keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö

Nobel-palkinnolla on juhlava kumu. Sen loiste tuntuu saavuttamattoman kaukaiselta, mutta todellisuudessa palkinnon koti on naapurissa, eikä se viime aikojen uutisten valossa ole niin säihkyvän kirkas kuin aiemmin kuviteltiin.

Nobel-komitea mokasi perusteellisesti, siitä ei liene erimielisyyttä. Sen toiminta on ollut usein täyttä pelleilyä - alkuaikoina he jopa palkitsivat omia jäseniään, viime aikojen kähmäilyistä puhumattakaan - enkä voi tajuta, ettei kaikkia alkuperäisiä jäseniä vieläkään ole erotettu. Mielestäni on yhtä rikollinen, jos hyväksyy korruptoituneen ja syrjivän toiminnan.

Toivon suuresti, että notkahdus ei hävitä loistetta eikä palkinnon arvoa ja merkitystä; me tarvitsemme sitä. Ja vuosikymmeniä menetelmä toimi, aina vastustusta herättäen mutta silti kirjallisuutta arvottaen ja julkisuuteen nostaen, epämääräisillä kriteereillä tosin, kuten Nyqvistin kirjasta käy ilmi. Mutta onko sen väliä, kun kaipaamme auktoriteetteja ja kirjallisuuden esiintuomista! Eivätkä Nobelin kirjallisuuden päättäjät keitä tahansa ole: mikä vain kokoonpano on puolueellinen, tunteen tai oman maailmankuvansa pohjalta päättävä, kuten kirjasta mielipiteensä sanova aina. Komitean jäsenet sentään ovat osoittaneet jonkinlaista harrastautuneisuutta asiaan, ainakin jotkut heistä, Nyqvistin kertoman mukaan käännöstilauksina ja tutustumisena laajasti ehdotettuihin ehdokkaisiin. (Kirja muuten selostaa, miten ehdolle päästään.) Uskon, että suuri osa on todella perehtynyt asiaan ja kirjallisuuteen laajasti, ja asia oikeasti kiinnostaa, asenteista huolimatta.

Niin, kampitan itseäni jalkaan koko ajan (mutta niin teki komiteakin). Haluan niin kovasti uskoa, että joku oikeasti tutustuu maailmankirjallisuuteen ja pystyy arvioimaan sitä, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Parempaakaan vaihtoehtoa ei ole, joten sillä mennään.

Alfred Nobel oli keksijä, uuden raivaaja, eteenpäin suuntautunut tiedemies, jonka nuoruudenrakkaus oli kirjallisuus.

"Kirjallisuus ja rauha yhdistettynä luonnontieteisiin oli Nobelin resepti ihmiskunnan menestykselle." 

Hän testamenttasi keksijäbisneksensä tuottaman omaisuuden säätiölle, joka jakaa vuosittain palkinnot tieteissä, kirjallisuudessa ja rauhanedistämisessä. Harmi tai viisasta kyllä, testamentin ohjeet ovat viitteelliset, joten kirjallisuuden palkintojen jakajat joutuvat soveltamaan. Ohjenuorana ovat testamentin kolme yleistä ehtoa (kaksi ensimmäistä usein luetaan yhdeksi ehdoksi). "Nobel laati testamenttinsa kiireisen liikemiehen kärsimättömyydellä." Palkinto tulee myöntää henkilölle, joka:

  • edellisen vuoden aikana 
  • on eniten hyödyttänyt ihmiskuntaa
  • ansaitsee sen riippumatta, onko skandinaavi vai ei.
Nyqvist kuvaa kiinnostavasti palkinnon taustoja, palkintoehtojen soveltamista ja moninaisia asioita, joita komitea on joutunut pohtimaan. Politiikkaa, ajan henkeä, globaaliutta, sukupuolinäkökulmaa - joka tuli mukaan auttamattoman myöhään, alkuvuosina naisia ei edes huolittu ehdokkaiksi. Nobel-komitea on uudistunut hitaammin kuin suomalainen pörssiyhtiön hallitus! Siksi sen valintoihin voi suhtautua varauksella: ne eivät välttämättä peilaa aikansa parasta kirjallisuutta. Eivätkä edusta testamentin tehneen Nobelin ajatusta eteenpäin menemisestä ja kehityksestä. Hän löisi päätään seinään komitean toimintaa katsoessaan, olen satavarma!

Mutta ei komitea ole pelkästään huonoa tuota. Nyqvist kertoo siitä, millaiset kriteerit komitea eri aikoina on parhaalle kirjallisuudelle antanut ja millaiset kirjat kilpailussa menestyvät - sillä kilpailusta on kyse, vaikkei kirjailija siihen mieltäisi osallistuvansa. Useimmiten mieltää, senkin kirja paljastaa. Nobel ei tule salamana taivaasta, sen eteen on tehty töitä ja rakennettu verkostoja vuosia. Lue vaikka Touko Perkon kirjoittama A.I. Virtasen elämäntarina. Mutta kirjaan palataksemme:

"Lapsuus- ja kasvutarinat selittävät sitä, miksi ja miten nobelistista tuli kirjailija. Kirjallisuus on kuitenkin taidetta, jota ei jakojäännöksettä voi purkaa osatekijöihinsä. Siinä on aina jotain selittämätöntä, mikä ei suoraan palaudu tekijän kokemuksiin tai taitoon."

Nyqvist käy läpi paitsi palkinnon taustaa, käytäntöä ja merkitystä, myös nobelistien pitkää taivalta voittajiksi ja kohuja, joita ovat aiheuttaneet yllättävät valinnat tai palkinnosta kieltäytyjät. Huomioidaan myös se, että palkinnot ovat menneet muillekin kuin kirjailijoille.

"[Saksalainen historioitsija] Mommsenin jälkeen palkinto on mennyt kolme kertaa filosofille: Rudol Euckenille 'ihanteellisesta maailmankatsomuksesta' (1908), Henri Bergsonille 'rikkaista ja elähdyttävistä ideoista sekä niiden loistokkaasta esitystavasta' (1928) ja Bertrand Russelille työstä 'humanismin ja sananvapauden esitaistelijana' (1927). Poliitiikko Winston Churchill sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1953 elämäkerrastaan ja sanataituruudestaan humaanien arvojen puolustajana. Kaikkia näitä ei-kirjallisia nobelisteja yhdistää suvereeni tyyli sekä teosten sisältö, joka sopii Nobelin idealisuutta tai ihmiskunnan hyvää korostaviin palkintoperusteisiin."

Nobelin ovat saaneet myös esiintyvät taitelijat Dario Fo ja Bob Dylan sekä "aikalaishistoriaa kaunokirjallisin keinoin dokumentoiva" Svetlana Aleksijevitš, joten komiteaa ei voi täysin lokeroitumisesta syyttää. (Ja huom. kirjan alussa jo kerrotaan reunaehdot, joten kommentit rajaukseen voi osoittaa suoraan Nobel-komitealle, os. https://www.nobelprize.org/ )

Kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta Nyqvist onnistuu tuomaan esiin paljon. Tai siis Nobel-komitean mietteistä näistä. Mutta myös kirjailijat saavat sanansijaa: osa palkintoseremoniaa on palkitun puhe, ja niistä ja muista ulostuloista saamme otteita. Youtubesta löytyy! (Mitä vain, mutta tämä Ishigoro on kiva). Lainaan Nyqvistiä:

"Kirjailija on toisenlainen kuin muut, hän on tarkkailija ja eristäytyy työn yksinäisen luonteen vuoksi väistämättä muista. Mutta kuten Albert Camus Nobel-puheessaan lausui, erilaisuuden kokemuksen vuoksi taiteilijaksi päätynyt huomaa pian, ettei voi kannatella taidettaan ja erilaisuuttaan ellei samalla myönnä itselleen, että on samanlainen kuin muut."

Nyqvistin kirja on mainion kiinnostava ja yleisöystävällinen. Se on helppolukuinen tietopaketti kirjojen ystäville ja herättää ajatuksia hyvän kirjallisuuden kriteereistä. Miten niistä päätetään ja voiko jokin pieni arvioijien kokoonpano niistä päättää? Kulissien taakse emme pääse, mutta niin lähelle kuin julkisen tiedon perusteella on mahdollista. Säihkeen toivon säilyvän, vaikka raadollinen totuus sitä ikävästi raaputtaa.

Kirjallisuuden Nobel-palkintojen jako kuitenkin jatkuu. Komitean sählinkien jälkeen vuoden 2018 palkinnon sai puolalainen Olga Togarczuk ja vuoden 2019 palkinnon itävaltalainen Peter Handke. Kumpaakaan en ole lukenut, joten valintoihin en voi ottaa kantaa. Handken osin käsikirjoittaman leffan Berliinin taivaan alla olen nähnyt. Togarczuk vaikuttaa Sofi Oksasen kilpailijalta tuotos- ja teemamielessä, jopa ulkonäöltä! Ulkonäöstä valintakriteerinä ei Nyqvist mainitse mitään...

Kenelle: Nobel-tason kirjallisuutta ihaileville, hyvän kirjallisuuden kriteereitä miettiville, taustoista uteliaille.

Muualla: Blogijuttuja kirjasta en vielä löytänyt, mutta hah, oman juttuni Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan teoksesta kirjallisista väärennöksistä.

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.


Kansi Markko Taina. Sain kirjan kustantajalta pyynnöstäni.


maanantai 28. lokakuuta 2019

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Heikkilän esikoisromaani on jykevä ja kauhistuttava tarina pohjoiseen syntymäkyläänsä vuosien jälkeen palaavasta Eevasta. Hänet vastaanottaa vaitonainen kaksikko: äidin uusi mies Eino ja Eevan pikkuveli, jo nuorukaiseksi venähtänyt Alarik. Kylälle ikiajat elannon tuonut joki on tyhjä, kalat ovat poissa.

"Alarik ei sano ruokailun aikana sanaakaan. Haarukat ja veitset kilisevät hiljaisuudessa. Tuskin kukaan tässä kylässä näkee nälkää, vaikka kaloja ei enää ole. Ruokailut eivät kuitenkaan enää ole iloisia koko perheen kokoontumisia, ainoastaan välttämättömiä ja pakollisia kuten vessakäynnit. Ei tänne voi pitkäksi aikaa jäädä, kuolleeseen tilaan jossa odotetaan päivän päättymistä. Perkele, äiti jos olisin tämän tiennyt, en olisi tullut takaisin ollenkaan. Lihassa maistuu suru."

Eeva tuli takaisin tasatakseen tilejä äitinsä ja muun menneisyytensä kanssa. Ehkä hän kantoi toivonkipinää välien korjaantumisesta? Tilanne ei vaikuta paranevan, ihmiset eivät ole miellyttäviä ja rakastavia, mikään ei ole tasaisen varmaa, niin vesi kuin tuli voi antaa elämän tai kuoleman.

"Suru voi muuttua pahaksi, vääntyä kostoksi, eikä silloin aina tiedä kenelle on kostamassa. En enää muista, kuinka surullinen olin isäni kuolemasta, mutta vihan muistan selkeästi. Suru on sumea, mutta viha kirkas."

Heikkilä kuvaa juuri noita Eevan tunteita voimallisesti. Suru on tahmeaa, takertuvaa, hähmäistä ja petollisen vedenpehmeää, viha sen vastakohtana valkohehkuista, terävää ja tulenpolttavaa. Syyt, mistä tunteet kumpuavat, käyvät lukijalle ilmi vähitellen. Normaali ei tunnu tarinassa pätevän.

"On tämä kesä paikkansa löytänyt, ajattelen, se vain ei ole yhtä miellyttävä ja hellivä kuin kesät parhaimmillaan. Tämä kesä on oikukas, eikä halua noudattaa edes selkeimpiä luonnonlakeja. Se pahtaa maan kuivaksi jos haluaa, tai pyryttää lumet niskaan, jos parhaaksi näkee. Eino vilkaisee minua syrjäsilmällä. Hän aavistaa jotain, muttei itsekään tiedä vielä mitä. Palaan takaisin laavun suojaan, kohennan nuotiota ja katson koskea lumisateen läpi. Kuohut muistuttavat liekkimerta." 

Eeva pohtii vievänsä Alarikin mukanaan, kylästä pois.

"Halaan häntä oikein kunnolla niin että tunnen kapean kehon omaani vasten, jokaisen kaidan luun. Suutelelen Alarikia otsalle. - Mie piän sinusta huolen. Sulla ei ole mithään hättää. Aina sie voit tulla takasin. Hän istuu keulaan ja minä aloitan soutamisen joen keskustaa kohti. Alarik tuijottaa rantamaata, joka jää sumuverhon taakse. Pilvettömällä taivaalla loistaa puolikas kuu. Vanhan veneen hauras puu narisee."

Kirja tuo mieleen Aki Ollikaisen tummalla tyylillään ja hiotulla, niukalla mutta komealla kerronnallaan, joka sisältää paljon ja sukeltaa syvyyksiin, ottaa mukaan luonnonvoimat, pohjoisen magian ja vanhat uskomukset. Hyvin vaikuttava mielen ja tunteiden kuvaus, jonka käänteet hiljentävät.

Kenelle: Vahvan tumman tarinan ystäville, pohjoisen tunteville, kielen ilmaisuvoiman ihailijoille.

Muualla: Hieno romaani, karu ja hyytävä, sanoo Suketus.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet. WSOY 2109. 


Päällys Jussi Karjalainen. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2019 kohta 28: kannessa on kuu. Käy myös kohtiin 4 (ainoa teos), 16 (toden ja epätodellisen rajamailla) ja 49 (julkaistu 2019). Valitettavasti kirja ei ole mukana HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaissa, olisi mielelläni lisännyt myös kohdan 5 (palkintoehdokas). Olen muuten lukenut ehdokkaista puolet, ja tähänastisen otokseni mukaan Heikkilän kirja olisi listalle ansainnut päästä. Siinä on ehkä perinteisyyttä, jota on haluttu välttää, mutta kuten Suketus sanoo, Heikkilä saa jo moneen kertaan kerrotun tuntuisiin asioihin uutta virtaa ja voimaa.




sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Haahuilua Helsingin kirjamessuilla 2019

Messulauantaina satoi vettä vaakasuoraan - paras messusää siis! Messukeskukseen ei vettä virrannut, väkeä kyllä. Lähes 92 000 kävijää, noin 6 000 enemmän kuin viime vuonna! Myös myynti kasvoi ainakin isoilla kustantamoilla, Otava ja WSOY kertovat jopa neljänneksen kasvusta vuodentakaiseen. Kyllä, olemme edelleen lukijakansaa!

Päivän kirjallinen kohokohtani oli lounas ruotsalaisen trilleristin Camilla Greben kanssa. Olen "huomaamattani" lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa, ja huh, ne ovat jännittäviä. Eivät verisiä, eivät pikkutarkasti poliisityötä selittäviä - vaikka nuokin elementit ovat mukana - vaan ne keskittyvät rikosten tekijöiden psykologiaan ja motiiveihin.





Hurmaava, fiksu ja rento kirjailija oli hieno tuttavuus, ja meillä riitti parin tunnin verran juttua mainiossa bloggariseurassa Gummeruksen Jonna Tapanaisen ja Johanna Laitisen (Sivumennen-podcastista tutut) emännöiminä. Messukeskuksen ravintola Platta on viihtyisä ja toimiva, ja ruoka maistui jutustelun ohessa. Myös muuten David Nichollsille, joka oli samaan aikaan lounaalla - Messukeskuksessa voi bongata kenet vain!


Vaikka Jari Tervon, jonka Vesa-Matti Loirin kanssa yhteinen signeerausjono taisi olla tapahtuman pisin, en edes nähnyt loppupäätä.

Ja JP Koskisen (alla) - Tulisiipi lentää - sekä Marja Aarnipuron, jolle ihmettelin hänen ehtivyyttään. Nainen päätoimittaa suurta Apu-aikakauslehteä (jota perheemme on lukenut aina) ja ohessa kirjoittaa dekkareita!

Kirjoittaminen on hänelle harrastus ja intohimo, eikä hän päätoimittajuudeltaan saa sitä töissä juuri tehdä, joten nyt kun lapset ovat isoja, vapaa-aika löysi luontevasti sisältönsä.



 


Muistanette Shaun Bythellin, skotlantilaisen kirjakauppiaan? Hän on kirjoittanut jo seuraavankin osan kirjakauppiaan elämästä. Toivottavasti saamme myös sen pian suomeksi.

Loppuaika meni yleiseen haahuiluun (kerrankin maltoin jättää sille aikaa, mikä oli hyvä ratkaisu). Divari- ja tietokirjapuolta pengoin tiedonhaluisen lapsenlapsen kanssa, löysimme hänelle mieluisan opuksen taivaan ja tähtien tarkkailusta ja niiden valokuvaamisesta Ursan osastolta.

Muutaman lahjaostoksen tein, itselleni oikeastaan vain yhden merkittävän - kartutin vanhojen Helsinki-kirjojen kokoelmaani Väinö Tannerin kirjalla Kun Helsinki oli nuori ja pieni. 

Tommi Kinnusen romaani Pintti voitti juuri kirjallisuuden Botnia-palkinnon, onnea! Iloinen Kinnunen kaappasi bloggarin yhteiskuvaan.




Paljon muutakin näin ja monia tapasin. Väkimäärä oli silmämääräisestikin ja kyynärpäätuntumalla valtaisa; jos messut vielä kasvavat, tilaa tarvitaan lisää. Tämä on ehdottomasti positiivinen haaste Messukeskukselle. Kuulin, että väkeä riitti katsomoissa aivan messujen sunnuntai-iltaiseen sulkeutumiseen saakka. Selvästi ohjelmajohtaja Ronja Salmen uudistukset ovat toimineet ja kävijäkunta laajentunut entistä nuorempiin vieraisiin, kuten oli tavoite. Hienoa työtä!

Lasten alue olikin tilava ja houkuttelevan näköinen säkkituoleineen, sadunkertomispisteineen, lavoineen ja kirjastoautoineen. Luulenpa ensi vuonna tuovani enemmänkin nuorta väkeä messuille.

Myös illan vietin hyvässä seurassa, bloggarikollegoiden kanssa syömässä Triplassa ravintola Famessa. Itse Fame-musiikkimuseoon en vielä ole tutustunut, listalla sekin.

Eräs traditioni kirjamessuilla muuten katkesi tänä vuonna. En kertaakaan kadottanut kännykkääni, en Turun enkä Helsingin messuilla! Hämmästyttävää - yleensä juoksentelen vähintään kerran per messut puhelimeni perässä pitkin paikkoja jälkiäni seuraillen. (Aina se on tähän saakka myös löytynyt, joko kirjahyllyiltä tai naistenhuoneesta.)

Kiitos messuille bloggaripassista ja mahtavista järjestelyistä, kirjailijoille, bloggareille ja alan väelle mukanaolosta ja tapaamisista. Ensi vuoteen! Siitä tuleekin juhlavuosi, Helsingin kirjamessut täyttävät 20 vuotta ja blogini 10 vuotta!


Torstaina Helsingin kirjamessuilla 



perjantai 25. lokakuuta 2019

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Edelleen Kuopiossa, Kähkösen Muistoruohon tavoin 1970-luvun alussa, mutta toisessa yhteiskuntaluokassa ja tilanteessa. Tiainen kertoo kaupunginkanslian virkanaisista ja heidän elämästään. Komeassa kaupungintalossa toimivassa kansliassa on useita osastoja, niillä jokaisella johtonsa ja varsinaiset tekijänsä, kanslian naiset.

Seuraamme pääosin kolmea naista, erilaista ja eri-ikäistä, nuoruuden levottomuutta elävää Eeva-Liisaa, perheenäidiksi osin tahtomattaan ajautunutta Virveä ja rauhallisen järkevää viisikymppistä sinkkua (sanaa ei vielä tunnettu!) Tuulikkia. Mukana ovat myös heidän perheensä, lähipiirinsä ja koko muu kaupunginkanslia.

Tiainen tuo hykerryttävästi esiin ajan tavat ja asenteet, kanslian naisten kainouden ja päättäväisyyden, käyttäytymisen kirjoittamattomat mutta pakottavat säännöt. Sinuttelu johdon ja kanslistien kesken oli ennenkuulumatonta! Mutta isommat asiat jylläävät. Ikuisuuskysymykset naisen elämässä ovat tiiviisti läsnä. Lasten saaminen tai saamattomuus. Valinta uran ja perheen välillä.

"- Neiti Huttusen papereissa lukee, että naimaton. Kehitysaluerahaston toimistopäällikkö vilkaisi papereita ja jäi sitten katsomaan Eeva-Liisaa. - Onko aikomus avioitua lähiaikoina? - Ei ole. Sanat tulivat painokkaasti Eeva-Liisan huulilta. Hän hymyili pienesti ja yritti näyttää levolliselta, vaikka sydän pompotti jännityksestä. - Te olette kyllä pätevä, vaikkakin melko nuori. Eikä tuota työkokemustakaan ole vielä järin mittavasti. Mies pyöritti kuulakärkikynää sormissaan. Vierushuoneesta kuului kirjoituskoneen kiivas naputus."

Niin sanottuja "naisten vaivoja" ei Tiainen kaihda kuvaamasta, ja se on oikein, niin paljon kuukautiskierto vaikuttaa naisen arkielämään, vaikkei siitä juuri puhuta. Tässä tarinassa fysiologia on luonteva osa kerrontaa. Samoin ehkäisyn vastuunjako, ja kotitöiden.

"Kun Laila oli iltaisin harrastusmenoissa, hän tiskasi astiat ja pyykinpesuhan oli maailman yksinkertaisin homma, koska sen teki kone. 
- Sen kun vaan lajittellee tummat ja valakopyykin erikseen ja laittaa Omoa sekkaan, Arto kuvaili vaatteidenpesun helppoutta. - Ollapa meikäläiselläkin tuommoinen mies kuin Arto, Virve naurahti. - Meiän Tapio ei mielellään liota käsiään tiskialtaassa saatikka pesusoikossa." 

Pukeutumisen sääntelystä mieleeni tulvivat muistot ensimmäisestä vakityöpaikastani. Minäkin olen ollut kanslian nainen, tittelini patentti- ja rekisterihallituksessa oli "ylimääräinen kanslia-apulainen" vuoden ajan yo-kirjoitusteni jälkeen. Sukattomuus ja hihattomat paidat oli kielletty, me kasarilla työskennelleet jo uhmasimme sääntöjä. (Pian huomasin, ettei virastomeininki ole minun juttuni ja siirryin opiskelemaan liiketaloutta, joten säästytte enemmiltä muisteloilta tässä kohtaa. Pukeutuminen on vain jäävuoren huippu tuon ajan työelämän tavoista!)

Muistoryöpsäyksestä huolimatta yritän keskittyä kirjaan, eikä se ole vaikeaa, sillä tarina vie mukanaan. Paitsi että tehtävät ja ilmapiiri ovat tuttuja, myös kanslian naiset ovat pian ystäviäni tai vähintään työkavereita, niin inhimillisinä ja elävinä kirjailija heidät kuvaa. Perheiden asioita pohdittiin paljon aikanaan, eikä pohdinta ole lakannut, vaan päinvastoin, koska suomalaisia kuulemma syntyy nykyään liian vähän. Taloustilanne ja poliittiset päätökset vaikuttavat.

"- Milloin sinä jäät äitiyslomalle? Elina vilkaisi Virveä. - Tammikuun alussa. Sinä ehdit palata parahiksi töihin. - En minä tule enää kansliaan. - Miten niin? Virve vilkaisi ällistyneenä Elinaa. - Onko sulla toinen työpaikka tiedossa? - Ei ole palkkatyötä. Kotona hommia kyllä riittää. Minä aion sanoa itseni irti. Virve meni sanattomaksi. Hän tiesi Elinan tunteneen syyllisyyttä töissäkäynnistään esikoisen syntymän jälkeen, ja että perheenlisäys oli toivottu, mutta koskaan aiemmin Elina ei ollut sanonut, että luopuisi virastaan. - Miten te meinaatte pärjätä yhden palkalla? - Mikko pääsi työnjohtajaksi varastolle. Sen palkka nousee. Räknättiin, ettei minun palkasta jäisi käteen paljon mitään verojen ja lastenhoitokulujen jälkeen. Ja kun on se avioparien rangaistusverokin."

Luonnollisesti elämään kuuluvat käytännön asioiden lisäksi rakkaus ja romantiikka. Onko Tuulikilla ja Sakari Rantalalla säpinää? Ja entä aviomiesten uskollisuus - jos nainen jättää uran miehen ja perheen vuoksi, saako hän sille täyttä vastinetta?

"Elina huokaisi: - Onneksi meiän miehet on kunnollisia. - Tai niin me ainakin luullaan. - Mitä tarkoitat? Elina loi säpsähtävän katseen Virveen ja lisäsi kiukkuisesti: - Meiän Mikko ei kyllä taatusti vilkuile muita naisia! - Niin, anteeksi, enhän mitä sitä meinannutkaan, että sinun miehesi... - Onko Tapio sitten? Elinan ilme muuttui uteliaaksi. - En usko, mutta enhän minä voi varmaksi tietää."

Tuona aikana työnsaanti oli helppoa eikä tehokkuuspaineita tunnettu. Aikaa jäi vapaisiin ja perheen hoitoon, jos sellainen naisella onnekseen sattui olemaan - sillä onnena miehen "saamista" pidettiin, lapsista puhumattakaan. Noita ahtaita muotteja en kaipaa pätkääkään! Mutta yhtä käytännön asiaa kyllä. Inhoan vaateostoksia, ja tuolloin työvaatekertoja oli vain yksi tai muutama, samaa asua pidettiin useita päiviä tai jopa viikko. Jossain vaiheessa lähti lapasesta, ja nyt asua pitää vaihtaa päivittäin. (Mutta uskon ja toivon, että kulutusbuumin hiipuessa tämä vielä muuttuu.)

Toisaalta oli hauska lukea, että köyhyyteen tottuneet suomalaiset uskalsivat jo kuluttaakin ja naiset vaatia oikeuksiaan. Nainen pystyi suunnittelemaan elämänsä omin voimin, itsenäisesti, jos niin halusi.

"Eeva-Liisa teki nopeasti ostokset valintamyymälässä Kasarmikadulla. Hän jatkoi matkaansa teatterin ja Valkeisenlammen ohi. Kävellessään hän muisteli muutaman vuoden takaisia aikoja, jolloin oli työskennellyt juoksutyttönä vanhimman sisarensa Mailan elintarvikeliikkeessä Linnanpellolla. Hän oli ollut silloin hädin tuskin kuudentoista. Raskaiden kassien kiikuttaminen ympäri Männistöä oli ollut raskasta hommaa. Työpäivän jälkeen hän oli ollut umpiväsynyt, nukahtanut kotimatkalla linja-autossa ennen Rättimäen pysäkkiä. Niistä ajoista on päästy eteenpäin, Eeva-Liisa ajatteli. Hän oli opiskellut ja päässyt siistiin sisähommaan. Kohta hän olisi virkanainen. Kaupunginkanslian väliaikainen toimistovirkailija. Eeva-Liisa luotti siihen, että saisi töitä kesän jälkeenkin, mieluiten jostain kaupunginvirastosta. Sitten hän alkaisi etsiä itselleen vuokra-asuntoa."

Teknologian kehitys näkyy, modernit kopiokoneet otetaan käyttöön ja monta muuta työtä helpottavaa vempainta niin kotona kuin töissä. Mediat kehittyvät, mainospöllö tv:ssä alkaa iskeä silmää Ylen ohella. Aikamoista murrosaikaa oikeastaan! 1970-luvulla syntyivät monet ilmiöt suomirockista vihreään liikkeeseen, Etykistä seuramatkoihin (Rimini on kirjassa hyvin esillä, samoin Leningrad, ja Helsinki). Populaarikulttuurista mainitaan tärppejä Salaman Juhannustansseista Love Story -leffaan, urheilusta Viren, totta kai. Auto- ja muut tutut tuotemerkit vilahtavat, samoin Kuopion ravintolat Kummelista ja Keltalyhdystä Renkkuun. Tansseissa käytiin ja Ampiaisia juotiin. Teatterissa menee Tšehovin Kolme sisarta.

Hienoa, että kirjailija on kaiken kirjannut, tätä kirjaa tarvitaan. Tiainen kertoo tarinansa lämpimästi ja asiantuntevasti, muttei tunteilevasti. Tiainen tuo ajankuvan elävästi ja todenmakuisesti silmien eteen, paitsi asenteiden ja työ- ja perhe-elämän tasolla, myös kirjoineen, elokuvineen ja muine kulttuuriviittauksineen. Kuopio on elävä näyttämö tapahtumille, ja kaupungin tunteville se tuo oman ulottuvuutensa lukemiseen. Lukemisesta jäi lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli. Kaunis ja vetävä kansi, muuten!

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, virkanaisille ja heidän miehilleen, lähihistoriasta hullaantuville, nostalgisia työmuistoja 1970-80-luvuilta hakeville, Kuopion ystäville.

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogin Anneli kuvaa Tiaisen kirjoitustyyliä railakkkaksi ja viihdyttäväksi. Sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa, kuvaa Kirsin kirjanurkka Tiaisen aiempaa, vuonna 1999 ilmestynyttä Kulmakaupan naiset -kirjaa, jota en harmikseni ole vielä lukenut. Kanslian naiset on siis ikään kuin jatko 18 vuoden takaiselle kirjalle, jota edelsi vielä Suoraa saumaa ja siksakkia vuodelta 2001, josta mm. Susa kertoo vuonna 2009 blogissaan.

Sain kirjan kustantajalta, kiitos!


Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos 2019. 

torstai 24. lokakuuta 2019

Helsingin kirjamessut 2019, torstai 24.10.





Autofiktio puhuttaa, ja sen näki messuilla heti. Kun Sisko Savonlahti haastatteli Emma Kantasta, Aino Vähäpesolaa ja Tommi Kokkoa, katsomo pullisteli - vaikka oli arkipäivä ja aamupäivä!

Pidin kovasti Emma Kantasen kirjasta Nimi jolla kutsutaan öisin, kahta muuta en ole vielä lukenut. Miten kirjailijan oma elämä ja kirjallisuus kietoutuvat yhteen? Monin tavoin, kävi keskustelusta ilmi. Kantanen sanoi viisaasti, että on paljon tarinoita, jotka menisivät hukkaan jos niitä ei kerrottaisi, ja hänen vuotensa Kiinansa pelintekijänä oli sellainen. (Todellakin!) Hän sanoo kirjan yksityiskohtien olevan totta, kokonaiskuvan ei. Viime tipassa ennen painoon menoa kirjailija vaihtoi kirjan henkilöiden nimet oikeista Pekingin metroasemien nimiksi, vaikkei riski kirjan ajautumisesta kiinalaisten käsiin ole suuri. Hän ei vain ole tullut kertoneeksi tutuilleen siellä, että tuli tehtyä tällainen kirja.

Vähäpesolaa ei haittaa, jos hänen kirjansa nähdään omakohtaisena, vaikkei se sitä välttämättä ole: hän sanoo henkilöidensä olevan fiktiivisiä, mutta asioiden ja tunteiden tosia, ja niitä hän halusi käsitellä. Myös kertoja - häneksi itsekseen lukijan mieltämä - kirjassa on fiktiivinen, ja kuulemma kirjoittaminen oli kiinnostavaa: miten kertojahenkilö reagoisi ja toimisi kussakin tilanteessa? Toisaalta kirjan hahmoissa on jokunen, joka saattaisi tunnistaa itsensä, muttei kirjailija ole saanut keltään palautetta asiasta.





Samaa kertoi Tuomas Kokko - kirja Tosi kivat juhlat - ja arvelee lähipiirissään olevan jonkinlaisen sanattoman sopimuksen, ettei näistä puhuta. Eikä hänen elämänsä ole niin rankkaa kuin kirjan kertojan. Vaikka Sisko Savonlahti sanoo muistavansa Kokon tyyppinä, joka laskee senttejä kaupassa ja joka järjestää juhlia eli kirjan kertojana - näin me lukijat juuri toimimme.

Autofiktiossa toden ja fiktion raja on siis hurmaavan häilyvä, tuumii lukija. Tapahtumien ja henkilöiden totuuspohja ei ole mielestäni kiinnostavin kriteeri lukemisessa, vaikka sen läsnäolon mahdollisuus tuo oman mausteensa. Suomeksi: kirjan "hyvyys" ei riipu siitä, perustuuko se tositapahtumiin vai ei. Ja kuten Vähäpesola sanoi, on selvää, että kirjailija ammentaa omista kokemuksistaan, mihin muotoon se sitten puetaankaan.

Keskustelun jälkeen suuntasin tutkimaan messutarjontaa. Päähallin uusittu layout toimii mainiosti. On entistä selkeämpää, on istumapaikkoja eikä tyhjiä kohtia synny, kun näytteilleasettajat on aseteltu kattamaan koko tila - ehkä heitä on myös tänä vuonna entistä enemmän? Lapsille on iso tila kuten kuuluu, ja esiintymislavat ovat loogisia ja löysin ne vaivatta. Punavuorta lukuunottamatta, joka jää katveeseen niin, ettei sitä helposti huomaa, eikä opastus ole kohdillaan. Paikalla ei myöskään toiminut iso näyttö, jota muilla lavoilla käytettiin ohjelmasta kertomiseen, jolloin kauempaa vilkaistessakin tietää, mitä on meneillään. Ja puheen kuuluvuutta haittasi viereisen päälavan, Senaatintorin, puhe ja yleisön äänet. Mutta kaiken kaikkiaan asettelu on selkeä ja toimiva. (Ja kirjapinojen, kuten SKS:n, ääressä pitää aina kuolata.)




Kaverilta kuulin, että somessa on ihan tosissaan ihmetelty, pitääkö lähteä ratikalla pois Messukeskuksesta kirjamessutarjontaan tutustuakseen. Ymmärrettävää, ei-helsinkiläisiä kaupunginosien nimien mukaan nimetyt esiintymislavat voivat hämmentää, vaikka tapa ei ole enää uusi. Mutta jos sinun käsketään mennä Töölöön tai Senaatintorille, niin vaihtoehtoja vilisee mielessä... Tosin messuohjelmassa on selkeä kartta, ja mielestäni vierailta voidaan odottaa myös hieman etukäteistutustumista ohjelmaan ja tilaan. Messujärjestäjänä en ottaisi tästä paineita.

Solarpunk, mitä se on? Scifiä tietysti, tai fantasiaa, mutta aiheesta keskustelleet Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki, Risto Isomäki ja Vesa Sisättö tarkensivat määrittelyä muun muassa sillä, että solarpunk kertoo uuden teknologian ja energiamuotojen, kuten aurinkoenergian, avulla elävistä tulevaisuuden yhteiskunnista. Myös yhteisöllisyys korostuu. Solarpunk on tavallaan dystopian vastakohta, sillä se kertoo selviytymisestä. Kuten Risto Isomäki sanoi, on paljon tärkeämpi luoda toivoa kuin epätoivoa maailman kohtalosta. Epätoivo voi lietsoa paniikkireaktioihin ja -tekoihin tai ilmastonmuutoshaasteen täyteen kieltämiseen, jota sitäkin on jokainen varmasti nähnyt ja kuullut. (Viitattiin myös siihen, että kriisitilanteessa reagoinnin ensimmäinen vaihe on nimenomaan kieltäminen.) Kirjojen tehtävä on siten katsoa kauemmas, yli näiden reaktioiden. Millaista silloin voisi olla? Tiedämme ihmisen loputtoman kekseliäisyyden, ja kuten Isomäki sanoi, kehitys on huimaa teknologian saralla. Oma mielipiteeni on, että on hyvinkin todennäköistä, että ratkaisemme suuret ongelmat ihmisen isojen aivojen avulla.

Perinteinen dystopian vastakohta on utopia. Kirjailijat totesivat, että jos kaikki on hyvää ja kivaa, ei siitä jännitettä ja kiinnostavaa kirjaa saa aikaan. Utopioista tulee helposti luennoivia. Pahiksia tarvitaan. En usko, että niistä on pulaa tässä maailmassa, kuvitellusta puhumattakaan! Mutta Isomäki totesi, että nyt on suuri tilaus hyville ja myönteisille visiolle. Niin kirjallisuudessa kuin politiikassa ja yritystoiminnassa. Tämä on niin totta: olisi helppo erottautua, olla menemättä mukaan surkutteluun ja pelotteluun ja esittää keinoja parempaan, pidemmällä tähtäimellä kuin vaali- tai tuloskausi. Kestävä kehitys ja vastuullisuus eivät ole vain tyhjiä termejä, vaan todellisia selviytymis- ja menestystekijöitä, jos niin halutaan. Solarpunkin saralla voimme odottaa myös kirjallisuudelta jatkossa muita vaihtoehtoja kuin ihmiskunnan tuhoutuminen.

Mitä muuta näin ja kuulin? Paljon: Sirpa Kähkönen kertoi kirjastaan Muistoruoho. Miki Liukkonen keskusteli Hiljaisuuden mestarista - jonka nimi ei viittaa zeniläisyyteen tai mietiskelyyn, eihän kaveri edes joogaa. Olen lukenut kirjan kerran, hätäisesti, mutta aion petrata (pitäisikö alkaa mietiskellä, jotta aikaa järjestyisi?). Liukkosen lahjakkuus ja omintakeinen ajattelu kiinnostaa. Seuraava, keväällä 2020 ilmestyvä teos on jo työn alla, mutta aihetta hän ei suostunut paljastamaan. Hänelle on ehdotettu myös tv-sarjan käsikirjoittamista, nuorille suunnatun, saas nähdä, toteutuuko se ja onko se jonkinlainen M/S Romantic omassa genressään?




Tapasin Pajtim Statovicin kuvanoton verran: häntä tituleerataan kansainväliseksi tähdeksi ja syystä. Kirjoja on käännetty yli 15 kielialueelle ja Tiranan sydän (englanniksi Crossing) on valittu yhdeksi National Book Award -ehdokkaaksi käännöskirjojen sarjassa. Ei ole pieni juttu, kyseessä on yksi englanninkielisen maailman merkittävimmistä kirjallisuuspalkinnoista. Tänä vuonna ilmestyneen Bollan mm. Länsi-Savo-lehti listaa ykköseksi Finlandia-palkinnon saaja-arviossaan.




Näin myös paljon, paljon muuta. Muun muassa aplodeerasin HelsinkiLitille, joka voitti vuosittaisen  Rakkaudesta kirjaan -palkinnon. Oikein! Kukat ja rahapalkinnon saivat tuottaja Heidi Backström ja ohjelmajohtaja Philip Teir ohjelmajohtaja Ronja Salmelta.

Vuonna 2020 käännöskirjallisuuden suurtapahtuma HelsinkiLit on 15.-16.5. uudessa paikassa, Bio Rexissä Lasipalatsissa Helsingissä. Voi merkata jo kalenteriin!



Lisää Helsingin kirjamessuista 2019

maanantai 21. lokakuuta 2019

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Vilja on nuori nainen, joka tekee töitä kuopiolaisessa kirjastossa ja tutkimusta Minna Canthista. Kun hänen mielessään sekoittuvat nykyaika ja Canthin aika reilun sadan vuoden takaa, saamme lukea hämmästyttävän tarinan menneen ja nykyisyyden yhdistymisestä, naisista ja naiseudesta eri aikoina.

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija, jonka kirjoitustapa on minulle alkuun vieraannuttava monisanaisuuksineen, mutta kun totun tapaan, hän vakuuttaa. Kerronta on johdonmukainen ja linjakas, huolella mietitty. Tätä tarinaa ei olisi muulla tavalla voinut kertoa.

Kuopiolaiset patsaat heräävät henkiin, Vilja näkee heidät ja keskustelee heidän kanssaan, taistelee ja oppii tulemaan toimeen mielensä kanssa, ja tulos on hurmaavaan utuun kietoutuva tarina, jossa terävyys on kätketty pumpuliin, näkyihin, sanoihin. Maagisen realismin läsnäolosta mielessä välähtää Pasi Ilmari Jääskeläinen, mutta Kokon maailma on omanlaisensa. Ja Viljan.

"Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää. Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta. Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhöni. Juoksemme takaisin Väinölänniemelle tenniskenttien luo. Vehmerin takaa nouseva aamuyön aurinko värjää pilviä. Näky on hengästyttävän kaunis. Järven tyyneys. Sinivihreät saaret. Taivaan puna. Tuulenkareiset aallot rantakivillä. Etsimme Hanneksen kanssa Minnan puuta, kantoa, jolla hän tapasi istua ihailemassa Kallaveden selkää näissä samoissa maisemissa." 

Saamme elää Minna Canthin kanssa vaikeita aikoja leskenä, näytelmäkirjailijana, kulttuurivaikuttajana. Myös naisena, jollainen verevä Minna varmasti oli aikanaan. Kun aviomies Ferdinand kuoli nuorena, ei olisi uskottavaa, etteikö Minna olisi kaivannut miehen fyysistä läheisyyttä. Uskon tähän maailmaan. Uskon Minna Canthiin - ei, hänestä ei voi olla kirjoja liiikaa - ja Juhani Ahoon.

"- Kovan onnen lapsissa on toki puutteensa, mutta tämän hirvittävän kansallisen murhenäytelmän nähtyäni ymmärrän sanasi liiankin hyvin, ymmärrän viisautesi ja ennenäkysi. Sinä näit ihmisten tuskan ja katkeruuden. Syöksyimme kansakuntana päistikkaa siihen, mistä meitä varoitit. - Uusi elämä vaatii toisinaan verenvuodatusta. Se on kuin lapsen syntymä. On kahlattava veressä, että voi syntyä uudeksi. Oloni käy raskaaksi. Pääni painuu maata kohti. - Etkö voi hyvin? Juhani huolehtii."

Kokko onnistuu kietomaan laajan kokonaisuuden yksien kansien väliin. On kyse sitten historiallisesta romaanista, nykypäivän Viljan tarinasta ja hänen tutustumisestaan naiseuteensa ja Kareemiin tai mielen sairaudesta, kokonaisuus on vaikuttava. Melodramaattinen ehkä, ja maalaileva, mutta siinä on alkuvoimaa, mielikuvitusta ja sanomaa, joka puhuttelee.

Kenelle: Minna Canth -faneille, patsaiden ystäville, historian ahmijoille, kuopiolaisia maisemia hakeville, mielenhäiriöitä miettiville, tulevaisuutta ja pariutumista pohtiville.

Muualla: Leena Lumi hurmaantui: "Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen."


Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. Icasos 2019. 


Minna Canthin juhlavuoden kunniaksis Icasos on numeroinut kirjan ensipainoksen 75 kappaletta. Minä sain kustantajalta numeron 47, kiitos!

Helmet-haaste 2019 kohta 37: Pienkustantamon julkaisu.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kuopio-sarjaan hyppäsin mukaan vasta keskivaiheilta, mutta se olikin sitten menoa. Juutuin ja juurruin kuin pahka puuhun. Vaikuttavia tekijöitä on monia: paitsi kerronnan komeus ja tarinan kiinnostavuus myös laaja tutkimustyö, jota kirjailija on uransa mittaan tehnyt ja josta on poikinut myös sarjaan kuulumattomat mutta aihepiiriin liittyvä romaani Graniittimies ja tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. 

Muistoruoho jatkaa Tankkien kesän tarinaa ja kerrontatapaa. Eletään 1970-luvun alussa Kuopiossa. Hilla, Anna ja Lassi Tuomen tyttären lapsi, on jo koululainen. Hillan toinen mummo, Ida, saa asuinkaverikseen Siirin, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon opettajaksi. Annaa ja Hillaa on kohdannut suuri suru, Lassin kuolema, ja Helvi, jolla myös on lapsenlapsi, pieni Sole, tukee Annaa kaikin voimin.

"Anna kääntyy minuun päin ja valo melkein kuultaa hänen lävitseen, kuplaisesta vanhasta ikkunalasista lankeava valo; hän on ohut ja hieno kuin vuosikymmenet sitten kudottu pumpulikangas, kestävä ja paljon käytetty, lipeässä lioteltu, tulisissa vesissä keitelty, kartuin hakattu, moneen kertaan tahraantunut ja aina uudestaan puhdistunut, sadat kerrat tuuleen ripustettu ja mankelin jyrien läpi myös sadoin kerron kiskottu. Ohkainen jo, haileasti laikukas, yhä kestävä. Ja minä ajattelen, että kaikki muut voin rinnaltani kadottaa, mutta en tätä ystävääni."

Ystävättäret keskustelevat, muistelevat ja sopeutuvat maailmaan, jossa ei sodita, ei jouduta vankilaan tai evakkoon, ei eletä jatkuvassa pelossa tai köyhyydessä. On liikuttavaa seurata, miten vapaus menneisyyden ikeistä ja moderni aika alkaa pikku hiljaa näkyä naisten elämässä: voi ostaa jäätelöä, kun huvittaa, ilman sen kummempaa syytä! Voi pukeutua, miten haluaa - mukavasti, ei puristavasti! Voi käyttää kodinkoneita ja asua valmiiksi lämmitetyssä talossa! Tosin Annaa pohdituttaa, mistä nainen sitten saa omaa rauhallista ajatteluaikaa, kun ei tarvitse mennä pyykille tai puita pilkkomaan. Kähkösen henkilöt ovat eläviä ja todellisia niin, ettei lukija lukiessaan muista lukevansa fiktiota, vaan elää mukana.

"Mummot ovat säästäväisiä ja kauniita ja kesäisiä, mutta ihan erilaisia keskenänsä", miettii torikahvilassa pikkuvanha Hilla, joka laitetaan pioneerien kesäleirille, vastentahtoisesti, mutta mummot tiesivät taas parhaiten.

"Aikuisille tulee aina paha mieli, jos niille sanoo miltä itsestä tuntuu. Minä kaiket ajat koetan miettiä, mitä voi puhua, mutta aina tulee suusta joku mikä pilaa kaiken. Minä kärkyn aina, että olisin aikuisten kasvopuolella ja heillä olisi minuun päin iloinen naama. Se on niin kuin auringossa oloa. Koetan olla niin että aina paistaisi."

Lähiöt ovat tulleet Kuopioon. Anna asuu Lohkaremäellä, jossa asui aikoinaan myös tätini, siellä juoksentelin lapsiporukoissa mukana, Hillan kanssa samoilla pihoilla.* Anna ei viihdy, hän viettää mieluummin aikaa Rönön saaren keltaisella mökillä, jonka Helvi omistaa.

Saamme tietää muutaman salaisuuden, kuten sen, miten Ida sai poikansa, Hillan isän. Menneet tapahtumat ja haavat eivät katoa, mutta arpeutuvat, tuntuu kirja sanovan. Ja eteenpäin menon henki on vahva, uusien sukupolvien myötä. Lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, kaukaisempia kuin heidän lapsensa, syistä, joihin hennosti viitataan. Lapsenlapsiin kilpistyvät toiveet ja tulevaisuus, josta naiset tietävät, etteivät sitä itse enää ole näkemässä. Mutta niin kauan kuin ovat, tehdään kaikki mahdollinen, jotta pienillä olisi parempi elämä kuin itsellä on ollut.

"Minä tulisin illalla sitten sinun luo", sanoo lapsi ja painaa päänsä minun rintaani vasten. Hän oli minun jo imeväisestä saakka, nyt hänen raajansa ovat pitkät, yhä hän on minulle rakas, minä suojelen häntä niin kauan kuin elämää minussa riittää. - Tule tule, minä sanon. - Tule viieks rantaan niin haen sinut venneellä. Ja kuule, jutellaan sitten myös matkasta. Jos sinä haluaisit lähtee. Minä ja Helvi ja Sole ja sinä. Mustallemerelle."

Yhä vahvemmin - ikääntymisen myötä? - Kuopio-sarjan lukemisessa vaikuttaa alun perusteiden lisäksi oma historiani ja lapsuuteni Kuopion kupeessa. Muistoruohossa eletään aikaa, josta tunnistan mainittuja paikkoja ja tapahtumia. Ja henkistä mielenmaisemaa, joka tulee lähelle ja suorastaan sisään. Itkin, ehkä mummojeni muistoa, ehkä omiani, ehkä lapsenlapsien tuoman koskettavuuden takia. Kirja sohaisee jotain, jota en tiennyt olevan olemassa sohaistavaksi. Kähkönen sanoittaa viisaasti ja sydämeenkäyvästi asioita, joita ei ole ennen sanoitettu. Onko kirja "hyvä"? Lienen jo jäävi sanomaan. Kannattaa lukea ja todeta itse.

Kenelle: Sukupolvia miettiville, suomalaisuudesta kiinnostuneille, sukusaagan ystäville, naisten tarinoista uteliaille, Kuopion ja muun maaseudun kasvateille.

Muualla: Kähkönen on tunteiden tulkki, sanoo Tuijata.

Lue myös: Tankkien kesä, kirjamessujen 2016 lukupiiri. Helsingin kirjamessuilla 2019 on 7 lukupiiriä, joiden tiedot näet messujen sivuilta.

Sain kirjan lukukappaleen kustantajalta. Tankkien kesä -kirjaa edelsi Hietakehto.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olen käynyt.

* huom. myöhemmin kuulin kirjailijalta, ettei kirjan Lohkaremäki ole todellinen paikka, vaikka Lohkaretie, jossa tätini asui, siihen viittasi ja luulin sen todelliseksi kaupunginosan nimeksi - Särkiniemi on lähiö, joka oli kirjan Lohkaremäen esikuva ja jossa Lohkaretie ja Lohkarekuja sijaitsivat ja sijaitsevat ilmeisesti edelleen. Näin fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti!



perjantai 18. lokakuuta 2019

Miklu: Paras kirja ikinä

Tubettaja Miklu on kuulemma suosittu. Ainakin Turun kirjamessuilla häntä kuunteli iso joukko ihmisiä, jotka ehkä laillani kuulivat kaksikymppisestä kaverista ensi kertaa. Mutta kun kysyn kummitytöltä, 15 v, hän tunnistaa heti! Tyrkkään kirjan nenän eteen ja tivaan, mitä mieltä kirjasta?

"Kirja on hyvä, mutta siinä ei ole paljon tekstiä. Esimerkiksi 10 sivua on vain yksi sana per sivu. Mutta on siinä ihan tekstiäkin, sivuja on 77. Helppo lukea, mutta olisi saanut olla pitempikin!"

Aha. Nuoriso siis toivoo kirjalta enemmän tekstiä. Toisaalta, nuoriso katsoo mieluummin videoita kuin lukee. Joten suhtaudun hieman epäillen. Mutta hei, on helppoa lukea sana per sivu, ja silti voi sanoa lukeneensa 10 sivua! Ja se on oikeasti hieno juttu niille, jotka eivät paljon lue.

Kirjassa Miklu kertoo elämästään ja veljensä Ronin (tubettaja Roni Bäck) lapsuudesta ja arjesta. Nuori mies höpöttää kaikenlaista, noloista jutuista ja unista ja kättelyistä. Millainen käsitys kirjasta nuorisolle jäi?

"Iloinen ja hauska. Lehmäpiirustus oli hauskin!"

Viittaa kirjan kohtaan: "Oletko koskaan miettinyt, miten ihmeessä jotkut asiat on keksitty. Otetaan esimerkiksi vaikka maito. Niin että keksikö joku vain lehmän ja sen utareet nähdessään, että hei, vedänpä tuosta tommosesta pötkylästä?"

Hyvä kysymys, mutta palataan lukukokemukseen nuorisolaisen silmin.

"Lukemiseen ei mennyt pitkä aika, ehkä 20 minuuttia." 

Niin vähän - ja voit sanoa lukeneesi yhden kirjan! Wow, nuorelle kirjan lukeneelle pisteet. Eikä ole edes vaikeaa: kummitytön mielestä kirja oli mukava lukea ja siitä tuli hyvälle tuulelle. Etenkin piirustukset olivat hänen mielestään hienoja ja hauskoja. Mutta jos en olisi kirjaa eteen tarjoillut, tuskin hän koskaan olisi kirjaa nähnytkään.

Aikuisnäkökulmasta Miklulla on myönteisiä viestejä nuorille. Kaikki unelmasi ovat toteutettavissa. Ole sellainen kuin olet, jokainen on joskus nolo, muttei se haittaa. Miklu antaa myös konkreettisia neuvoja muun muassa hyvän hygienian tärkeydestä tyttö/poikaystävän hankinnassa ja siinä, miten valehtelu ei toimi. Hän paljastaa itsestään asioita, joita YouTubessa ei ole nähty (hän sanoo videoilla näkyvän noin 1 % elämästään). Eikä hän ole kummoinenkaan piirtäjä.

"Olen todella iloinen ja innokas tyyppi, mutta kukaan ei ole aina iloinen, eikä kenenkään pitäisikään olla."

Miklu on koonnut kirjaan elämänohjeita myös kavereiltaan, vanhemmiltaan ja muilta vaikuttajiltaan. Mutta tärkeimpinä ovat hänen omat näkemyksensä. Ja ne ovat sellaisia, joita nuorisolaisten toivoisi lukevan ja noudattavan.

"Pitää vaan muistaa, että kaikella on tapana järjestyä ajan kanssa, ihan sama kuinka mahdottomalta tilanne tuntuu." 

Fraasimaista ehkä, mutta kun sen sanoo idoli ja/tai vertainen nuori, ehkä viesti menee jopa perille. Pidin kirjasta, sen valoisasta mutta realistisesta otteesta, ja voin vilpittömästi suositella esiteineille ja teineille ja heidän vanhemmilleen.

Painavin syy suositteluun on Miklun lukuhistoria: Turun kirjamessuilla hän kertoi katsoneensa kaikki leffat, sarjat ja videot, mitä löytyy, mutta kun tuli käännekohta, jossa tubetukseen ei enää löytynyt ideoita - ei mitään sanottavaa - hän löysi kirjat. Ja jäi välittömästi koukkuun. Mikään muu esitysmuoto ei kuulemma vedä vertoja kirjoille, lähellekään. Eikä sen jälkeen ole ollut ongelmaa löytää kerrottavaa. Lisään tähän vain sen ilmeisen: lukeminen kannattaa aina. Ja aikuisten tehtävä on tuoda se nuoren tietoon ja tyrkätä kirjoja nenän eteen - vaikkei itseä edes lukeminen kiinnostaisi (tiedostan kyllä, että blogia lukevat vain ihmiset, joita kiinnostaa, joten saarna tässä on turhaa.)

Kirjassa on tehtäväosuus, joka sopii nuorisolaisten ja kaikkien suoritettavaksi, löysin rantein mutta ajatuksella. Kirja on kevytversio aikuisten self-help-kirjoista, mutta ilman ideologisia rasitteita, vain hyvän mielen ja itseluottamuksen kasvattamisen (ja kirjojen lukemisen) puolesta.

Kenelle: Miklun faneille, heille jotka eivät jaksa lukea pitkiä kirjoja, teineille ja heidän vanhemmillleen, lasten lahjaideaa miettiville, ideapulasta kärsiville, rohkaisua ja valoa kaipaaville.

Muualla: Amma kuunteli lastensa kanssa Miklun itsensä lukeman äänikirjan: How sweet success it was! Miklu on Helsingin kirjamessuilla, jossa hänet voi tavata torstaina 24.10. Kallio-lavalla klo 11.30.

Miklu: Paras kirja ikinä. Otava 2019.

Helmet-haaste 2019 kohta 21: julkisuuden henkilön kirja.

torstai 17. lokakuuta 2019

Mall of Tripla ja kirjat

Siviilityössäni pääsin näkemään läheltä Pohjoismaiden suurimman kauppakeskuksen (liikkeiden määrällä mitattuna, niitä on noin 250) rakentamista, valmistumista ja avajaisia Helsingin Pasilaan.





Avaustungoksessa en varsinaisesti kauppoja vielä suuremmin kiertänyt, mutta yleisvaikutelma on myönteinen: väljää ja valoisaa, arkkitehtuuri selkeää ja mukavasti yllättävää. Lähijunaa käyttävänä olen erityisen iloinen uudesta tyylikkäästä asemasta ja siitä, että väliaikaisista jyrkistä portaista vihdoin päästään eroon.


Parin bloggarikollegan kanssa tarkistimme välittömästi Triplan kirjatarjonnan. Liikkeitä löytyi kaksi. Suomalainen kirjakauppa on paikalla, totta kai, strategiansa mukaisesti, jonka olen ymmärtänyt painottavan hyvää sijaintia, esimerkiksi juuri asemien yhteydessä. Kauppa ei ole suurensuuri eikä valikoima kattava, vaan juuri tuollainen "assamyymälä"; se tarjoaa pistäytymispaikan, kun reissun päällä haluaa nopeasti napata jotain luettavaa. Viereen avautuu myös hotelli, josta saattaisi junamatkustajien ja kauppakeskuksessa shoppailevien lisäksi piipahtaa lukuhaluisia. Tarjolla on uusimpia kirjoja ja pokkareita, silmämääräisesti arvioituna vain alle puolet kauppatilasta on kirjoja. Mutta ne ovat onneksi heti ovella. Neljäs kerros eli asemakerros.




Toinen liike on uudenlainen kirjamyynnin edustaja, Bookbar. Yrittäjä, kirjailija Leena Mäkijärvi kertoo valitsevansa kirjat siten, että niistä löytyisi luettavaa kaikille, rekkamiehistä rakentajiin - ei siis vain kirjojen suurkuluttajille tai uutuuksien etsijöille. Alkuvalikoima vaikuttikin kovin miehiseltä, riistakeittokirjoista Kansa taisteli -opuksiin. Mutta tarkoitus on laajentaa valikoimaa, etenkin lastenkirjoihin, Mäkijärven itse kirjoittamiin.

Hän aikoo noudattaa luovuutta myös hinnoittelussa. Esimerkkinä hän mainitsi, että kirjan hinta voisi olla sama kuin kirjan ostoaika: jos tulet kauppaan klo 9, kirja saattaa maksaa 9 euroa. Tarkoitus on myös käyttää myynnissä robotiikkaa - paikalla oli myös VTT:n teknologia-asiantuntija - jolloin kauppa olisi mahdollista pitää auki vaikka vuorokauden ympäri. Robotti rahastaisi! Jännittävää nähdä, mitä tästä kehittyy. Boobar löytyy asemakerroksesta (4. kerros) keskipaikkeilta, toisen R-kioskin vierestä.

Tapasin Bookbarissa muuten tutun henkilön mökkipaikkakunnaltani Mäntyharjusta. Salmelan johtajan Tuomas Hoikkalan kanssa piti ottaa ihan yhteiskuva. Ja kuva Riku Niemestä bändeineen sekä muuta avajaishumua. Kuvat osin omiani ja yleiskuvat YIT:n (Akifoto/Aki Rask).








keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja

Kirjoittaja sai muistikirjan lahjaksi lapsenlapseltaan Sohvilta ja käytti sitä kehotuksen mukaan kirjaamalla ajatuksiaan ikävän lieventämiseksi.

Aforismimaiset ajatukset pyörivät ikävöinnin lisäksi perheessä, vanhuudessa, kuolemassa. Hän sanoo opettelevansa vanhuutta.

"Miten kovaa onkaan yksin vanhana! Yksinäisyydessä olisi jo tarpeeksi kestämistä. Vanhuudessa niin ikään. Mutta ne tulevat yhdessä, yhtaikaa. Kun ei enää jaksaisi mitään."

Erityisesti vahva yksinäisyyden kokemus särkee sydäntä, samoin sodan haavat, joista ei pääse eroon koskaan - ne ovat jo tehneet tekosensa, hyvässä ja pahassa. Eikä se avohaava, josta hän sanoo kirjoittamisen kumpuavan, vaikuta umpeutuvan, kuten kirjan olemassaolo osoittaa.

Toisaalta, hän keksii jotain hyvääkin vanhenemisesta, vaikka sanoo sitä järkyttäväksi kokemukseksi (ja tiedämme, mikä on vanhemisen vaihtoehto). Mutta on siinä hänen mielestään jotain harrasta. Elämänviisaus kasvaa. Ja: "Vanhuus on ensimmäinen hengähdysaika mitä ihmisellä on!"  

Hän puhuu myös onnesta ja rakkaudesta.

"Rakkaussuru on suurimpia suruja mitä on. Mutta se menee ohi, vaikkei siltä tunnu. Jollet ole kokenut hylätyksi tulemisen tuskaa, ei tiedä elämästä juuri mitään, mutta senkin unohtaa, kun aika kasvaa väliin. Jonakin päivänä on siitä vapaa - ja altis uusille suruille."

Ja ihmisluonnosta, yleensä luonnosta, tulevaisuudesta. Elämästä.

"... tämä jatkuva kietoutumisemme pahaan, vaikka olemme tiedostavia ja vastuumme tuntevia olentoja, se on suunnaton arvoitus ja haaste, johon meidän tulisi paneutua kaikin voimin - että jättäisimme jälkeemme paremman maapallon, elämisen arvoisen elämänmahdollisuuden kaikille niille jälkipolville ja lajeille jotka toivon mukaan jatkavat täällä elämää sen jälkeen, kun me olemme poistuneet."

"Jokainen meistä luo elämän kudosta - sen tulisi olla kaunista, ainakin miellyttävää, mieluiten ihmeellistä, mutta aina korkeasti moraalista ja syvästi ja aidosti luontoa kunnioittavaa, suojelevaa ja puolustavaa, jos niin on tarpeen."

Eikä kirja vain valita tai ohjeista, vaan tekee oivaltavia havaintoja huumoria unohtamatta.

"Minä elän muuten normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen."

Elämänviisaita ajatuksia, joissa on enemmän kuin päältä katsoen näyttää, kokonainen elämänkaari.

Kenelle: Vanhenemista pohtiville, viisautta etsiville, vanhoille ja heidän nuorille läheisilleen.

Muualla: Nanna kiinnostui kirjan myötä kirjailijan muustakin tuotannosta. Ja hyvänen aika, on ilmestynyt myös jo Punainen muistikirja! 

Eeva Kilpi: Sininen muistikirja. WSOY 2019. Graafinen suunnittelu Mika Tuominen.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Kirsti Ellilä: Lepra

Kirja kosketti minua. Eikä se ole aiheen, oriveteläisen leprasairaalan, ei sairauskuvauksen eikä edes
Suomen historian tai Diakonissalaitoksen toiminnan kiinnostavuuden ansiota. Vaan sen, että Ellilä onnistuu kokoamaan nämä kaikki kiinnostavat asiat houkuttavasti, lukijaystävällisesti ja vaikuttavasti yksiin kansiin lämpimällä, sydämeen käyvällä ja ajankohtaisella tavalla.

Sisar Matilda on diakonissa, kuten myös hänen idolinsa, isosiskonsa Helmi. Helmi johtaa leprasairaalaa, kunnes uupuu, ja Matilda kutsutaan hätiin, sairaalan johtajaksi. Onhan hänellä vankka tausta osaajana, punavankien hoitosairaala viimeisimpänä.

"Valoja kohti taapertaessaan hän pohdiskeli, että kantamuksia oli ihmisellä niin monenlaisia. Matkatavaroiden lisäksi sitä joutui kantamaan ruumiinsa, sielunsa ja henkensä. Kaikki muistonsa ja tulevaisuuden huolet. Usein tuntui, että sielu oli raskain taakka, se säilöi itseensä kaikki elämän kokemukset. Mutta niin oli hänelle aikojen alussa luvattu, että diakonissan ies olisi kevyt."

Matildan valoisuus ja usko ovat hämmästyttäviä. Ne laskevat lukijan puolustuksen alta aikayksikön. Hän ei ole haihattelija, vaan käytännön ihminen, kuten diakonissat ilmeisesti yleensä: he joutuivat hoitamaan vakavimmin sairaita, kohtaamaan yhteiskunnan karmeimpia tilanteita niiden seurausten kautta ja tekemään käytännön hoitotyötä ja taloudenpitoa, mutta ovat myös johtajia ja organisaattoreita, hengen luojia ja suunnannäyttäjiä. Hengellisiä, toki, mutta ei-uskonnollinenkin voi vain ihailla tuota työmäärää, omistautumista ja tavoitteellisuutta. Nykyään työelämässä puhutaan yrittäjyydestä, tiimihengestä, arvoista - diakonissoilla ne vaikuttavat olevan kohdillaan ilman hienoja termejä. Ellilän kuvauksen mukaiset naiset olisivat nyt yritysten johtopaikoilla!

Leprasairaalan elämä on kammottavaa, taudinkuva lohduton. Kirja kertoo ajasta, jolloin tautia ei vielä ole taltutettu, mutta se tapahtui pian näiden tapahtumien jälkeen. Kiitos lääketieteilijät! Matilda ei valita olosuhteita, vaan toimii rajoissa, mitkä on annettu, mistä hänelle suuri kunnioitus. Silti hän ei koskaan jousta pääperiaatteestaan, elämän kunnioituksesta, kurjimpienkaan kohdalla, vaikka houkutuksia on ja työ käy rankaksi.

"Ehkä ihmisen kaipaus loi Jumalan eikä toisin päin, kuten tohtori Alho sanoo. Hoitajatar Siiri on valoisa ja iloinen ilman diakonissavihkimystä. Ehkä minäkin voisin paremmin, jos jättäisin taakseni Diakonissalaitoksen."

Helmin kohtalo on kiinnostava, inhimillinen. Samoin sairaalan vaikean potilaan, Aunen, jonka kanssa Matildalla on suuria haasteita.

"Matilda ei ollut itsekään kuusta kotoisin, hän tiesi, millaista ihmisen elämä on. Sama voima, joka liikuttaa planeettoja ja saa vuorovedet hyökymään rannoille, vaikutti ihmisessä, niin hänessä kuin Aunessakin. Elämä oli huomaamatonta kulkeutumista kosmisten virtojen rytmissä. Mutta ihmisen tehtävä oli uida vastavirtaan, vain kuolleet ajautuivat vastaan hangoittelematta virtausten mukana. - Ymmärrätkös sinä, Aune, miksi se semmoinen asia on täällä sairaalassa kielletty? Matilda kysyi."

Tärkeä rooli kirjassa on myös sairaalan lääkäri Alholla, jolla on omat haasteensa ja selviytymiskeinonsa. Kaiken kaikkiaan sairaalan yhteisö on uskottava, omanlaisensa.

"- Milloin moralisointi on ketään auttanut, tohtori Alho huomautti. Tässä he olivat jyrkästi eri kannalla. Tohtori Alho luotti lääkkeisiin ja rokotteisiin, ja hyviä ne olivat Matildankin mielestä, mutta ihmiskunnan pahimpia vitsauksia piti silti vastustaa ennen kaikkea puhtaudella ja elämän kaikkinaisella järjestyksellä ja ryhdikkyydellä." 

Kirjassa on monia ulottuvuuksia: ihmisen hengellisyys ja oma asenne, sairaus ja lääketiede, sisaruussuhde, josta saamme lukea kirjeinä Helmin ja Matildan välillä. Ajankuva, totta kai, ja ajan käsitykset siitä, kuka on sairas ja miten hoidetaan. Ja ajankohtaisuus: ei voi välttää yhteyskohtaa tähän päivään, kun jätämme vanhuksia ja sairaita puutteelliselle hoidolle. Kuka saa hoitoa ja kuka ei? Oletammeko edelleen terveydenhuoltohenkilöstön olevan Matildan kaltaisia enkelimäisiä hyväntekijöitä, vai pitäisikö myös heidän saada kunnon korvaus työstään? Mitä pidämme tärkeänä?

Hieno, tunnelmallinen ja koskettava tarina, joka tuo esiin paitsi historian draamaa ja suomalaisuuden taustaa, myös yleisinhimillisyyttä ja ihmisyyttä, joita tämä aika kaipaa. Ehkä ne eivät katoa vaikeinakaan aikoina, vaan kirkastuvat, on kirjan viesti, tulkintani ja toiveeni mukaan. Ja vaikeimmatkin ongelmat ovat ratkaistavissa, ajallaan. Mutta se edellyttää sitä, että ihmisiin pitää luottaa, tuntuu kirjailija sanovan. Ja hänen sanomaansa vahvistaa yllättävä henkilö, joka ilmestyy kirjan loppupuolella. Mutta ilman romantisointia - ei kirjakaan imelyyttä tyrkytä, kunhan kertoo tilanteen, jos ihan loppuosaa ei lasketa, missä hienoisesti imellettiin - nykypäivänä hoito ei voi nojata hyväntekeväisyyteen, vaan meillä on oltava muita keinoja heikoista huolehtimiseen. Matildan kaltaisia ihmisiä tarvitaan silti, ihan jokaisen arjessa. Ja arvelen, että sinä tunnet ainakin yhden Matildan, ehkä jopa olet sellainen itse. Kunnioitus matildoille!

Takakannen mukaan kirja perustuu todellisten henkilöiden väliseen kirjeenvaihtoon. Kertoo muuten kirjasta hyvää, etten edes miettinyt tekstin toimivuutta, sukelsin vain mukaan ja aiheeseen. Toimii siis, kuten ammattikirjoittajalta odottaakin, komeasti.

Oriveden leprasairaala suljettiin vuonna 1953.

Kenelle: Vakavasti sairaille ja heidän läheisilleen, Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille, liikuttavan mutta käytännönläheisen ystäville, yhteiskunnallista tasa-arvoa pohtiville, terveydenhuoltoalan päättäjille ja tekijöille, hyvään uskoville.

Muualla: Kirsin kirjanurkan Kirsi sanoo kirjan olevan arvoituksellinen ja koskettava ja aihepiiriltään mielenkiintoinen. Tuijata sanoo kerronnan kiehtovuudesta: Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa.


Kirsti Ellilä: Lepra. Arktinen Banaani 2019. Kansi Taivo Org, taitto Kimmo Mustonen.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Sofi Oksanen: Koirapuisto

Kirja vie lukijan kummalliseen, vainoharhaiseen maailmaan, Neuvostoliiton ja koko itäblokin jälkeiseen, jossa pätevät aivan toiset säännöt kuin länsimaissa. Pelottavaksi sen tekee se, että tekstissä on vahva todentuntu; kun yhdistää omat taviksenhatarat, uutisointiin perustuvat tietonsa tarinaan, herää epämiellyttävä ajatus siitä, että totuus voi silti olla tarua ihmeellisempää.

Tallinnassa syntynyt, Ukrainaan vastentahtoisesti perheensä mukana muuttanut Olenka kasvaa tuossa oudossa ympäristössä, jossa pääelinkeinot ovat täältä katsoen pelkkää rikollisuutta. Ei lapsi sitä tajua, kun ei muusta tiedä. Olenkasta kasvaa pyrkyri, keinottelija, pelon ja varmistelun varjossa elävä aikuinen, jonka yritykset länsimaistua - kuten karkaaminen malliksi Pariisiin - kilpistyvät tietämättömyyteen ja silkkaan elossapysymistaisteluun.

"Minä en antaisi isän pilata sitä mitä meillä oli. En suostuisi siihen. Enkä voisi sallia hermojeni pettävän, jos aioin selvittää tämän sotkun."

Tytöllä on lahjoja, ulkonäön lisäksi hän osaa organisoida, suunnitella ja toimia tavoitteellisesti. Siitä häntä voi ihailla, mutta enemmän tunnen sääliä. Mihin hän olisi yltänyt pohjoismaisessa ennalta-arvattavassa, lakeja ja avoimuutta korostavassa yhteiskunnassa tai perheessä, joka olisi elänyt vakaata, meidän katsannossamme normielämää? Emme voi tietää. Olenka menestyy munasolujen myyntibisneksessä. Hänestä tulee kiho alallaan, hän osaa etsiä sopivia tyttöjä, pärjää asiakkaiden kanssa, hallitsee bisneksen lainalaisuudet ja ympäristönsä ääneen lausumattomat säännöt.

Mutta ei tietenkään ilmaiseksi. Olenka ei pääse eroon taustastaan, ei vanhempiensa tekemisistä, ja sotkeutuu hämäriin kuvioihin yhä tiukemmin, kunnes lukijaa alkaa todella pelottaa hänen puolestaan. Vaikkei päähenkilö ole sympaattinen ja samastuttava, kasvava tieto hänestä saa aikaan jonkinlaisen myötäelämisen ja laiskan toivon siitä, että hänelle kävisi hyvin. Empatia, päivän muotitermi ja riesa, nostaa päätään!

Olenka ei ehkä tunne termiä, mutta hän osaa hyödyntää tunnetta taitavasti, eikä välttämättä hyvään. Lasta haluavat varakkaat ovat otollinen kohde, ja liiketoimet luistavat. Munasoluja luovuttavat tytöt saavat rahaa ja ylellisyyksiä, joista he muuten voisivat vain haaveilla. Hyväntekijäksi Olenkaa ei silti voi sanoa. Onnellisesta ihmisestä puhumattakaan.

Jaarittelen Olenkasta, kun pitäisi kertoa juurisyistä. Mikä johti hänet ja hänen perheensä siihen asemaan, jossa he ovat nyt?

"Uuden vallan edustajat olivat ottaneet kopankat haltuunsa ja tekivät niillä rahaa. Äitini kiitteli Pyhää Jumalansynnyttäjää siitä, etteivät isovanhempani enää olleet näkemässä hävitystä, ahneutta ja ryöstelyä. Asia korpesi äitiä, ei minua. ... Seitsemänkymmentäviisi prosenttia Venäjän kansalaisista kannatti sotaa Ukrainaa vastaan. Lukujen suuruus ja sotilassaappaiden määrä iskeytyi tajuntaani voimalla, joka sai korvani soimaan. Sitä ei voinut ohittaa olankohautuksella tai haukkumalla vastapuolta vatnikeiksi, Putinia orjallisesti seuraaviksi typeryksiksi. He ihan oikeasti halusivat tappaa meidät."

Kahdessa aikatasossa kulkeva tarina kertoo välillä Olenkan taustaa Ukrainassa, välillä nykyhetkeä Helsingissä. Miksi hän istuu päivittäin etelähelsinkiläisessä koirapuistossa? Löytääkö hän rauhan, pysyykö edes hengissä? Mikä rooli on Japanilaisella, jolle hän kirjassa puhuu?

"Lähestyin hiipien penkkiä, jolla joku perheestä usein istui. Asettauduin sille varoen kuin sen pienat olisivat lasia, katselin maisemaa, heidän maisemaansa, ja kuvittelin, millaista heidän elämänsä oli maassa, jossa koirille oli omat puistonsa, paremmin hoidetut kuin ihmisille suunnatut virkistysalueet Ukrainassa."

Trillerimäistä tarinaa ei ole helppo lukea sisältönsä puolesta - tekstin taitavuuden takia kyllä, samoin kuin Puhdistus aikanaan. Helppoutta tai lämmintä katsantoa ei Oksaselta odottanutkaan. Ihailen rohkeutta nostaa kipeitä asioita ja valottaa naapuriemme yhteiskuntia, tuoda julki asioita, joista vaietaan, tutustuttaa vieraaseen kulttuuriin. Vaikka kyse on romaanista, en epäile hetkeäkään, etteikö takana olisi tosipohjaa ja tutkittua tietoa. Jännitys nousee hitaasti mutta tehokkaasti, ja sain käskeä itseäni olemaan kurkkimatta viimeisiä sivuja kesken kaiken (en kurkkinut!).

Muuten, ruokaharrastajille on täkyjä, niin paljon tarinassa syödään paikallisruokia: kirjailija on hyvin kiinnostunut ruuanlaitosta. Ja yhteiskunnallisesta näkemyksestä kiinnostuneille sitäkin enemmän kertomusta sekasortoisesta, rahan ja fyysisen vallan jyräämästä maasta, mutta myös Ukrainan perinteistä. Sekä kiitosta suomalaisesta yhteiskunnasta vertauskohtana Ukrainan nykyisyyteen.

Näen yhtäläisyyksiä Normaan - naisten hyväksikäyttö ja rahan valta - mutta enemmän Puhdistukseen. Oikeastaan Puhdistus ja tämä sekä Kun kyyhkyset katosivat luovat ihan oman genrensä; psykologisen piinaavan jännärin, jossa pääosassa ovat yhteiskunta ja historia. Kylmäävä, jysäyttävä, hiljentävä romaani. Ehdottomasti ei hauska, lämmin, viihdyttävä eikä hyvän mielen kirja.

Kenelle: Ahdistavaa kestäville, silmiä sulkemattomille, tietämystään kasvattaville, yhden menestyneimmän suomalaisen kirjailijan tuotannosta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Kirjasähkökäyrän Maille tuli Puhdistus mieleen. Hän sanoo Oksasen kirjoittaneen hyytävän jännittävän tarinan hedelmöitysbisneksestä ja naisesta, joka yritti pysytellä hengissä.

Muita Sofi Oksasesta blogattuja:
Kun kyyhkyset katosivat.
- Kuhinaa Frankfurtin kirjamessuilla 2010 ja samassa paikassa 2014
- Yläkerran nainen
- Norma
- 2000-luvun parhaat romaanit


Sofi Oksanen: Koirapuisto. Silberfeldt Oy ja Like 2019. Sain kirjan kustantajalta. 

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Turun kirjamessut, päivä 2

Kirkas aurinkoinen päivä Turussa 5.10.2019. Ohjelmassa oli heti aamusta Minna Canth -keskustelu sekä teatteri- ja kulttuuribloggaajien paneeli, joista kumpaankaan en ehtinyt, sillä kirjabloggarit oli kutsuttu tapaamaan messujen ohjelmajohtajaa ja tiedottajaa aamukahvimerkeissä. Hieno ele messuilta ja kiitos bloggarien työn arvostuksesta kirjojen näkyvyyden puolesta, jota meille painotettiin. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä tunnustus todella lämmittää - ehkä ei ole turhaa tämä raapustelu.

Samasta syystä meni ohi Keltaisen kirjaston 75 vuotta -ohjelma, jossa keskusteltiin laadukkaan käännöskirjallisuuden merkityksestä, tärkeä aihe tämäkin. Ja pian on vihdoin Nobel-jaon aika: kun yksi vuosi jäi välistä, tänä vuonna palkinnon saa kaksi kirjailijaa! Jännittävää! Nobel-palkinnoista on tehnyt kirjan Räjähdemiehen perintö Sanna Nyqvist, tähän pitää tutustua.

Mutta ehdin kuulemaan Mikko Rimmisen uutuuskirjan esittelyä. Jos se näyttää siltä kertoo herra Lyystä, joka joutuu kuohuttavien tapahtumien pyörteeseen, jota hän ei pysty hallitsemaan "kykenemättömyyttään naapurustokommunikointiin", kertoi Rimminen. Kommunikoinnin vaikeudesta Rimminen on ennenkin kirjoittanut ansiokkaasti ja asettanut henkilönsä mahdottomiin tilanteisiin. Ajatus jotenkin resonoi someaikaan.

"Pahinta mitä herra Lyylle voi tapahtua on, että naapurit pyytävät häntä boolivastaavaksi talon auringonpimennysjuhliin."

Lastenosastolla pyöri paljon teatteria, ja ohikulkijana näytti hienolta nuorten esiintyjien tekeminen, mutta melkein enemmän viihdytti yleisö: niin täpinöissään ja täysillä mukana! (Tästä tulee kertomaan lisää mm. Ja kaikkea muuta -blogi, jonka pitäjä vietti päivän messuilla poikansa kanssa.)



Messujen teema oli teatteri, maateemoista on luovuttu (ensi vuonna musiikki, sen jälkeen kuvataide). Teatteri on luonteva jatko kirjaan ja tekstiin, ja sama yleisö kuluttaa paljon molempia. Sen kunniaksi kuuntelin konkariteatterinjohtajien keskustelun merkittävimmistä ilmiöistä 50 vuoden aikana. Maarit Pyökäri, Esko Roine ja Asko Sarkola omaavat pitkän katsantokulman alaan, jossa suuri muutos tapahtui heidän mukaansa 1960-70-luvuilla, kun politisoituminen valtasi teatterin. Niin pitkälle, että  työntekijät eivät voineet keskustella keskenään tai edes istua samassa kahvilan pöydässä, jos edustivat eri liikkeitä, joita silloin syntyi. Ja joista monet nykyteatterit, kuten Kom tai Ryhmis, kumpusivat. Setä Roine kertoi muistojaan, jotka kieltämättä vaikuttavat senaikaisilta, Maarit Pyökäri totesi, että puhenäytelmä pitää kutinsa ja että tekstien taso on noussut.

Uusia teatteriammatteja on syntynyt mm. videon ja somen myötä ja monimuotoisuus on kasvanut, kun osaksi ovat tulleet uudet esitystavat, kuten tanssi ja sirkus. Yhteisesti mainittiin se, että teatterin harrastuneisuus on Suomessa hämmästyttävän suurta. Teattereissa käy enemmän väkeä kuin lätkämatseissa! Kesäteatteri, perin suomalainen ilmiö, on voimissaan, sillä me haluamme kesällä olla ulkona (sisänäytökset eivät kesäisin vedä eikä niitä siksi ole). Yksi suosion syy on Pyökärin mukaan se, ettei teatteri ole liian akateemista ja vaikeaa, vaan siihen on helppo mennä. Ja monella on kokemusta näyttelemisestä, harrastusryhmien, tai jos ei itsen niin kaverin tai perheenjäsenen kautta, kuten Pauliina Rauhala totesi toisessa keskustelussa, jossa hän ja Anni Kytömäki kertoivat kirjan muuntumisesta näyttämölle. Kuten olemme kirja- ja lätkäkansaa, olemme myös ehdottomasti teatterikansaa! 

Tänään ajattelin panostaa kansainvälisyyteen, sillä ulkomaisten kirjailijoiden tapaaminen on vielä harvinaisempaa herkkua kuin kotimaisten. Jonas Hassen Khemirin uutuus, Isän säännöt, kertoo nuoresta isästä ruotsalaisessa lähiössä. Kuulimme näytteitä kirjailijan lukemana (ruotsiksi), ja niiden perusteella peukutan jo nyt. Pidin paljon hänen edellisestä kirjastaan Kaikki se mitä en muista.




Ruth Ware on kotoisin Brightonista, ja hänen keskusteluaan Antti Kasperin kanssa oli anglofiliaan taipuvaisen ilo kuunnella; niin kaunista englannin kieltä! Ware kirjoittaa psykologisia rikostrillereitä, ei dekkareita, kuten moni luulee. Tarinassa ei roisku veri, vaikka rikos tapahtuu: kirjailija keskittyy tavallisen naisen elämään, jossa tapahtuu jotain odottamatonta, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Waren välitön esiintyminen vaikutti. Kuvittelin lavalle nousevan kopean viimeisen päälle laitetun ylhäisen tähden (ruotsalaisten dekkaristien vaikutusta?), mutta paikalla oli lämmin perheenäitimäinen, terävä, jalat maassa oleva nainen. Jonka kirjoja on myyty nelisen miljoonaa kappaletta, mutta kuulemma hän ei elä staran elämää, vaan tekee kotitöitä ja epäonnistuu lastensa käskyttämisessä, kuten kuka tahansa.

Uransa huippuhetkeksi hän kertoi kustantajansa puhelinsoiton, jossa ensin pyydettiin istumaan alas. Ja sitten: kirjasi on noussut NY Timesin best sellers -listalle (linkki tämänhetkiseen). Silloin Warea huippasi ja piti hengitellä huolella. Nyt ei tarvitsisi enää yrittää löytää kirjoitusaikaa päivätyön ja perheen lisäksi! Kirja oli Synkän metsän siimeksessä, ja täytyy muuten todeta, että olen tainnut lukea kaikki sen jälkeenkin ilmestyneet, vaikken ole blogannut. Ne ovat niin mainiota aivolepoa, jotka lukee sutjakasti mutta unohtaa saman tien - siinä hänen suosionsa salaisuus?




Tapasin venezuelalaisen Karina Sainz Borgon, jonka kirjaa Caracasissa on vielä yö olen jo hypistellyt, lukematta vielä. Se kertoo maasta "kaaoksen partaalla" (lainaus takakannesta) ja naisesta, joka pakenee. Myös tämä kirjailija oli välitön ja puhelias tavattava, ikään kuin olisi aidosti kiinnostunut blogistani (heh.) Ei voi kuin ihailla, miten ammattilaiset hommansa hoitavat!




Bloggarit olivat hyvin edustettuina paitsi osallistujina myös ohjelmassa. Kia Raevaara ja hänen lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevä bloginsa Luetaanko tämä osallistui paneelin, jossa keskusteltiin lastenkirjojen (arvioiden) näkyvyydestä. Liian vähän tai ei lainkaan! Eli sama kuin aikuistenkin kirjoilla, suurimmalla osalla. Kia on saanut paljon palautetta ja kiitosta muun muassa opettajilta ja muilta kasvatusalan ammattilaisia. Ja ansiosta. Tärkeää työtä lukemisen näkyvyyden ja tietoisuuden eteen. 

Kohutun Tervo-Loiri-kaksikon jätin suosiolla väliin valtaisan ruuhkan vuoksi, alkoi ahdistaa. Mutta jos pitäisi sanoa, kuka veti kaikista eniten messuväkeä, se on Heli Laaksonen, jonka jokaisessa esiintymisessä oli hurja tungos. Eikä syyttä, niin valovoimainen ja hieno esiintyjä hän on, tuotannostaan nyt puhumattakaan. Ja on vähän kotikenttäetuakin tietysti. Hän on näitä taiteilijoita, joiden lumo ja lahjakkuus säteilevät moneen suuntaan. Tältä se näytti:




Heli on myös ollut mukana Lauri Tähkän Äärillä-kirjan teossa "olkapään takana", ja heidän keskustelunsa vaikutti välittömältä eikä ohjelmalliselta, onnistuin kuulemaan osan. Mutta sitten onnistuin nappiin:




Kadehdi vapaasti! Ja tule itse kirjamessuille, siellä tapaa ketä vain! Kaksi päivää elämyksiä tankattuani hyppäsin junaan ja kotiin, kirjakasojeni keskelle. Ja valmistautumaan Helsingin kirjamessuille, jotka alkavat 24.10. 

Sain messulipun bloggaajana Turun kirjamessuilta, kiitos! Ja juuri tätä kirjoittaessani tuli tiedote, jonka mukaan messut ovat olleet sisällöllinen ja myynnillinen menestys. Kävijöitä oli 23 559, liki tuhat esiintyjää, lähes 100 teatterialan vaikuttajaa ja liki 300 näytteilleasettajaa. "Jenni Haukio on erittäin tyytyväinen siihen, miten tapahtuman sisältöuudistus poikkitaiteellisiin teemoihin on otettu vastaan." Myyntiä on ollut mukavasti, mikä on tietysti tärkeää jatkuvuuden kannalta.

Katso Turun kirjamessujen 2019 päivä 1.

Vuoden 2018 Turun kirjamessut.

Vuoden 2017 Turun kirjamessut, osa 1 ja osa 2.

Turun kirjamessut, päivä 1

Kirjamessut Turussa ovat alansa vanhimmat ja perinteikkäimmät, ja siellä on aina mukava käydä. Hyvä henki välittyy, kotoisuus on läsnä, ja kompaktina kokonaisuutena tapahtuma on helposti hallittavissa. Suomeksi: pienempi tila kuin Helsingissä ja vähemmän ohjelmaa, mikä tuo läheisyyttä ja helppoutta messukävijän urakkaan. Silti kaikki olennainen on läsnä. Ohjelma on huolella mietitty, tasapainoinen ja enemmän kuin runsas. Ohjelmajohtajana toimii Jenni Haukio, joka avasi tilaisuuden  perjantaiaamuna bloggareille ja medialle.



Ohjelmakokonaisuudessa on luovuttu maateemoista ja siirrytty taideteemoihin. Tämän vuoden teema on teatteri (seuraaviksi musiikki ja kuvataiteet). Teatteri on luonteva kirjojen kaveri monesta syystä; itse ajattelen sen olevan näyttämöllä esitettävää kirjallisuutta (no, muutakin, mutta tästä lähden). Vaikka esityskeino on eri, teksti ovat perusta.

Mitä tein perjantaina, ensimmäisenä messupäivänä?

Epärunoihminen kiinnostui, kun Runo-Kaarina-tunnustuksen voitti kirja, jossa runoillaan putkiremontista! Taidan suositella eräille työkavereille. Ikääntyneelle myös metafora on tuttu, kirjaa en ole vielä lukenut, mutta pian. Onnea Ilkka Tahvanainen voitosta kirjalla Putkista ja virtauksista!




Yksi messujen suosituimmista esiintyjistä oli Seela Sella. Tupaten täysi katsomo nautti Haukion "legendaarikseksi" aivan oikein kuvaaman Sellan puheista ja esiintymisestä. Jos on charmia, on charmia. Elämänsä kirjoiksi hän mainitsi koulussa opetetun suomalaisen runouden - Eino Leinon, Lauri Viidan ja muut - mutta yllätti myös maininnalla, että nykyajan runoutta ovat räppitekstit, joita hän arvostaa paljon. Romaanikirjailija ylitse muiden on Sellalle Viktor Frankl, jonka esikoiskirjan kappaletta hän kuljettelee aina mukanaan, repaleisinen kansipapereineen. Haastattelu Yle Areenassa. 

Nuorta laitaa edusti tubettaja Miklu, joka debytoi esikoiskirjailijana. Paras kirja ikinä (Otava, myös Miklun itse lukemana äänikirjana) ei noudata kirjallisuuden perinteisiä laatukriteerejä paitsi osaavalla oikoluvullaan (vain prosentit on merkitty väärin), mutta jos ja kun se saa nuoria kirjojen pariin, on Miklun itselleen asettama tehtävä hoidettu enemmän kuin hyvin! Kaksikymppinen Miklu on katsonut omien sanojensa mukaan suurinpiirtein kaikki Netflix-sarjat ja videot ja leffat, mutta kun hän pari vuotta sitten idoliensa kommenttien perusteella kokeili kirjojen lukemista, hän jäi välittömästi koukkuun. Eivätkä nuo muut kanavat kuulemma vedä vertoja kirjalle ja lukemiselle, lähellekään.

Miklu on oivaltunut kirjan jujun, sen, että lukemalla löytyy ajateltavaa ja näkökulmia, joita ei muuten tavoittaisi eikä tajuaisi. Kirjan kanssa joutuu aina hienoiseen haasteeseen verrattuna valmiiksi kuvitettuun tv-sarjaan tai elokuvaan. Kokemus vastaa hienosti huoleen lukutaidosta: lukija havaitsee, miten sitä ei voi tuijottamalla korvata. Miten tärkeä se on arjessa selviytymiselle, elämyksellisyydestä ja tietomäärän kasvamisesta puhumattakaan. Näistä Miklu puhui, vaikka eri sanoin. Ja hän toivoo, että muutkin löytävät tämän jutun, siis kirjat. Fiksu ja valoisa kaveri. Ostin kirjan kummitytölle. Ja tietysti luin sen heti itse. Kirja on tekijänsä näköinen.




Kun lukutaidosta puhutaan. Suomessa on yli 600 000 ihmistä, jotka eivät pärjää suomen kielen kanssa. On oppimisongelmia, kehityshäiriöitä, sairauksia ja muita kieliä puhuvia. Yksi kelpo vastaus selviytymiseen tekstiviidakoissa ja arjen asioinnissa on selkokieli, eli yksinkertaistettu kieli, joka kertoo vain olennaisen. Sille on suuri tarve ja tilaus, johon vastaaminen tuntuu ällistyttävän hitaalta.

Selkokeskuksen työ kantaa kuitenkin hedelmää, ja tänä vuonna sen Seesam-palkinnon sai asiantuntija Tuija Takala, joka sekä edistää selkokieltä hallinnossa mutta myös tuottaa itse niin selkomukautettuja kirjoja kuin omia selkokielisiä kirjoja. Eivätkä hänen kirjansa ole simppeleitä muuten kuin selkeydeltään, vaan ehtaa kirjallisuutta ja sanataidetta. Upeaa työtä, joka suuntaa vahvasti tulevaisuuteen, nuorten pärjäämiseen. Ja tämä kaikki perheen, varsinaisen työn ja harrastusten ohessa ja kirjablogi Tuijatan pitämisen rinnalla. Tuijan kirjat ovat oivaltavia ja antoisia kenelle tahansa. Lue vaikka Lauralle oikea tai Onnen asioita.



Messuilla piti olla keskustelu siitä, miten ilmastonmuutos ja kirjallisuus resonoivat. Homma jäi kuitenkin haastattelijan puheeksi ja osallistujien kirjaesittelyiksi. Vaikea mutta iso aihe, johon olisin suonut helpommat ja yleisöystävällisemmät lähtökohdat. Emma Puikkonen Lupaus-kirjallaan jäi  viimeiseksi kirjaesittelijäksi, eikä paljon aikaa jäänyt siihenkään.

Somelukutaito! Siinä vasta kiinnostava aihe, josta keskustelivat somestarat työelämäprofessori Pekka Sauri, Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen ja tubettaja Mmiisas sekä Helsingin yliopiston lehtori Janne Matikainen. Kokemuksia: Mmiisas kokee joskus pelkoa ajatellessaan sitä, miten moni tuntee hänet perusteellisesti, mutta hän itse näkee vain tuntemattomien tykkääjien armeijan. Saurille kirkastui oma vaikuttajarooli, kun hänen Rakentava twiittaaja -kampanjansa, jossa hän nosti ihailemiaan twiittejä esiin, osoittautui virheeksi.

Jos stara vie taviksen twiitin omaan someensa, hän saattaa taviksen haavoittuvaan julkisasemaan, jota tämä ei ehkä ole toivonut, sanoo Sauri nyt. Ehdottomasti virhe siis, mutta sellainen, jota en olisi minäkään olisi ennakoida, tykkäilin vain ja pidin hienona, että myönteistä sometusta nostetaan. Mutta ei se mene niin. Hyvä opetus siitä, että omat käsitykset eivät ole yleisiä totuuksia. Kirsillä ei ole isoja negatiivisia kokemuksia, mutta hänet yllätti se, että Matikainen lukee häntä. Jos ja kun joskus bloggarina tuntuu, ettei kukaan lue, se ei pidä paikkansa ainakaan Kirsin kohdalla. Hänen pian 10-vuotias kirjabloginsa on supersuosittu.


Yhteenvetoni: Vaatii lihaksia uskaltaa olla somessa vaikuttaja. Mokia sattuu. Lohdullista on se, että kaikille. Yksittäisellä twiitillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ja (some)lukutaitoa tarvitsemme ihan jokainen, jotta viestit ymmärrettäisiin ja ne osattaisiin oikein laatia. Somelukutaito on jo koulujen opetusohjelmassa, me iäkkäämmät opimme kantapään kautta. Itseäni huolettaa eniten lukutaito yleensä: miten voi toimia somessa, jos ei hahmota tekstiä eikä osaa perusoikeinkirjoitusta?

Mitä muuta näin? Monia tuttuja ja uusia tuttuja, alan vaikuttajia. Bloggarikollegoita (parasta!). Kummasti kirjamessuilla näkee myös musiikkipuolen vaikuttajia, mikä on mahtava juttu. Michael Monroe kertoi lukevansa lähinnä elämäkertoja, lähinnä rokkareiden, tietysti. Hän itse on mukana Sankaritarinoita pojille -kirjassa (Aleksis Salusjärvi, Emmi Jäkkö, Into Kustannus), joka kertoo kymmenien poikien ja miesten tarinat rohkaisuksi nuorille; mikä vain voi olla mahdollista, ja samastumiskohteita löytyy. Kiitin rokkaria messuille tulosta ja vaikuttamisesta, koska sen idolin näkeminen tekee. Oli niin hienoa nähdä hänet kirjaympäristössä.



Illalla menimme bloggarikollegoiden kanssa messusta kirkkoon, luonteva jatko, eikö vain? Syy ei ollut uskonnollinen, vaan jo traditio, kirjamessujen alullepanijan Kari Levolan ideoima lukutilaisuus (ja aina vaikuttava keskiaikainen kirkkorakennus). Kirjailijat lukevat valitsemaansa tekstiä, väliin kuunnellaan Bachia. Juhlava ympäristö tuo hartautta ja komeutta myös teksteihin, ja toisin päin: kirkko voi toimia elämysten antajana muutenkin kuin pappispuheina. Antti Heikkinen (kuvassa kirkon alla) luki komeasti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Simeonin unen.





Näin myös: Risto Isomäki, Pyhimys ja Sirpa Kähkönen. Ja monia muita.






Paljon jäi näkemättä: olisi halunnut kuulla Miki Liukkosen kertovaan Hiljaisuuden mestari -kirjastaan, mutta hän oli sairastunut. Olisin halunnut kuulla Maria Laakson kertovan siitä, miten taltuttaa klassikko, mutten ehtinyt. Samoin Vesa Heikkisen pohdinta täydellisestä lauseesta meni harmittavasti ohi. Ja Fingerpori-fanina Pertti Jarla. Mikko Koukin ohjaama Fingerpori-leffa on tuloillaan! Mainion riemukkaan näytelmäversion näin Helsingin Kaupunginteatterissa.

Riikka Pelon uusi kirja uteloittaa. Yhteiskunnan sivuun jääneet paperittomat, aiheesta en vielä paljon tiedä, mutta varmasti kirjan lukemisen jälkeen paljon!

Lauantaimessupäivästä seuraavassa postauksessa.