tiistai 28. marraskuuta 2023

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

Huomenna julkistetaan Finlandia-voittaja! Veikkauslistojen kärjessä keikkuvat Sirpa Kähkösen 36 uurnaa ja juuri lukemani kirja Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Molemmat kerrassaan hienoja - ja erilaisia. Kähkös-fanina toivoisin hänelle voittoa, niin valtavaa tutkimus- ja luomistyötä kirjailija on tehnyt vuosien mittaan ja kehittyäkseen pisteeseen, jossa hän on voinut kirjoittaa Uurnien kaltaisen kirjan. Ja niin monet hänen tuotantonsa kirjoista ovat koskettaneet syvälle ja hurmanneet kielellään, myös tämä uusin, josta en ole saanut edes kirjoitettua vielä mitään, meni niin tunteisiin, vaikka olen sen jo pariin kertaan lukenut.

Finlandia ei ole urapalkinto, vaan tunnustus tietylle kirjalle, sanoo nyt joku - höpöhöpö, sanon minä. Aivan varmasti kirjailijan ura ja muu hänestä tiedetty on vaikuttanut monina vuosina valintaan, ihmisiä kun valitsijatkin ovat. Eikä siinä ole mitään pahaa. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen on suurelle yleisölle hieman vieraampi. Hänen fantasiaa, arkea ja realismia, kuten oikeita paikkoja, yhdistelevät spefi-teoksensa eivät edusta perinteisintä kirjallisuutta, vaan yllättävät ja vievät lukijan omaan maailmaansa. 

Kuurupiilon anatomia vie erään perheen lasten piiloleikkiin, joka johtaa arvamaattomiin seurauksiin. Nuorempi, M, etsii isoveljeään Alvaria tämän jättämien vihjeiden perusteella. Vihjeet eivät todellakaan ole helppoja, mutta sisarusten yhteispeli toimii ja ajatukset kulkevat samoja latuja niin, että yleensä M onnistuu, kuten hän itse kirjassa kertoo. 

Jääskeläinen kuljettaa lukijan komeasti M:n mukana lapsuuden eri vaiheisiin ja pitää kihelmöivästi kiinnostusta yllä: mikä on M:n salaisuus? Mikä hän oikeastaan ON? Ainakin outo kuin marsilainen, eikä kovin toivottu ja rakastettu lapsi, tuumin, kun taas Alvar on kaikkea, mitä pojalta voi toivoa; viisas, kohtelias, söötti ja suosittu.

"Jokaisen älykkäänkin ihmisen ytimessä oli apina - typerä, tunteidensa ja viettiensä ohjaama otus. Sivistyksen ja rationaalisuuden ohut pintakerros oli mahdollista ohittaa."

Kirjassa elää 1980-luvun punk-maailma ja muut suuren (läntisen) maailman virtaukset, joista Suomikin osaa ottaa osansa. Nuorten tarve kapinoida ja erottua edellisistä sukupolvista on vahva ja johtaa joskus surullisiin ylilyönteihin. Oman minuuden etsintä on etusijalla, vaikka joskus tuskallista yhdistää tarpeeseen kuulua jengiin, kuten M saa huomata kokeillessaan erilaisia identiteettejä. Kuka minä olen, mihin minä kuulun ja kehen uskon, nuo klassiset kysymykset toistuvat hänen tarinassaan. 

"...nuoruuden ytimessä on järkkymätön usko ikuiseen nykyhetkeen. Nuori ihminen on usein suunnittelevinaan tulevaisuutta, mutta sydämessään hän ei todella usko sen koskaan oikeasti tapahtuvan." 

Mutta siinä ei ole koko teoksen sisältö. M vaikuttaa kummallisen iättömältä, tarina laajenee, ryntää outoihin suuntiin, kihisee ja paukkuu - ja saa lukijan jännittämään ja ihailemaan sen tuottanutta mieltä ja mielikuvitusta. Kertoja toteaa tarinansa vastaanotosta itse:

"...yksi on saanut liikaa, toinen liian vähän. Jollekin kokemani asiat ovat olleet liian jännittäviä, toinen taas on ikävystynyt hengiltä. Ne, jotka ovat päätyneet mukaan suroaan tai välillisesti, eivät välttämättä hyväksy tapaa, jolla heidän esitetään. Osa on poistunut hiljaisuuteen, osa on jäänyt protestoimaan: Me emme ole tuollaisia! Asiat eivät menneet noin! Havaitsemme törkeää arveluttavuutta! Vaadimme kertomuksen kattavaa perumista!"

Eipäs canceloida, ennen kuin tipahtaa. Vaikka kertomuksessa väräjävät maailman isot liikkeet ja ajankohtaiset ilmiöt, siinä on silti jotain hyvin suomalaiskansallista. Loppuun saakka kirjan lukeneet ymmärtänevät, mihin viittaan. Herkullista vaikka suruhenkistä luettavaa. 

Kenelle: Fantasiaa sietäville, epätavanomaista jännitystä etsiville, mielikuvituksen ystäville, nuorten maailmaan sukeltaville, komeasta fiksusta tarinasta nauttiville. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia. Atena 2023. Kansi Tuomo Parikka. 

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Kirja sai viime vuonna ilmestyttyään jonkinlaisen somehitin statuksen Amerikoissa, ihan aiheesta. Se on raikas, epäperinteinen kuvaus nuorista, joilla on yhteinen intohimo: pelaaminen ja pelien tekeminen.

Sadie, Sam, Marx ja muut tutustuvat nuorina. Etenkin Sadiesta ja Samista tulee tiivis kaksikko, ei romanttisessa mielessä, vaan ystävinä, jotka tutustuivat sairaalassa ja Super Mariota pelatessaan. (Samin jalka rikkoutui onnettomuudessa, ja Sadien siskolla oli syöpä.) Myöhemmin, erinäisten käänteiden jälkeen, he ovat työtovereita pelifirmassa Los Angelesissa, jossa suunnittelevat omia pelejään, maailmanvalloitus mielessä. 

Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, kuten niille on tyypillistä, mutta he ovat loistotiimi, jolta löytyy osaamista ja mielikuvitusta, ja ennen kaikkea rakkautta pelimaailmaan. Jos pyörtyy välillä, kun ei ehdi pelaamiselta syödä, tai valvoo vuorokauden, se ei ole este unelmien pelien toteuttamiselle. Vai onko kyse sittenkin armottomasta kunnian- ja ihailunhalusta, ehkä rahan ahneudesta?

"Sadie haukotteli. Hän alkoi olla tappavan väsynyt. Hän oli ollut hereillä kahdeksantoista tuntia ja syönyt valtavan määrän pizzaa. Hän hymyili uneliaasti Samille. - En minä ole vaimosi. - Työvaimoni olet, Sam sanoi. - Älä kiistä. - Sinun työvaimosi on Marx, Sadie sanoi."

Pelit menestyvät, toiset paremmin, toiset vaatimattomammin, tapahtuu sitä mitä ajan myötä tapahtuu: he aikuistuvat, alkavat etsiä omia suuntiaan elämään.  

"- Ei ole suru vaan ilo, ettemme tee samoja asioita koko elämäämme. - Tarkoitatko siis, että voin lopettaa pelien tekemisen? - En, Marx sanoi. - Sinä olet jumissa. Sinun on tehtävä tätä ikuisesti."

Vetävää tarinaa ei tee mieli jättää kesken. Näin peliaiheista kirjaa en muista lukeneeni, mutta paljon aiheesta puhuu Emma Kantasen Nimi jolla kutsutaan öisin, joka autofiktiotapaan kertoo suomalaisesta pelintekijästä Kiinassa, myös lännen ja idän pelien teon eroista ja symboleista.

Pelien tekeminen idean, juonen ja nimen suunnittelusta koodaamiseen on kiehtova maailma, eikä lukeminen vaadi erityistä alan tuntemista, vaikka varmasti tietäjät saavat kirjasta vielä enemmän irti kuin kaltaiseni pelaamattomat. Alan kehitys näkyy uusine teknologisine hienouksineen. 

Keskiössä ovat kuitenkin ihmiset intohimoineen. He eivät ole virheettömiä tai ihanteellisia, ehkä jopa päinvastoin. Mutta pelinteosta eräs pelintekijä, Ant, sanoo komeasti:

"Toisinaan kun teen peliä, sen maailma tuntuu todellisemmalta kuin tämä todellinen maailma. Pidän enemmän siitä maailmasta, siksi kai, että sitä voi aina parantaa. Ja koska minä olen parantanut sitä. Todellinen maailma taas on sama mielivaltainen roskapalo, joka se on aina ollut. En voi tehdä tämän maailman koodille hiton vertaa."

Olen lukenut kirjailijan Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka on makoisaa viihdettä, mutta nyt kerrottu kirja on kypsempi, kiinnostavampi, eikä niin ilmiselvä satu. Kirjailijakin lienee aikuistunut.

Kenelle: Pelihulluille, pelimaailmasta kiinnostuneille, hyvän tarinan ystäville, ällöromantiikkaa välttäville, ystävyyskuvauksia ahmiville.

Muualla: Nörttityttöjen blogissa ei pidetty henkilöistä ja kirjaan suhtautuminen on ristiriitaista. Siellä kerrotaan myös kiinnostava tapaus tosielämän tekijänoikeuksista.  

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna. Gummerus 2023. Suomennos Taina Helkamo.



lauantai 18. marraskuuta 2023

Antti Hurskainen: Suntio

Suntio kertoo uskosta uudistavasti, sanoi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkistuksessa esiraadin puheenjohtaja Kirsi Ranin. Totisesti, niin tekee!

Suntio, nimeltään Turtola, on miettinyt uskonasioita paljon ja hartaasti. Hän pyrkii noudattamaan omaa uskonnollisuuttaan myös käytännössä, niin työssään kuin pienen tytön yksinhuoltajaisänä. Pitkä kokemus tekee työstä helppoa ja näkemyksistä koeteltuja. Lapsen kasvatus ei ole aina helppoa, vaikka he ovat tiivis pari. Kaikkensa Turtola silti tekee.  

Turtola käy jatkuvaa keskustelua uskosta, moraalista ja ihmisen kiperimmistä kysymyksistä kirkkoherra Sirénin kanssa. Tällä on omat ongelmansa, suntion mielestä miehen uskokaan ei aina vaikuta puhtaalta. Kiviä ei silti heitellä, tietenkään, vaan sanan säilä heiluu. 

"- Käsi sydämelle, Sirén. Kumpaa pidät parempana työmiehenä: sellaista, joka hoitaa hommansa, vai sellaista, joka hoitaa hommansa rakkaudella?

Rakkaus puhuttaa enemmänkin: "Onko parempi rakastaja se, joka rakastaa vaieten, vai se, joka kertoo kaikille miten etevä on rakkaudessaan?"

"- Ylpeillä ei ainoastaan saa vaan täytyy. Selaa päivälehteä, katso laatudraamaa, lue kotimaista kertomakirjallisuutta, osallistu kirkon vapaaehtoistoimintaan, elä yhteiskunnassa tai edes sen liepeillä ja huomaa: hiljainen rakkaus on rikos."

Olemmeko liikaa tunteidemme ohjaamia? "Miksi valuviin nesteisiin tulisi luottaa?" Jos Jeesus on herra, tunteeko kansa häntä kohtaan herravihaa? Ovatko ihmiset viihdyttävimmillään menetettyään malttinsa? Onko toivo uskonnon varavirtalähde? Taiteesta keskustellaan myös, sillä kirkkoherraan viitaten suntio toteaa: "Koemme molemmat vastuuta tutustua työtämme sivuaviin taideteoksiin."

Keskustelujen ohessa Turtola säilyttää roolinsa käytännön miehenä. Siihen liittyy niin rikos kuin rangaistuskin. Kuinka vankka usko kirkkoherralla lopulta on, sitä koetellaan toden teolla, kun tapahtumat kääntyvät lukijan kannalta täysin yllättävään, outoon suuntaan. 

Loppuosa kirjasta on suntion kirjeitä hänen elämässään vaikuttaville henkilöille, vaikka hän väitti:  "En osaa tehdä tehdä lauseita. Käsittelen puisia, kivisiä ja metallisia asioita." Kirjeitä lukee kuitenkin ahmien. Selitä, taustoita!

Antti Hurskaisen tiiviin tarkasti muotoiltu ja osuvasti iskevä teksti yllätyksellisine sisältöineen on nautinnollista luettavaa. Se herättää takuuvarmasti ajatuksia uskonnon ominaisuuksien lisäksi armosta ja pelosta, itsekkyydestä ja rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Isoja asioita käsitellään kunnioittavasti, ihmisyyttä ymmärtävästi. 

Kirja on helppolukuinen, sanastolla ei hienostella. Sisältö on silti painavaa, se paitsi ajatteluttaa myös kammottaa, pilkahduksina jopa huvittaa, nostaa tunteita laidasta laitaan. Vaikea löytää verrokkia, kirja on niin omanlaisensa! Kim Leine tuli mieleen, tiristetyssä muodossa. Yksi asia häiritsi: dialogia on alkupuolella niin paljon ja pitkästi, etten aina pysynyt mukana, kumpi keskustelijoista puhuu, kun nimiä ei toistellen mainita (sinänsä sujuvuutta edistävä ratkaisu, ja sitaatin sisällöstä voi päätellä paljon). Mutta se oli helppo tarkistaa peruuttamalla ja jakamalla puhevuorot mielessään. 

Tyyliin sopiva ulkoasu kruunaa teoksen. Luin sitä lounasravintolassa ja hekottelin itsekseni, että minun ehkä luullaan olevan hyvinkin hengellinen: kirja näyttää vanhan ajan virsikirjalta viininpunaisine kansineen ja kullattuine nimineen (ristikin löytyy, mutta sisäsivulta). Kanteen on kirjoitettu "käsin" "omistajan" nimi (myös kustantajan) mustalla tussilla. Hieno teos, sisältä ja ulkoa. 

Kenelle: Uskoa ja ihmisyyttä ajatteleville, yllättävää ja älyllistä luettavaa hakeville, isoja kysymyksiä pohtiville mutta arjessa eläville.

Muualla: Tuijata sanoo kirjaa tarkan lauseen romaaniksi ja miettii, onko kirjoittajan sukunimi enne. 

Antti Hurskainen: Suntio. Siltala 2023. Muotoilu Aleksi Salokannel. 

torstai 16. marraskuuta 2023

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä



Niin, vaikka meillä on”kaikki tää tässä”, saattaa merkityksellisyyden tunne joskus ihmiseltä kadota. Kun se katoaa tiiviin kolmikon yhdeltä jäseneltä, vaikutus on suuri myös toisiin, näimme lavalla. Tunne saattaa herättää kieltämistä, naureskelua, myötäilyä, tai se saattaa tarttua.

Näytelmässä ei oikeastaan keskustella merkityksestä, vaan kadonneen etsiminen näytetään muilla keinoin. Kolmikko käy läpi kaikkia mahdollisia vaiheita elämässään, jossa ei yleensä olemista ihmetellä. Ja kun joudutaan ihmettelemään, ollaan pulassa, tai jossain, ainakin hämmennyksissä. Silloin voi vaikka kirota suomalaiskansallisesti tai huudella toistuvasti v-sanaa, kun ei muuta keksi. (Ja näinhän monet tekevät. Minä miellän sanan hyvin nuorten teinien kieleksi, enkä innostunut sen toistelusta, halpaa naurattamista, sanoo täti.) 

Tai voi miettiä, milloin on viimeksi syönyt. Vai olisiko nurkan takana jotain, mitä kannattaisi käydä katsomassa, auttaisiko se? Ainakin kampausta voi vaihdella. Sekin naurattaa yleisöä, kun taas vedetään niin yli (nauratti minuakin). Ulkoisen muuttaminen ei taida itse ongelmaan auttaa. Piristeet ehkä vähän. Mutta kahvikin on loppu. 

En väitä ymmärtäneeni näytelmän kaikkia hienouksia, vähän väsähdinkin hetkittäin överiin tykitykseen ja toistoon toistoon toistoon – sitähän elämä on, toistoa. Nauruntyrskähdyksiä herättivät absurdeimmat vedot, huippunäyttelijöiden taidot ihastusta. Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela hoitavat hommansa ammattilaisten suvereniteetilla. Heidän vilkkaasti vaihtuvat ilmeensä, eleensä ja liikkeensä ovat nautinnollisen taidokasta katsottavaa, puhe täydellisesti hahmon sisältä. Jonkin verran mukana oli improvisaatiota, luulen, sillä näyttelijöitä itseäänkin nauratti välillä (mukavaa nähdä työstä nauttimista, enkä ole nyt ironinen). 

Nuori muusikkonainen elää omaa elämäänsä vanhenevista päähenkilöistä sivussa, häneltä ei merkitys ole kateissa. Tanssijan hahmo lienee taiteen heijastus sekin, tai sitten vain niitä outoja tyyppejä, joihin sattuu ohimennen törmäämään. Näytelmä elää metaforasta toiseen. Elämästä on kysymys, tietysti. Tylsästä, toistavasta, pienissä ympyröissä pysyvästä, turhaa sälää keräävästä, pelottavasta (nurkan taakse ei näe, ja joku toinen voi saada paremman roolin, eikä ylipäätään ole tietoa, kuka täällä määrää), järjettömän tuntuisesta, jos asiaa pysähtyy miettimään. Siinä auttaa vain yhteys toisiin, ehkä jopa valta toisiin, joko otettuna tai annettuna, arvelen näytelmän sanovan. Lopussa muusikkonainen laulaa kuin enkeli, rauhoittaa tilan ja tunteet omalla sanomallaan. Mietin, onko tämäkin hieman helppo keino yleisön kosiskelemiseksi; niin paljon se eroaa muusta esityksestä, ettei yhteys vaikuta ns. saumattomalta. Ringa Mannerin upea ääni helisee kuitenkin vaikuttavasti.  




Yleisön hörötys ihmetytti minua välillä: nauramme itsellemme, vai kuvitteleeko joku olevansa viisaampi kuin henkilöt lavalla? "Onko tuo jokin merkki?" Ehkä en vain osaa nauraa itselleni tai olen liian vanha tälle näytelmälle, kun en ollut tippua tuolilta. Nauru voi olla myös pelkoreaktio. Joku sanoi jopa itkeneensä esityksen jälkeen. Surullisen puoleisena minäkin sen koin - voi meitä hyvinvoinnissamme kärvisteleviä! En enää painiskele merkityksen etsinnässä, joten isoa kolahdusta ei tapahtunut, vaikka myönnän esityksen ansiot. 

Lavastus, puvut ja tekniikka toimivat säröittä. Miellyttävää älyllistä keskustelua odottavalle tai kovaäänisyyttä välttäville en esitystä suosittele. Kiinnostavaa ja erilaista katsottavaa se on joka tapauksessa ja harmittaisi, jos sitä ei olisi kokenut, vaikka ymmärrän, etten ole otollisinta kohderyhmää. Kannattaa kokeilla itse.

Luettavaa:
Eeva Kemppi ja Maria Säkö: Q. Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin.

Q-teatteri: Joitakin keskusteluja merkityksestä. Kantaesitys 22.9.2023. 


Teos Akse Petterssonin ja työryhmän, ohjaus ja dramaturgia Akse Pettersson. 

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka, muusikkonaisena Ringa Manner, tanssijana Jyrki Karttunen.

Lavastus ja puvut Anna Sinkkonen, valot Anna Pöllänen, maskit Riikka Virtanen, äänet Turkka Inkilä. Laulujen sävellys Ringa Manner. 

Kuvat: Q-teatteri, Pate Pesonius






lauantai 11. marraskuuta 2023

Jennifer Egan: Piparkakkutalo

Tunnemme Grimmin vanhan sadun Hannusta ja Kertusta: piparkakkutalo näyttää, tuoksuu ja maistuu hyvältä. Mutta kun se imaisee pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, tätä odottaa karmea kohtalo, ehkä kuolema tai vähintään ikuinen vankeus. Talo kuin internetin ihmeellinen maailma? 

Harva haluaa netin vankeudesta pois, päinvastoin. Sovellukset kytkeytyvät yhä tiiviimmin elämäämme, eikä kuolemallakaan ole väliä, sillä on keksitty teknologia, jossa ihmisen tietoisuus muistoineen voidaan siirtää verkkoon. Mutta miksi? Koska se on ihmisistä äärettömän koukuttavaa! Uskomme kaikkien janoavan kokemuksiamme somessa ja elämässä, mutta mitä sanoo jälkiseuraaja:

"Mutta ongelmani on sama kuin kaikilla informaation kerääjillä: Mitä sillä tekee?Miten sitä pitäisi lajitella, ryhmittää ja käyttää? Miten välttyä hukkumasta siihen? 

Jokaista tarinaa ei tarvitse kertoa."

Jennifer Egan jatkaa monipolvista scifi-henkistä kertomustaan, johon saimme tutustua Aika suuressa hämäyksessä. Kyseessä ei ole suora juonellinen jatko, vaan tyylin ja joidenkin henkilöiden samuus. Samoin kuin Hämäyksessä, kirjailija vyöryttää esiin kymmeniä henkilöitä ja näennäisesti yhteenkuulumattomia tapahtumia kuvatakseen ihmisverkostoja. Ne muodostuvat eri ajoissa ja sukupolvissa ja risteävät odottamattomilla tavoilla. Bix, teknologianero, pelkää innovointitaitonsa kadonneen. Miles, erään veljessarjan vanhin, saa apua vanhoilta tutuilta Sashalta ja Drew'lta, punk-bändi Liekehtivät Dildot yritetään saada jälleen nousuun ja niin edelleen. 

Egan hurvittelee kielellä ja sanoilla. (En oikeasti usko, että kirjoittaminen on ollut pelkkää hurvittelua, niin haastava rakenne on, mutta itsepä valitsi.) Gregory ja Dennis olivat kirjoitusseminaarissa, jossa kehotettiin huomata tekstin "sanahylsyt", tyhjät sanat, ontot ilmaisut.

"- Etsikää pakenijat, Athena neuvoi haltioituneita opiskelijoitaan. - Haluan kuulla sanoja, jotka ovat yhä elossa, jotka sykkivät. Kuumia sanoja, hyvät ihmiset! Antakaa minulle luoti älkääkä hylsyä - ampukaa se suoraan rintaani. Kuolen ilomielin tuoreen kielen takia."

"- Myrkky, Gregory sanoi. - Eiiikää, Dennis päästi summeriäänen. - Sanahylsy. 
- Totta, Gregory mietti. - Myrkky ei ole enää toksista.
- Toksinen ei ole toksista, Dennis sanoi.
- Toksinen on laimeaa, Gregory myönsi. -'Raju' on nolo. 'Katalysoiminen' ei aiheuta reaktiota.
- 'Siilot' ja 'korit' ovat tyhjiä, Dennis sanoi. - Entä 'tyhjä', Gregory kysyi. - Onko 'tyhjä' tyhjä? 
- "'Tyhjän' on määrä olla tyhjä, Dennis sanoi. - Tyhjä ei ole täynnä.
 - Mutta riittääkö 'tyhjä' kuvaamaan tyhjyyttä?

He saattoivat jatkaa sitä koko päivän."

Tapahtumiin liittyy eräs manageri, eräs matematiikkanero (joka toi mieleeni Antti Tuomaisen kirjojen Henri Koskisen), eräs antropologi ja monta muuta perheiden jäsentä, eri-ikäisinä. Ajassa hypähtelevä, kierremakaronimainen juoni ei ole helppo seurattava, ja kertojat vaihtelevat, myös minä-muodosta tarkkailevaan. Huonomuistisen lukijan piti välillä palata taaksepäin etsimään vihjettä siitä, kuka nyt on äänessä. Eipä siinä, ollaan kirjassakin muuta kuin hyvämuistisia nuoria. 

"Tässä sitä siis taas ollaan ja yritetään yksissä tuumin saada nostetta Scottylle, samoin kuin Boscolle ja - jos aivan totta puhutaan myös minulle ja kaikille niille yli kuusikymppisille, jotka tavoittelevat kulttuurista merkitystä maailmassa, joka tuntuu tapahtuvan olemattomassa 'paikassa' - siellä minne emme edes löydä ilman lasten (tai lastenlasten!) opastusta. Tässä iässä merkitystä saa vain puolileikillisellä nostalgialla, joka ei kuitenkaan - tehdään sen nyt aivan selväksi - ole äärimmäinen tavoitteemme. Puolileikillinen nostalgia on pelkkä portaali, piparkakkutalo jos niin halutaan sanoa, jonka kautta pääsemme pujahtamaan seuraavan sukupolven joukkoon ja lumoavaan heidät. Kaiken muuttava juttu: eikö se ole aina tavoitteena?"

Haasteiden heittämisestä huolimatta Eganin kerronta on kiehtovaa. Teksti etenee osin säerunomuodossa (vakooja Lulu) ja sähköpostikeskusteluna. Ytimessä on kuitenkin naulaavia havaintoja.

"Älä ikinä luota piparkakkutaloon! Oli vain ajan kysymys, milloin ihmiset pantaisiin maksamaan siitä, minkä he kuvittelivat saaneensa ilmaiseksi. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?"

Uskon kirjailijan nauttineen pyörteisen kirjan tekemisestä. Ja uskon siitä nauttivan myös monen lukijan, lisäkseni. Haastavuus ja houkuttavuus on yhdistetty taidokkaasti. 

Kenelle: Älynystyöröitä hierovan romaanin lukijoillle, monipolvisen tarinan ystäville, hyvämuistisille, tulevaisuutta ja teknologiaa kavahtamattomille, ikuisesti elämään haluaville. 

Muualla:  Kirjavinkit sanoo toisiinsa linkittyvien tarinoiden rakenteen palkitsevan kärsivällisen lukijan. 

Jennifer Egan: Piparkakkutalo. Tammi, Keltainen kirjasto, 2023. Päällys Jussi Kaakinen. Suomennos Helene Bützow. 



maanantai 6. marraskuuta 2023

Uutuuksia: Maarit Verronen, Aino Vähäpesola, Niko Hallikainen

Maarit Verronen kuvaa herkullisen arkisesti ja viistosti tavallisia tilanteita ihmisten kesken. Novelleissa ei ole mitään yliluonnollista tai kummallista (tällä kertaa), vaikka takakansi vihjaa muuta, mutta tarkkailevan kertojan havainnot ja katseen suunta tekevät lukemisesta jännittävää. Verronen osaa tämän lajin mestarillisesti. No, aloitusnovelli Maailmanloppu menee  tieteiskuvittelun puolelle, sillä kerrotun kaltaista koetta tuskin on tehty. Mutta muuten pysytään maan tasalla. 

"Oli ikävää menettää osa uskostaan ihmiskunnan kehityskelpoisuuteen, mutta minkä teit: olemattomaan ei kannattanut uskoa."

Useissa on mukana Tiina, aikuinen nainen, hahmo, joka eri nimisenä eri aikakausina esiintyy usein kirjailijan tuotannossa. Verrosen loppunousut ovat mahtavia; ne ovat päinvastaisia, alasvetoja. Fanfaarit eivät soi eikä mikään räjähdä, käy niin kuin yleensä arjessa käy. Se yllättää ja riemastuttaa lukijaa, usein vähän nolottaa. Juuri noin itsekin varmaan vastaavissa tilanteissa toimisin, kertomatta kenellekään.

Maarit Verronen: Hyvä näin. Aviador 2023. Kansi Satu Enstedt.


Kaiken trauman,
rikosten ja dystopian keskellä (puhun siis kirjoista, en elämästäni) tekee hyvää lukea Aino Vähäpesolaa. Hän osaa näyttää, että elämässä on paljon hyvää. Ja sen, miten siitä voi arjessa ajatella. Jo Onnenkissa viehätti myönteisyydellään, toisinkoinen jatkaa linjaa: eletään omaa elämää, huolehditaan itsestä ja läheisistä niin, että asiat sujuvat sen verran kuin niihin voi itse vaikuttaa, nautitaan yksityiskohdista. Ollaan tietoisia itsestämme ja tekemisistämme, ei vain ajauduta tilanteisiin. Saati anneta jonkin mahdollisesti ohimenevän tunteen ottaa ohjakset. 

Ihailen kirjan Viiviä, mutta onko hän liiankin itsekontrolloiva ja turvallisuushakuinen? Mielestäni ei, hän osaa myös tuntea ja sanoittaa tuntemuksiaan sekä tehdä nopeitakin päätöksiä, itsetuntemuksensa pohjalta. Hänessä on tosin varovaisuutta, joka on herännyt jo varhain, syy selittyy kirjassa. 

Kirja-alan ystäville lisäherkku on Viivin kustannustoimittajan ammatti. "Viivin työ oli pohjimmiltaan jotain, mitä tehdään toiselle. Se oli mahdollista tehdä vain toiselle." Työ on Viiville tärkeää, siitä kerrotaan paljon. Hän ei tee töitä Finlandia-ehdokkaille, vaan lähinnä oppaita ja viihdettä. Viivi on hyvä löytämään merkityksiä, myös työstään. Taas herää epäilys: käytetäänkö häntä hyväksi, jos hän haluaa pysyä vain taustalla, tehdä toisille? Vastaukseni on edelleen ei, ymmärrän häntä hyvin. Framilla oleminen ei kaikille ole tärkeintä. Ymmärtääkö sen Manu, jonka kanssa saattaisi syntyä erityislaatuinen suhde? 

"Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi. Oliko toinen suorastaan pettynyt häneen samasta syystä, joka hänelle itselleen oli hänen ylpeytensä, suurin onnistumisensa?"

Arkista, turvallista, usein samastuttavaa nuoren naisen elämää. Nautin vierailusta Viivin elämässä.
 
Kun kaikki on ihan hyvin.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. Kansi Jussi Karjalainen.


Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on varmasti kirjapalkintolistoilla ja tapaus sinänsä, ja syystä: se on eheä, omakielinen, autenttisen oloinen ja rehellinen kuvaus pojasta ja yksinhuoltajaäidistä pojan itsensä kertomana, seitsemän vuoden ikäisestä peruskoulun loppuun. Mestarillista, notkahtamatonta kerrontaa, joka elää luontevasti pojan kasvun myötä. 

Pojan ääntä ei aikuinen voi vastustaa, niin kekseliäs ja todellinen se on. Mietin monta kertaa, miten kirjailija voi muistaa asioita noin tarkasti, jos kyse on oikeasti eletystä lapsuudesta. Ehkä osa tai paljon on keksittyä, mutta voisi olla totta, uskoo lukija auliisti. Vaikka poika vaikuttaa välillä suorastaan ylifiksulta. 

"Poika kysyy multa, ootko sä tyttö vai poika.

Olen luullut sen olevan niin selvää, ettei selvää vastausta yhtäkkiä olekaan, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni näin.

Mä olen kahdeksan, tokaluokkalainen. Mun lempivärini on tummansininen tänä vuonna."

Koska äiti on sairaanhoitajana usein poissa jopa öitä, poika kuluttaa aikaa ylenmääräisesti omien ajatustensa, tv:n ja herkkujen kanssa.

"Seitsemältä puhelin soi, kaikki on hyvin. Mä sanon puhelimeen mua kyl vähän jännittää. Äiti sanoo, omas kodis ei oo mitään pelättävää. Mä sanon, telkkarist ei tuu mitään. Äiti vastaa, ens kerral käydään vuokraamassa sulle ostarilta video. Suljen luurin, sitten kotona on hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan." 

Kirja kasvaa yhden perheen tarinaa suuremmaksi. Itä-Helsingin lähiöissä aikaa viettävien lasten eri yhteiskuntaluokat näkyvät ja tuntuvat lasten elämässä. Ajankuva vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kauppakeskuksineen, Filmtowneineen, kaverisynttäreineen ja lähiöbaareineen piirtyy eläväksi. Niin lasten kuin aikuisten osalta. Lämmin ja rakastava suhde äitiin lämmittää lukijaa.

"Äiti on maailman huolien kaatokaukalo, josta osa valuu muhun, koska me asumme samassa kodissa. Mun on oltava reipas. Äiti saa sairaalalla niin paljon hyvää aikaan, ettei se tunnu niin suurelta vääryydeltä, kuinka yksin mä välillä jään."

Pojan kasvu lapsesta murrosikään ja oman seksuaalisuuden löytäminen toivottavasti houkuttaa myös mieslukijoita, poikalapsuuden eläneitä tai poikia kasvattavia, luokasta riippumatta. 

"Mä menen kouluun lähinnä toipumaan viikonlopuista. 

Haluan suojella muuta maailmaa kaikelta, mitä tunnen."


Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava 2023. 





lauantai 4. marraskuuta 2023

Miki Liukkonen: Vierastila

Kirjaan tarttuu pelokkaana. Miten ahdistavaa olisi lukea juuri edesmenneen kirjailijan tekstiä? Antaako kirja selityksiä tai perusteluita liian varhaiselle kuolemalle? Onko se mestariteos, joka olisi singonnut Liukkosen lopullisesti mestariluokkaan vai jotain mitäänsanomatonta, enkä osaa sanoa, kumpi olisi pahempi. 

Vastaan: Osin ahdistavaa, vaikka pian uppoaa tuttuun ajatuksenvirtamaisen tekstin syövereihin ja harkittuihin virkkeisiin. Paitsi hätkähtää niissä kohdissa, jotka tuntuvat kertovat kirjoittajasta itsestään, ja niitä on paljon, etenkin jälkipuoliskolla. Vimmainen kerronta on lopputulos hetkistä, jolloin kirjailija naputti ajatuksia näppäimistöllään kirjoittamisen pakolla, niin sisäsyntyisellä kuin ulkoisella paineella. Molempia hänellä varmasti oli. 

Vierastila on osuva kirjan nimi (virallisesti: puhelimen lainaamiseen tarkoitettu asetus, jossa voi soittaa mutta ei päästä puhelimen sisältöön.) Kuin hetken vierailija, jollainen kirjailijakin oli, löytämättä tuttuutta tai kotoisuutta arjesta, elämästä ylipäänsä. Kirja on kompaktimpi sivumäärältään ja sisällöltään kuin muutama aiempi teos, ja siinä on havaittavissa selkeämmin juonen kaltainen ominaisuus. Kertoja on kirjailija, joka tarkkailee henkilöä nimeltä Ren Dawn.

"Ajatelkaa että minua ei ole, että minä olen vain silmät joiden kautta seurata Ren Dawnia. Ajatelkaa että minä olen Ren Dawnin tukahdutettu mielenääni." 

Renillä on vaikeaa, kuten alkoholiongelma ja erilaisia terapeutteja, muutaman haasteen mainitakseni. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, teot - yleensä suunnittelemattomat - itsetuhoisia. Mutta ei kirjailijallakaan helppoa ole, vaikka hänellä on "semimenestykäs kirjailijan ura" ja "podcast-uran tynkä". Hänellä ei ole identiteettiä, mutta hän etsii "todellista individualismia", jossa kaikki ajatukset muodostuisivat suodattamalla ne omien aivojen läpi. Mutta se ei onnistunut, kuten hän toivoi. 

"Olin vihainen, se on totta, mutta viha syntyi lähinnä omasta epävarmuudestani ja avuttomuudestani ilmaista itseäni niin, että se muodostaisi kirkkaita mielikuvia kuunntelijan mielessä. Se oli ilmaisukyvyttömän mutta itseilmaisun alalla työskentelevän ihmisen outoa, syvää, perustavanlaatuista turhautuneisuutta." 

Kirjassa voidaan paljon pahoin, sekä fyysisesti että henkisesti. Käytetään päihteitä, toisia ihmisiä, yksinäisyyttä, rikollisuutta, Meksikoa, hypnoosia, elokuvia... Ja oletko koskaan miettinyt, mihin joutuvat totaalisen epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneet? Huumori, jos sitä pilkahtaa, on lähes läpitunkemattoman mustaa. Sanan ja ajatuksen omaperäinen käyttö on Liukkosella ennallaan. Hänen uransa jää merkkipaaluksi kotimaisen kirjallisuuden historiaan. Ura, joka jäi pahasti kesken, kun rahkeet eivät riittäneet jatkaa. Olisiko hän tehokkaalla hoitoavulla pystynyt pärjäämään? 

Henkilönä hän jää myös mieleen, kaikkine ristiriitaisuuksineen. Vaikka ymmärrän hyvin ja kannatan ajatusta, jonka mukaan teoksista puhuttaessa ei tulisi puuttua tekijään henkilönä, en ole aina ollut tässä itsekään looginen, mikä näkyy lähinnä postattavien kirjojen valinnassa. Tässä tapauksessa henkilön ja teoksen erottaminenkin tuntuisi keinotekoiselta, joten rohkenen muistella: Kirjatapahtumissa Miki veti "nerostaran" arroganttia, osin ironista rooliaan, mutta kahden kesken oli mukava ja kaikesta kiinnostunut, otti ihmisen ihmisenä, ei asettanut rooliin itseään eikä keskustelukumppaniaan, mitä arvostin. Vaikka älykkäänä ja valtavasti tietoa omaavana hän saattoi kokea ihmisten kanssa olemisen tuskalliseksi. Arkinen elämä oli hänelle muutenkin vaikeaa ja rutiinit vieraita, ymmärsin. Jos joka ainoa hetki on raskas ja sen kuluminen taistelun takana, niin apua tarvitaan kipeästi.

Oma iso kysymyksensä on, voiko ihminen olla niin mustassa paikassa, ettei mikään hoito auta - mediasta olen lukenut kommentteja, ettei siinä Mikin kohdalla juuri edistytty eikä kirjailijan henkiseen pahoinvointiin etsitty riittävän järeitä keinoja. Hän oli kyllä hoidossa niin kirjaa aloittaessaan kuin lopettaessaan, on kustannustoimittaja kertonut. Miki kertoi itse pahoinvoinnistaan somessa, kuten myös sen, että terapeutti hylkäsi hänet liian vaikeana tapauksena. Mutta emme saa koskaan tietää, mitä olisi voinut olla. Näin on nyt.   

"On jo matkalla ja tietää, ettei voisi kuin jatkaa. Astuisi ulos näistä puitteista, katoaisi jonnekin pimeyteen..."


Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023. Kansi Jussi Karjalainen. 

Huomaa, että kansi on nähtävä livenä ja ilman kirjaston kelmutusta, jotta sen välkehtivä upeus pääsee esiin. 



keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 


Helsingin kirjamessut
 olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 


Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.


Juhani Branderin
Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 


Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!


Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 


Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.


Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 


Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.


Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 



Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).



Toinen kiinnostava
tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidänjoten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 



Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!