Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Suvi Vaarla paketoi näppärästi ajan ennen pandemiaa ja sotaa, ns. vanhan normaalin. Tarina kertoo Otosta, josta Iris on jälleen kerran eronnut: tosin sille on ymmärrettävä syy, sillä paljastuu, että Otolla on lapsi Piritan kanssa. Tietoturvatyötä tekevän ja kiipeilyä harrastavan Oton lähipiiriin kuuluvat myös huippuälykäs Lasse, tutkija, joka tavoittelee juoksijan taivasta, ja Peter, lääkäri, joka avioituu Nooran kanssa.

"Lassella oli syvyytensä, Peter taas suhtautui elämään käytännönläheisesti. Peterin mielestä kaikki ongelmat olivat ratkaistavissa, joko rahalla tai sopivalla lääkityksellä."

Iris työskentelee viestintätoimistosssa, eikä viihdy:

"Oivallus oli tuskallisen nopea, kuin terävän veitsen viirto. Hän oli ymmärtänyt olevansa kateellinen hamsterille. Se eli parempaa elämää kuin hän. Sen ei tarvinnut tehdä seuraavalle päivälle budjettilaskelmaa eikä maanitella tuttua toimittajaa kirjoittamaan kapellimestarin hiipuvasta urasta. Se ei joutunut osallistumaan työpaikan virkistyspäiviin. Sillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä oli sosiaalinen media. Sen ruokavaliokin oli terveellisempi. Iirikseen iski halu paeta. Minne tahansa, pois tästä elämästä."

Uramietintää, perhemietintää, mitä todella elämältä haluan -mietintää. Näiden kanssa painii myös Alexandra, joka muuttaa töihin Kaliforniaan. Joistain unelmista on luovuttava, joitain on vihdoin tavoiteltava konkreettisesti. Sitä arkea, jota elimme ja elämme edelleen, mutta uudenlaisten, yksilön kannalta paljon vaikeammin hallittavien paineiden varjossa. Miten hallitaan maailmanlaajuista teknologian kehitystä? Jotain tulevasta väreilevää tuntuu olevan ilmassa Lassen pohdinnoissa nettikatkon aikaan:

"Mitä jos internet oikeasti kaatuisi? Oli monia syitä, miksi niin voisi käydä, ainakin paikallisesti - aurinkomyrsky, sähkömagneettinen pulssi, virus. Saattoi olla, että siihen riittäisi verkon kapasiteettipula tai ehkä vain inhimillinen virhe. 

Monet tapahtumat olivat mahdottomia ennen kuin ne tapahtuivat, sitten ne kuitenkin tapahtuivat. Mitä yhteiskunnalle kävisi, jos tekniikka pettäisi?"

Kirjaa on lohdullista lukea: se kertoo ystävyydestä, ihmisen älystä ja kyvystä selviytyä ja löytää ratkaisuja. Verkottuneesta maailmasta, sanoo takakansi, sisäisistä ristiriidoista. Kyllä, ihmiskuvaus on luontevaa, henkilöt eläviä, tilanteet todentuntuisia. Kuten Suvi Vaarlan aiemmassa Westend-romaanissa. 

Vaikka tarina sijoittuu aivan lähimenneisyyteen, tulee hupsun nostalginen olo. Olisivatpa ihmisten murheet edelleen tämänkaltaisia eivätkä koko kansan tai lajin olemassaoloa uhkaavia. 

Kenelle: Uravaihdoksia miettiville, suhdeviidakossa tuskaileville, kansainvälisessä maailmassa kasvaneille, "tavallisen" ja samastuttavan ystäville. 

Muualla: Kerronta toimii, kieli on kaunista, sanoo Kirjakaapin kummitus, joka laillani viehättyi tavallisen elämän kuvauksesta. 

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022. Päällys Martti Ruokonen.

Suvi Vaarla: Westend

Vaarlan kirja on koruton tarina espoolaisesta perheestä, joka nousukautena 1980-luvulla menestyi isän yrityksen myötä ja joka menetti kaiken omaisuutensa 90-luvun lamassa.

Tarinaa kertoo perheen tytär Elina, joka imi kaiken itseensä, vanhempien tunnelmat, nousun kiihkon ja palon, mutta myös mustan puolen ja turvallisuudentunteen katoamisen isän bisnesten romahtaessa. Järjellä lapsi ei asioita ymmärtänyt aikanaan, ja siksi hän nyt tekee pesänselvitystä itselleen. Mitä perheelle oikein tapahtui ja miksi?

Isänsä tyttö kuvaa ihanana ja rakastavana, köyhistä alkuajoista alkaen.

"Teen ihan mitä tahansa puolestasi, eikö niin? Isi auttaa. Nyt ja aina."

Elina kasvatettiin aikaansa seuraavaksi ja ahkeraksi. Vanhemmat, etenkin isä, todisti loputtomalla työnteollaan itselleen ja toisille jotain, yritti karkottaa häpeää, joka isän mukaan aina seurasi häntä - sukupolvikokemus sekin. Samoin se luja usko, että kaikki on parempaa tulevaisuudessa. Kun vain tekee töitä. (Luulen, että näistä on jo melko tehokkaasti päästy eroon nuorempien sukupolvien kohdalla.)

Rikastumisen myötä perheen piti sopeutua uusiin piireihin ja uuteen kotiin Westendissä. Naapuriperheestä tuli läheinen ja Sandrasta Elinan paras ystävä. Mutta kun raha-asiat mutkistuvat, mutkistuvat myös ihmissuhteet. Ei raha sinänsä liikuttanut lapsia, mutta seuraukset sekä sen saamisesta että menettämisestä sitäkin enemmän.

Kaikki nuo vuodet eläneet muistavat juppikauden, maisemiin ilmestyneet prameat urheiluautot ja muskeliveneet sekä pankkikriisin, SKOPin ja Nokian johtajien itsemurhat sekä kuuluisan "ei delvalvoida" -devalvoinnin, joka syöksi tuhannet yritykset konkurssiin. Myös Vaarla muistaa ne, oman perheensä tarinan kautta - joka ei ikävä kyllä ole ainutlaatuinen, joten mahdollinen autofiktion olemassaolo ei tässä ole merkitsevintä, aineistoa on saatavissa riittämiin. Tosin hän osaa nostaa asioita, joita täysin ulkopuolinen ja aikaa kokematon tuskin hoksaisi, saa tarinaan vankan todentunnun ja vakuuttavuuden.

Kokemuksista jäi monille pysyvä pelko. Myös Elinasta kasvoi pelokas. Hän ei uskalla ystävystyä, ei ottaa opintolainaa, ei seurustella. Sillä kaiken voi menettää, hetkessä.

"Kaikki vuodet ajattelin: mitä jos? Jos se kaikki tapahtuu uudestaan? Kun se tapahtuu uudestaan?"

Teksti soljuu vaivattoman helppolukuisesti kuin kelpo reportaasi tai tilanneraportti, uhkaava tunnelma tiivistyy tehokkaasti. Ikävintä huipentumaa ei ole vaikea arvata jo pitkään ennen sen tapahtumista, siksi kikkailu aikatasoilla on mielestäni turhaa, vaikka tehoa haetaan.

Kun Elina kasvoi ja aloitti opiskelut kauppakorkeakoulussa (syyt ilmeiset), hän tunsi itsensä taustansa takia erilaiseksi toisten opiskelijoiden joukossa.

"He näyttivät niin määrätietoisilta. Suurin osa oli kulkenut elämänsä läpi ilman yhtään kolhua, näin sen heistä päältä. Heillä oli täydelliset vaatteet ja selkeä suunta elämässä, he janosivat menestystä, mainetta, rahaa; he tiesivät, että se kaikki tulisi kuulumaan heille, itsestään selvästi. Joskus suorastaan pelkäsin heitä, sitä kuinka helppoja asiat näyttivät heille olevan: ideologia, tavoitteet, tyyli. Olisinpa itse osannut saman."

Elina valmistuu, saa hyvän työpaikan, tapaa Ilkan, joka osoittautuu sopivaksi lääkkeeksi tytön haavoihin, vaikka he ovat hyvin erilaisia. Kun finanssikriisi iski 2008, Elina tympääntyi työhönsä.

"Ilkka kannusti minua vaihtamaan alaa. Hän eli maailmassa, jossa toteutettiin itseä ja seurattiin unelmia, ja kiusallisen usein jätettiin mainitsematta että tämän mahdollistavat paitsi varakkaat vanhemmat ennen kaikkea turvallinen lapsuus, jolta ponnistaa."

Onko nuo ajat eläneiden suhde rahaan ikuisesti jollain tavalla korostunut - se lienee ongelmista pienin, kuten Elinan tarina osoittaa. Hän sanoo, ettei ikinä arvota ihmisiä sen perusteella, onko tällä rahaa vai ei, mutta:

"En kestä, kun ihmiset sanovat ettei rahalla ole merkitystä. Ettei sillä voi ostaa onnea. Tietenkin sillä on merkitystä. Vaikka en pitänyt kauppakorkeakoulusta, siitä pidin, että siellä asia tunnustettiin: rahalla on merkitystä."

Surullissävyinen lähihistoriamme tarina, jonka todentuntu vakuuttaa ja saa pohtimaan, miten moni perhe edelleen kärsii ajan tapahtumista. Useampi kuin päältä arvaisi, luulen. Hyvä, varoittava ja tarpeellinen tarina. Onko kirja ns. hyvä? Sen kertoo minulle se, etten miettinyt asiaa lukiessani, asia ja tarina vei mukanaan. Ehdottomasti hyvää työtä.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä.

Kenelle: Kasarin ja ysärin lapsille ja aikuisille, tulevaa pelkääville, talousasioista kiinnostuneille.

Muualla: Voimallista ja autenttista, sanoo Kirjojen kuisketta -blogi. 

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Graafinen suunnittelu Bifu. Kustantajan lukukappale.

Täydellisiä ihmisiä

Uteliaisuutta (lue: tirkistelynhalua) kiihottava otsikko. Että oikein täydellisiä ihmisiä, ketkä muka? Taasko ne turkulaiset (huomaa kustantaja)?

Kirjailija on kuitenkin kansiesittelyn mukaan helsinkiläinen. Suvi Vaarlan raikas esikoinen koostuu ihmisistä ja tarinoista, jotka ovat erillisiä toisistaan. Jotain yhtäläisyyksiä silti löytyy. Täydelliseltä näyttävän pinnan alla onkin jotain vähemmän täydellistä. Se ei ole yllätys, mutta yllättävästi ja riemastuttavasti Vaarla onnistuu kiepauttamaan lopputuleman sellaiseksi, jota lukija ei olisi osannut odottaa.

Monen novellin päähenkilö on nainen, mutta on miehiäkin. On tyttö, jota kantaa tavoite hyvästä työpaikasta. On nainen, joka vihaa joulua. Ja toinen, jonka mies ei muista hääpäivää ja on muutenkin ikävä. On kuolemansairas, joka ei kuolekaan. On mies, jonka vaimo jättää ja joka rakentaa kirjoista iglun. On nuoria naisia, jotka kauneuttaan ja kokemattomuutaan joutuvat outoihin tilanteisiin. Ja keski-ikäisiä, jotka hätkähtäen havahtuvat hetkeksi todellisuuteen.

Kiinnostavia henkilöitä ja tilanteita. Vaarla ei selittele, vaan kirjoittaa napakasti, silti tarkasti keskittymällä olennaiseen, ja vie lukijan elämän arvaamattomuuden pariin. Hän ei maalaile, ei luo isoja kehyksiä eikä analysoi asioita auki, vaan kiikaroi suoraan kipupisteeseen ja jättää lukijalle oivaltamisen varaa. Miten asiat ovatkaan kiinni sattumasta - tai niin voisi luulla. Ehkä Vaarla haluaa sanoa, että näennäisen vääjäämättömyyden sijasta itse voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä tapahtuu. Tai ainakin siihen, hyväksyykö asiat sellaisina kuin ne ovat, sen jälkeen kun silmät avautuvat.

Kirjassa liikutaan suurkaupungeista peräkylälle. Ollaan tiukasti tässä ajassa. Pidin siitä, samoin näistä ihmisistä, nimenomaan naisista. Uskon, että he pärjäävät, osaavat tehdä valintoja. Miehillä on hankalampaa.

Kannen kuva sopii hyvin teemaan ja tunnelmaan, se on puhdas ja raikas kuin jäinen kide, joka eri kulmista katsottuna näyttää erilaiselta. Harmi vain, että kustantajan sivulla kuva on epäskarppi.

Tarinoista jäi hykerryttävä tunnelma, kokonaisuus on helppo ottaa omaksi; myönteinen uusi tuttavuus, jolla osallistun Koen 13 kotimaista -haasteeseen.

Tuijata ei innostunut, mutta löysi myös ilahduttavia asioita. Taika sanoo novelleja kipeänhauskoiksi ja aloittelevalle novellilukijalle sopiviksi. Kirjailijan oma blogi ja tekstinäytteitä.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä. Sammakko 2013. Kansi: Riikka Majanen.