Anni Polvan ensimmäinen romaani ilmestyi juuri sodan päättäneessä Suomessa. Huvituksia ja viihdettä kaivattiin, vaarattomassa muodossa, joten Polvan kirjoista tuli ilmiö, suosiosta huima. Kriitikot eivät pitäneet, kansa sitäkin enemmän.Romaanin päähenkilö Lulu on kaupunkilainen toimistotyttö, joka lähtee kesälomallaan ystävänsä Kertun kanssa viikoksi maalle talkootöihin. Vaikka hän sattui juuri ennen lähtöään törmäämään työpaikallaan upeaan ilmestykseen: komeaan sotasankariin, jonka hymy saa tytön sydämen heittämään häränpyllyä.
Lulu, tuo oman aikansa Bridget Jones, koheltaa ja nolaa itsensä kerran toisensa jälkeen, mutta iloisuudellaan ja hyväsydämisyydellään hurmaa pian talonväen, vanhaa muoria lukuunottamatta. Ja arvaatte varmasti, kuka myös ilmaantuu kuvioihin?
Ripaus Peppi Pitkätossua Lulusta myös löytyy: leiskuvan punaisen tukan lisäksi reipas ja taitava tyttö ei jää odottamaan kainona elämän tarjouksia, vaan tarttuu itse asioihin ja toimii, pienistä vastoinkäymisistä lannistumatta. Jolloin niitä onnenpotkujakin tien varrelle osuu.
Hän on siten tytöille täydellinen roolimalli, jota Kerttu-ystävä rauhallisempana tasapainottaa. Polvan ajattomuus kantaa yllättävän hyvin: sekä hahmot että kekseliäs, iloinen eikä missään kohtaa tylsistyttävä (muistuttaa siis päähenkilöään) kieli toimivat ja hersyttävät hymyjä edelleen, ainakin minua huvitti se yliviaton toilailu.
Napakat ja selkeät lauseet ovat helppoja lukea, mikä lienee yksi suuren suosion salaisuus. Puhe- ja kirjakielen yhdistäminen on luontevaa. Tällaisen kirjan kanssa on voinut vaivatta viihtyä kuka tahansa lukutaitoinen. Tarkennan: todennäköisesti kuka nainen tahansa. Miesten en ole kuullut Polvan tuotantoa lukeneen - heidän häviönsä. Nimenomaan aikansa tyttöjen ja naisen rooleja kirjat kuvaavat, joten feminismin asialla Polvakin oli, vaikka romantiikka on etusijalla.
Ajankuvana kirja vie sodanjälkeiseen niukkuuteen ja aikaan ennen tekniikan läpimurtoa. Fyysistä työtä tehtiin paljon, niin kotitaloudessa kuin yrityksissäkin. Kolmen kilometrin kävely illanviettoon ei ollut matka eikä mikään, korviketta juotiin runsaan kerman ja kotitekoisen pullan kera, kengät oli tehty paperista ja puusta. Tätä ihmetellessäni vähän ennen kirjan julkaisua syntynyt äitini kertoi itsekin vielä muistavansa kenkien puiset pohjat, joihin Polva viittailee. (Kyseessä eivät siis ole ns. puukengät, jotka tulivat muotiin myöhemmin.) Sekä silkkisukat, jotka tuolloin olivat kuuminta hottia, ja tietysti Lulunkin käytössä, olihan hän aikansa hottis. Äiti muuten muisteli, että kirjasta olisi tehty elokuvakin, mutta sellaisesta en löytänyt tietoja.
Kielessä on ajan sanoja ja sanontoja, jotka kaikki eivät avaudu tämän päivän lukijalle. Riemastuin tajutessani, mitä tarkoittaa särkien paistaminen (jolla ei siis ole mitään tekemistä kalanvalmistuksen kanssa) ja hihittelin hauskoille termeille, kuten kinttuposti. Mutta mitä tarkoittaa olla valmis kuin Melperi sotaan?
Rehellisyyden nimissä, en jaksaisi lukea monta samanlaista peräkkäin, kuten en muutenkaan chick-lit-kirjoja. Hieman enemmän haastetta saa kirjassa olla. Mutta tämä on hauska, lämmin ja yllättävän raikas edelleen, vaikka erittäin perinteisiä arvoja kunnioittava. Lulun tarina jatkuu vielä usean kirjan verran, joten saattaa olla, että lukaisen vielä nekin. Ja onhan jo Lulussa paljon samanlaista kuin myöhemmin syntyneessä Tiinassa.
Kenelle: Chick-litin ystäville, ajankuvista kiinnostuneille, viatonta viihdettä hakeville.
Muualla: 6.1. aikana ilmestyy Anni Polvan satavuotissyntymän kunniaksi useita arvioita Polvan kirjoista, myös tästä. Katso lista.
Anni Polva: Rakasta minua hiukan! Karisto, 1988, 13. painos. Alkuperäinen julkaisuvuosi 1945.
Kirjaa löytyy kirjastoista, ehkä myös divareista, varmasti monen äidin ja mummon kirjahyllystä. Lisäksi Karisto on julkaissut merkkivuoden kunniaksi uuden painoksen alkuperäiskannella, jolloin kokonaispainosmäärä nousee hurjaan 70 000 kappaleeseen.
