Puolinainen

Lisa Genova on neurotieteiden professori ja kirjailija. Ja meidän lukijoiden onneksi hän kirjoittaa alueesta, josta hän eniten tietää, eli aivoista. Mikäpä sen kiehtovampi aihe (vaikken Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania jaksanutkaan lukea loppuun, ehkä vielä jonain päivänä...) kuin miten mieli toimii. Tai mikä sen pelottavampaa, kun ei toimikaan.

Tarkemmin sanoen Genova kirjoittaa häiriöistä aivojen toiminnassa. Edelleen Alice on itkettävän koskettava altzheimerintaudin kuvaus, Puolinainen kertoo tuntemattomammasta aivovammasta, neglectistä. Se tarkoittaa toisen puolen huomiotta jättämistä: päähän osuneen kolhun seurauksena Sarah ei enää tunnista vasenta. Ei vasenta jalkaansa tai kättään, kasvojensa vasemmanpuolista osaa, ei vasemmalla olevaa ikkunaa, ei mitään, mikä on hänestä katsoen vasemmalla. Hän ei vain pysty näkemään ja tuntemaan sitä, vaikka tietää sen olevan olemassa.

"- Entä jos minä sanoisin sinulle että kaikki mitä sinä näet on vain puolet siitä mitä täällä oikeasti on? Entä jos käskisin sinua kääntämään päätä ja katsomaan toista puolta? Minne sinä katsoisit? ....
- En tiedä, hän sanoo.
- Sepä se."

Sarah on bostonilainen suuryrityksen henkilöstöjohtaja, joka elää kiireistä A-tyypin perfektionistin elämää. Joka minuutti on tehokäytössä, ja hän ylpeilee taidollaan tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Hänen perheensä muodostavat mies Bob ja kolme lasta, joista pienin on vielä vauva. Amerikkalaiseen tapaan työ vie päivistä leijonanosan, ja lapsilla on hoitaja; vanhemmat paiskivat kellon ympäri, ja vielä kotonakin luetaan sähköposteja ja hoidetaan puheluita.

Kun Sarah kiiruhtaa jälleen kerran töihin ja tarttuu puhelimeen ajaessaan, käy kuten varoitellaan. Hän ajaa kolarin ja herää sairaalassa kahdeksan päivän kuluttua aivot kuumina, tukka poissa ja päässä metallia. Kun aivovammadiagnoosi on tehty, Sarahissa herää hänelle tyypillinen reaktio:

"Olen aivan varma, että minusta tulee paras traumaperäinen aivovauriopotilas, joka Baldwinissa on koskaan nähty. Mutta minua ei nähdä kovin pitkään, sillä aion myös toipua nopeammin kuin kukaan täällä ennustaisi. Mikähän täällä mahtaa olla ennätys?"

Kukaan ei pysty kuitenkaan kertomaan, miten kauan toipuminen saattaisi kestää. Vähitellen Sarahille valkenee, että vamma ei välttämättä parane koskaan. Äiti tulee avuksi hoitamaan lapsia ja taloutta, mikä Sarahin on pitkin hampain hyväksyttävä - välit eivät ole olleet lämpimät. Sinnikkyys on Sarahin etu, ja häntä kuntoutetaan. Tulokset ovat hitaita, mutta kuitenkin edistystä.

Kirja on selkeä ja realistisen oloinen taudinkuvaus vamman synnystä kuntoutukseen ja jonkinasteiseen toipumiseen saakka. Sarah perheineen on uskottava, ja teksti sisältää surkeudessa rypemisen sijaan selväjärkistä tragikomiikkaa ja arjen kuvailua: lukija saa kuvitella mielipuolisesti meikatut kasvot, joissa on väriä vain toisessa silmissä ja puolikkaassa huulia, tai tilanteen, jossa vasen käsi toimii tahdosta riippumatta ja tarttuu tiukasti kiinni omaan tissiin (ei toivottavaa julkisilla paikoilla).

Alicen koskettavuus tästä kirjasta puuttuu, sekä henkilönä että tarinana. Ehkä siksikin, että vamma on harvinainen ja epätodennäköinen tuttavuus, vaikka yhtä epätervetullut kuin alzheimer.

Nopealukuinen kirja sopii terveydestä ja sairauksista kiinnostuneille, aivojen merkillisyyksiä ihmetteleville ja ajaessaan puhelimessa puhuville.

Lisa Genova: Puolinainen. WSOY 2012. Suomennos Leena Tamminen.

Edelleen Alice

Osui ja upposi – niin surullinen ja tosi on tarina alzheimerintautiin sairastuvasta Alicesta. Kirja ei ole tositarina, mutta kirjoittaja on neurotieteiden tohtori, joten hän pystyy yhdistämään todellisia tapahtumia fiktiiviseen päähenkilöönsä uskottavasti. Puistattavan uskottavasti.

Alice on 54-vuotias Harvardin professori, joka elää miehensä ja aikuistuvan kuopuksensa kanssa kahden vanhemman lapsen jo muutettua kotoa, nauttii työstään ja haaveilee lapsenlapsista – viettää ikäistään normaalia elämää. Hän alkaa unohdella asioita: tavaroita löytyy oudoista paikoista, reitti kotiin ei muistu mieleen lähikulmilla, tuttu ihminen vaikuttaa täysin vieraalta, jolle on esittäydyttävä. Alice päättelee sattumusten johtuvan työpaineista tai vaihdevuosivaivoista, mutta fiksuna ihmisenä haluaa varmistaa asian ja menee lääkärille. Tuomio on tyly: alzheimer, hermosoluja tappava tauti, joka on parantumaton, pahenee nopeasti ja johtaa lopulta kuolemaan. Näin nuorella – alle 55-vuotiaalla – se on harvinainen ja yleensä geeniperintönä saatu. Varsinaista taudinaiheuttajaa ei tiedetä.

Alice kaipaa kiihkeästi vertaistukea perheen ulkopuolelta saadakseen puhua asiasta lähipiiriään kuormittamatta ja organisoi pienen tukiryhmän. Hän yrittää myös jatkaa työntekoa vielä diagnoosin jälkeen, mutta pian huomaa sen mahdottomaksi unohtelun takia. Jos ei muista, onko menossa kuuntelemaan luentoa vai pitämään sen, on professuuria vaikea hoitaa.

Kirja kuvaa tarkasti mutta liikoja osoittelematta Alicen taudin vaiheet. Tauti etenee nopeasti ja epäloogisesti: oman lapsen nimi saattaa unohtua, vaikka muita, merkityksettömiä asioita muistaisikin. Avaruuden taju hiipuu, välimatkojen ja sijaintien arviointi käy vaikeaksi. Puhelimessa asiointi ei onnistu, kun näkymätöntä keskustelukumppania ei pysty hahmottamaan, pian myös live-keskustelut ovat liian vaikeita seurata. Elokuvien ja kirjojen tapahtumat häipyvät mielestä jo parin minuutin jälkeen, joten juonessa ei pysy mukana. Alice yrittää tehdä ratkaisuja: hän kirjoittaa itselleen ohjeen, viisi kysymystä, joihin hänen on osattava vastata joka aamu. Kun vastauksia ei enää löydy, ohjeen mukaan hänen on mentävä säästämälleen lääkepurkille – ohjeessa on tarkka kuvaus sen sijainnista – ja ottamaan sen tyhjäksi. Asia ei tietenkään suju näin helposti. Tauti on vahvempi, eikä tottele ohjeistusta.

Perheelle isku on kova: vaimon ja äidin menetyksen lisäksi pelko taudin periytymisestä kalvaa, ja tyttäret käyvätkin geenitesteissä. Yllättävän vähän Alicen omaa pelkoa ja muita tuntemuksia kuvataan. Tauti aiheuttanee sen, ettei hän piankaan osaa sitä murehtia, vaan yrittää käytännöllisesti pysyä tiukasti elämässä mukana, tilanne kerrallaan, tunnepohjalta.

Vain kahden vuoden kuluttua unohtelun alkamisesta Alice on jo tilassa, jossa ei tunne läheisiään, ei selviä kotiaskareista eikä itsensä hoitamisesta, vaan vaati jatkuvaa hoitoa ja valvontaa. Kirja jättää armeliaasti taudin viimeisimmät, raskaimmat vaiheet kertomatta. Loppu on amerikkalaisen sentimentaalinen, mutta asia tulee selväksi. Tunteet ovat viimeisimmät, jotka säilyvät, kun faktoja ei enää muista eikä järjen varaan voi laskea. Kun muut lamput eivät syty enää.

Vaikuttava, pelottava, fiksu kirja, joka jättää lukijallekin oivalluksien varaa. Symbolinen perhosteema, joka toistuu niin tekstissä kuin visussa, kuvana kannessa ja joka sivun laidassa, jäi aika teennäiseksi koristeluksi. Muttei siihen juuri kiinnittänyt huomiota kerrontaan uppoutuneena. Selja Ahavan Eksyneen muistikirja on sekin vielä tuoreena mielessä. Helpotuksen huokaus: minä muistan.

Lisa Genova: Edelleen Alice. WSOY 2010.