitisuhteensa tarinan. Nina, Veran tytär ja Gilin äiti, on ollut tytölle aina arvoitus, eikä miellyttävä sellainen. Suoremmin sanoen Gili inhoaa äitiään. Mutta Veraa hän rakastaa.

Erittäin vaikuttava, raskaskin tarina, ainakin jos lukijan oma äitisuhde on ongelmallinen. Mutta ehkä myös terapeuttinen? Ajankuva Veran nuoruudesta sotakuvauksineen tuo kansainvälistä katsantoa, ja Gili oppii paljon perheestään ja itsestään muisteluiden myötä. Hieno psykologinen romaani ripauksella eurooppalaista lähihistoriaa.

"Nina ei sano mitään koko aikana. Hän tulla raahustaa perässä. Pää painuksissa. Niin kuin etsisi jotain kadottamaansa. Tässäkö on nainen, joka teki elämästäni mustaa? Joka hetki, joka sekunti, minun ruumiini katsomattakin tietää tarkalleen, missä hän on."

Muualla: Osui ja upposi sekä kosketti, kosketti ja vielä kerran kosketti tunnetasolla hienoviritteisyydessään, kuvaa Mummo matkalla yhden suosikkikirjailijansa työtä.

David Grossman: Kun Nina sai tietää. (Hepreankielinen alkuteos Itti ha-hayyim mesahek harbe) Otava 2020. Suomennos Minna Tuominen.

Holly Bourne on kirjoittanut aiemmin nuorten aikuisten kirjoja, Teeskentelyä on vasta toinen aikuislukijoille suunnattu. En tiedä, onko genrejä tarpeen erotella, sillä nuorille aikuisille naisille tämäkin kirja vaikuttaa kohdistetulta - ja sitten meille tiedonhaluisille, jotka uteliaina tirkistelemme deittailevien kolmikymppisten elämään. Chick-litistä ei ole kyse, vaikka nettitreffejä harrastetaan ja paria etsitään ahkerasti, eikä miesvihastakaan, vaikka alussa niin voisi luulla: enemmän kyse on siitä, miten voi luottaa kehenkään traumaattisten suhdekokemusten jälkeen.

Päähenkilö April ystävineen joutuu pohtimaan, miksi naiset suostuvat sänkyyn, vaikkei huvittaisi, ja miten miehet käyttävät seksiä vallan välineenä eivätkä edes tajua tekevänsä väärin. April päättää, ettei hän enää pelkää; hänestä tulee Gretel, haaveiden nainen, rohkea, viehättävä, tavoiteltava. Onnistuuko hän Gretelinä saamaan toivomansa parisuhteen? Tarinassa on vimmaa, mikä välittyy hienosti. Tärkeä aihe ja näkökulma, niin paljon puhutaan naisten kokemasta väkivallasta, vähättelystä ja pelosta, joka varjostaa, pahimmillaan hallitsee elämää. Vihainen, vaikka huumorilla ja romantiikalla sävytetty tarina antaa muutakin pureksittavaa kuin sen oikean löytämisen tuskan ja riemun. Brittiläinen Bourne osuu oikeaan saumaan antaessaan vertaistukea jahtiin ja hyväksikäyttöön kyllästyneille.

"...tunnen että minulla on valtaa. Että hallitsen tilannetta. Että olen viimeinkin se, joka tarvitsee vähemmän. Että minä olen se, joka täytyy vakuuttaa. Ja mikä tärkeintä, minä en ole se, johon sattuu tällä kertaa."

Muualla: Kirjalle piti todellakin antaa mahdollisuus, huhuilee Kirjapöllö.

Holly Bourne: Teeskentelyä. Gummerus 2021. Suomennos Kristiina Vaara. 

Elena Ferranten myötä tuota tutuksi tullut italialainen Starnone - ehkä Ferranten aviomies? - on noussut vaivihkaa niihin kirjailijoihin, joiden kirjat kiinnostavat aina. Hän tuo miehisen näkökulman ihmisten välisiin suhteisiin ja kirjoittaa selkeän yksityiskohtaisesti miehen mielenliikkeistä.  

Pietro ja Teresa seurustelevat ja päättävät paljastaa toisilleen häpeällisimmän salaisuutensa, jotta olisivat yhteen sidottuja aina. Ja he ovatkin, tavallaan, vaikka seurustelu päättyy pian. Pietro elää pelossa, että Teresa julkistaa tietonsa ja pilaa hänen elämänsä, joka on lutviutumassa mukavasti Nadian kanssa. Tarkkanäköinen psykologinen romaani on nopealukuinen ja älykäs. 

"Miten outoja tepposia ihmisen mieli tekeekään, sitä toivoo toiselle hyvää, vaikka ei tätä enää rakastakaan, toivoo toiselle pahaa, vaikka tätä yhä rakastaakin." 

Muualla: Lukutuulia piti kirjasta, jossa päähenkilöstä rakentuu moniulotteinen, uskottava ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Domenico Starnone: Paljastus. WSOY 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Domenico Starnone: Kepponen

Vanhenevan, valittavan miehen maailma ei ole ykköskiinnostuskohteeni, mutta Starnone tekee siitä kiinnostavan. Tunnetun kuvittajan Danielen ura alkaa olla ohi siinä vaiheessa, kun tytär pyytää häntä lapsensa hoitajaksi työmatkansa ajaksi. Raihnaista, rutiineihinsa uponnutta isoisää! Aikuisten lasten on joskus vaikea tajuta, että omat vanhemmat vanhenevat.

Miten sujuu Danielen ja neljävuotiaan Marion yhteiselo? Löytävätkö he mitään yhteistä, sukusiteen lisäksi? Pystyykö isoisä ylipäänsä pitämään lapsesta huolta? Taloudenhoitaja kysyy:

"...Oletko sinä iloinen tyttärenpojastasi? - Olen. - Et käy kovinkaan usein visiitillä. - Käyn aina silloin kun pystyn. - Pikku Mario on oikea kullannuppu, mutta kyllä häntä on välillä pakko ojentaakin. Näetkö mikä sotku, hän on jättänyt lelutkin parvekkeelle, siellä ne ovat lojuneet päiväkaupalla. Hän puuskahti, pyysi anteeksi poistumistaan ja meni parvekkeelle. Olisin halunnut varoittaa häntä, jättäkää väliin, älkää menkö ulos parvekkeelle. Mutta hänellä ei selvästikään ollut samoja pelkoja kuin minulla."

Kepponen on ilmiselvä kirjaa lukevalle, mutta tapahtuma itse ei ole se juttu. Vaan isoisän ajattelu ja hänen suhteensa seuraaviin sukupolviin, mikä on hyvin erilainen kuin itse koen. Kaukaisempi, analyyttisempi, älyllisempi. Miestä käy melkein sääliksi. Miksei hän vain nauti Marion seurasta? Miksi hän on niin ärsyttävä ja omahyväinen? Ja suorastaan torjuu lapsen:

"Kuumensin hänelle maidon, keitin itselleni teetä. Hän joi maidon ahnaasti, naposteli suklaakeksin toisensa perään. Sitten hän kysyi: - Enkö minä menekään tänään tarhaan? - Haluaisitko sinä mennä? - En. - No, älä sitten mene. Hän ilmaisi tyytyväisyytensä elehtimällä teatraalisesti, hillitsi sitten itsensä ja kysyi varovaisesti: - Leikitäänkö myöhemmin? - Minun on tehtävä työtä. - Koko ajanko? - Koko ajan." 

Terveellistä luettavaa eri sukupolvien edustajille. Kurimuksesta huolimatta koin huumorin hetkiä. Jos vanhan miehen ääni ei mielestäsi näy kirjallisuudessa riittävästi, tässä tulee tuutin täydeltä. Lue ja yritä ymmärtää, Starnone sanoo riviväleissä, ja on häpeämättömästi tuo vanheneva mies. Ja ehkä myös Elena Ferranten aviomies tai jopa osa myyttistä kirjailijahahmoa. Kieltämättä ilman tätä kytkyä tuskin olisin kirjaa edes lukenut.

Mutta en katunut lukemaani: erinomainen psykologinen tutkielma ja arkiromaani, jonka henkilöt elävät ja hengittävät todellisuutta. Vaikka kulttuuri on erilainen kuin meidän suomalaisten, on sukupolvisuhteissa jotain ikipätevää, koskettavaa, naurattavaa ja liikuttavaa. Kiinnostavan umpirehellinen katsaus isovanhemman ja lapsenlapsen suhteesen.

Kenelle: Keppostelun kavereille, vanheneville, vanhempiensa vanhenemista päivitteleville, kieron arkihuumorin ystäville.

Muualla: Starnorne kuljettaa tarinaa taidokkaasti, sanoo Nannan kirjakimara.

Domenico Starnone: Kepponen (Scherzetto). WSOY 2019. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä.

Domenico Starnone: Solmut

Vihdoinkin sain käsiini oikean kirjan, solmuoppaan sijaan! Starnonen romaanituotannossa Solmut on kolmastoista, mutta ensimmäinen suomennettu. Kiinnostuksen tehdä se nyt lienee herättänyt Elena Ferranten suursuosio; onhan Starnonen vaimoa Anita Rajaa arveltu Ferrante-salanimen taakse kätkeytyväksi kirjailijaksi.

Kyllä, luin kirjan samasta uteliaisuussyystä. Kuvaako kirja samaa avioliittoa kuin Ferranten vaikuttava Hylkäämisen päivät?

Voisi hyvinkin kuvata. Molemmissa mies jättää perheensä nuoremman naisen vuoksi, vaimon yllätykseksi ja järkytykseksi. Starnone lisää kertojien kuoroon vaimon lisäksi miehen itsensä sekä perheen lapset. Vaimo toteaa:

"Päätit vetäytyä vastuusta ja jättää meidät oman onnemme nojaan. Haluat elää omaa elämääsi, eikä siinä ole sijaa meille. Haluat mennä sinne minne sinua huvittaa, nähdä ketä sinua huvittaa, toteuttaa itseäsi niin kuin sinua huvittaa. Haluat jättää taaksesi tämän meidän pikkuruisen maailmamme ja astella yhdessä uuden naisesi kanssa avaraan maailmaan. Sinun silmissäsi olemme elävä todiste hukkaan heitetystä nuoruudesta. Suhtaudut meihin kuin sairauteen, joka esti sinua kasvamasta, ja nyt kun me olemme poissa jaloista, toivot voivasi korvata kaiken tuon menetetyn ajan."

Mies ei niele syytöstä pettämisestä.

"Samana iltana, harkiten tarkkaan sanani, koetin selittää hänelle, ettei kyse ollut itse asiassa pettämisestä, että minä arvostin ja kunnioitin häntä valtavasti. Ihminen on oikeasti uskoton silloin, kun hän kieltää omat vaistonsa, omat tarpeensa, oman ruumiinsa, oman itsensä."

Kuulostaa sikamaiselta tyypiltä. Ja pahemmaksi menee: vaimo vaikuttaa olevan oikeassa alun analyysissään, eikö?

"En liioin halunnut Lidian näkevät minua isän roolissa. - - - En halunnut näyttää Lidialle kaikessa konkreettisuudessaan, kuka olin: ahtaisiin raameihin pakotettu kolmekymmentäkuusivuotias mies, naimisissa ja kahden lapsen - yksitoista- ja seitsemäntoistavuotiaiden - isä. En halunnut näyttäytyä sellaisena edes itselleni, en meidän lumotussa maailmassamme. Sen sisällä tunsin itseni estottomaksi ja ennakkoluulottomaksi rakastajaksi, joka ei ollut katkonut kahleita vain joutuakseen kahlituksi uudestaan. Olin luomassa uudenlaista rakkauden muotoa enkä halunnut raahata mukanani ankean menneisyyteni painolastia nuoren naisen luo, jolla oli koko tulevaisuus edessään."

Miksi mies kokee olleensa raameihin pakotettu ja menneisyytensä ankeaksi, kun vaimon mielestä he olivat onnellisia? Hylkäämisen kokemus on yksi pahimpia, minkä ihminen voi kokea, jos terveyteen liittyvät seikat jätetään pois laskuista. Mutta se kotipsykologiasta, jätän pohtimisen terapeuteille, jotka siitä ympäri läntisen maailman saavat hyvät tulot. Pysyn kirjallisissa ominaisuuksissa: Starnonen kirja luo moniäänisyydellään Ferrantea isomman kuvan ja laajemman kaaren aina pariskunnan vanhuuteen saakka; siihen asti, kun heidän lapsensa ovat keski-ikäisiä. Tragedia - sillä sitä tarina on - kasvaa suorastaan toisiin mittasuhteisiin.

Toisaalta, Solmujen jännite ja tunnelma ei ole yhtä tiivis, vahva ja käsinkosketeltava kuin Hylkäämisen päivien, joka keskittyy ainoastaan vaimoon. Kumpi on parempi? Äärettömän vaikea kysymys: Starnone vetoaa älyllä ja hienostuneella niukkuudella, Ferrante tunteen palolla. Molemmat ovat erinomaisia teoksia. Olisiko niin, että Ferrante tekee suuremman välittömän vaikutuksen ja on siksi niukassa johdossa, mutta Starnonen tiivistämisen taito ja läpinäkymätön ironia sittenkin vievät voiton? Kuten tämä lause, joka pysäytti - niin totta, kun kahden ihmisen suhteesta on kyse:

"On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa; se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys."

Kenelle: Ferrante-fanien lisäksi miesnäkökulmaa kaipaavalle, ihmissuhteista uteliaalle, tiivistystä ihailevalle, sanojen taakse katsoville.

Muualla: MarikaOksan tekisi mieli kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta. Omppu vertaa Ferranten ja Starnonen kirjoja perusteellisemmin.

Domenico Starnone: Solmut. WSOY 2018.