Taina Latvala: Torinon enkeli

Torinon enkeli on vinkeä kirja, hyvällä tavalla. Se sisältää niin ällistyttävän monenlaista. Tekstilajeja minä-kerronnasta kirjoitettuihin viesteihin, kysymys-vastausosista kirjallisiin sitaatteihin, monen aikatason muistelua ja tätä hetkeä, hippusen historiaa ja annoksen Italiaa, mystistä uhkaa ja arkista huumoria, seksiä ja ystävyyttä, psykologiaa ja raamatullisuutta, terapiaa ja tervettä järkeä, poliiseja ja taiteilijoita...

Kaikki lomittuu luontevaksi kokonaisuudeksi, kun nimettömäksi jäävä kirjailijanainen kertoo tarinaansa siitä, miten hän tulee lähteneeksi taiteilijaresidenssiin Torinoon kirjoittamaan. Takana on ero miehestä, Samista, jonka polttava vauvakuume vaivasi naista; hän ei ole varma, haluaako hän lapsen, vaikka asiaa paljon (liikaa) pohtii. Muutenkin nainen on jonkinlaisessa käännekohdassa itsensä kanssa ja kadehtii niitä, joille suuret päätökset elämässä ovat selkeitä. Hän lukee Sheila Hetin kirjaa Motherhood: 

"Kirjan alussa kertoja sanoo, että kirjallisuuden maailmassa nelikymppinen noviisi on vielä nuori, mutta kaikessa muussa auttamattoman vanha. Hänestä tuntuu, että hän on vasta raivaamassa tietään rannalle, kun kaikki veneet jo lipuvat kaukana. Ja hän, kohta 37-vuotias nainen, vasta etsii venettä.

Minusta tuntui täsmälleen samalta.

Minusta tuntuu samalta."

Majapaikka on viehättävä, siitä taidesäätiössä vastaava Lorenzo komea, taloudenhoitaja rouva Gentili pätevä. Nainen tutustuu Torinoon innolla. 

"Tunnelma oli kiistatta modernimpi ja äänekkäämpi kuin Roomassa, mutta ei Torino ollut täysin unohtanut historiaansa, Torino muisti kyllä ketä sen olivat perustaneet ja minä vuonna."

Residenssin kirjastosta löytyy kiinnostavia kirjoja, kuten Lorenzo Moravian teos Hyvän ja pahan voiman kaupunki (suom. Anna-Liisa Mäki-Bolzonaro, Gummerus 2018), joka tekee naiseen voimakkaan vaikutuksen. Hyllyssä on myös aiempien asukkaiden teoksia. Asukkaista on muuten lista kirjan lopussa, ilmeisesti paikka on oikeasti olemassa? Viitteen siitä antaa sekin, että kirjailija Taina Latvala vilahtaa tarinassa hauskassa cameo-roolissa yhtenä residenssiä käyttäneistä. Ja Karl Ove Knausgård (!), tosin vain kirjeen muodossa.

Nainen nauttii ympäristöstä ja pähkäilee, mitä elämällään tekisi. Kunnes alkaa tapahtua kummia. Hän löytää illalla kadulta pienen palelevan tytön, jonka kaikki vaikuttavat hylänneen. Mitä tehdä - eihän lasta voi uloskaan jättää. Ei ainakaan tämä nainen, jonka omatunto ja "oikein tekemisen" pakko metelöivät herkästi muissakin asioissa.  

"- Mennään kotiin, sanoin tytölle lopulta. Jo silloin ihmettelin, miten luontevalta se tuntui. - Minä keitän sinulle teetä."

Ei-äitityyppinä itseään pitävä nainen joutuu huolehtimaan lapsesta vasten tahtoaan. Ironista, koska hän pohtii sekä lapsenhankintaa että lapsuuttaan paljon. Kotimaassa hän teki sitä terapeutin kanssa, eikä ole tähän tyytyväinen.  

"Joskus minulta on kysytty, onko minulla ollut onnellinen lapsuus. Onko kenelläkään, tekisi mieli vastata. Olen kuitenkin aina sanonut: kyllä. - - - ...rajaan pois kaiken sen mitä en tahdo ajatella, olen kuin taidemaalari joka hyväksyy teokseensa vain tietyt värit, vain tietyn osan järvestä ja tietyn laiturin..."

Asunnossa on jotain outoa, on naisen pian pakko tunnustaa. Muillakin asujilla on ollut kummallisia kokemuksia ja kohtaloita, saa hän kuulla. Tapahtumat alkavat vyöryä naisen hallitsemattomissa. Myönnän, että lukijaa oikeasti pelotti tässä vaiheessa. Kauhistutti myöhemminkin, kun vyyhtiä on jo alettu purkaa, mutta eri tavalla.

"Jäin seisomaan keskelle huonetta tietämättä mitä tehdä. Rouva Gentili nielaisi. Hän huokasi syvään, purkasi yhdellä henkäyksellä kaiken sen jännityksen, jonka edelliset minuutit olivat saaneet hänessä aikaan. Istuin sängylle ja peitin kasvoni. - Haluatteko tulla minun luokseni yöksi, rouva Gentili kysyi. - Minä keitän meille teetä."

Yllätyksellinen ja elävä lukukokemus, joka yhdistää monet teemansa ja tyylinsä ihailtavan taitavasti. Huolellisesti laadittu kokonaisuus ei junnaa, ratkeile tai selittele, vaan etenee reippaasti luottaen lukijaan, joka palkitaan monipuolisuudella ja hämmästyneellä huh-ololla sekä tilalla omille oivalluksille. Kiinnostava tarina on ehkä luettava toisenkin kerran kaiken sisäistämiseksi, kun ensimmäisellä kerralla seuraa herkeämättä pääjuonta. 

Kenelle: Jännityksen ja Italian ystäville, psykologisten romaanien lukijoille, elämänvalintojaan pohtiville, mielikuvitusmatkailijoille. 

Taina Latvala: Torinon enkeli. Otava 2021. Kansi Emma Virtasalo. 

Kustantajan lukukappale. Helmet-haaste 2021 kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Taina Latvala: Venetsialaiset

Elokuun viimeinen lauantai ja kesän lopun juhla on alettu tuntea nimellä venetsialaiset, joita etenkin Pohjanmaalla vietetään näyttävästi. Liekö termi ja perinne tullut alunperin vielä lännempää vai mistä, sitä en tiedä, mutta sää oli täysillä mukana tämän vuoden juhlissa ainakin Etelä-Suomesta katsottuna. Upea aurinkoinen lauantai-ilta kääntyi kuin kalenterinlehden repäisynä sunnuntain syyssateeseen. Helteen hellimät suomalaiset saavat alkaa kaivella kaapeista takkeja, umpikenkiä ja lämpimiä paitoja.

Pohjanmaalaissyntyinen Latvala vie meidät juhliin kotikonnuilleen. Tarkemmin sanottuna kolmen sisaruksen mökille, jonne Iiris, Paula ja Elina pitkästä aikaa kokoontuvat keskenään, ilman perheitä, puolisoita tai miesystäviä. Mökki on vähällä käytöllä, ja käytännön ihmisenä Paula haluaisi myydä sen. Nuorin sisko Elina, joka on aina ollut hieman vauva suhteessa isoihin siskoihin, ei osaa ottaa kantaa; vanhin sisar Iiris taas ei kiinnity mihinkään, joten ehkä hän ei piittaa. Toisiaan kaikki kuitenkin haluavat tavata.

Paitsi ettei Iiristä ala kuulua.

"Luultavasti Iiriksen saldoraja oli taas mennyt umpeen tai sitten joku oli kuristanut hänet. Iiris ei vielä tiennyt, että mökki myytäisiin. Elina ei ollut varma, pelkäsikö hän enemmän sitä hetkeä kun Iiris tulisi vai sitä, ettei Iiris tulisi lainkaan. Iiriksen kanssa joutui aina pidättämään hengitystään, kuin katsoisi elokuvaa jossa kohta murhataan joku. --- Marita oli sanonut kerran, että Iiris oli traaginen hahmo, taiteilija ilman luovaa kykyä."

Marita on sisarusten isän sisko. Isä on jo kuollut, ja häntä muistellaan paljon. Niin paljon, että tarinasta tulee yhtä paljon isän tarina kuin tyttärien. Jäi niin paljon kysymyksiä, joita ei ehditty isältä kysyä. Ja myös asioita, joita he pitävät toisiltaan salassa. Pitkästä aikaa tavattaessa olisi tilaisuus jutella kunnolla. Iiriskin ilmaantuu.

"- Mikä on illan ohjelma", Paula kysyi muistilehtiö kädessään. Elina yritti salata hymynsä. Paula halusi aina toimia aikataulujen mukaan, kuin jokainen päivä olisi yksi pitkä kokous." 

Naiset päätyvät lähtemään juhliin Loimujärvelle, Paulan vastustuksesta huolimatta. Lapsuus ja nuoruus nousevat mielen pintaan tutuilla paikoilla, ajankohtaisten asioiden lisäksi. Elina, joka on menossa pian naimisiin, pohtii päätöksensä oikeellisuutta. Paula ei halua tavata nuoruutensa ihastusta, joka asuu edelleen kotikulmilla. Iiriksen toiveista ei kukaan oikein tiedä, vaikka hän sanoo väsyneensä jatkuvaan reissaamiseen ja tuntee itsensä kaiken kokeneeksi jo päälle nelikymppisenä.

"He kilistivät laseja, vaikka kukaan ei keksinyt minkä kunniaksi. Kaikki oli jollakin tavoin vinossa, eikä mitään voinut korjata. - Kesälle, Iiris huudahti, aivan kuin kesä olisi vasta alkanut. - Kesälle, hänen sisarensa vastasivat vaimeana kaikuna."

Kirjan tunnelma on juuri oikea; valoa ja varjoa vuoron perään - enemmän kuitenkin jälkimmäistä, puhutaanhan kesän loppumisesta, joka jo konkreettisena aiheena tuo tiettyä alakuloa, symbolisesti vielä enemmän, kun ollaan keski-iässä tai sen kynnyksellä. Suurta draamaa tai erityisen hätkähdyttäviä juonenkäänteitä aiheesta ei revitellä, enemmän tarkkaillaan ja todetaan, viipyillään hetki ennen tulevia koitoksia.

Teksti hengittää ja soljuu vaivatta lukijan lukea, henkilöt ovat lievästä stereotyypittelystä huolimatta yllättävän uskottavia ja samaistuttavia; kosketuin. Kirjailijan taitavaa tekemistä on helppo ihailla; Latvala myös opettaa kirjoittamista ja näyttää komeasti itse mallia. Nautin tunnelmasta, nautin lukemisesta ja hiotusta tekstistä sekä selkeydestä, joka ei kikkaile eikä aseta ansoja, vaan on suoraa ja jämäkkää mutta vivahdetajuista hyvää kotimaista proosaa.

Kenelle: Tunnelmaa hakeville, aikuisuuden valintoja miettiville, isää kaipaaville, sisaria omaaville.

Muualla: Myös Tuijaan vetoaa kirjan tunnelma.

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava 2018. Kansi koostuu monen tekijän töistä: Rauha Mäkilän Hardbody-maalauksen on kuvaksi sovittanut Jussi Tiainen ja kannen suunnitellut Piia Aho. Kustantajan lukukappale.

Lyhytarvioita: Latvala, Taskinen, Ahern

Taina Latvalan uutuus koostuu lyhyistä, löyhästi toisiinsa sidotuista kertomuksista nuoren naisen elämästä. Ihminen ja tilanteet vaihtuvat, mutta yhteistä on muutoksen väre, etsintä ja kokeilut - monesti jotenkin pieleen menevät, kuten kokemattomuuteen kuuluu.

Ja ulkonäkö, tuo tyttöjen ikiaikainen paine ja mielen täyttävä asia: yhtään selfietä ei oteta, mutta lähes joka novellissa kuvataan henkilön hiuksia ja asua, mikä alkoi jo häiritä. Mutta antaa helmojen hulmuta ja kiharoiden heilahdella, kyllä kertomuksissa myös luetaan ja käydään teatterissa.

Kirja vaikuttaa koosteelta päiväkirjamerkinnöistä, jalostettuina. Hieman vanhahtava tuntu - se selfie-genren puuttuminen - viittaa nuoruuteen hetken takaa. Vaikkei kirjailija Latvala ole iäkäs, kokenut kirjoittaja kyllä. Siksi päiväkirjamaisuus tuntuu hieman yllättävältä ja lapsekkaalta, samoin tarinoiden korostettu naisellisuus tai paremminkin tyttömäisyys, ylitsevuotava sellainen. Muutama tarinoista onnistuu kyllä yllättämään kunnolla, iästä riippumatta! Ja jokunen tuo mieleen Anna-Leena Härkösen. (No, se kampaamokäynti. Mutta huipputarina on Kissan yksityisyys. Tai ehkä sittenkin Auringon lapset.) Mukava, helppo ja viihdyttävä lukea. Arvostan huolellista ja viimeisteltyä tekstiä, vaikkeivat suppea aihepiiri ja kiltin tytön "ainekirjoitusmaisuus" kovaa kolahtaneet, enkä ole suuri nostalgian ystävä.

Kenelle: Tämän päivän tyttöjä teksti tuskin tavoittaa, joten kohderyhmänä toiminevat parhaiten noin 30-40-vuotiaat naiset, kirjailijan (s. 1982) ikäiset siis, ja heidän äitinsä. Naisten kirja. Tyttömäisyyden kaipaajille, nuoruutta haikaileville, helppoa mutta tasokasta kaunokirjallista luettavaa etsiville.

Muualla: Kaisa suosittelee lukemaan kuin romaania. Mari ei kokenut omakseen. SPOILAUSVAROITUS seuraavasta arviosta: Siisti kaunokirjallinen välipala, sanoo Anneli. Tuijalle tuli lievästi klaustrofobinen olo. Omppu kuvaa nuorta tyttöä osuvasti: tekee mieli lähteä ja jäädä.

Taina Latvala: Ennen kun kaikki muuttuu. Otava 2015.

          ------------------------------------------------------------------------------------------

Kuten Taskisen Täydellinen paisti osoitti, että kyseessä on älykäs, yllättävä ja hämmentävä kirjoittaja. Mieleen tulee Minna Lindgren näistä hulvattomuuksista, jos nyt johonkuhun pitää verrata.

Katedraalissa minä-kertoja on Tea, jo vanha ja raihnainen yksinasuva leidi, jolla on lapsuustraumoja. Ja avioliittotraumoja. Ja mitä vain traumoja. Pohjimmiltaan hän on terävä kuin Fiskarsin hedelmäveitsi, vaikka ikä tuo omat haasteensa eikä pää pysy ihan aina tapahtumien tasalla, eikä hän edes itse luota itseensä - mistäpä sellaista olisi oppinut, kun lapsena taottiin aivoon aivan muuta.

Onneksi hänellä on Herra Jeesus Mark, aikuinen ja omillaan elävä poika, joka enkelimäisen kiltisti hoivaa yksinasuvaa äitiään, hoitaa tämän sotkut ulosoton kanssa, kun laskut unohtuvat maksamatta, ja varmistaa, että Tea syö ja lepää kuten kuuluu. Miten hänellä on sellainen poika - sitä Tea itsekin ihmettelee. Ehkä pojan isällä, Simonilla, on tekemistä asian kanssa. Vai kyteekö Markissa jotain mustaa...

Kun Tean pikkusisko Kerstin kuolee, joutuu riitaisa perhe kokoontumaan. Eikä siitä hyvää seuraa. Ehkä. Yllättäen huomataan Kerstinin pitäneen perhettä yhdessä, jos jonkun. Ainakaan draamakuningatar Ilse, Tean ja hänen sisarustensa äiti, sitä roolia ei ole huolinut.

Herkullista ja viisasta luettavaa, joka nauratti usein, liikutti monesti, oudoksutti joissain kohtaa sen verran, ettei ihan täydelliseksi (paistiksi) yllä, mutta laadukkaan kirpeää luettavaa joka tapauksessa.

Kenelle: Hömppää välttäville, lukiessa hieman pinnistelemään jaksaville, herkullisten pistojen ystäville, yksityiskohtien vatvomiseeen kyllästymättömille.

Muualla: Sara kuvaa hienosti, miltä kirja tuntui. Mahdottoman urakan edessä, sekä lukija että Tea! Minna täytti kirjan muistiinpanolappusilla ja sanoo Taskisen näyttävän suuntaa. Kirjavan kammarin Karoliina viljelee paljon osuvia sitaatteja, jotka minulta puuttuvat. Yksi parhaista lukemistani perheromaaneista, sanoo Yökyöpeli hapankorppu.

Ja me kaikki ihmettelemme, miksi kirjaa on luettu tai ainakin blogattu niin vähän!  A-luokkaa, muttei helppo nakki.

Satu Taskinen: Katedraali. Teos 2014.

            ----------------------------------------------------------------------------------------------

Olin aivan unohtanut lukeneeni tämän kirjan, kunnes näin Kodin Kuvalehdessä Kirjasiepon arvion (en löytänyt netistä). Sieppo tykkäsi, niin minäkin. Tosin siis unohdin sen saman tien.

Vaikeasti vammautunut Adam haluaa kuolla, ja Christine on palkattu estämään se, kierosti, miehen äidin toimesta. Miten hanke onnistuu - kuka kuolee, kuka elää ja miksi?

Nopeaa, upottavaa ja helppoa viihdettä, jossa ei tarvitse liikaa jännitellä eikä sen parissa öitä valvoa. Perusvire on myönteinen ja jos nyt romantikoksi heittäydyn, rakkaudellinen. Tällaista tarvitaan ehdottomasti.

Kenelle: Romantiikan ystäville, helppolukuista viihdettä hakeville, välipalaksi muille, naisille, taas. En näe parhaalla mielikuvituksellanikaan tätä kirjaa miehen kourassa. Toivoisin kyllä näkeväni!

Muualla: Älkää nyt viitsikö, varmasti olette lukeneet, kukaan ei vaan kehtaa kertoa. Ainahan Ahernit pitää lukea. Vai eikö?

Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus 2015.

Taina Latvala: Välimatka

Tyttäret ostavat äidille 60-vuotislahjaksi Teneriffan-matkan, ja nuorempi tytöistä joutuu lopulta lähtemään äidin seuraksi reissuun. Pohjanmaalaisesta Synkkylän kylästä matkataan junalla ensin Helsinkiin, siitä lennolle etelään. Matkan aikana tyttären ja äidin suhde elää; kovin lapselliselta lähtiessä vaikuttanut tytär alkaa pikkuhiljaa aikuistua saadessaan selityksiä perheen tapahtumille, etenkin isän ”lipettihin lähdölle” kymmenen vuotta sitten. Isompi kipu on äidillä piilossa, mutta migreeni vaivaa välillä.

”Tämä on kuule sellaanen kipu, että tähän ei yks purana auta.”

Äiti on tomera maalaisrouva, joka pitää suunsa supussa omista asioistaan ja tietää rajansa ja toistenkin rajat, liiankin hyvin. Hän kohtelee aikuista tyttöään ärsyttävän holhoavasti ja antaa äitimäisesti neuvoja milloin pukeutumisesta, milloin miehistä - äidin mielestä sopivan sulhonkin tyttö oli jättänyt.

”Ei saa olla liian kranttu, jää pian luu kätehen.”

Jostain syystä tytär sietää holhousta hyvin, vaikka on jo omillaan asuva, töissä käyvä nuori nainen. Ehkä hän aavistaa äidin haavoittuvuuden, vaikkei sitä vielä matkan alussa ehkä osaa sanoiksi pukea. Ainakin hän ymmärtää äitinsä kaikessa kaikkitietävyydessäänkin tarvitsevan apua ja tulee ajatelleeksi myös sitä, milloin vanhemman rooli vaihtuu lapselle. Isäänsä tyttö yrittää olla miettimättä, isä on lähdöllään tehnyt itsensä perheelle kuolleeksi. Mutta ei tietysti unohduksissa.

Tytön tapa takertua äitiinsä, mukailla tämän toiveita, itsensä kustannuksella, on ärsyttävää. Onneksi hän osoitti jossain kohtaa myös merkkejä omasta tahdosta ja päätöksentekokyvystä. Silti hän jäi nimettömäksi, vain tyttäreksi (äidin muistoissa likaksi, tenavaksi, lapseksi) ilman omaa persoonaa, kun taas hänen vanhemmalla siskollaan Ellillä on jo oma elämä, nimikin mainittiin monta kertaa.

Tarinan edetessä vanhoja tapahtumia tuodaan päivänvaloon muistojen ja muistikirjojen avulla, isänkin lähtö saa selityksensä. Purjehtiminen nousee yhtäkkiä isoon rooliin kirjan loppupuolella, mikä tuntui hieman yllättävältä ja muusta tekstistä poikkeavalta - lukija olisi päässyt tunnelmaan vähemmilläkin alan termeillä, vaikka ne kuulemma ovat täyttä asiaa ja asiantuntijoiden tarkistamia.

Kirja etenee sujuvasti, salaisuuksia sopivissa erissä paljastaen, lukijan uteliaisuutta kutkutellen. Henkilöt ovat eläviä, nuori tyttö kypsymättömyydessään, äiti tomeruudessaan, muut perheenjäsenet ja sivuhenkilöt tuomassa sopivasti muuta maailmaa mukaan, Ihime-Irmelistä lähtien. Kaupan alan esimiestyöstäkin saatiin esimerkkiä, tytön esimiehen tekstiviestien muodossa. Pienissä piireissä kuitenkin pysytään, maailmoja ei syleillä, vaan kyseessä on yhden perheen tarina ja kasvukertomus. Murreosuudet, joita etukäteen vähän vieroksuin, eivät olleet liian raskaita, vaan toivat mukavasti paikallisväriä ja uskottavuutta

Vaikka tarina ei ole hauska, kuivaa huumoriakin mahtuu mukaan, josta jää toiveikas tunne, että tässä ollaan vasta alussa. Latvalan tähänastisista kirjoista mielestäni paras; Välimatka on Arvostelukappaletta ja Paljastuskirjaa järeämpää tavaraa, mutta helppolukuinen ja viihdyttäväkin.

Taina Latvala: Välimatka. WSOY 2012.