torstai 19. toukokuuta 2022

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Käännöskirjojen luku-urakan jälkeen on ihanaa upota kotimaiseen, kirjallisuuteni kivijalkaan. Eilittän toisinkoinen kertoo nelikymppisestä Lotasta, joka tekee liikaa töitä. Mies ja lapset eivät katso touhua suopeasti. Lotan lisäksi kertojanääninä kuullaan hänen vanhempiaan Einoa ja Vuokkoa, jotka tulevat Lapista Helsinkiin lapsenhoitajiksi, kun pariskunta on lähdössä matkalle. Ihmettelyä riittää tyttären elämäntavassa, ruuatkin outoja. Mutta riittää myös ymmärrystä. Eino kertoo:

"Kun Lotta kertoi hänen ja Rikun tarvitsevan parisuhdeaikaa, Vuokko huudahti: - Rakkauen kaupunkhin insinöörin kans, mitä tuhlausta! Hän ei ole pitänyt Rikusta koskaan ja kutsuu tätä insinööriksi, vaikka eihän Riku insinööri ole vaan ekonomi niin kuin Lottakin. Minä tuumasin hänelle, että itselleenhän Lotta miehen valitsi eikä meille."

Matka ei ole aivan sitä, miltä kuulostaa. Lotan ura on vienyt avioliiton kehnoon jamaan. 

"Minulle valkeni melko varhain, mitä haluan elämältä, ja suunnitelmat päämäärieni saavuttamiseksi ovat olleet johdonmukaiset. Merkityksellistä on ollut pyrkimys nähdä riittävän kauaksi. Oli myös ystävystyttävä epäonnistumisen mahdollisuuden kanssa."

Katsooko Lotta liian kauas eikä tarpeeksi lähelle? Ehkä hän ei sittenkään ole niin jämpti ja tehokas kuin itse arvelee. Miten solmut suhteessa perheeseen saadaan siliämään, vai saadaanko? Huomaako hän läheisimpiensä murheet tai vanhempiensa ikääntymisen, jota Vuokko kuvaa kauniisti: 

"Kodissamme asuu kaksi vanhusta, jotka jo aamuun vastahakoisesti herättyään ryhtyvät odottamaan illan tuomaa armahdusta. Kahmalokaupalla lisääntyvä valo ei tunne sääliä, ja linnut laulavat sietämättömän riemullisesti. En ole ennen nähnyt Einon katsetta tuollaisena, nyt joudun väistelemään sitä. Miten sureva lohduttaa surevaa?"

Kaunis, tunnelmallinen ja ajassa elävä kirja, joka valottaa hienosti eri-ikäisten haasteita. Pala elämää, jossa kaikki ei ole aina helppoa; komeaa kieltä, osuvia havaintoja. 

"Vahvojen ihmisten murtumista on silti epätodellista seurata. Heikot alkavat silloin pelätä entistä enemmän."

Jo esikoisromaani kiinnitti huomion kirjailijaan, erittäin myönteisesti. Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden rakastajille, tyylikkään tekstin ystäville, ihmissuhderomaaneja ahmiville, työn orjille, vanheneville. 

Muualla: Herkkä pieni helmi, sanoo Kirja vieköön -Riitta 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa. Atena 2022. Kansi Anna Makkonen.



sunnuntai 15. toukokuuta 2022

HelsinkiLit 2022 -kokemuksia

Suuresti odotettu HelsinkiLit 2022 lunasti odotukset kelpoisasti ja toi maailmantähtiä Bio Rexiin kirjanrakastajien lähietäisyydelle. Oli hieman epätodellinen olo törmätä keskustan kahviloissa ja kaduilla esimerkiksi Pulitzer-voittajaan (iik, olin samassa kahvilassa kuin Bernardine Evaristo, ja joku oli törmännyt Ruttopuistossa Douglas Stuartiin). Yleisönä olimme täpinässä parin vuoden kuivan kauden jälkeen, tunnelma oli innokas ja valmis mihin vain! 

Ensimmäisenä päivänä Niklas Natt och Dag kertoi aina hurmaavan Alma Pöystin haastattelemana urastaan historiallisten romaanien tekijänä (1795) ja muun muassa siitä, että hänen nimeään usein luullaan taiteilijanimeksi. Vaikka kyse on oikeasta aatelisnimestä, joka on Ruotsin vanhin. Suku ei silti omista kuulemma mitään erityistä, kuten Downton Abbey -tyyppistä kartanoa. Ruotsinkielisestä haastattelusta meni minulta osa ohi, kouluruotsi ei aivan riittänyt, vaikka etenkin Almaa oli helppo seurata. 


Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä todellakin on ilmiöromaani, kuten kustantaja sitä markkinoi. Kiinnostava katsaus somen syvään päähän ja siihen, mitä pahin digitörky tekee ihmisen mielelle. Tarinassa erään tunnetun somealustan - jota ei mainita kirjassa mutta joka on kuulemma Fb - moderaattorit tarkistavat postauksiemme sääntöjenmukaisuutta. Alastomuus, väkivalta, rikokset, inhottavimmat ihmisten purskaukset: harvoin tulee ajatelleeksi, että oikea ihminen joutuu katsomaan läpi julkaisut, joista joku tekee häiriöilmoituksen. Ei kuulosta lokoisalta hommalta. Ville Blåfield jututti Hannaa (nimmarijonossa nappaamassani kuvassa alla), ja se oli oikea kunnon keskustelu se. Moni kertoi ostaneensa kirjan erinomaisen haastattelun vuoksi, itse olin ehtinyt sen lukea jo. Kirjailijan nimi muuten lausutaan paljasjalan tapaan "Barefoots".Suosittelen kaikille, jotka ovat ajan ilmiöistä kiinnostuneita. 




Ruotsinsaamelaista Ann-Helén Laestadiusta haastatteli Juha Itkonen ruotsiksi ja algerialaista Kamel Daoudia Sampsa Peltonen ranskaksi, jota kaunista kieltä oli ilo kuunnella, vaikkei siitä paljon  ymmärtänytkään. Peltonen referoi keskustelua suomeksi, joten kärryillä pysyi. Nämä kaksi kirjailijaa ovat minulta korkkaamatta. Mutta Maaza Mengisten kirjan tunsin - ja kyllä, vähän häpesin nihkeyttäni, niin vakuuttavasti hän teosta esitteli. Booker-palkittua Douglas Stuartia fanittava Kirjaluotsi odotti tämän haastattelua niin, että pelkäsi puhkeavansa kyyneliin kaverin nähdessään (tarjosimme nenäliinoja). Juttuni kertoo kirjasta Shuggie Bain enemmän. 

Toisena päivänä jysähti kunnolla minun makuuni. Heti alkuun saimme kuulla Huonesiivoojanvalloittavan Mollyn, synnystä eloisasti ja hauskasti kirjailija Nita Proselta, joka on torontolainen kustantaja ja nyt siis myös esikoiskirjailija. Onnistuneesti, sillä kirjasta tuli bestseller ja  tulossa on myös leffa, pääroolissa Florence Pugh. Tältä Molly siis näyttää, tosin ilman nenäkorua, sillä viiden tähden hotellin työntekijälle sellaista tuskin sallittaisiin. Kuva on näyttelijän omasta Facebookista. Dekkaristi Elina Backman haastatteli, ja kirjan menestyksen syitä ruotii perusteellisesti Kirsin Book Club. 


Norjalaisen Marie Aubertin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin päähenkilö Ida on epämiellyttävä. Hänellä on lapsensaantipaniikki, ja nelikymppisenä aikoo nyt pakastaa munasolujaan siltä varalta, että sopiva isä vielä ilmaantuisi. Idan pikkusisko Marthe on perheen "vauva", jota on aina paapottu ja jolle Ida on kitkerän kateellinen parisuhteesta ja monesta muusta asiasta. Perheenjäseniään ei voi valita eikä heistä automaattisesti välttämättä edes pidä, sanoo kirja, joka virkistävän ja epätavallisen suoraan ilmaisee ajatuksia, joita yleensä ei sanota ääneen. Kamala ja hyvä kirja, josta on kirjoittanut tarkemmin muun muassa Kirjakimara. Sisko Savonlahti koki kirjan teeman paniikkeineen tutuksi ja hoiti haastattelun kivasti ja eläytyvästi.

Sara Osmanin kirja Kaikki mikä jäi sanomatta on samaa tyyppiä, siis kamala ja koukuttava, ja kertoo nuorten naisten keskinäisestä ystävyydestä, lue: inhosta ja kateudesta. Mikä ihme ihmisiä oikein vaivaa? Miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa ulkonäkö- ja suorituspaineet nujertavat naisia näin? Ilmiö näkyy nyt kirjallisuudessa vahvasti, uskon, että syksyllä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Samaa teemaa käsittelee kuulemma etäyhteydellä mukana olleen Tune Schunessonin kirja Päivät, päivät, päivät,jota en ole lukenut vielä, enkä löytänyt muiltakaan postauksia. Kirjailijoita haastatteli Anna Laine. 

Säästin herkut loppuun: Colson Whitehead on niin cool kuin nykkiläinen Pulitzer-voittaja voi olla. Kaveri on saanut palkinnon peräti kahdesti. Olen lukenut vasta yhden, Nickelin pojatmutta tuskin jää siihen. Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun Harlemista, josta kertomiseen Colson teki paljon taustatyötä huomatakseen, että olisi päässyt paljon vähemmällä vain kysymällä omalta äidiltään tämän muistoja. Haastattelijana toimineen Sirpa Kähkösen kanssa heille on yhteistä paitsi upea ura ja kirjoittamisen ammattitaito myös se, että molemmat kuvaavat menneiden vuosikymmenten paikkoja, joita ei enää ole. Colsonin New York, Sirpan Kuopio, mainio rinnastus ja antoisa haastattelu. Aplodeista ei ollut tulla loppua.


Ja Bernardine Evaristo! Tuo kirjallisuuden rokkitähdeksikin nimitetty nainen on juuri niin upea, hurmaava ja viisas kuin kirjasta Tyttö, nainen, toinen saattoi päätellä. Etenkin häntä ja Colsonia olisi voinut kuunnella tunteja. Myös muut kansainvälisesti menestyneet kirjailijat ovat loistavia esiintyjiä, joiden lavakarismaa voi vain ihailla ja ihmetellä, millaisen koulutuksen he esiintymiseen ovat mahtaneet saada - ainakin se toimii. (Kiinnitimme huomiota jopa jalkojen asentoihin, jotka olivat harkittuja mekoissaan istuneille, kuten Sara Osman ja keijumainen Ann-Helén Laestadius, joka heilutteli iloisesti tossujaan liian korkealla tuolillaan). 

Evariston tapa kirjoittaa on aivan omanlaisensa, ja hän kertoi kehittäneensä tyylin erään aiemman teoksensa kautta, jossa osa kirjasta oli tätä pisteetöntä, vapaasti virtaavaa mutta silti erittäin helppolukuista tekstiä. Hän huomasi sen toimivan, tuovan vapauden tunteen myös kirjoittajalle, joka yhdistelee mielellään runoutta ja proosaa tai kuten nyt, teki proosateoksen mutta runoa ja visuaalisuutta ajatellen. Keskustelussa Koko Hubaran kanssa hän kertoi urastaan ja ajatuksistaan mustien naisten näkymättömyydestä kirjallisuudessa: keittiöpuheet, joiksi hän naisten arkisia keskusteluja sanoo, harvoin nousevat kaanonissa esiin. Näkyvyyden varmistamiseksi Evaristo tekee parhaansa, eikä se ole vähän.

Lue tapahtumasta ja sen kirjoista lisää blogeista Tuijata ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.



sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Tarkkasilmäiset lienevät havainneet, että tahkoan läpi HelsinkiLit-tapahtumassa 2022 käsiteltäviä kirjoja. Ja kieltämättä meni hieman työksi ja tahkoamiseksi Varjokuninkaan kanssa. 

Siis kirjahan on upea, runsas ja elävä kuvaus Etiopian sodasta toisen maailmansodan alla, eli paljon historiatietoa antava myös. 

Haile Selassie on legendaarinen nimi, kuin satua, vaikka oli aivan todellinen henkilö, Etiopian keisari ja kuningas, 1930-luvulla. Ei ole Italian komeimpia hetkiä se, että se hyökkäsi Etiopiaan varoja saadakseen. Kuvitteli kai olevansa jokin siirtomaavalta. Näitä sairaita kuvitelmia näemme tänäänkin, ikävä kyllä. Ilmiö ei ole vaaraton. Italia on päässyt vähällä, ei ole maalitettu tyhmistä taannoisista teoista. Koska nyt ovat uudet ajat ja hallinnot. En silti valitse matka- tai lomakohdetta miettimättä maan taustoja ja yhteiskuntarakennetta, enkä oikein ymmärrä ihmisten intoa lomailla vaikkapa Dubaissa. 

Asiaan eli kirjaan: Sen tapa kertoa Etiopiasta on harkitun kuvaileva, verkkaan etenevä - se pysähtelee, katsoo hetkiä kuin valokuvia. Antaa tilaa miettiä ja ajatella. 

Mutta kun en oikein malttaisi, etenen mieluummin nopeasti, pitkästyn pysähtyviin kohtiin. Hieno tapa kirjassa on sanoa sana Valokuva, ja sitten kertoa sanoin kuvan sisältö. Ilman kuvaa. Joudun pysähtymään ja katsomaan sanoin kerrottua kuvaa, omassa mielessä. Oiva keino kirjailijalta, arvostan. Ja tarina on kerta kaikkiaan kiehtova ja nostaa upeasti naisten roolin sodassa Hirut-tytön kautta. 

Silti kirja jäi minulle kaukaiseksi. Ehkä sen pelottavuuden ja huippuajankohtaisuuden takia - miten köyhä maa joutuu kohtaamaan raa'an hyökkäyksen ja miten naiset siitä joutuvat kärsimään. Ehkä sen verkkaisuuden ja pikkutarkan kuvailevuuden takia. Varmaan myös siksi, että sen kertoma on kaukana niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Luulen, että häpeän tätä ajatusta myöhemmin. Odotan kovasti kuulevani taustoista lisää HelsinkiLitissä, jonne kirjailija tulee. 

Kenelle: Rauhallisen kerronnan ystäville, historiahulluille, naisen asemaa etenkin sodassa miettiville, maailmankansalaisille. 

Maaza Mengiste: Varjokuningas (The Shadow King). Suomennos Aleksi Milonoff. Atena 2022. 

Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 13.5.2022. 

maanantai 2. toukokuuta 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Hurmaava kirja, ja erittäin hereillä pitävä - kuin se läpsisi lukijaa kasvoille tasaisin väliajoin kirpeillä huomioillaan. On pakko pitää näistä naisista, joita yhdistää musta tai ruskea ihonväri, Iso-Britanniassa, Brexit-aikana, siis tässä ajassa, mikä hämmästyttää. Vieläkö tosiaan kysellään maassa syntyneiltä tulomaata tai ihastellaan tämän hyvää englannin kielen taitoa? Auts, taas läpsähti poskeen...

Evaristo avaa hienosti toiseuden ja vähemmistössä olon ongelmia, enkä sano niitä vain haasteiksi. On vaikea ponnistaa eteenpäin maassa, jossa suku ja suhteet määrittelevät paljon ("heidän DNA:ssaan oli koodattuna hienompia postinumeroita") ja jossa on totuttu tiettyyn hierarkiaan, tai pitäisikö sanoa, geeniperimään:

"nykyään hän ottaa kernaasti paikkansa kakofonisessa orkesterissa Lontoon vilkkaimmalla asemalla, jolla askeltaa vuosittain lähes 150 miljoonaa jalkaparia, paikkansa osana anonyymia työmatkalaisten joukkoa joka on geeneiltään 99,9-prosenttisesti identtinen huolimatta siitä minkä näköiseen pakkaukseen geenit on pakattu tai miten psykologiset piuhat päässä risteilevät - ovat ne sitten takussa, kieroutuneet, oikosulussa tai kärähtäneet kokonaan"

Kirjailija esittelee tusinan verran naisia. Yksi raiskataan lapsena, mutta etenee menestyväksi sijoituspankkiiriksi, toisesta tulee teatteriohjaaja

"Amma hei, sinun pitäisi viedä näytelmäsi kulttuurikeskuksiin ja kirjastoihin eikä kansallisteatterin keskiluokkaisten kusipäiden nähtäväksi 

Amma vastasi että viimeksi kun hän oli esittänyt näytelmäänsä kirjastossa, yleisönä oli ollut enimmäkseen kodittomia jotka parhaassa tapauksessa nukkuivat, pahimmassa kuorsasivat

siitä oli viitisentoista vuotta ja hän oli vannonut että se sai olla viimeinen kerta"

ja äiti, joka haluaa antaa tyttärelleen kaiken ja antaakin (vaikka tytärtä nolottavat äidin tietyt ominaisuudet, kuten alastomat naiset kuljeksimassa kotona joskus aamuisin), kolmannen liha on altis ja synnyttää kolme isätöntä lasta vahingossa mutta mikäpä siinä, työtä ja tekemistä tämä nainen ei pelkää vaan kerää aina "pisteet kotiin!" 

Niin ja nainen, joka kahden löytämänsä ihanan aviomiehen jälkeen "tuli siihen johtopäätökseen, ettei ollut erityisen hyvä ajatus mennä naimisiin silloin kun oli rakastunut, että kannattaisi odotella muutama vuosi (kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä, ikuisesti?) nähdäkseen oliko kumppani sopiva vielä sittenkin kun intohimo oli laantunut ja arkielämä asettunut uomiinsa" 

Joukossa kuin joukossa on aina yksi mätä omena. Oli kuinka tiedostava musta tai aito "radikaali separatistinen lesbofeministi", voi silti olla paska tyyppi. Kun yksi naisista joutuu (väkivaltaiseen) seuraan ja käy eron jälkeen terapiassa, sanoo ystävä hänelle, "että huonosta tuurista siinä oli ollut kyse eikä käsittelemättömistä lapsuudenaikaisista traumoista, sinusta on tulossa liian amerikkalainen, Dom"

Rankkoja asioita kerrotaan ihmeellisellä keveydellä ja sinnikkäällä elämänilolla: henkilöitä ei voi olla ihailematta eikä iloitsematta niiden puolesta, jotka löytävät tapansa elää ja olla, omaa tilaansa raivaten silmänkantamattoman avarassa miesten ja valkoisten pellossa. Ilmava teksti on terävän osuvaa ja pisteetöntä (paitsi lukujen lopuissa), mikä luo avoimen, vimmaisan eteenpäin menon tunnun, ja sitä tässä tehdään, kaikesta huolimatta. Läpsiminen tekee hyvää ja avaa silmiä, ilmeikästä suomennosta on ilo lukea. Brittiläinen yhteiskunta raottuu aivan uusilta kulmilta. Häikäisevä, koskettava ja kupliva teos. 

Kenelle: Naisen roolia etsiville, vähemmistöjä ajatteleville, toivoa hakeville, tiedostaville, silmiä avaaville, maahanmuuttajien/evakkojen jälkeläisille, tasa-arvon ystäville, nyky-Brittilää opiskeleville.

Muualla: Kirjan rakenne, kerronta ja kieli säväyttivät Tuijaa.


Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other). Suomennos Kaijamari Sivill.


Kirjailija vierailee Suomessa HelsinkiLit-tapahtumassa 14.5.2022. 


sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Merete Mazzarella: Violetti hetki

Merete Mazzarella jatkaa omaelämäkerrallista sarjaa, joka tuttuun tapaan kertoo paljon perheestä, kirjoista, rakkaudesta ja ystävyydestä, ajankohtaisista maailmantapahtumista, ikääntymisestä, surusta ja kuolemasta. Kirjailijan Tanskassa asunut veli Martin menehtyy yllättäen. Kriittiseen tilaan joutumisesta ilmoittaa sisarelle eräs ystävistä, joka kertoo, ettei veli halunnut sisarensa tietävän sairauden vakavuudesta, vaikka tiesi tämän sairaalaan joutumisesta. 

"Muistiinpanoja olin tehnyt jo pitkään, jo Jørnin soiton jälkeisenä päivänä aloin kirjata asioita etten unohtaisi, saadakseni Martinin talteen. Ja vallankin siksi, että minulle kerta kaikkiaan on luontaista käsitellä kokemuksiani kirjoittamalla."

Martin oli pikkuveli, ja aikaa piti vielä olla paljon, välien selvittelyyn, vaikeiden kysymysten käsittelyyn, yhteisiin muisteluihin. Niitä ei ehtinyt olla, kuten oli ajateltu tai ehkä ei edes ajateltu, takaraivossa kuitenkin tuntu siitä, että veli on olemassa "aina". Etähautajaiset, nekin koettiin, olihan korona-aika. 

Suuri lohtu sisarelle on Martinin tiivis ystäväpiiri, "Huoliryhmä". Se piti nimensä mukaisesti miehestä huolta, oli tämän seurana loppuajan, järjesti hautajaiset ja muistamiset, ja ennen kaikkea tuki veljeä loppuun saakka. Miten hienoa omata tuollainen ryhmä! Martin oli yksi ensimmäisiä kaapista tulleita homoseksuaaleja Suomessa (ja Setan perustajia) eikä hankkinut omia lapsia: hänen tapansa olla osa yhteisöä ja tehdä itsensä tarpeelliseksi oli toinen. 

Martin saattoi raivostua nopeasti, kuten silloin, kun sisar sijoitti vieraansa väärään pöytäjärjestykseen syömään. Merete ei ymmärtänyt, mistä meteli nousi, mutta selvitti asian itselleen myöhemmin. 

"Tuolloin Martin kertoi, millaista vierauden tunnetta hänessä herätti se, että koko kulttuurimme - kirjallisuus, popmusiikki, elokuvat, seurustelu arjessa ja juhlissa - perustui käsitykseen rakkaudesta miehen ja naisen välisenä rakkautena ja oletukseen, että mies halusi ehdottomasti istua naisen vieressä päivällisellä ja tanssia naisen kanssa juhlissa. Nyt ymmärrän hänen puhuneen tuolloin heteronormatiivisuudesta, mutta silloin en vielä tuntenut koko sanaa."

Paljon jäi muita kysymyksiä vaille vastausta. Kuten, oliko veli onnellinen? Omassa erikoisessa elämässään, jonka kaikkia puolia sisar ei ymmärtänyt, eivätkä lähimmät ystävätkään. 

"Kaihoisana ajattelen, että hänellä olisi voinut olla kokonainen verkosto täällä Suomessa, jos hän olisi välittänyt pitää yhteyttä."

Arvid Järnefeldtin Vanhempieni romaani herättää kirjailijassa paljon ajatuksia. Kuvaus eräästä avioliitosta ja perheestä. "Siitä, miten lapset kokevat vanhempansa ja sisarukset kokevat toisensa." Miksei perheen sisaruksista Ellistä ole kerrottu enempää, missään? Jätettiinkö hänet näkymättömäksi myös perheessä? Entä jäikö Martin jotenkin Mereten varjoon? Ellin kohtalo oli traagisempi, hän päätti päivänsä itse. 

Kirjan nimen tulkitsen yhdistettäväksi myös kuolemaan, tai ainakin myöhään iltapuhteeseen: The Violet Hour -nimisen kirjan on kirjoittanut amerikkalainen Katie Roiphe jo aiemmin, ja Merete sanoo sen viittavan iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen. 

Kaunis muistelu ja "ajattelukirja" runsaine sitaatteineen, anekdootteineen ja kannanottoineen, jotka ovat jopa yllättävän kärkeviä, kirjailijan taidolla muotoilemia. Tällaista on rauhoittavaa lukea. 

Kenelle: Iltapuhdetta pohtiville, perheenjäseniä menettäneille, päiväkirjamaisuudesta pitäville. 

Muualla: Pia Valkonen kertoo kirjasta ja erityisesti kirjailijan veljen pitkäaikaisista elämän miehistä.


Merete Mazzarella: Violetti hetki. (Den violetta timmen.) Tammi 2022. Suomennos Raija Rintamäki. Päällys Fredrik Bäck, kuva ehkä perhealbumista?



torstai 28. huhtikuuta 2022

Niklas Natt och Dag: 1795

Aatelissuvun vesa Niklas Natt och Dag on toimittaja ja kirjailija, jonka 1700-luvun lopun Tukholmaan sijoittuva dekkaritarina on edennyt kolmanteen osaansa. Kerrassaan kiehtova sarja: kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan komeaa tekstiä, älykästä juonenpunontaa ja filosofointia. Suomennos on nautittavaa kieltä, jonka uskon vastaavan hyvin alkuperäistä tyyliä. 

Kruununraakki Jean Michael Cardell taistelee aiemmista osista tuttujen ongelmien kanssa. Hän etsii oikeutta ja mitä nyt ihminen yleensä etsii, elämisen oikeutusta, rakkautta ja sen sellaista. Käsi on mennyt, samoin tyttö, joka hänen ajatuksiaan vaivaa, ja pääpiru on kateissa. Cardell etsii kahta viimeksimainittua ystävänsä Wingen kanssa ja joutuu myös taistelemaan syyllisyydentuntonsa kanssa. Käden lisäksi myös mieli on kärventynyt tulipalossa. 

"- Sanotaan että mittaamme toisiamme itsemme mukaan. Vaunuissa minulla oli monta tuntia aikaa pohdiskella, kuinka suuressa määrin oma lapsuuteni on tehnyt minusta sellaisen kuin olen ja kuka olisin voinutkaan olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Entä sinä, Jean Michael? 

Cardell katsoo pois ja seisoo hetken vaiti ennen kuin saa taas puhekykynsä takaisin. - Kärventynyt raajarikko minusta tuli ihan omin avuin."

Olen pitänyt sarjasta aina vain enemmän, vahva ilmaisuvoima tekee vaikutuksen. Ja tuon ajan kaupungin kuvaus: Tukholma on rähjäinen, haiseva, hämärä ja vaarallinen, mutta tuttujakin paikkoja löytyy. Cardell ei liiku vallasväen saleissa, vaan enemmistön joukossa, rahvaan ja sitäkin köyhemmän joukon, joka asuu kaduilla ja kellareissa. Ympäristön kuvailu on voimallista sekin:

"Öisin keskikaupungin lyhdyt pysyvät sammuksissa. Aurinko vie kierroksensa päätökseen niukin naukin horisontin alapuolella, tarpeeksi lähellä taivasta jättääkseen jälkensä sinen, jota vain tähdistä voimakkaimmat kykenevät haastamaan. Vasta kun syksyn lähestyvä pimeys saattaa kujat varjoonsa, tulet sytytetään uudelleen, hennot valopilkut, jotka opastavat tien korttelista toiseen lampunsydänten rätisevien kuiskausten ja naurisöljyn pistävän tuoksun saattelemana."

Kaduilla liikkuu monenlaista kulkijaa, huumaa hakevia, elämänlangassa kiinni sinnitteleviä, hetkessä eläviä, koska muuta ei ehkä ole. Eläimellistä, inhimillistä. Ja on heitä, jotka yrittävät ja ymmärtävät katsoa asiaa kauempaa - ei sillä, että se heitä tekisi paremmaksi. Ei pahinta rikollista ainakaan. 

"Hänen kohtaamansa ihmiset ällöttävät häntä. Ne näyttävät rumilta lapsilta, jotka tarpovat vailla päämäärää läpi elämänsä ilman ainuttakaan järkevää ajatusta. Ne jotka kynnelle kykenevät nauttivat lihasta, joka liian pian on pettävä heidät, ne jotka jo kärsivät tukahduttavat tuskansa viinalla. Häntä pelottaa se voima, jolla ne takertuvat elämäänsä, vaikkei se näytä minkään arvoiselta."

Onko Cardell, päähenkilöksi tuomittu, perivihollistaan parempi tai sankarillisempi, sitä saa lukija jännittää ja päättää itse. En olisi itse uskonut pitäväni näin raadollisesta tarinasta, jossa tekee mieli hetkittäin sulkea silmät ja muut aistielimet, mutta siitä huolimatta ihailuni on vain kasvanut sarjan myötä. Komean kiehtovaa kerrontaa, vahvaa tunnelmanluontia. 

Aiemmista osista: 1793, 1794 

Kenelle: Historiahulluille, kielestä innostuville, Tukholman ystäville, älykkään dekkarin hakijoille. 

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset. Johnny Kniga 2022. Suomennos Kari Koski.

HelsinkiLit 13. - 14.5. 2022: Niklas Natt och Dag kertoo kirjoistaan. 




sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta

Ilahduin, kun luin kirjaa ja vielä enemmän, kun kuuntelin siihen liittyvää levyä. Olen seuraillut kaverin uraa alusta alkaen, mieltänyt hänet musiikintekijäksi enemmän kuin viime vuosien sanavalmiiksi juontajaksi tai milloin missäkin viihdeohjelmassa esiin pomppaavaksi vieteriukoksi. 

Nyt ollaan itse asiassa: musiikissa ja elämässä, jossa tunnen tapaavani pitkästä aikaa oikean Mikko Kuustosen. Kuin tapaisi vanhan ystävän, joita emme ole, siitäkään huolimatta, että kävimme samaa koulua Savossa - hän oli joitakin vuosia edellä. Kiinnostavaa on silti lukea hänen lapsuudestaan tuttujen paikkojen ja nimien valossa. 

Mutta se musiikki: ensikosketus ei ollut lupaava, korkeintaan lupaavahko. Meidät käskettiin koulussa hienhajuiseen jumppasaliin kuuntelemaan hengellistä bändiä, jonka laulaja oli paikallinen ja bändi nimeltä yhtä hämärästi tuttu. Pro Fide oli aikansa huippuja lajissaan ja sen soittajat oikeita muusikoita, mitä kyllä arvostimme. Salin lattialla kyyhöttäessä jalat puutuivat. Laulajaa piti kohteliaasti hehkuttaa, vaikka tämä esiintyi ujosti, itseään korostamatta. Mukana oli myös traagisen nuorena auto-onnettomuudessa kuollut Juha Kela, Anssin isä, joka Mikko Kuustosen bändiin värväämällä sysäsi tämän muusikko-uraa aimo harppauksen eteenpäin. 

Kristilliset piirit näyttivät Mikolle myös nurjat puolensa. Kun hän halusi jatkaa matkaa, hänet hylättiin tylysti, mitä kuulemma on myöhemmin kyllä pyydetty anteeksi. Haavat tulivat ja jäivät silti.

"Tunnen yhä fyysistä kipua palatessani tähän kokemukseen, ja muistutan itseäni yhä uudelleen siitä, että kyse oli ihmisten keskeneräisyydestä ja yhteisön vääristymästä, ei vakaumuksestani. Olen joutunut työskentelemään vuosia terapeuttien kanssa löytääkseni armollisen maailmankuvan ja elämäni osana sitä."   

Mikko oli muuttanut pk-seudulle ja elätti kasvavaa perhettään yksin keikkaillen, kunnes seurasivat menestykselliset Q.Stone-bändin vuodet. Café Metropol Helsingissä oli tärkeä paikka - oi, ne hullut nousuvuodet kasarilla! - ja tunnettuus kasvoi. Alkoi myös sooloalbumien aika, ja artistin asema vakiintui Suomen musiikkikartalle. 

Tärkeä henkinen merkkipaalu oli Q.Stonen vierailu Afrikassa. Miehen sosiaalinen omatunto on herkkä, ja matka avasi silmiä. Mikko alkoi sekä opiskella että tehdä toimittajan töitä matkustaakseen ja tukeakseen hankkeita, jotka muuttaisivat maailmaa oikeudenmukaisemmaksi. Tästä alkoi yhteistyö kansalaisjärjestöjen, ulkoministeriön ja lopulta YK:n kanssa, hän kertoo ja sanoo kokemusten kehitysmaista jättäneen syvemmän jäljen kuin musiikki ja menestys. Eli todella syvän, tulkitsen.

"Mitä enemmän näin, sitä selkeämmin ymmärsin, kuinka vähän tiesin. Rakenteellinen köyhyys, korruptio, eriarvoisuus, väestökysymykset ja väkivallan historian massiiviset painolastit näyttävät raporteissa tyrmääviltä. Paikan päällä näkymä on usein toinen: toivolla on kasvot ja ihmiset työskentelevät mahdollisuuksiensa mukaan paremman tulevaisuuden eteen."

Arvostan kokemukseen, ajatteluun ja herkkyyteen perustuvaa ajattelutapaa, johon on helppo samastua. Hän viittaa Einhornin kirjaan Aidosti kiltti ja tämän termiin eettinen älykkyysosamäärä. Kyllä, se on Mikko Kuustosella erittäin korkea! Ja uskon samoin kuin hän: 

"Terveellä kiltteydellä, ystävällisyydellä ja rohkaisulla on anarkistinen voima arjen ytimessä. Se rikkoo itsekkyyden spiraalin ja synnyttää hyvää. Ilkeydestä taas ei seuraa mitään arvokasta."

Niin, on ollut hienoja hetkiä, iloa musiikista, vaikuttamistyöstä, rakkaudesta ja elämän valoista, lapsista. Mutta paljon sitä toistakin puolta. Ristiriitoja, vääriä valintoja, vaikeuksia. Raskas avioero. Myös niistä hän kertoo, sopivalla tasolla. Lööppipaljastuksia on turha odottaa - niiden aika lienee jo ohi. Tummuus kuuluu hänen musiikissaan. Riemastun kommentista, jota olen itsekin viljellyt: 

"Päivääkään en vaihtaisi pois. Paskanmarjat, vaihtaisin vuosia."

Kun ensialbumin julkaisusta on kulunut yli 40 vuotta, oli oikea aika kirjoittaa tämä kirja. Kirja on kaunis, samoin uudet biisit. Tätä on hyvä lukea ja hyvä kuunnella. Ei ryvetä omassa hienoudessa muttei itsesäälissäkään, vaan kerrotaan elämä- ja uratarinan lomassa oikeita, matkan varrella kasvaneita ajatuksia, mikä hyvässä lykyssä saa lukijankin ajattelemaan. 

"Katseen oli tarkennuttava myös taaksepäin, jotta voin olla olemassa nyt. Ja lopulta pirstaleisista muistoista koostui palapeli, joka kiinnosti yhä enemmän. Tätä kaiketi kutsutaan ikääntymiseksi." 

Kuustos-retriittini saa koomisfanaattisen piirteen, kun huomaan tätä kirjoitellessani tv:ssä uusinnan parisuhdeohjelmasta, jossa pariskunta Brotherus-Kuustonen esiintyy. Molemmat näkyvät paljon, ja hyvä vain, että töitä riittää myös taiteilijoille, joilla ei ole ollut viime vuosina helppoa. "Hyvinvointimme tarvitsee sekä urheilua että taidetta", toteaa Kuustonen tähän. Ehdottomasti näin, TV:n päivittäistä Kulttuuriruutua odotellessa! 

Ja kuten muistelija itsekin arvelee, on yhteiskunnalle edullisempaa pitää hippi lavalla kuin hoitolaitoksessa, joten toivotan taiteilijalle tuottoisia ja kaikin tavoin antoisia tulevia vuosia. Jäämme kuulolle. 

Kirjan lopussa on tekijän musiikin ja tv-tuotantojen listaus ynnä henkilöhakemisto. Luin paperikirjan, jonka kolmoskanteen on liitetty kymmenen uuden biisin levy nimeltään Omaelämäkerta. 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, tarkoitusta etsiville, ajatteleville, musanystäville. 

Muualla: Blogissa Miehen sanoin syntyi odottava olo Mikko Kuustosen tulevaa tuotantoa kohtaan, on se sitten musiikkia tai jotain muuta. 


Mikko Kuustonen: Omaelämäkerta. Johnny Kniga 2022. 


sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Vuoden 2020 Booker-voittaja kertoo lapsuudesta 1980-luvun Glasgow'ssa, Skotlannissa. Shuggie elää sisarustensa Catherinen ja  Leekin kanssa nitkutellen arkea, josta isosisarukset ja nuorimman isä - jonka mukaan poika sai nimensä - häipyvät heti kun pystyvät. Sillä äiti Agnes, teräväkielinen ja -päinen sekä kulmien kaunotar, on toivoton juoppo.

"Agnes oli vaarallisessa välitilassa. Sen verran humalassa, että hänen teki mieli haastaa riitaa, mutta ei niin humalassa, että olisi vielä ollut kohtuuton. Vielä muutama kulaus, niin hänestä tulisi raastava, rääväsuinen ja häijy. Shug tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt ennustaa tulevaa säätä. Hän tarttui Agnesin ja yritti taas siirtää häntä ennen kuin suuret sadepilvet vaimon sisällä puhkeaisivat."

Mutta lapsi rakastaa äitiään kaikesta huolimatta. Pettymykset, pelot, häpeä ja puute eivät saa Shuggien toivoa lannistumaan eivätkä äidin suojelemista päivästä toiseen loppumaan. Musertava paino pienelle pojalle, jolla on toinenkin suuri ongelma. Shuggiesta tuntuu, ettei hän ole tavallinen poika, mutta ei oikein tiedä, mistä on kyse: häntä kiusataan ankarasti kimeästä äänestä ja tyttömäisistä eleistä, arvaatte kyllä millä sanoilla ja millä julmuudella, mutta on vaikea rakentaa minuutta, kun ei tunne asioita. 

"- Haluut sä olla tyttö? Francis virnuili ja levitteli käsiään yleisölle. Shuggie pudisti päätään, hän halusi vain painaa kätensä poskelle jääneeseen jälkeen. - Haluutsä kulkee hameessa? - En, Shuggie mumisi. - Älä väitä vastaan, homppeli. Yli kolmekymmentä senttiä pitempi Francis tuuppasi Shuggieta rintaan. - Sä oot neitimäinen hinttari. Sä ja isä Barry kärvennytte helvetissä puuhistanne. Toiset nauroivat kuorossa, ja sitten nauru muuttui yllytykseksi: hakkaa se, hakkaa se, hakkaa se."

Lukija jännittää niin Shuggien kuin Agneksen puolesta. Miten he pärjäävät, selviävätkö omista kurimuksistaan? Kerronta on tummaa, mutta ei yhtä mustaa kuin Eddyn tarinassa. Mutta se ei juuri tarjoile kevennyksiä, kuten raastavat lapsuustarinansa kirjoittaneet Nina Wähä tai Joonatan Tola - joiden tarinoissa on ihmeellistä valoa - vaan etenee omalla tavallaan. Teksti on koskettavaa, kieleltään tuoretta ja niin ilmaisuvoimaista, että lukemisessa pakko pitää taukoja. Käy muuten liian rankaksi. 

"Leek katseli hetken veljeään. - Mitä sä nyt oot, kolmetoista? Leek puhalsi otsatukkaansa. - Voi paskat. Kohta sun pallit laskeutuu. Kuule, ei tää enää kauan kestä. Vähän aikaa vielä, niin säkin voit lähteä. Shuggien pää nytkähti taaksepäin inhosta. - Kuka äidistä sitten huolehtii? - No kuule. Sen pitää huolehtia itsestään. - Kuinka se sitten ikinä paranee?" 

Kirja kuvaa myös thatcherilaista yhteiskuntaa vaikeuksineen, työttömyyttä, yhteiskuntarakenteen muutosta fyysisestä, kuten Shuggien kasvukaupungin kaivostyöstä, uuteen, vielä muotoutumattomaan suuntaan. Rajakohdat ovat aina kivuliaita, ronskit muutokset jättävät heikoimmat huonoon asemaan. Pärjäämiskeinoja etsii kukin tavallaan, kuten iso-Shug tekee. 

"- Ei, arvon rouva. Miksen mä riittäny? - Mä en oo ikinä vilkassu muihin päinkään. - En mä sitä meinnannukaan. Shug hieroi silmiään kuin olisi väsynyt. - Mikset sä rakastanu mua niin paljon, että oisit ollu juomatta? Mä ostan sulle parhaat kamppeet, teen töitä niin paljon kuin päivään on annettu tunteja. Hän tuijotti seinää, ei, seinän läpi. - Aattelin jopa että ehkä sä tokenet, jos teen sun kanssa lapsen, mutta ei. Sekään ei riittäny." 

Mutta Agnesin syitä on vaikea etsiä ulkopuolelta, vaikka hänen vanhempansa katuvat syvästi paapovaa kasvatustaan: hän on koukussa alkoholiin ja hyödyntää avujaan sen puolesta. Hänessä on puolensa, mutta niitä on vaikea nähdä sankarillisina. Shuggie venyy tähänkin. Lienee pakko - mutta estääkö se romahtamisen? Äidin tai pojan?

"Agnesista ei ollut mitään apua matikanläksyissä, ja joinakin päivinä Shuggie olisi mieluummin nähnyt nälkää kuin syönyt hänen laittamaansa ruokaa, mutta nyt Shuggie tajusi, että tässä hän oli loistava. Hän kiipesi joka päivä haudastaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina ja piti päänsä pystyssä. Nolattuaan itsensä juovuksissa hän nousi seuraavana päivänä ylös, puki parhaan takin ylleen ja kohtasi maailman silmästä silmään. Kun hänen mahansa oli tyhjä ja lapsilla oli nälkä, hän laittoi hiuksensa kauniisti ja antoi maailman kuvitella ihan muuta."

Syvän surullinen, liikuttava ja voimallisesti kerrottu tarina alkoholistiperheessä elämisestä, lapsen ja äidin välisestä rakkaudesta ja 1980-luvun yhteiskunnasta siinä sivussa. Kirja perustuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin, enkä tiedä, miten tarkkaan: ymmärrettävästi teksti on hiottu huolella ja taidolla juuri lukijaan iskeväksi. Kurjuustarinat ovat aina koskettavia hyvin tehtyinä, kuten tämä on - enkä tarkoita vähätellä kokemusta, mutta näen eräänlaista buumia. Eikä se ole huono juttu: arvostan sekä kerronnan rehellisyyttä että tekstillistä taitavuutta. Ja ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa ja uskaltavat ajatuksella lukea. 

Kuulemme kirjasta lisää HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa, jonne Douglas Stuart on tulossa. 

Kenelle: Samastuville, voimakkaiden tarinoiden lukijoille, lapsuuden vaikutusta pohtiville, laatuproosan lukijoille. 

Muualla: Luin kirjan Kirjaluotsin vahvasta suosituksesta. Hän kuunteli alkukielellä, minä luin suomeksi. 


Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suomennos Laura Jänisniemi. WSOY 2022.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita 10, viimeinen osa.

Kymmenen kirjaa yhdeksään vuoteen. Hieno saavutus kirjasarjalle, joka on koukuttanut lukijoitaan niin tiukasti, ettei osaakaan ole voinut jättää väliin, vaikka välillä alkoi jo uuvuttaa. Havahduin sarjan olemassaoloon vuonna 2015, kun ihmettelin kirjamessuilla julmetusti väkeä keräävää osastoa ja puheliasta kirjailijaa, jonka äärellä yleisön istuma- tai edes seisomapaikat eivät millään vaikuttaneet riittävän. Mistä on kyse?

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ei tarvinne esitellä enää kenellekään. Ida Erikssonin lapsuudesta 1800-luvun loppupuolella alkanut vahvojen naisten tarina saa lopullisen pisteen, kun Idan tyttärentytär Viena palaa Amerikasta vuonna 1962 sarjan viimeisessä osassa, Tekijässä. Sarjan nimi kuvaa päähenkilöiden asemaa historiassa, merkkitapahtumien ja -henkilöiden lähellä - ja kirjailijan lentävän mielikuvituksen ansiosta vahvasti näihin vaikuttaneina. Höpsö, nerokas ja hurmaava idea, josta on syntynyt viihdyttävää tarinaa mutta varmasti monelle myös innostusta ottaa selvää todellisista historian tapahtumista. Kyllä, olen googlaillut itsekin osien taustoja ja henkilöitä aina Albert Edelfeldtistä Armi Ratiaan, joka on yksi merkittävistä hahmoista Tekijässä. Ymmärrettävästi, onhan Viena puvustus- ja muotialan ammattilainen, Hollywoodissakin työskennellyt. 

"- Istupa alas, Viena, ja kerro, mitä muuta osaat paitsi puhua englantia! Tein työtä käskettyä ja kerroin, miten olin toiminut vuosia Foxin studiolla puvuston päällikön apulaisena. - Mitä se tarkoittaa käytännössä? kysymys singahti ilmoille kuin pyssyn suusta. Armi-rouva oli niin tuikea, että tuntui kuin olisin joutunut kolmannen asteen kuulusteluun."

Sarjan naiset ovat kaikki tekeviä ja aikaansaavia, ärsyttävyyteen asti kunnollisia ja supertaitavia. Siinä missä Ida organisoi taloudenpidot ja tapahtumat, hänen tyttärensä Kirsti perusti menestyvän muotiliikeen, tyttärentyttärestä Vienasta tuli huipputekijä alallaan. Uransa lisäksi he kasvattavat lapsensa ja hoitavat laajat lähiperheensä sekä osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan kukin tavallaan - ei ongelmitta, mutta suvereenilla järjestelytaidolla ja rohkeudella. Hyviä esimerkkejä kenelle tahansa ja suoranainen naisvoiman ylistys ja julistus! 

Marimekko oli nouseva tähti muotimarkkinoilla. "Ei mikään tavallinen puoti", tuumii Ida-mumma. Todellisuudesta tuttuja nimiä tavataan: Annika (Rimala, tasaraidan suunnittelija), Mysi (Lahtinen), Anja (Lehto), Ristomatti ja muita. Ikoninen Armi Ratia istuu mainiosti Mustosen sarjan naiskuvaan itsenäisenä ajattelijana ja edelläkävijänä. Ratia hyödyntää Vienan taitoja niin työssä kuin sosiaalisissa tapahtumissa, joita yhtiöllä riitti. Henkilöstöä ja asiakkaita kestittiin, suuria muotikuvauksia järjestettiin niin Helsingissä kuin Bökarsin kartanolla, jonne piti rakentuman kokonainen Marikylä. Ideasta jäi jäljelle ihmettely, kanta-asiakkaiden verkkoyhteisö ja samaa nimeä kantava kangaskuosi, kuvassa alla, suunnittelija Jenni Tuominen.




Viena ei työtä pelkää, ja hengästyttävä on hänen aikataulunsa arjessa, jossa liikutaan Leppävaaran kodin ja Helsingin väliä. Pikkuveli Ilpo innostuu teatteriurasta, minkä kautta saamme katsauksen myös teatterilaitoksemme menneisyyteen. Politiikkaa sivutaan, yhteisten asioiden järjestelmistä kiistellään.

"Ei sillä, etteikö me kaikki oltu työttömien ja sairaiden ja köyhien vanhusten puolella rikkaita ja itsekkäitä paskiaisia vastaan. Se nyt kuitenkin oli pelottavaa, että Maijan ja Rikun mukaan maailman kaikki vääryydet johtuivat kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmistä ja vain siirtyminen sosialismiin voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat. - Ja Neuvostoliittoko se on se teidän paratiisi? Ilpo huusi raivosta kalpeana eräänkin väittelyn tuoksinassa. - Stalin tapahtti melkein mun koko sukuuni! ... Jonkinlainen rauha saatiin taloon, kun pidin seuraavana päivänä ruokapöydässä puhuttelun koko joukolle ja ilmoitin, että vuokraemäntänä minulle on aivan sama, mitä aatetta tai uskontoa kukin kannattaa. - Mutta saarnaamista mä en siedä! sanoin suoraan. - Enkä minkään sortin käännytystyötä."

Hävettävän hauskaa on bongailla juonesta todellisia ihmisiä ja tapahtumia - niitä on ovelasti ujutettu juonen sekaan. Kirjan pääpaino on kuitenkin Vienan urassa ja elämässä. Ida-mummalle hän joutuu sanomaan lopulliset jäähyväiset, kuten me lukijatkin, mutta pyrkii noudattamaan tämän neuvoja ja esimerkkiä oman tiensä kulkijana, valintansa itse päättävänä, vahvasti tulevaisuuteen suuntautuvana nuorena naisena. Tietysti asiaan kuuluu myös rakkaus, jonka Viena antaa tulla jos on tullakseen. Yönvietto miehen kanssa ilman avioaikeita ei ole enää skandaali, vapautta on monessa mielessä enemmän kuin edellisillä sukupolvilla. Monia tärkeitä ilmiöitä Mustonen kuvaa alleviivaamatta, jättää ne lukijan iloksi ja hoksattaviksi. 

Hieman haikeana suljen viimeisen sivun, Mustosen mukavan jutustelevaa, viihdyttävää kerrontaa sekä mittavaa historiallista taustatyötä kunnioittaen. Samalla onnittelen kirjailijaa tämänvuotisesta 70-vuotispäivästä, joka oli hänen deadlinensa sarjan lopettamisen ajankohdaksi jo pitkään. Tekijänainen, kirjailija itsekin! 

Toisaalta olen helpottunut, sillä on uusien tarinoiden aika. Ja olen kuullut, että Kirsti Mannisella on jo vahva sellainen mielessä. Mahdetaanko tulevan kirjoittajaksi merkitä eri lajityyppejä kirjoittanut Manninen vai naistenviihteen tekijä Mustonen, jää nähtäväksi. 

Sarjan aiempia osia:

Osat 1-3: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär
Taiteilijan vaimo
Sotaleski
Näkijä (mainittu myös Pukija)

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, muoti-ilmiöiden seuraajille.  

Muualla: Kirjassa mainitun valokuvaaja Tony Vaccaron kuvia ja eräs tietty, Vienaankin liittyvä kuva Bökarsin mainoskuvauksista Life-lehdessä. Kirjassa muuten kuvataan erään todellisen avioliiton alku, kun Vaccaro ihastui suomalaiseen malliin. Syrjästäkatsojan sarjaa viimeiseen osaan saakka on lukenut myös Tuijata

Enni Mustonen: Tekijä. Otava 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen.



sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Deborah Levy: Elämisen hinta, Omistuskirjoituksia

Omaelämäkerrallisen trilogian toisessa osassa kulminoituu monta asiaa, joita Mitä en halua tietää pohjusti. Nyt lontoolaisen Levyn on pakko kohdata asioita, joita ei haluaisi. 

"Itkin kuin nainen, kun minulle valkeni, että avioliittoni oli ohi. Olen nähnyt miehen itkevän kuin nainen, mutten ole varma, olenko nähnyt naisen itkevän kuin mies."

On muutettava kahden tyttären kanssa uuteen kotiin. On hoidettava kuolevaa äitiä. On kirjoitettava, hankittava elantoa, huolehdittava viemäriputkista, lämmityksestä ja pyörän ketjuista. Ja monesta muusta.

"Kun irtautuu rakkaudesta, elää riskitöntä elämää. Mitä mieltä on sellaisessa elämässä?... Kyllä, joskus on tosiaan ahdistavaa kokea tunteita. Muutamien viime kuukausien ajan olin yrittänyt olla tuntematta mitään."

Kun puitteet on saatu kuntoon, jopa kirjoituspaikka on löytynyt - kylmä vaja - ajankohtaistuu myös haave elokuvakäsikirjoituksen teosta. Tapaamisia asian tiimoilta, ei etenemistä. Leipä pöytään tulee toistaiseksi kirjallisuuden opettamisesta, näytelmäkäsikirjoituksista ynnä muista kirjoitustöistä ja keikoista - en tiedä, maksetaanko niistä. Levy käy Eurostarilla Pariisissa kirjailijatapaamisessa kirjansa Uiden kotiin ilmestyessä ranskaksi, ja lukemassa kirjaansa ääneen Berliinissä. Kuin kaiken ohessa.  Kodin, avioliiton ja äidin menetys ovat isoja painoja, joiden alla kulkua keventävät ystävät, vaja ja sähköpyörä. Ja tietysti oma luova työ ja ajattelu. 

Kolmannessa osassa tytöistä on kasvanut nuoria fiksun oloisia naisia, jotka naureskelevat äitinsä innolle kasvattaa banaanipuuta. Kolmas lapsi, he sanovat. 

"Eläisin pian yksin. Jos olinkin rakentanut uuden elämän sen jälkeen, kun olin eronnut lasteni isästä, minun täytyisi ilmeisesti tehdä sama pian uudestaan, viisikymmentäyhdeksänvuotiaana. En halunnut ajatella asiaa, ja niin ryhdyin pakkaamaan muutamia tavaroita, jotka aioin viedä uuteen kirjoitusvajaani."

Levy on menestyvä ja tunnettu kirjailija, jolla on kaikkialla tuttavia ja ystäviä, jopa oma assistentti. Silti häntä edelleen mietittyvät perustavanlaatuiset asiat naisen roolista - hän miettii paljon Simone de Beauvoiria - ja oikeudesta olla oma itsensä. Heikkouden ja vahvuuden tasapaino. Ideoiden ja käytännön suhde myös, tulkitsen. Kun on jotain tavoiteltavaa, on toivoa? Ikääntyminen näkyy sen pohtimisena, mitä kaikesta jää käteen: mikä on lopullinen omaisuusportfolio? 

"Jos ajattelee syvästi ja vapaasti ja suhtautuu ajatteluunsa vakavasti, lähestyy samalla aina elämää ja kuolemaa ja kaikkea sitä mitä ohitamme matkan varrella."

Hän kiinnittyy mielessään taloon. Ei todelliseen, vaan kuviteltuun, jonka hän muovaa mielessään, jopa sisustaa sitä huolella, laittaa puutarhaa. Unientulkinnassa sanotaan talon symboloivan ihmistä itseään, tässä lienee kyse samasta. Samastun, myös minulla on kuviteltu paikka, jota sisustan. En siksi, etten viihtyisi todellisuudessa, vaan muusta syystä. Identiteetin rakentamista tai jotain sellaista. 

Trilogian kirjat saavat ajattelemaan ja kertovat erilaisesta elämästä kuin oma elinpiiri ja siksi kiehtovat, tyylikkään pelkistävällä tyylillään, mikä kaikki viehättää. Perusasiat, kuten oman tilan tarve (talon, huoneen) ja vastuun rajat perheessä ovat tuttuja, joten samastumisen paikkojakin löytyy. Mutta luulen, että eniten Levyn trilogiasta saavat irti fiktiota kirjoittavat ihmiset tai heidän läheisensä, sillä hän pohtii paljon tekstien tekoa, kirjoittamista työnä ja elämäntapana. Hän on niin läpikotaisin kirjailija, ettei noita kahta voi erottaa. 

Kirjailijoiden uudella tavalla kertomia elämäntarinoita on tullut julki ja viime aikoina luettua useita, kuten Tove Ditlevsenia ja Annie Ernauxia. Myös Rachel Cusk on kirjoittanut omasta elämästään, vaikka suomennettu Ääriviivat-trilogia ei sellainen olekaan, vaan oikeastaan päinvastoin: siinä häivytetään kertojaa tarinasta. En silti voinut olla ajattelematta - vaikkei näin saisi tehdä - että Fayessa on varmaan paljon kirjailijaa itseään. 

Kenelle: Kirjoittajille, persoonallisen tyylin arvostajille, kirjailijaelämään kurkistaville, elämää kokeneille tai kokemusta kartuttaville. 

Muualla: Tuijatalle kolmas kirja toi iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä. Häneltä löytyy myös juttu trilogian edellisistä osista.


Deborah Levy: Elämisen hinta. (The Cost of Living). S&S 2021

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. (Real Estate). S&S 2022 

Kirjat on suomentanut tyylikkäästi Pauliina Vanhatalo. Trilogian ulkoasu ja taitto Jukka Iivarinen. 



perjantai 8. huhtikuuta 2022

Muistiinpanoja muutamista käännöskirjoista

Martha ei ole mukava ihminen. Hän kohtelee kurjasti etenkin aviomiestään Patrickia, kunnes tämä kyllästyy ja häipyy. Mutta Marthan ongelmat jatkuvat. Hänestä tuntuu siltä, että "en oikein osaa olla ihminen. Eläminen tuntuu olevan minulle hankalampaa kuin muille." 

Lopulta hänelle löytyy diagnoosi ja ongelmien syy. Kunpa hän olisi tiennyt sen jo nuorena, monelta olisi säästytty, hän miettii katkerana. Onko keski-iässä liian myöhäistä alkaa elää? 

Näppärä ja viihdyttävä tarina, jonka juju on diagnoosi: sen voi lukija mielessään määritellä joko sairaudeksi tai ehkä vain kusipäisyydeksi? Kirja on julkaistu Otavan Sinisessä kirjastossa, mitä ihmettelen. Tasoltaan kovassa sarjassa se ei pärjää, vaikka toimii hyvin viihdekirjana. Kansien kuuluisi olla pinkit tai mieluummin edes lilat.

Meg Mason: Murhe ja autuus (Sorrow and bliss). Otava 2022. Suomennos Marja Lyytinen. 

Osmanin kirja on herkullinen siten, ettei se esitä kolmen päähenkilönsä, vauraitten ja vauhdikkaiden tukholmalaisten nuorten naisten, elämää unelmana. Eikä henkilöitään ihanina, päinvastoin. Haasteita riittää, ja kateutta kaverien kesken. Paineet esittää menestyvää ovat kovat, oli taustalla mitä tahansa - ja kaikilla on. Sofia saa taistella somaliutensa kanssa, ja hän on henkilöistä suorapiirteisin ja ymmärrettävin, piinkova uranainen. Caroline ja Amanda muistuttavat enemmän toisiaan, hieman liikaa mielestäni ollakseen täysin selkeitä hahmojaan: menin usein sekaisin, kummasta puhutaan. Carolinen suhde unelmamieheen Alexiin ei ole ongelmaton, Amandan juhliminen pyörryttää päätä, myös hänen. Molempien äitisuhde on kurja. 

Onko tilanne itseaiheutettu vai olosuhteiden luoma, sitä sopii miettiä. Samoin kuin sitä, miten pitkälle itsekkyydessä ja toisaalta ystävyydessä tulee mennä. Kun paineet kasvavat liian suuriksi, käy väistämätön. Ajankohtaisuudessaan ja armottomuudessaan antoisaa luettavaa etenkin nuorille, suorituspaineista kärsiville naisille. Me iäkkäämmät voimme huokaista helpotuksesta, ettei tuossa kurimuksessa (enää) tarvitse sinnitellä, eikä nuoruutemme ollut näin kovaa kilpailua. 

Sara Osman on yksi kevään 2022 Helsinki Lit -tapahtuman ulkomaisista kirjailijavieraista.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta. (Allt vi inte sa) Like 2022. Suomennos Sirje Niitepõld. 


Robert Seethalerin Kokonainen elämä ihastutti laajasti, mutta häneltä on suomennettu myös yksi aiempi teos, hänen esikoisensa.  Tupakkakauppias kertoo nuoresta Franzista, joka aloittaa työt tupakkakaupassa Wienissä 1930-luvulla, natsien nousun aikaan. Erittäin ajankohtaista kerrontaa fasismin ja silmittömän väkivallan ujuttautumisesta ihmisten arkeen. Ja siitä, miten poika kasvaa mieheksi, havahtuu ympäröivään maailmaan. Kuinka paljon toivoisinkaan, ettei yksikään nuori enää olisi tarvinnut kokea aikuistumista näin! 

Franz ystävystyy Sigmund Freudin kanssa, joka on kaupan asiakas. Hitlerin edetessä Freud empii pitkään, mutta lähtee lopulta maanpakoon (onnekseen ajoissa) ja muuttaa Lontooseen. Miten käy kaupan ja Franzin? 

Kiinnostava ajankuva ja elämäntarina, joka todenkaltaisuudessaan vaikuttaa, vaikkei kirjallisesti vielä huimaa yhtä lujaa kuin alussa mainittu teos. Itävaltalainen kirjailija on ehdottomasti merkittävä ja seuraamisen arvoinen. 

Robert Seethaler: Tupakkakauppias. (Der Trafikant 2012). Suomennos Arja Rinnekangas. Lurra Editions 2017 ja uudistettu laitos 2020.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

KokoTeatteri: Norminäytelmä



Kuvassa:  Cristal Snow, Cécile Orblin, Jani Toivola, Petriikka Pohjanheimo. Kuva: Heidi Bergström.


Vähän hirvitti mennä katsomaan Marjo Niemen tekstiä näyttämöllä: niin intensiivisia ja vahvoja hänen kirjansa ovat, että kolmen tunnin (väliaikoineen) esitys saattaisi olla uuvuttava. No, ei ollut. Voima kyllä välittyy yhtä hienosti lavalta kuin kansien välistäkin, kiitos osaavan näyttelijäkunnan.

Norminpurkutalkoot parhaimmillaan, aiheina sukupuolisuus ja seksuaalisuus: räväkkää ja riemullista mutta myös surullista tarinaa siitä, miten tietyt normit rajoittavat ja hankaloittavat elämää. Perusajatuksena se, miten turhaa piukka normitus on. Odotukset ja suorituspaineet koskevat niin heteroita kuin homojakin, eikä näytelmä sen kummemmin arvota kumpaakaan ryhmää, vaan näyttää, millaisia tilanteita normien ja oletusten olemassaolo saa aikaan.

Esitys leväyttää lavalle niin arkisia hetkiä kuin mielikuvituksellisia ajatuskulkuja viihdyttävästi ja vauhdikkaasti. Huumoria on mukana paljon, ja vaikka ilmeisimpiä hahmoja ja tilanteita esitetään  korostetusti maalaillen, näytelmä ei missään kohtaa vaivaannuta. Upea suoritus. 

Rekvisiitan ja tekniikan kanssa ei kikkailla turhia, vaan ne tukevat hienovaraisesti näyttelijöiden tulkintaa. Joka on erittäin fyysinen ja moninainen. Kullakin näyttelijällä - onko heitä tosiaan vain neljä! - on kymmeniä rooleja, jotka he vetävät vahvalla ammattitaidolla ja niin rehellisen luontevina, että melkein unohtaa katsovansa "näyttelijöitä" - vaikka siitä kyllä muistutetaan ajoittain. Näytelmä on tietoinen itsestään ja opastaa hetkittäin lähes luentomaisesti mutta kumma kyllä, ei silti tylsästi eikä nolosti. Tilanteista löytyy jokaiselle jotain tuttua, uskon, sillä kirjo on laaja, koululaisten ilmiöopetuksesta sukulaistapaamisiin, rivarinpätkähaaveilusta taloyhtiön kokouksiin. 

Perushetero Jorma-setä naurattaa, olemistaan tuskaileva tyttö liikuttaa. Normien kurimuksessa "pieleen voi mennä, vaikka vain seisoisi paikallaan." Voisiko vain saada olla se, joka on, ja tulla silti hyväksytyksi? Katsojaa viedään tunnelmasta toiseen vauhdilla ja taidolla, herätellään ja ravistellaan ajatuksia terveellisesti ja tarpeeseen, valitettavasti edelleen. Kyseenalaista, älä oleta, näytelmä sanoo. 

Teksti ja ilmaisu ovat hienosti yhtä. Tärkeä aihe, huippuosaava toteutus ja kovan tason näyttelijät, viihdettä ja fiksuja ajatuksia - mitä enempää voisi teatterilta toivoa? No sitä, että esityksen näkisi mahdollisimman moni. Voima-lehti suositteleekin sille valtakunnallista kiertuetta, mahdollisimman monien koululais- ja eläkeläisryhmien katsottavaksi. Lisään: myös opettajien, päättäjien ja poliitikkojen olisi hyvä nähdä tämänkaltaista teatteria. Lukupinon Simo sanoo näytelmän puhuvan teemoistaan kiertelemättä ja olevan läpikotaisin hauska sortumatta farssimaisuuteen. 

Lisätietoja teatterin sivuilta, vielä muutamia esityksiä tulossa. 

Marjo Niemen kirjoista:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen

Ihmisssyöjän ystävyys

Miten niin valo

KokoTeatteri: Norminäytelmä. 

Teksti Marjo Niemi

Ohjaus Anna Veijalainen
Näyttelijät Cécile Orblin, Petriikka Pohjanheimo, Cristal Snow, Jani Toivola
Dramaturginen apu Heini Junkkaala
Koreografia Metsälintu Pahkinen + työryhmä
Valosuunnittelu Ellen Virman
Äänisuunnittelu Laura Palanne
Pukusuunnittelu ja -ompelu Virve Karoliina Balk
Pukuompelija- ja puvustusharjoittelija Kai Salo
Videot Laika Lillén
Graafinen suunnittelu ja kuvat Heidi Bergström
Tiedotus ja markkinointi Sini Salo



lauantai 2. huhtikuuta 2022

Jenni Toivoniemi: Valtakausi

Lähipiirissäni on kaksi lukiolaista, joten tuosta tärkeästä elämänvaiheesta kertova kirja kiinnostaa. Omista kouluajoista on niin kauan, että mukavasti ja hieman ahdistavasti tarina toi mieleen paljon muistoja. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tai vähän jälkeen elämä tuntui pääosin jännittävältä ja hyvältä, kun "kaikki" oli edessä eikä osannut murehtia tulevia - kaverit olivat tärkeitä, samoin itsemäärämisoikeus, iloa ja hauskanpitoa riitti. 

1990-luvulla Kallion ilmaisutaidon lukiossa opiskelee kaveriporukka, jonka keskushenkilöksi kiertyy Bambi, kaikkien kaveri, niin tyttöjen kuin poikien, etenkin jälkimmäisten. Bambi on luottohenkilö ja uskottu, ei romanttisten ajatusten tai himon kohde - vaikkei suhteita ja sänkyyn hyppäämisiä kirjasta puutu. Bambi ystävystyy kauniin Helenan kanssa, ja pari on erottamaton aikansa. Kunnes suhteet mutkistuvat, kuten niillä on tapana. 

Sekalaiseen porukkaan kuuluu myös jo vuoden pari vanhempia nuoria, kuten Johannes, jolla on bändi, ja Sonja, joka aloittaa yliopistossa.

"Olisi hyvä oppia tuntemaan näitä ihmisiä ensimmäisenä vuonna. Tuntuu, että elämä on ennestäänkin jo niin täynnä ihmisiä, ettei jaksa uusia. Ja miten sitä löytäisi kaikkien niiden ihmisten joukosta omiaan? Kaikki ne maakuntien punaposkiset opiskelijat, valmiina tutustumaan kehen tahansa, saavat minut tuntemaan itseni vanhaksi ja paatuneeksi kaupunkilaiseksi. Ajattelemaan, että vielä te opitte. Opitte, että kaupunki ei rakasta kaikkia, varsinkaan onnellisia, teitä hölmöjä, jotka ette osaa pitää onneanne omana tietonanne." 

Sonja on ihastunut Anttiin, rikkaan perheen poikaan, joka häpeää varakasta kotiaan ja toilailee, Johannes Lauraan, Elsa Kaihin ja niin edelleen. Hieman välillä oli vaikea hahmottaa kaikkia kertojia, heitä on niin paljon. Kailla on työhuone maalaamista varten Kaapelitehtaalla. Johanneksen isä tekee "kasvatusyrityksiä", vaikka poika tuntuu fiksulta ilmankin. Hänellä on muun muassa suunnitelmia ja taitoa analysoida itseään ja kavereitaan. 

"Kailla on aina ollut monimutkaisemmat välit Bambiin kuin meillä muilla. Se piti silloin alkuun Bambiin etäisyyttä ja hangoitteli epäluuloisena vastaan. Se sanoi, että jos tykkää niin monesta ihmisestä kuin Bambi, ei tykkää oikeasti kenestäkään. Sitten yhtenä kännisenä iltana se sai Bambin itkemään ja sitä seuranneen selvittelyn myötä Kaikin liittyi meidän onnelliseen kuhnureiden hoviin." 

Vanhempia tavataan harvoin ja nopeasti. Joskus on pakko, kun on rahan tarve tai joulu. Helena ei jaksaisi enää "yhtään vaivaantunutta sukulaista sanomaan, että olen varttunut kauniiksi ja mitenkäs se koulu menee." Ristinollaa pelaillessa:

"- Tänä jouluna musta ei enää tuntunut samanlaiselta kuin ennen, yritän muotoilla tunnettani Petterille. - Niin kuin jotakin olisi hävinnyt joulusta. - Tervetuloa joukkoon, mulle toi tapahtui kaksitoistavuotiaana, Petteri irvii ja tekee voittorivin. - Sitä kutsutaan kasvamiseksi. Läimäytän sitä vihkolla."  

Saan kiinni tuosta kiihkeästä elämänvaiheesta nopeasti vaihtuvine tunnelmineen. Tutut paikat ja ilmiöt kaupungilta nostavat tuttuusastetta. Ysärin puolivälissä oli vielä olemassa Lepakko, puhelinkoppeja ja harvalla kännykkä. Kallion ja Punavuoren baareissa notkutaan, penkkariajellaan kuorma-autoilla ja kärsitään perheen järjestämät ylioppilasjuhlat. Päihteitä käytetään todella paljon, myös alkoholia vahvempaa: en tiedä, miten todellisuudessa lukiolaiset juhlivat tuolloin. Eikä ilman tragedioita selvitä, sen verran kuohuu yli. Toivoniemi on koonnut paljon tavaraa samoihin kansiin. Elokuvaohjaajana tunnetun Toivoniemen esikoinen on elävä ja lämmin nuoruuden kuvaus.

Kenelle: Nuoruutta kaipaaville, lukiolaisille, nostalgikoille, realismin ystäville. 

Muualla: Useat kertojat ovat kirjassa vahvuus ja haaste, sanoo Kirjakaapin kummitus.


Jenni Toivoniemi: Valtakausi. WSOY 2022. Kansi Hilla Semeri.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Maarit Verronen: Orionin vyö

Vieläkö maailma on olemassa? Kysymys heräsi jo Maarit Verrosen edellisen kirjan, Hiljaiset joet, luettuani. Kyllä, maailma on, mutta erilaisena kuin sen tunnemme. Kulkuneuvoina käytetään muuleja, työkaluina kirveitä, ruuaksi käyvät niin rotat kuin lokit, tai sudenliha. Kirjan kannen värinen maailma. 

"- Älä sano heimorajalla mitään äläkä katso keneenkään, Khou ohjeisti. - Se on rauhallinen raja, eikä minun heimolla ole riitaa täällä kenenkään kanssa. Mutta läpikulkijoille tehdään joskus kiusaa. 

Valmistauduin irrottautumaan tilanteesta, ajattelemaan Orionin vyötä tai jotain muuta kaunista ja kaukaista; katsomaan tyhjyyteen ja antamaan asioiden tapahtua. Tämä ei ollut uutta, vaikka altruja ei yleensä rajatarkistuksilla kiusattu."

Mipi Ii on altru, joka siirtyy kaupungin tehtävästä toiseen, Euroopassa ja kauempanakin. Nyt hänelle osoitetaan kirjastotyö: hänet katsotaan päteväksi kokoamaan kasasta löydettyjä papereita ja homeisia kirjoja viisautta, jota niistä ehkä on löydettävissä. Kirjat ovat tässä maailmassa harvinaisia, harva osaa edes lukea.

"Pidin tuosta työstä. Siitä tuli selkeää jälkeä, materiaalit pääsivät hyödylliseen käyttöön. Ei ollut minun vikani, jos viisautta ei tuon kaiken rojun keskeltä löytyisi."

Matka paperilöydön äärelle ei ole vaaraton, mutta altrut ovat tottuneet monenlaiseen. Kun käsky tulee, sitä on noudatettava. Eikä Mipi Ii ole koskaan kyseenalaistanut tehtäviään, vaikka niissä joutuu usein fyysiseen vaaraan. Hänen muistosta entisistä tehtävistä ovat karmeita. 

"Se oli silti puistattavaa. Altrutehtävissä ei vahingoitettu ihmisiä. Meistä ei muodostettu palkka-armeijoita, emme tehneet terrori-iskuja emmekä ryöstöjä. Emme edes tapelleet kenenkään viihdykkeeksi - vaikka lopulta joissakin uusissa altrutöissä tultiin hyvin lähelle sitä. Oli tiettävästi olemassa sopimus, että altruja ei käytettäisi ketään vastaan. Meidän ei olisi pitänyt saada tuota tehtävää." 

Kuinka Mipi
Iin tehtävässä käy - löytyykö viisautta ja miten hän selviää vaarallisesta matkasta, tehtävästä, jonka pitäisi olla hänen viimeisensä? Ja jos selviää, on haasteena sopeutuminen ns. normaaliin elämään.

Kirjan tunnelma on vahvan tummanharmaa. Vaikka tähdet tuikkivat välillä kauniisti, niiden valo on kylmää. Väkivallan uhka on läsnä, elämä on hengissä pysyttelyä, selviytymistä. Pelottavaa ja dystooppista fantasianakin, saati mieleen tulevina kauhuajatuksina: tähänkö mekin olemme matkalla? Kun talouskasvu on ohi, sodat leviävät, rajat ja säännöt muuttuvat ja maapallon resurssit on käytetty? Taattua ja tuttua Verrosta omintakeisine käänteineen ja hätkähdyttävine näkökulmineen. Mutta jotenkin "hiljaisempi" tarina kuin vaikkapa hänen edellisensä. Kuin hieman piilossa kaikki, ja se sopii tietysti altrutyöhön. 

Kenelle: Dystopian ystäville, vaihtoehtoisista maailmoista kiinnostuneille, pessimisteille. 

Maarit Verronen: Orionin vyö. Aviador 2022. Kansi Satu Enstedt.




keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux on Ranskassa kuuluisahko kirjailija, Suomessa ei niinkään. Hänen muistelmateoksensa on silti herättänyt meilläkin ihastusta, ja hyvä niin. Sillä onhan sen idea ja toteutus aivan mainio. 

Muistelmat ovat lähtökohtaisesti tylsiä. Isänäiti syntyi Karjalassa ja isovaari Iitissä, heistä tuli lääkäreitä, muurareita tai autokauppiaita. Kaikki olivat yhteiskunnan tukipilareita. Paitsi se, joka hirtettiin. Ernaux sivuuttaa muistelun perinteet riemastuttavan viileästi ja kuvaa aikaa tavalla, joka kiinnostaa. Tuokiokuvina, välähdyksinä, jotka muodostavat kuitenkin selkeän kokonaisuuden ja kehityskaaren, sekä henkilön että aikakauden. 

Kirjailija on syntynyt 1940, joten henkilökohtaiset muistot alkavat vuosikymmenen alkupuolelta. Hän kasvoi vuosisadan alun toiveikkuuden mutta sen jälkeisen lannistavan sodan kohdanneiden vanhempien lapsena, jolle asetettiin paljon odotuksia, kuten tulevaisuudelle ylipäänsä. "Puheissa sanottiin, että me edustimme tulevaisuutta." Lapsia alettiin katsoa muuna kuin työvoimana. "Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin." Entiset tiukat kasvatussäännöt ja kuri pätivät, niukkuus väheni: maailma muuttui, kuluttaminen alkoi:

"Meillä oli aikaa himoita tavaroita, muovista meikkipussia, kumipohjakenkiä, kultakelloa. Omistaminen oli hienoa. Tavaroita esiteltiin ja niitä annettiin muiden ihailtaviksi. Niissä oli jotain salaperäistä ja taianhohtoista, joka ei haihtunut, vaikka niitä kuinka katseli ja hypisteli. Kun jonkin tietyn tavaran oli saanut ja sitä käänteli käsissään, siltä odotti edelleen ties mitä. 

Edistys oli elämän päämäärä. Se merkitsi hyvinvointia, lasten terveyttä, valoisia koteja ja valaistuja katuja, tietämystä, kaikkea mikä käänsi selkänsä sodalle ja maaseudun pimeydelle."

Kuvattu aikakausi ulottuu noin 2000-luvun alkuun. Kirjailija oli nuori 1960-luvulla. Kun nyt katsoo tuota aikaa, se vihloo, kaikessa toiveikkuudessaan ja tulevaisuuden uskossaan. Mutta ajattelun voi hyvin ymmärtää. Mikseivät ihmiset olisi tarttuneet kaikkeen ihanaan, mitä oli tarjolla? Ei tiedetty ilmastovaikutuksista tai saasteongelmista. Oli hyvä ja suositeltavaa heittäytyä uusimpien keksintöjen ja trendien pyörteisiin. Kun tyttö kasvoi nuoreksi naiseksi, tuli vielä suurempia uudistuksia.

"Se kaikkein tiukimmin kielletty, se mitä emme olleet uskoneet mahdolliseksi, sallittiin lailla. Emme uskaltaneet pyytää sitä lääkäriltä, eivätkä he sitä ehdottaneet, varsinkaan naimattomille naisille. Säädytöntähän sellainen olisi ollut. Aavistelimme, että ehkäisypilleri mullistaisi meidän elämämme, että olisimme vapaita päättämään kehoistamme. Olisimme yhtä vapaita kuin miehet."

Oli hienoa tuntea olonsa vapaaksi, vaikkei olisi vapauttaan käyttänytkään, sitoutunut parisuhde oli salaa arvossaan kasvatuksen mukaisesti, sanoo kirjailija, mutta mahdollisuus olisi ollut. Ja historia, ketä se olisi kiinnostanut!

"Yli viisikymppisten suusta sotapuhe kutistui omahyväisiksi, yksityisiksi anekdooteiksi, ja kuulosti meidän, alle kolmikymppisten, korvaan horinalta."

Muutosten aika on kuvattu kauniisti, tarkasti ja fragmentaarisesti, kuten hienosti sanotaan. Ei mitään turhaa, vain itse asiaa, muistoja. Jos kirjoittaisin omaelämäkerran, nyt tiedän, miten se pitäisi tehdä! Hieman samaa ongelmaa on kuin Natalia Ginzburgin muistelman kanssa: osa menee ohi, kun ei tunne kyseisen maan kulttuuria ja politiikkaa riittävästi. Mutta osan sentään, ja ilmiöt aina: 

"Yhteiskuntaa kutsuttiin nykyisin 'kulutusyhteiskunnaksi'. Fakta oli kiistaton, se oli tosiasia, jota ei käynyt kieltäminen, piti siitä tai ei. Öljynhinnan nousu kauhistutti ihmisiä jonkin aikaa. Aika oli suotuisa kuluttamiselle, ja kansa hankki nautintoa tuottavia asioita ja tavaroita." 

Kenelle: Elämäkertojen ahmijoille, vuosikymmeniä kokeneille tai niistä kiinnostuneille, Ranskan ystäville, kirjoittamistaidon tarkkailijoille. 

Muualla: Suurten ikäluokkien tarina ja ja yhdenlainen yhteenveto 1900-luvun jälkipuoliskon muutoksista, sanoo Mikko Kirjavinkeissä.

Annie Ernaux: Vuodet. Gummerus 2021. Suomennos Lotta Toivanen. Kansi Jenni Noponen.


lauantai 19. maaliskuuta 2022

Nita Prose: Huonesiivooja

Huonesiivooja on mainio, hauska ja yllätyksellinen kirja, mitä sitä panttaamaan. Molly toimii siivoojana pienessä luksushotellissa ja rakastaa työtään. Hän arvostaa yli kaiken puhtautta, siisteyttä ja selkeyttä, kaikessa, mutta joutuu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon ei haluaisi: kummallisen sotkun keskelle. Siihen liittyy ruumis hotellihuoneessa, leski, ovimies ja työluvaton maahanmuuttaja, muutamia mainitakseni. Ja tietysti rakas mummi, joka kasvatti Mollyn ja on jo edesmennyt, mutta ei koskaan kaukana nuoren naisen ajatuksista. 

"- Puhdas koti, puhdas keho, puhdasmielinen seura. Tiedätkö, mitä niistä seuraa? Olin varmaan noin viisivuotias, kun hän opetti tämän minulle, koska hänen sanansa tuntuivat tulevan jostain tosi ylhäältä. - Mitä niistä seuraa, mummi? - Puhdas omatunto ja hyvä, puhdas elämä. Ymmärsin nämä sanat täysin vasta vuosien päästä, mutta nyt oikein yllätyn, kuinka oikeassa hän oli."

Molly on forestgumpmaisen suora ja katsoo maailmaa aivan omalla erityisellä tavallaan. Ettäkö hän olisi murhaaja - naurettavaa! Hän sulattaa lukijan sydämen pohdinnoillaan ja yksinäisyydellään, jota ei helpota aavistelu siitä, että häntä pidetään jotenkin outona.

"Sanottakoon nyt, että vaikka en Cheryliä varsinaisesti arvostakaan, en suostu kutsumaan häntä enkä ketään muutakaan pilkkanimellä. Kohtele muita kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan, mummilla oli tapana sanoa, ja se on minun ohjenuorani. Minua on nimitelty monin tavoin kahdenkymmenenviiden elinvuoteni aikaa, ja olen oppinut, ettei sanonta 'ei haukku haavaa tee' pidä paikkaansa. Kyllä haukkumasanat voivat haavoittaa."

Nauretaanko hänelle vai hänen kanssaan, sitä Molly pohtii. Onneksi löytyy myös ymmärtäviä ystäviä.

"- Kuule, sinä ymmärrät enemmän kuin muut ihmiset osaavat aavistaa. - Totta, vastaan. - Minulle on sama, mitä muut ajattelevat. Sinä olet loistotyyppi. Kohteliaisuus saa poskeni kuumottamaan. Ennen kuin ehdin kysyä, mitä muut ihmiset sitten minusta ajattelevat, Gisellen yli käy outo muutoksen aalto. Mitä niissä äsken otetuissa tableteissa sitten olikin, muutos on nopea."

Kuka on tosiystävä ja kuka mätämuna? Onko asiaa, jota kunnon siivous ei voisi ratkaista tai vähintään parantaa? Jälkimmäistä voisi kysyä vaikkapa rikostutkija Starkilta, joka tutkii hotellikuolemaa. Tai ehkä on parempi, ettemme kysy. Mollylle ei voi toivoa kuin kaikkea hyvää. Aiheesta olisi helposti saanut naiivin ja nolon tarinan, mutta kirjailija ei sorru sivuraiteille, vaan pitää linjakkaasti pintansa. Jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on. Ja siivous on tärkeää - vaikkei siivoojia usein edes huomata. Vielä mieleen tuli sekin, että kaikki työt voi tehdä hyvin tai huonosti, tai erinomaisesti, jos kykyä ja kunnianhimoa riittää. Kirjan genre on dekkari, murhamysteeri, samaan tapaan kuin Alan Bradleyn Flavia-sarja

Esikoiskirjailija, kanadalainen kustannustoimittaja Nita Prose on oikealta nimeltään Nita Pronovost, joka on liepeen mukaan kirjoittamassa toista romaaniaan.

Kenelle: Hyvän mielen viihdettä hakevalle, erityisihmisiä tunteville, dekkarien ahmijoille.

Muualla: Kirja vieköön -Riitta piti kirjan alkua hitaana, mutta Molly valloitti lopulta lukijan.

Nita Prose: Huonesiivooja. Suomennos Katariina Kallio. Bazar 2022. Suomenkielinen kansi Nic Oxby.







torstai 17. maaliskuuta 2022

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre on maailman parhaita tarinankertojia, niiltä vaatimattomilta osin, mitä itse "kaikkien kirjojen" luku-urallani olen nähnyt. Hänen dekkarinsa ovat tappavia ja romaanisarjansa ällistyttävä. Mösjöö on ilmoittanut lopettaneensa dekkareiden teon, mutta Kyykäärmeen hän kaivoi pöytälaatikosta. Se on hänen ensimmäinen kirjoittamansa dekkari - ja se, jota ei julkaistu! 

Uteliaisuus herää. Tarinankertojan mielikuvituksen tuntien pöytälaatikkojuttu voi olla niin tai näin - tai oliko julkaisu vain helppo tapa myydä lisää - pääasia, että Lemaitrea saa lukea. Tutut elementit ovat läsnä: naseva sanomisen tapa, suuntaus suoraan asiaan ilman koukeroita, herkulliset henkilöhahmot ja yllättävät, kauhistuttavat tapahtumien seuraukset. 

Yli kuusikymppiseen leskirouvaan ei ole vaikea samastua lähes samassa iässä. Mathilden työura on kestänyt kolmisenkymmentä vuotta, itsellä hieman kauemmin. Tekemisemme, työvälineemme ja taitomme eroavat kuitenkin: siinä missä hakkaan näppäimistöä, mietin sanavalintoja ja toivon mahdollisimman suurta näkyvyyttä teksteilleni, hän punnitsee aseen painoa, osumatarkkuutta ja sopivan syrjäistä paikkaa hoitaa toimeksianto huomaamatta. Palkkamurhaajalla lienee viestintäihmistä parempi palkkataso, vaikka se Mathilden mielestä on jäänyt hieman jälkeen (markkinoita, työehtosopimuksia?).

"Hän sormeilee hermostuneena Browningia ja yrittää aikansa kuluksi muistaa, mitä tehtävää varten hankintaosasto tuon aseen hänelle toimitti. Mutta kun ei muista, ei muista. Sama juttu kaikissa ammateissa, hän miettii, kun kokemusta on karttunut, asiat tuppaavat sekoittumaan."

Uransa kullakin. Ja on hienoa löytää oma ala, jossa kokee olevansa hyvä, saa tekemisestä tyydytystä ja hyvää palautetta. Tämän olen kokenut itse. Ja senkin, ettei liika työhön uppoutuminen kenellekään  terveellistä ole. Olen ollut itse uupunut, Mathilde osoittaa omanlaisiaan oireita - edelleen samastuttavia, ainakin osin. Ja toivottavasti vain osin. Näen kirjassa viitteitä monen nykydekkaristin teoksiin: hulluus ja jo huumorin puolelle ulottuva persoonallinen katsanto tuo lakonisuudessaan mieleen vaikkapa kotimaisen Antti Tuomaisen tai saksalaisen Simone Bucholzin, jotka ovat velkaa tälle kertojalle. 

Olen iloinen, että kirja kaivettiin pöytälaatikosta, tai mistä hyvänsä. Luen takuuvarmasti kaiken, mitä Lemaitre on kirjoittanut. Nautin ja kumarran. 

Kenelle: Yllätysten ystäville, karmeutta kaihtamattomille, mustan huumorin ihailijoille. 

Muualla: Riitta Kirja Vieköön -blogista sanoo: mainio jännäri, hirtehinen ja humoristinen, mutta traaginen. Hän listaa myös Lemaitren kirjat. Jaamme ihailun! 

Pierre Lemaitre: Kyykäärme. Minerva 2022. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuteos Le serpent majuscule 2021. Suomentanut Kaila Holma


Pierre Lemaitren tuotanto on kirjan lopussa koottuna suomennosjärjestyksessä, joka EI ole sama kuin kirjojen ilmestymisjärjestys, joka on tässä. 

Ei niinkään väliä, missä järjestyksessä dekkarit lukee, vaikka on siinä omat etenemisensä, mutta romaanisarjassa järjestys on tärkeä.  

Dekkarisarja: 

Iréne (2006, suom. 2016)

Petoksen hinta (2010, suom. 2019)

Alex (2011, suom. 2015)

Camille (2012, suom. 2016)

Rosie (2014, suom. 2017) * Sijoittuu ajallisesti ennen Camillen tapahtumia *

Silmukka (2016, suom. 2017)

Verihäät (2018, suom. 2019)

Kyykäärme (2021, suom. 2022)

Romaanit:

Näkemiin taivaassa (2013, suom. 2014)

Tulen varjot (2018, suom. 2018)

Tuhon lapset (2020, suom. 2020)