Kirjasomen joulukalenteri 22.12.2024

 

Kirjasomen joulukalenterin luukku 22 kertoilee muutamasta joulukirjasta. Eilen kalenteri avautui blogissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, kirjailija Anna Pölkin tarjoamana – hän yhdistää omissa kirjoissaan kirjallisuuden ja kakut kauniilla tavalla! Huomisen luukun avaa Yöpöydän kirjat, jonka pitäjän Niina Tolosen työtä jo vuosien perinteen mukaan ovat kalenterimme tunnelmalliset kuvat.

Varasin kirjastosta innoissani uutta Hercule Poirotia! Ei tietenkään Agatha Christien tekemää, vaan englantilaisen Sophie Hannahin, suomennos Terhi Vartian. Hemuli ehti asialle ensin, mutta taisin pitää tästä häntä enemmän. Viihdyin mainiosti tarinassa, jossa Poirot joutuu pikkukylään ja kartanoon selvittelemään murhaepäilyä ystävänsä komisario Catchpoolin äidin painostuksesta. Ja luonnollisesti omasta halustaan, sillä Poirot on utelias, kun erikoisista murhista on kyse. Ja tässä on erikoista ainakin se, että tapauksen aikaan murhatun huoneessa – kylän sairaalassa – ei käynyt ketään. Kunnon vanhan ajan suljetun huoneen mysteeri siis.

Catchpool on tarinan kertoja, välillä välkky ja välillä höpsö, hyvällä tavalla. Hahmo on Hannahin luoma, vastaa alkuperäistä Hastingsia Poirotin apurina ja ystävänä. Hänen tuskansa äidin käytöksen vuoksi on aidonoloista, mikä huvittaa lukijaa. Mutta ei teksti Christieksi yllä: vaikka se viihdyttää, herkullisimmat koukut ja osuvimmat terävyydet jäävät puuttumaan, jos esikuvaan verrataan – ja totta kai verrataan.

Siksi en oikein ymmärrä näitä huippukirjailijoiden tuotannon jatkoja: Helppo raha houkuttaa kustantamoja ja perikuntia, mutta en haluaisi uskoa, että se olisi kirjailijan tärkein motiivi. Parhaimmillaan jatkot ovatkin yhdistelmä vanhaa ja uutta, erityispiirteet säilyttäviä mutta myös jotain persoonallista mukaan tuovaa, kirjailijan ammattitaitoa laajentavaa ja sen esittelyyn mahtavan tilaisuuden antavaa.

”Kuka muu kuin oma perheenjäsen iskisi ihmistä päähän valtavalla maljakolla – vieläpä monta kertaa – ilman mitään järkevää syytä?”

Mutta vaikkapa Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osat kirjailijan kuoleman jälkeen olivat minulle pettymys. David Lagerrantzin kirjoittamista puuttuu oikea henki, vaikka henkilöt ja tapahtumat kuinka istuisivat malliin. Ilman esikuvaansa ne olisivat olleet kelpo rikosteoksia.

Samaa voisi sanoa Hannahin kirjasta, mutta koska alkuperäisen kirjailijan menetyksestä on jo niin kauan, sitä voi tarkastella kauempaa ja siten neutraalimmin. Teksti toimii yllättävän hyvin, vaikka jotkin seikat Poirotissa ja muissa hätkähdyttävät. Miten Poirot on niin säyseä? Miksei hän kukkoile kuten kuuluu? Selitin itselleni nämä miehen ikääntymisen piikkiin. Arvoitusta on kuitenkin mukava ratkoa lukijana, homma ei ole liian monimutkainen, ja ympäristö 1920-luvun Englannissa vaikuttaa uskottavalta. Lontoota ylistetään, mikä sopii kaupungin fanille.

Mutta voisiko joku selittää, miten tällainen kirjoittaminen eroaa fanifiktiosta? Sehän voi myös olla todella antoisaa, lukijallekin, vaikka siinä tekijän, fanin, intohimo ohjaa tekemistä, ei raha. Sekö on olennaisin ero? L. M. Montgomeryn Runotytön tarinaa jatkava Emilia Kent löi ällikällä. Tai siis Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen löivät. Kiitos siitä. 

Toinenkin jouluksi lainaamani kirja on kiistanalainen, tai kirjailija on: Mika Waltari. Joulutarinoita-teos vuodelta 1985 on kokoelma Waltarin lehtiin kirjoittamia jouluisia tarinoita vuosilta 1928–1967. Sitä tunteellisuutta ja paatosta! Niitä kirjoittajilta varmaan toivottiin ja niistä maksettiin. Ajankuvaa, kuten maaseutujuuret ja kaupungistuminen, voi seurata tarinoiden myötä, samoin kirjailijan kehitystä. Mutta lauseet tyyliin ”miten hienopiirteisiksi ja sielukkaiksi kärsimys oli tehnyt hänen kasvonsa” tai”kaunis, kaihomielinen ymmärtämyksen lahja” saavat nykylukijan enemmän pyrskähtelemään kuin liikuttumaan. On mukana kunnon kommentointiakin, kuten kirjailijan elämästä, jota eräässä tarinassa sanotaan kuviteltavan rikkaammaksi ja värikkäämmäksi ”kuin tavallisen porvarillisen ihmisen.” Ehkä nykykirjailijakin voi samastua tähän:

”- Tiedättekö, tuo kuvitelma raivostuttaa minua! Rikkaampaa ja värikkäämpää... Ei koskaan tietoa huomisesta päivästä, ainainen huoli kalvamassa mieltä – leivän huoli ja huomisen huoli. Ja aina pitäisi kirjoittaa jotakin, ja jos kirjoittaa, niin haukutaan, ja jos ei kirjoita, niin haukutaan kuitenkin.”

Pidin myös tarinasta Kapinalliset naiset, ainakin heidän kapinapuheistaan, vaikkeivat ne (tietenkään) johda mihinkään, nolosti loppuu myös Airan hyvä kapinointi:

”Minä olen katkera! Minä en iloitse joulusta! Minä inhoan veljiäni! Olen lopen kyllästynyt työhöni! Olen vanha, katkeroitunut nainen, jolle elämä on kääntänyt selkänsä. Olen uuden ajan harhakuvitelman uhri. Olen niin sanottu vapaa, työtätekevä nainen. Se päämäärä, jonka puolesta esiäitimme taistelivat pää verissä – vähänpä iloa siitä!

---

Me olemme valveutuneita, niin, luemme jonkin huonon romaanin, joku polttaa tupakkaakin ja ylipäänsä säikähdämme jokaista sanaa, joka hieman poikkeaa sovinnaisuudesta, niinkuin sinä äsken. Me olemme vapaita, anna minä nauran. Se on totta, meille on annettu oikeus tehdä työtä, pitkiä työpäiviä huonolla palkalla. Meille on annettu ala-arvoisimmat ja kuolettavimmat työt, puhun nyt suuresta joukosta, en etevistä yksilöistä. Niin, ja itsenäisiä! Meidän on sidottu perheisiimme, meidän on avustettava äitejämme, meidän on kustannettava veljiemme opintoja. Ja tätä kaikkea pidetään niin itsestään selvänä, ettei kukaan pidä sitä edes arvossa...”

Piste Waltarille yrityksestä, vaikka tarina päättyikin perherakkauden vakuutteluun kaikesta huolimatta. Kirjan lopussa on riimikronikka Waltarin ajan joulukirjoista, joista en tunne muita edes nimeltä kuin Saima Harmajan, Knut Hamsunin ja Elisabet Russellin Isä-kirjan, yhtään en ole lukenut. Loppuun on myös liitetty joululahjasäkeitä erilaisten kirjojen mukaan laitettaviksi pakettikorttiin.”Tämän vihkosen avulla runoa kuka hyvänsä osaa punoa!”

Nämä kirjat luin paitsi kiinnostuksesta myös tätä kalenteria varten. Mutta mitä ”oikeasti” luen jouluna?

Kesken on Maggie O’Farrelin The Marriage Portrait. Halusin lukea uutta brittikirjallisuutta, mutta aika ei ihan osunut, sillä se vie 1550-luvun Firenzeen ja kertoo todellisen historian henkilön, Lucrezia di Cosimo de’Medicin, elämäntarinan fiktion muodossa. Tyttö naitettiin lapsena, ja hän kuoli hämärissä olosuhteissa. Kirjailija esittää kuolemaan erään ratkaisun. Hurmaava, kiehtova ja komeasti kirjoitettu teos! Sopii erinomaisesti Helmet-haasteen 2025 kohtaan 38, elämäkertaromaani.

Seuraavaksi tartun kirjabloggarien klassikkohaastetta varten Georg Eliotin Daniel Derondaan. Pinossa on myös ihailemani Kim Leinen uutuus Henkienmanaajien jälkeen, joka päättää Ikuisuusvuono-trilogian (eka osa, toinen osa). Näiden järeiden tuhatsivuisten ohella lueskelen dekkareita ja viihdettä. Olen niin jäljessä vaikkapa Satu Rämön kirjasarjasta, Fred Vargasia jatkan, ja pinosta löytyy myös Marian Keyesin uutuus My favourite mistake.

Sinulle toivotan ihanaa kirjaisaa joulun aikaa ja levollista mieltä!

Jutussa mainitut teokset:

Sophie Hannah: Hercule Poirotin jouluyö. Suomennos Terhi Vartia. WSOY 2024.

Mika Waltari: Joulutarinoita. Toimittaneet Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa. WSOY 1985.

Maggie O'Farrel: The Marriage Portrait. Tinder Press 2022. Kirja on suomennettu nimellä Lucrezian muotokuva. S&S 2023. Suomennos Leena Ojalatva.

Georg Eliot: Daniel Deronda. (Daniel Deronda, 1876.) Suomennos Alice Martin. WSOY 2019

Kim Leine: Henkienmanaajan jälkeen. (Efter åndemaneren.) Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2024.
 

 

Sinuhe-sarjakuva ja arvonta!

Sinuhe, lempikirjani! Tiesitkö, että siitä on tehty myös sarjakuvaversio? Törmäsin siihen viime kirjamessuilla Helsingissä, jolloin sarjakuvista tehty koostekirjanen julkistettiin.

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija Bovil (Bo Vilson) piirsi sarjakuvaa, joka ilmestyi Ruotsissa 1950. Lehti oli Året i Runt - en tiedä, onko se nykyisen Året runt -lehden edeltäjä, saattaa ollakin, sillä kerran viikossa ilmestyvästä yleiskuvalehdestä oli silloinkin kyse. Suomeksi se julkaistiin Kansan kuvalehdessä seuraavana vuonna. Myös tämä lehti ilmestyi viikoittain, ja siinä julkaistiin kansalle perhekeskeistä, viihteellistä ja ilmeisen laatutietoista sisältöä, kuten Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvaa. Sinuhe oli ilmestynyt Ruotsissa 1946, ja Bovil kiinnostui kirjasta.

Mutta Sinuhe-sarjikselle kävi ikävästi; taiteilija kuoli kesken työn, eikä koko tarinaa ehditty saatu sarjakuvamuotoon. Harmin harmin harmitus! Vaikka dramatiikka sopii kirjan henkeen, juuri tätä käännettä ei olisi toivonut - onhan idea loistava, ja toteutus myös. Viime vuonna Mika Waltari -seura kokosi Suomessa julkaistun viikkosarjakuvan yksiin kansiin, joissa piirroksia saa ihailla.

Piirrokset vievät välittömästi menneisyyteen. Seepiaväri korostaa historiaa, jossain vaiheessa hurviteltiin peräti kaksivärisyydellä! Kuvat ovat pienintä viivaa myöten tarkoituksenmukaisia ja tarkkoja, ne tavoittavat hienosti Sinuhen maailman. Ihmiset, esineet ja rakennukset on kuvattu juuri sellaisina kuin sarjakuva voi kirjaksi naamioidusta runsaudensarvesta toteuttaa. Voin vain kuvitella taustatyön määrän, jonka Bovil on joutunut kuvituksia varten tekemään Egyptin ja lähialueen historiaan perehtyessään. Asut, laivojen koristeet, huonekalut - en tiedä, onko niiden ulkoasu todenmukainen, mutta ainakin ne näyttävät oikeilta!

Piirrostyyli sarjakuvana on aikansa näköistä: muistan lapsena vanhalta paperilta ja puhtaalta pyykiltä tuoksuvalla mummon vintillä lukeneeni huolellisesti säilöttyjä vuosikertoja kuvalehdistä, joiden sarjiksista moni näytti juuri tuolta, ehkä siitä tuttuuden tunne.

Suomenkieliset puhekuplat ovat kökköjä. Eivät tekstiltään, vaan ulkonäöltään. Alkuperäinen sarjakuva oli kauniisti tekstattu - ruotsiksi tietysti - ja Suomessa asia ratkaistiin latomalla tekstit painokirjaimiksi, jotka joko istuivat puhekuplaan tai sitten eivät.

Koska sarjis ilmestyi kerran viikossa, tapana oli kerrata huonomuistisille tai uusille lukijoille jokaisen stripin (käytännössä sivun) alussa edelliset tapahtumat. Nämä kertovien jaksojen tekstit ovat jälkipuheen kirjoittaneen Jukka Parkkisen mukaan "alkuperäistä Waltaria, tosin hiukan stilisoituna." Puhekuplien suomentajasta ei valitettavasti ole säilynyt tietoa, mutta hän on selvinnyt hienosti (pilkutussäännöt lienevät olleet hieman erilaiset kuin nyt). En verrannut alkuperäistekstiin, mutta tyyli on ehdottomasti oikea eikä dramatiikkaa puutu!

"Sydämeni oli uhmasta ja surusta paisunut."

Jakso 26 jäi viimeiseksi täydeksi stripiksi. Suomalaisessa viikkolehtiversiossa siitä oli poistettu viimeiset ruudut ja ahdettu niiden tilalle tiivistys romaanin lopputapahtumista. Koko setin lukemalla saa kyllä käsityksen kirjan sisällöstä, mutta pahasti kesken se nautinnon ja jännityksen kannalta jää. Ehkä 60 tai 90 osaa olisi onnistunut kertomaan koko tarinan. Seuran julkaisussa näemme myös näytteitä Bovilin muista töistä ja yhden alkuperäisen, ruotsalaisen sarjakuvasivun - jossa siis tekstitkin ovat kohdillaan ja lajityypin mukaiset.

Hyvin hurahdin Sinuhen mukaan tätäkin kautta. Mikä todistaa sen, että hyvä, vahva tarina toimii missä tahansa formaatissa ja minä tahansa aikana, jos tekijät osaavat asiansa. Sinuhe-elokuvan ja kuunnelman rinnalla voisi hyvin elää myös kokonainen sarjakuva, tätä modernimpana ja kokonaisempana versiona; eläähän laji vireänä, ja aikuisten sarjakuvia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Vinkkinä sarjakuvantekijöille. Bovilin versio ei korvaa kirjaa, mutta on erittäin mielenkiintoinen juonne ja näkökulma Waltarin tuotantoon ja Sinuhen julkaisun aikakauteen.

Ja koska minulla on ekstrakappale, arvon Sinuhe-sarjakuvan halukkaiden kesken: jos kiinnostuit, laita kommenttisi alle viimeistään su 1.5. Posti lähtee voittajalle seuraavana päivänä. (Se ei ole paksu eikä painava, kansineen 36 A4-sivun sarjakuvalehti.)

Kenelle: Waltari-faneille, historiahulluille, sarjakuvien ystäville, helposti omaksuttavaa klassikkoa kaipaaville, dramaattisen tarinan rakastajille.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Piirtänyt Bovil. Kansi: Jukka Parkkinen. Taitto: Merja Sainio. Mika Waltari -seuran julkaisu 2015.

Mika Waltari -seura Facebookissa.

* Edit 2.5.
Arvonta suoritettu - mieheni toimi onnettarena perinteen mukaisesti ja nosti nipusta Margit arvan (tykkään tehdä lippuarvontoja :-) )! Onnea ja ilmoitathan osoitteesi, niin posti lähtee matkaan.

Sinuhe egyptiläinen

Luin Sinuhen kauan sitten ja ajattelin sen olevan täydellinen kirja. Siinähän on kaikkea: historiaa, politiikkaa ja uskontoa; tiedettä ja yhteiskuntaa; rakkautta, seksiä ja romansseja; komeita urhoja ja kauniita naisia; ylhäisiä ja alhaisia; kieroilua ja ystävyyttä; sotaa ja rauhaa; huumoria, lämpöä ja elämänviisautta; yllätyksiä, vahvoja tunteita, huikeaa mielikuvitusta ja loisteliasta kieltä... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Läheskään tähän yltävää runsaudensarvea ei kirjana ole, ainakaan minulle. Luulen jopa, että jotkut käsitykseni ja asenteeni ovat pohjautuneet Sinuheen tai ainakin saaneet siitä vahvistusta, kuten agnostinen suhtautuminen uskontoihin.

Kuuntelin tarinan uudelleen äänikirjana, ja vähintään yhtä hienolta se tuntuu edelleen. Mutta nyt nousi esiin eri asioita. Kirja on paljon hauskempi kuin muistin, Sinuhe ei ole enää niin viisas kuin silloin, ja Minean tarina, joka järkytti minua kovasti aikanaan ja jäi päällimmäisenä mieleen koko kirjasta, oli nyt vain yksi, tosin koskettava, juonne Sinuhen taipaleella. Näen nyt enemmän suuria kuvioita ja linjoja, en vain yksittäisiä tapahtumia. Miten Sinuhesta kehittyi se mies, joka hän lopussa on, ja miten Egyptistä se maa, jollainen siitä tuli.

Tällä kertaa huomasin myös, että on jotain, joka kirjasta puuttuu: onnellinen miehen ja naisen suhde, liitto, joka ei pääty surullisesti. Vai muistaako joku sellaisen? Kalpaten käy, joko suhteelle tai ihmisille niissä. Mitä tämä mahtaa kertoa kirjailijasta? Oliko tämä tahallista vai tahatonta?

Kunnioitus kirjailijaa kohtaan vain kasvoi kakkoskierroksella. Miten syvästi hänen on täytynyt elää tätä muinaista maailmaa, joka on tarkka kuin dokumenttifilmi toisesta ajasta. Waltari vuorottelee taitavasti isojen vakavien ja pienten hassujen tapahtumien välillä, niin ettei jännite herpoa hetkeksikään. Välillä kauhistuttaa, usein naurattaa. Lars Svedberg on hieno lukija; hänen syvään ääneensä ei kyllästy, vaikka cd-levyjä on 31.

Kuten sanoin Jokken postauksen jälkeen, tuntuu lähes pyhäinhäväistykselle kirjoittaa tällaisesta mahtikirjasta. Sanat kuulostavat omissakin korvissani kärpäsen surinalta, kuten Sinuhen ystävä Horemheb sanoisi. Yritän silti kiteyttää Sinuhen kiehtovuuden ytimen: se jättää lukijaan jäljen jostain ikiaikaisesta, tuo häivähdyksen ajattomasta, herättää muistoja menneestä ja enteitä tulevasta. Rohkaisen kaikkia tutustumaan, jos kirja on vielä kokeilematta, ja vaikka sen olisi joskus lukenutkin. Ensi kerralla alku on hankala, raamatullisen kielen vuoksi, mutta kun siihen tottuu, alkaa sujua - ja koukuttaa. Koska kirja on niin täysi ja käsittelee suurinpiirtein kaikkea ihmiselle tärkeää, se kestää vaikka kuinka monta lukukertaa.

Muualla: Sallan lukupäiväkirjassa on hyvä analyysi. Suketus löysi myös laillani kirjasta "kaikkea". Paulakin kuunteli äänikirjan, Amman vei kirjan tarina ja kieli mukanaan.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Julkaistu 1945. WSOY:n äänikirja 2008. Lukija: Lars Svedberg.