Kotimaisia miestarinoita: Mooses Mentula, Markku Pääskynen

Viime vuonna tuli hämmästyksekseni luettua ensimmäisen kerran huomattavasti vähemmän miesten kirjoittamia romaaneja kuin naisten, joten paikkailen muutamalla maininnalla kirjoista, jotka ovat miesten kirjoittamia mutta joissa on myös miespuolinen päähenkilö.

Mooses Mentulan teksti kulkee miellyttävän vaivattomasti, toisin kuin hänen hänen päähenkilönsä Vilhon elämä. Köyhän kodin poika Vilho on sopivan ikäinen sotaan, kun tarina alkaa, ja huonosti käy, sillä hän vammautuu. Morsian Elsa on katsottuna ja työpaikkakin Toiviokosken kauppalan ison yhtiön palveluksessa, joten näillä eväillä Vilho päättää hammasta purren pärjätä. Ura kehittyy kyllä, samoin perhe, mutta yksi suuri este on. Tuhansien tavoin Vilho on palannut sodasta huumekoukussa, josta on vaikea pyristellä irti. 

Tuskaisaa on seurata miehen kivuliasta työntekoa ja addiktion voimaa. Jonkinlaista toivoa tuo Vilhon kiinnostus lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen; ehkä siitä löytyisi yksi pelastusköysi? Olisikohan mahdollista päästä rankasta ruumiillisesta työstä paperihommiin?

"Eino nosti etusormensa pystyyn ja jatkoi: - Sie olet vielä tehtaalla töissä, mutta paremmilla kuin perustyöläisen palkoilla, vaikka Työmiestä poltatkin. 

Vilho ei saanut ällistykseltään heti sanaa suustaan, mutta kakisteli sitten: - Siun pitäisi mennä sirkukseen tai ryhtyä salapoliisiksi. Eino naurahti, mutta vakavoitui pian.

 - Yhen jutun mie vielä haistoin. Sie syöt vieläkin niitä perkeleen kipupillereitä."

Realismin ystäville ja sotamuistoista kiinnostuneille sujuva ja eheä tarina ajasta, jolloin kaiken hyvän uskottiin suomalaisilla olevan vielä edessä - ja usein olikin. 

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen. 

Kuvat Finna ja Varkauden museot, mistä arvelen paperitehtaan ympärille syntynyttä Varkautta Toiviokosken inspiroineeksi paikkakunnaksi - tai yhdeksi niistä.

Markku Pääskynen yleensä vaikuttaa ja suorastaan pelottaa kirjoillaan, mutta tällä kertaa ei ihan: vaikka hän kirjoittaa tavalliseen tapaansa hienosti ja harkituin lausein, itse tarina jäi kaukaiseksi. Keskiössä on kaksi pariskuntaa, tarinaa kertoo Onni, joka pohtii Aliinan kanssa heidän ystäviään Tuomasta ja Mariaa. 

Nämä käyttäytyvät kummallisesti; he saattavat kadota yllättäen ja ilmoittamatta tai muuttaa pitkiksi ajoiksi ulkomaille, milloin minnekin. Rahaa ei puutu, joten he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Onni ja Aliina ovat tottuneet vuosien mittaan parin tapoihin, mutta tuleeko jossain kohtaa vastaan raja, jota uskollisinkaan ystävä ei enää halua tai voi ylittää? 

Ystävyyden anti ja ehtoja on pakko pohtia perusteellisesti, ja ainakin Onni oppii itsestään jotain uutta. Tämä on kirjan tärkein viesti, tulkitsen, tajuamatta sen antiikkiperinteen viittauksia, joista HS:n arvio puhui. Johtuvatko Onnin parhaana ystävänään pitämän Tuomaksen outoudet mielen sairaudesta vai silkasta itsekkyydestä, jonkinlaisesta rahavallan sokaisusta ja sen myötä irtautumisesta maan pinnalta - tunteesta, jolloin on oikeutettu mihin vain ja pystyy mihin vain?

Kiinnostava aihe, periaatteessa mutta Tuomaksen psyykeen ja muun muassa runsaisiin unijaksoihin en osannut eläytyä. Kertojasta eriytetty pääkohde, Tuomas, tuntuu olevan liian tavoittamattomissa. Onnia on helpompi ymmärtää, mutta hänen roolinsa jää pieneksi.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Mooses Mentula: Toiset meistä

Kukapa meistä täysin terve olisi, mutta Tinolla on suurempia vaikeuksia kuin yli kolmikymppisellä miehellä yleensä. Hän ei ole löytänyt suuntaa elämälleen, vaan kulkee surullisen yleistä koti-Kela-kaljakauppa -kolmiota, seuranaan kultakalat web-kamerassa ja läppäri, jolla hän kirjoittaa tarinaa.

"Tino tiesi olevansa pettymys isälle ja huolenaihe äidille. Tino tiesi, että vanhemmat tulkitsisivat hänen kuntoaan ulkonäön perusteella eikä hän halunnut aiheuttaa enemmän murhetta kuin oli pakko. Hän tiesi, että etenkin äiti oli itkenyt hänen vuokseen muutenkin aivan liikaa."

Isä on äijämpi.

"- Sanon ihan suoraan, että minun mielestä sinä et ole mitenkään sairas vaan sinun pitää... Se veti happea niin, että keuhkot pullistuivat ja jatkoi huutamalla: - Pitää perkele vetää pää pois perseestä!"

Tuo lienee yleinen tapa suhtautua ihmiseen, joka ei kestä sosiaalisia kontakteja. Päätät vain, sillä selvä! Oikeasti, eikä kirjassakaan, se ei tietenkään mene niin. Tino on fiksu, mutta jos jo parturikäynti on mahdoton, työurasta voi vain haaveilla. Ainakin Kelan mukaan, jossa huomataan Tinon tila ja määrätään hänet sairauseläkkeelle. Se on Tinolle kova pala. Hän uppoaa yhä enemmän tarinaansa, jossa apu saapuu yllättävältä suunnalta. Kuolleelta kirjailijalta.

"Bukowski täräytti kupin pöytään että paukahti. - Hyvä! Ensimmäinen opetus on, että tarina ja elämä ovat yhtä. On sama, oletko kirjoittanut vai elänyt, koettu se on joka tapauksessa. Nyt ei siis ole kyse satuilusta, vaan siitä, että luot itsellesi elämän. - Ei kai se kirjoitettu teksti nyt aivan sama voi olla kuin... Turpa kiinni! Minä opetan ja sinä kuuntelet. Bukowski jännitti leukojaan loukkaantuneen oloisena. - Nyt katkesi ajatus."

Kun Tino tapaa Mirjamin ja tämän pienen tyttären Tuulin, hän joutuu todelliseen pulaan, eikä keksi keinoa enää välttää ihmisiä. Väkivallan uhka on läsnä. Mutta miksi hänen tarinaansa ilmestyvät nämä kaksi? Lohduksi, pelastukseksi vai lisäpiinaksi? Ammoin kuollut kirjailija neuvoo:

"Ja vielä neuvo yksinäisen piehtaroinnin lopettamiseksi. Mirjam on kiinnostava hahmo, ei sitä voi jättää hyödyntämättä. On kirjoittamisen perussääntö, että annetut vihjeet on lunastettava."

"Naisen pitää olla nähnyt elämää, Bukowski sanoi. - Ei kenenkään pitäisi nähdä noin paljon, Tino sanoi. - Eikä niin vähän kuin sinä, Bukowski sanoi. - Teistä tulee hyvä pari." 

Jack Kerouac saapuu neuvomaan myös. Ei ihmissuhteista, vaan siitä asiasta, josta hän tietää: matkasta.

"Matka tapahtuisi enemmän kallon sisällä kuin tiellä. - Jos välttämättä haluat konkreettisen päämäärän, niin se on pois. - Mikä on? - Päämäärä jota kyselet. Se on pois. Teidän on lähdettävä pois."

Mukaan astuvat Edgar Allan Poe ja Jane Austin, tyyleilleen uskollisina. Hui, olisiko niin, että ihailemamme kirjailijat ohjaavat elämäämme, jos he niin päättävät?

Luomme jokainen oman kertomuksemme, elämästämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hillitysti hullutteleva, sympaattinen ja lämpimän ymmärtävästi ihmisiään katseleva teos, Mentulan tapaan. Kokeneena kirjoittajana hän ei kiinnitä lukijan huomiota tekstiin, vaan asiaan. Luotettavaa luettavaa.

Kenelle: Heikkoutta kestäville, mielikuvitusta käyttäville, pois pyrkiville, ihmisiä karttaville ja heitä lähestyville, perushyvän proosan ystäville.

Muualla: Kirjaluotsi pohtii, että ehkä kirjan innoittamana joku voi löytää tiensä ulos mielen luomista lasimaljoista. En tiedä tästä, vaikka toivon samaa. En näkisi tätä ensisijaisesti terapiakirjana, vaan kuvauksena heille, jotka yrittävät tai joiden pitäisi yrittää ymmärtää läheisiään.

Mooses Mentula: Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen.

Kotimaisia uutuuksia lyhyesti

Uusien kirjojen tulvassa lukupino kasvaa, mutta samoin kasvaa luettujen kasa. Millään ei ehdi jokaisesta kirjoittaa omaa juttua, ennen kuin kirja pitää kiikuttaa kirjastoon tai lainata seuraavalle innokkaalle lukijalle, mutta joitakin haluan nostaa ja muistutella antoisista luettavista.

Tätä nykyä kaikki varmaan lukevat ahneesti niitä Finlandia-ehdokkaita, jotka ovat lukematta, ainakin minä: Sandström ja Korhonen ovat vielä pinossa. Mutta Viikilä, Kähkönen, Kinnunen ja Puikkonen ovat jo tuttuja ja erinomaisiksi havaittuja, ja minkä tahansa voitto sopii minulle. Kähköstä kannatan kunnioittaen jo aikaisempaakin tuotantoa, jota on tehty ammattimaisesti, suurella asiantuntemuksella ja perehtymisellä pitkään, kirjallista kunnianhimoa ja uusiutumista unohtamatta: niin moni yksittäinen kirja on huipputasoa, tämänvuotinenkin. Toisaalta Kinnunen on osoittanut loistavasti kykynsä kahdella kirjallaan ja sukeltanut sydämiin ryminällä. Viikilän ensimmäinen romaani, runouden jälkeen, on viettelevän hurmaava ja ihastuttaa Helsingin historia -hullua. Puikkonen on älykäs ja kunnianhimoinen kirjoittaja, ja luulen, ettei hänen parasta teostaan ole edes nähty vielä.

Kirjoitettuani tämän jutun huomasin kaikkien olevan Bonnierin kirjoja, kuten valtaosa Finlandia-ehdokkaistakin. Kertoo siitä, että iso kustantamo paitsi tuottaa paljon laadukasta luettavaa, myös osaa ja pystyy tekemään kirjansa tiettäväksi. Pari muun kustantamon kirjaa on minulla loppusuoralla, joten niitäkin on tulossa, samoin ulkomaisia.

Törmäys

Raju aihe: Aamu ajaa autollaan kuoliaaksi nuoren Nadjan ja vammauttaa tämän poikaystävän Miron. Miten tällaisesta voivat selvitä Aamu, Nadjan vanhemmat, Miro ja hänen perheensä, kaikki, joita tapahtuma koskettaa? Kun toisesta on jäljellä vain hautakumpu, toisesta toimiva yläosa. Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja, joka kertoo onnettomuuden olosuhteet niin todenoloisesti ja perin pohjin, että puistattaa.

Haluanko lukea, haluanko tietää näin tarkasti? Välillä epäilin, luin kuitenkin, vaikka kieltämättä helpotuin, kun pääsin loppuun. Sinulle, joka uskallat ja haluat. Älkääkä räplätkö niitä kännyköitä ajaessanne!

Kenelle: Realistista tämän päivän tarinaa kaipaaville. 

Muualla: Taidokas ja tärkeä romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Uskomattoman hieno tunnekirja, kuvailee Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirjakaapin kummitus Jonna pitää Marttisen henkilöitä vakuuttavina.

Annamari Marttinen: Törmäys. Tammi 2016.

Jääkausi

Koulukiusaamisen uhriksi voi joutua myös opettaja. Mentula tuntee koulumaailman ja nuoret, mikä näkyy hänen kirjoittaessaan isosydämistä ja miehekästä tarinaa opettaja Juhasta ja hänen oppilastaan Helmistä, joka saa yhdellä nettikommentilla aikaan loppumattoman myllerryksen. Koulukavereiden kiusaama Helmi ei teinin logiikalla mieti tekonsa seurauksia omaa napaansa pidemmälle: jotenkin pitää porukassa päteä.

Synkeä, uskottava ja ymmärtävä tarina hyväksynnän puutteesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Sekä lapsen että aikuisen kannalta. Pidän Mentulan rouheahkosta, arkisen kauniista ja helppolukuisesta kirjoitustavasta, joka sanoittaa arkea kuin dokumenttia, mutta kirjallisin keinoin. Messuilla keskustelimme muun muassa Jahti-elokuvasta, joka on samasta aiheesta huolimatta kuitenkin ihan toinen tarina; eivät syö toisiaan.

Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016.

Kenelle: Koulumaailmasta kiinnostuneille, perusjuohevan tarinan ystäville.

Muualla: Hieman erilainen kirja kiusaamisesta, kuvaa Mari A. Ei jätä kylmäksi, sanoo Sirri Sivutiellä.

Luciferin oppipojat

Kaiken realismin jälkeen pakenen arkea avaruuteen. Ja 2100-luvulle, jossa sankarillinen kapteeni Bonhomme rientää auttamaan naapuriplaneetan väkeä miehistöineen ja kyborgeineen. Vetävä tieteistarina soljuu mainiosti, viihdyttää ja vähän jännittääkin, muttei pelota - ollaan riittävän kaukana. Villi mielikuvitus pitää mielenkiinnon yllä.

Mieleeni tuli yksi parhaista lukemistani scifi-kirjoista, Pohlin ja Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Vaikken Koskiselta osaa osoittaa yhteiskunnallista kannanottoa - jos petosteemaa ja planeettojen liittoumia ei katsota sellaisiksi (ehkä ne ovatkin viitteitä nykyvaltioiden menoon) - jotain samaa henkeä näissä on, ainakin vetävyyden suhteen. Ja saa tästä isompiakin ajatuskulkuja mieleensä jos sellaisia kaipaa, kuten yhteiskunnan kehityksen lisäksi ihmislajin tulevaisuudesta, jumalan olemassaolosta ja sen sellaisista. Minulle riittää kyllä mainiosti kirjan uskottavuus viihdyttävänä seikkailuna, ei aina jaksa miettiä sen isommin. Tosin ilman noita elementtejä taustalla nimenomaan uskottavuus olisi varmasti kärsinyt.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016.

Kenelle: Scifin ystäville, kauas katsoville, jännittävää viihdettä hakeville.

Muualla: Kirjakko ruispellossa nautti lukemisen joka hetkestä. Hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti, sanoo Lukupinon Simo. Suuret teemat saivat Lukutoukka-Kristan ajattelemaan.

Helmet-haasteessa 2016 viimeisimmän voi liittää kohtaan 35, kirjassa ollaan avaruudessa. Kaikki kolme sopivat kohtaan 49: vuonna 2016 julkaistu kirja.

Kovat kotimaiset, lyhytarvioita

Lukemisesta en halua pitää lomaa, mutta kirjoittamistahtia olen höllännyt. Helteen laiskistamana bloggaajana paketoin kerralla kokonaista kolme kirjailijaa Koen 13 kotimaista -haasteeseen. Hyvää lukukesän jatkoa kaikille!

Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni, mutta täysi kirja. Liikuttava, kauniisti kirjoitettu ja harkitun hallitusti etenevä tarina Lainasta, joka ahertaa konttorissa, kun tapahtuu jotain outoa: jumala soittaa hänelle. Eletään 60-lukua, aikaa ennen kännyköitä, joten Laina tarttuu luuriin. Eikä pääse siitä irti.

Lainan on kerättävä joukko uskovia, jotta hän saisi heidät pelastettua tulevalta maailmanlopulta. Apunaan hänellä on Liana, ja yhdessä he löytävät paljon muitakin etsijöitä: tarina perustuu löyhästi Oulussa syntyneeseen lahkoon, heinoslaisuuteen, mutta silti keskiössä on vain Laina ja hänen jumalansa. Miten Lainan käy, kun loppu tulee? Kuka vastaa, kun Laina nostaa luurin?

"Missä olet Jumala viisauksinesi?"

Hauru kertoo vain vähän, mutta sanoo paljon. Hän ei selitä, vaan luottaa lukijaan, ja sellaista tekstiä on antoisaa lukea. Koskettava kuvaus yksinäisyydestä, uskosta ja lahkolaisuudesta, nuoren tytön turvan etsinnästä ja hädästä, joka tuo mieleen Grace McLeen Onnen maan.

Muualla: Luen ja kirjoitan, Kirjainten virrassa, Lumiomena.

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.

Musta timantti

Mooses Mentulan Musta timantti on novellikokoelma pohjoisen epäurbaanista mielen- ja
luonnonmaisemasta. Ympäristö on köyhää, maailma kohtelee kaltoin tai päähenkilö saa itse tapahtumaan jotain ei-toivottua, eivätkä hyvät yritykset tilanteen pelastamiseksi aina onnistu. Tästä seuraa niin tragiikkaa kuin komiikkaakin. Lapsista Mentula kertoo paljon, tai muista, jotka jostain syystä ovat toisten armoilla. Kansallistunteemme häpeä on tässä maailmassa tuttu. Vaikka Mentulan maailma on niin kaukana kehä ykkösen vaikutuspiiristä kuin olla voi, hän on tiukasti ajassa mukana sivutessaan ilmiöitä kuten ulkomaiset marjanpoimijat ja ennen aikojaan töistä pois potkitut.

Kieli on sopivasti murteellista, niin ettei se vaikeuta lukemista, vaan keskustelut soljuvat luontevasti. Hieman minua alkoi vaivata yleinen ankeus - huumorinpilkkeestä huolimatta - jonka vuoksi en pystynyt lukemaan novelleja peräkkäin, vaan täytyi pitää vähän taukoa: saattaa olla, että suorituskeskeisenä, (teko)kiireisenä eteläsuomalaisena en osannut täysin eläytyä, vaan otin homman vakavammin kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut. Joka tapauksessa Mentula on taitava ja omaääninen kirjoittaja, jonka tämän vuoden keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Isän kanssa kahden lukemista odotan innolla.

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY 2011.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Opuscolo - kirjasta kirjaan.

Ilta on julma

Tutkiva journalisti Mikko ja hänen vaimonsa Veera saavat viikonloppuvierailukutsun Lontooseen, Mikon lapsuudenkaverin Robertin luo. Robert on ökyrikas talousmies, hänen vaimonsa Elise söötti blondi, ja he asuvat kuten odottaa sopii: Lontoon parhaalla paikalla näköaloineen kaikkineen. Heti alussa selviää, että jollakulla on murha mielessä. Mutta kenellä ja miksi? Ja onnistuuko hän?

Mikko on tutkijatyyppi, pilkuntarkka kaveri, joka laskee huolellisesti edullisimman vaihtoehdon, oli kyse sitten ulkomaanpuhelusta tai karkin ostosta. Veera on rempseämpi ja impulsiivisempi: hän toki rakastaa Mikkoa, mutta jotain tuntuu puuttuvan, ja sitä jotain Veera hakee muualta. Robert kehuskelee omaisuudellaan, mikä ei tee Mikkoon suurta vaikutusta, sillä hänellä on muuta mielessä. Naiset melkein ystävystyvät - mutta eivät ihan. Illan päätteeksi kaikki eivät selviä hengissä.

Kirja tarjoilee viihdyttävää ja vauhdikasta jännitystä. Hämäläisen ote on suoraviivaisempi kuin Pekka Hiltusen, joka rakentaa henkilöilleen laajaa taustaa ja ympäristöä, josta riittää ammennettavaa sarjaksi asti. (Hiltunen tulee väistämättä mieleen suomalaisista ja rikoksista Lontoossa.) Ilta on julma on tasoiltaan yksinkertaisempi, mutta nimensä mukaisesti julma; ensin se maalaa jännittävän psykologisen illallisasetelman ja sen jälkeen syöksyy action-osuuteen, väkivaltaan, pakoon. Teksti on lyhyine lukuineen helppolukuista eikä niin talouspitoista kuin Hämäläisen aiemmat aikuisten romaanit - ilman taloustermien tuntemustakin tämän kanssa pärjää, vaikka jonkin verran Robert ja Mikko taloudesta keskustelevat. Kirjassa on paljon dialogia, mikä myös keventää tekstiä.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013. Ilmestyy elokuussa 2013. Kustantajan lähettämä arvostelukappale, jollainen on myös luettu Sinisen linnan kirjastossa.