Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Tee näin, nyt heti: rentouta olkapäät. Pyöräytä niskaa. Hengitä pari kertaa syvään. Tuntuuko missään? 

"Ensitutustumiseni mindfulnessiin oli tolkuttoman stressaavaa. Vaimoni Katharina halusi pakottaa minut rentoutumaan. Käsittelemään alhaista sietokykyäni, kehnoa läsnäoloani ja kieroutunutta arvomaailmaani."

Björn jää mindfulnessin koukkuun. Loppuunpalamisen ja avioeron partaalla hikoileva puolustusasianajaja käy rentoutusgurun valmennuksessa ja havaitsee löytäneensä tavan käsitellä oikeastaan kaikkia ongelmiaan. Hänen oma suhtautumisensa, rentoutensa, ratkaisee, ei ongelman laajuus tai sisältö. 

"Mikään tapahtuma itsessään ei ole hyvä tai huono."

Loistava oivallus tilanteessa, jossa miehen on puolustettava pahimman luokan rikollisia päivisin ja öisin, joskus päivänvaloa kestämättömin keinoin, vaikkakin mittatilauspuku päällä, kallis kello ranteessa ja muhkea palkka tilillä. Hän oppii. Tärkein motivaattori on pikkuinen Emily-tytär, jonka kanssa isä haluaa viettää enemmän aikaa, olla läsnä.

Suurin ammatillinen haaste on asiakas nimeltä Dragan, rikollismaailman kiho. Sattumoisin käy niin, että Björn tulee tappaneeksi tämän. Hänen uusi tiedostava elämänsä joutuu koetukselle seurauksien järjestämisessä parhain päin. Tiukoissa tilanteissa hän turvautuu gurunsa oppeihin.

"Ensimmäisessä murhassani minua ilahduttaa yhä edelleen erityisesti se, että pystyin nauttimaan hetkestä arvottamatta ja antaumuksella. Juuri siten kuin valmentaja ensimmäisellä tapaamisellamme kuvaili tavoitetta, johon minun pitäisi pyrkiä."

Kirja irvistelee niin henkisen valmennuksen opeille - tai tavalle, jolla Björn niitä käyttää - kuin stressaantuneille suorittajille. Murhia, ryöstöjä, pahoinpitelyjä, kiristystä ja kieroilua: kaikki sujuu helposti mindfulness-asenteella! Kelvollisen höpsöä ja hymähdeltävää luettavaa, jonka nappasin Taikan suosituksesta Hesarissa. Tv-sarjaa Netflixistä en ole katsonut ja tuskin katsonkaan; tuskin voittaa kirjaa.

Nopeaan kevyen viihteen tarpeeseen hänelle, jota muutama mielikuvituksellinen murha ei häiritse.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness. (Achtsam morden.) Aula 2024. Suomennos Anna Kilpi. Kansi Mika Tuominen. 

Samaa genreä, mutta vielä viihdyttävämmin soljuu Ylen sarja Queen of Fucking Everything. Tarina rikolliskierteeseen ajautuvasta luksusasuntojen välittäjästä iski lujaa huumorihermooni: ne tilanteet, joihin Linda joutuu! Ja niiden hurja tahti! Käsikirjoitus on hulvaton: kaikki eskaloituu aina äärimmäisyyksiin asti, niin ettei katsoja ehdi kuin kauhistua tai nauraa, kun ollaan jo seuraavassa. Ja mikä parasta, katsominen oli nautinto upean näyttelijäntyön ansiosta. 

Laura Malmivaara Lindana on tosiaan tehnyt parhaan roolityönsä ikinä, kuten kritiikeissä on kehuttu. Hänen kasvonsa ovat kauhistuneen Lindan pienintä vivahdetta myöten. Samoin Kristo Salminen loistaa Börjenä, kun tv-töistä puhutaan (näytelmissä hän on tehnyt muitakin hienoja), ja myös muut esittäjät, kuten Katja Küttner ja Sanna-Kaisa Palo, vakuuttavat ja riemastuttavat. 

Vaikka vuoteni vaikuttaa alkaneen viihteellisissä tunnelmissa, lukupinossani on kesken monta raskasta kirjaa, joten todella tarvitsin tätä lajia kevennykseksi, kiitos! 

Yle: Queen of Fucking Everything. Käsikirjoitus ja ohjaus Tiina Lymi. Tuotanto Rabbit Films.

Kuva Wikipedian sivulta.

Sukututkimusta ja sukutarinoita

Siemenestä se lähti, kuten teemaan kuuluu. Nimittäin Anna Kortelaisen Siemen-romaanista, jossa sukututkija, helsinkiläinen nykyajan Nina tuntee vetoa historiaan. Hän on erikoistunut tekemään sukututkimuksia Karjalan Kannaksella asuneille suvuille, jotka ovat kadottaneet juuriaan.

Kun Nina saa toimeksiannon kruununhakalaiselta kulttuurisuvulta etsiä jatkosodan melskeissä kadonnutta majuria, hän pistää itsensä peliin kaikella taidollaan ja kokemuksellaan. Viipuri on Ninalle rakas paikka, jossa hän vuokraa asuntoa ja sukeltaa suomalaisten muistoihin paikan kautta. "Asuminen Viipurissa oli sekä tasoittanut että terävöittänyt havaintoja." Pikakäynneillä havaitsee vain ikävät muutokset, asumalla on "aikaa katsella ja tottua".

Kadonnut majuri Asser Luikka oli harrastanut botaniikkaa: hän oli jo lapsena viehättynyt kasveista, niiden kyvystä laajentaa reviiriään, siirtyä ja muuntua tarpeen mukaan. Saamme lukea hänen elämästään toisessa aikatasossa, asua niin Viipurissa kuin Helsingissä. Ja osallistua sotaan, valitettavasti. Mutta kuka olisi tullut ajatelleeksi, miten paljon kasvillisuus kertoo historiasta?

"Osalla Itä-Karjalassa nyt elävistä botanisteista oli laajempi tehtävä kuin vain kartoittaa uusien alueiden kasvistoa. He halusivat osoittaa Äänislinnan lajikartoituksen avulla, että kaupunki oli ollut hyvin vilkas rautatien solmukohta ennen kesää 1941. Lajirunsaus paljasti, miten paljon kaupunkiin oli koottu viljaa, elintarvikkeita ja sotamateriaalia. Tämän katsottiin todistavan, että siellä oli suunniteltu pitkään hyökkäystä Suomen puolelle."

Asserin perhe muutti evakkoina Suomeen, mutta majuri itse määrättiin sodan aikana Viipuriin, lapsuudenkaupunkiinsa, hallinnon tehtäviin: vastamaan Kannaksella sotivien suomalaisten ruokahuollosta. Pesti on iso, mutta mies on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse vastata koko Suomen ruokahuollosta: "Kansanhuolto oli paljon paljon ristiriitaisempi ja vaikeampi tehtävä." Säännöstely ja mustan pörssin valvonta olisivat olleet kova pala: kuka naisista, lapsista ja vanhuksista jätetään niukalle, miten suhtautua siihen, että suomalaisissa kävi ilmi vastenmielinen "uinuvan keinottelijan, lahjojan ja varkaan" piirre?

Arvattavasti majurin ja Ninan tiet risteävät, mutta mutkaisen ja hengenvaarallisen tien kautta. Ihmiset kiinnostavat enemmän kuin kasvit, joten myönnän lukeneeni lajien yksityiskohtaiset kuvaukset kursorisesti. Samoin Viipurin kadun- ja talontarkat kuvaukset, joita Kortelainen listaa anteliaasti. Mutta ihailen faktatietoa ja paneutumista! 

Kirja ei ole helpoin luettava, muttei liene tarkoituskaan. Kiinnostava kokeilu romaanin ja tietokirjan rajamailla. Laajemmalle suosiolle ongelman tuo se, ettei se selkeästi määrittele itseään kummaksikaan, tietoa on ahdistavan paljon. Noin 70/30 sanoisin, tietokirjan hyväksi. Mutta viehätyin silti älyllisestä haasteesta ja uskon kirjan kiinnostavan Viipurista kiinnostuneita ja sukututkimuksesta viehättyneitä.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan tulleen ihanan liikaa iholle. Kirja hyllyssä sanoo tarinan olevan ytimeltään kiehtova ja salaperäinen, mutta jäävän valtavan tietomäärän jalkoihin. 

Anna Kortelainen: Siemen. Tammi 2016. Kansi Kukka@ Svan 824/Dreamstime.com. Muita kuvia: SA-kuva ja M. Pietinen.

Saman tien sukututkimukseen Puolet minusta -tv-sarjan myötä. Ylen sarja kuvaa Helin ja JP:n tuntemattoman isän etsintää tutkimuksen keinoin, jotka osoittautuvat  hämmästyttäviksi. Miten monia reittejä nykytieteellä on selvittää sukujuuria, asiakirjojen, netin ja laboratoriotestien avulla! Sarja on taitavasti tehty tunnusmusiikkia myöten  Se esittää draamaa ja totta vuorotellen, kuten tehokasta ja muodikasta on. 

Henkilöt on valittu nappiin, ja eteneminen isän etsinnässä on parasta trilleriä. Eräs asia minua häiritsi: henkilöiden äidin dramatisoitu "hurjan nuoruuden kuvaus", jota ylikorostettiin - ymmärrän, että sisältöä tarvittiin, mutta miksei isän "hurjaa" nuoruuutta kuvattu vastaavalla tavalla? Tiedän vastauksen: sarjaa tehdessä ei tiedetty, onko isä elossa vai ei, mutta äiti oli jo todistetusti kuollut. Ei tunnu silti hyvältä äidin kannalta, vähempikin osoittelu olisi riittänyt, onhan miehen ja naisen kohtaamisessa molemmilla puolet vastuusta. Ehkä jopa enemmän osapuolella, jonka elämä ei ole niin sekaisin kuin äidillä ilmeisesti oli. 

Mutta tutkijoiden osuus Sanna Meriläisen ja Hanna Milanin täpäköine kommenteineen ja viesteineen on mainio, samoin Ira Vihreälehdon, joka toimi myös juontajana. Rakenne pysyy kasassa ja pätevää tietoa kertyy. Päätähtiä ovat kuitenkin isäänsä etsivät Heli ja JP, kuten kuuluu. Heille rohkeudesta isot pisteet! Esiintyminenkin sujuu kuin ammattilaisilta ikään. Uskon, että heidän tarinansa rohkaisee monia tutkimaan juuriaan. Kyynelittä ei selvitä tutkiessa eikä katsoessa, kova kolaus on myös eräiden sukulaisten yhteydenottokielto. Sellaistakin tapahtuu, vaikka on vaikea ymmärtää, miksi. Julkisuuden pelosta, omaisuuden jaon kauhusta, silkasta itsekkyydestä? Tuskin sukujuuriaan etsivät havittelevat rahaa tai gloriaa, sen verran raskas prosessi on. Uskon tarpeen kumpuavan syvemmältä, ja peruskysymys toistuu sarjassa usein: kuka minä olen?

Hurjan koukuttava sarja, päätin heti rueta isona sukututkijaksi. Muiden muassa Hesari kertoo sarjasta. 

Puolet minusta. Kahdeksanosainen dokumenttisarja Yle Areenassa 20.12.2023 ja Yle TV1:ssä 27.12. alkaen. Kuva: Yle. Tunnusmusiikki Tero Vesterinen, Turkka Vuorinen, esittäjänä Tero Vesterinen ja hänen tyttärensä Unna. 

Luontevasti pääsen tästä kertomaan kirjasta Minne katosi Antti Järvi, joka voitti vuoden 2023 Tieto-Finlandian. Voitto ja kiinnostus kirjaan, jota on myyty ja luettu ennätysmäisesti (taitaa painos olla taas loppu), kertoo sekin juurien tutkimuksen merkityksestä ja aiheen suosiosta. Ilmiö on suorastaan räjähdysmäinen: se on muotia, mutta uskon, että taustalla on jotain syvempää. Maailman epävarmuus saa ihmiset etsimään kiintopisteitä, kuuluvuutta, kiinnittymistä. 

Kirjailija Antti Järvi selvittää isoisoisänsä Antti Järven vaiheita, jotka ovat erikoiset: mies jäi Neuvostoliiton puolelle jatkosodan päätyttyä. Raja siirrettiin nykyiseksi, Karjala jäi viholliselle, samoin vanhempi Antti Järvi. Miksi? Miksei hän evakoitunut Suomeen, kuten hänen perheensä ja muu Karjalan väestö? Oliko kyseessä pakko vai vapaaehtoinen valinta? Mitkä olisivat olleet perusteet, molemmille vaihtoehdoille? Järki ei riitä käsittämään, uskon kirjailijan päättelevän, sillä hän dramatisoi isovaarinsa tilannetta:

"Hän seisoi pienessä väkijoukossa katselemassa, kun Lahdenpohja lipui rajan taakse ja siirtyi osaksi sosialistista valtiota. Kaikki tapahtui kuin taikasauvan heilautuksesta. Katsoiko hän perään, kun viimeisetkin suomalaiset joukot poistuivat paikalta?"

Sinnikkäästi nykyinen Antti Järvi tutkii isovaarinsa elämää. Onnekkaasti hän pääsee vielä käymään Venäjän puolella, viime hetkillä, näkemään paikkoja, joissa tosin ei enää ole paljon jäljellä suvun ja yhteisön elämästä. Mutta talon, jota isovaari ei halunnut jättää! Tarinasta avautuu kuitenkin uusia näkymiä ajan henkeen, aatteisiin ja ihmisen vaihtoehtoihin tuona aikana. 

Järvi ei ehkä halunnut hylätä perhettään, vaan kuvitteli saavansa heidät luokseen, aloittavansa uuden elämän rakkaassa kodissaan. Vai ottiko seikkailun- ja riskinhalu vallan - tai oliko hän liian laajakatseinen ja vallanpitäjiin luottavainen? Olihan mies elänyt Amerikassakin nuorena ja tunsi kansainvälisyyden ja maailman avarammin kuin useimmat muut. Tai mahtoiko olla kyseessä väkivaltaisempi tapaus, ajankohdan ja poliittisen tilanteen huomioiden? 

"Kirjeissä hän yritti houkutella luokseen vaimoaan ja Väinö-poikaa. Hän ei varmastikaan ajatellut, että ero olisi lopullinen."

Tarina rakentuu oletusten ja hatarien tietojen varaan mutta uskottavasti, sen vähän faktan perusteella, mitä oli saatavissa. Sanna-vaimo yrittää saada tietoa viranomaisilta moneen kertaan. "Toivoen selventävää vastaustanne merkitsen, kunnioittavasti." Onko juonipaljastus, jos kerron, että sinetti miehen maanpäälliseen elämään saadaan? Hämmästyttävä ja avartava ajankohdan, vasemmistoaatteiden ja elämän kuvaus siitä kuitenkin muotoutuu, aukkoineenkin, joita jättää miehen omien mietteiden puuttuminen. Perheessä "Antti Järvestä tuli salaisuus, josta ei puhuttu." Ei ihme, että kirja kiehtoo lukijoita.

Kenelle: Puhumattomasta historiasta kiinnostuneille, nyky-Suomen alkuaikoja pohtiville, Karjalan suvuista kasvaneille, sukutarinoita ahmiville. 

Muualla: Amma pitää lajityypistä, jossa tarina aukeaa lukijalle/kuuntelijalle samaan tahtiin kuin kirjailijalle itselleenkin. Jorma Melleri arveli (oikein) kirjaa Finlandia-voittajaksi. 

Minne katosi Antti Järvi? Gummerus 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock. 

Kotimaiset kirjat vievät helvetistä kiirastuleen

Kirjasampo on julkaissut oman Suomi 100 -kirjalistansa: vertaa sitä Ylen listaan ja nauti, kuten minä tein. Kirjat tuovat mieleen niin paljon lukemisajastaan ja toisistaan, että mielleyhtymiä riittää loputtomiin.

Kirjasampo tarjoaa lukuvinkkejä, Ylen lista keskittyy kirjoihin, jotka kuvaavat kirjan julkaisuvuotta ja ajankohtaa parhaiten. Lähtökohta on siis eri, ja se on hyvä muistaa. Kirjasammon vinkkeihin voin täysillä yhtyä, sen minkä teoksia tunnen. Ihan paria poikkeusta lukuunottamatta, nimittäin:

Vuonna 2012 ilmestyi Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Kirjasammon listalla, eikä sen hienoutta ole tarvetta kyseenalaistaa, vaikkei se minulle ollut tärkein. Sillä samana vuonna ilmestyi Aki Ollikaisen Nälkävuosi, joka liikutti ja liikuttaa minua isosti ja jota muistelen usein edelleen. Saman tekee Sirpa Kähkösen Hietakehto, jonka myötä koukutuin Kuopio-sarjaan peruuttamattomasti. Ulla-Lena Lundbergin Jää voitti Finlandian ja tuli toiseksi Blogistanian parhaat -äänestyksessä Ollikaisen jälkeen, mutta minulle jäi kaukaiseksi. Kuvassa Sirpa Kähkönen bloggaajatapaamisessa joulukuussa 2017. Yksi hienoja kirjatapahtumia viime vuonna!

Entä 2010? Olisin mielelläni nähnyt listalla Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Tosin Markus Nummen Karkkipäivä (Yle) on myös hieno valinta. Kirjasammon valitsema Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan riemastutti ja kuvaa hyvin suomalaisuutta sekin, mutta jäi kuriositeetiksi.

Vuosi 2008. Petri Tamminen on hieno, mutta asettaisin kärkeen Maarit Verrosen Karsintavaiheen. Vahva ehdokas olisi myös Johanna Sinisalon Linnunaivot. Sinisaloa löytyy listalta tosin muualta. Toisaalta Ylen valitsemaa Sofi Oksasen Puhdistusta on mahdoton ohittaa, sen verran se on möyhentänyt sekä historiakäsitystämme että kirjallista kenttää. Vuosi oli muuten (sekin) todella kova kirjallisesti Suomessa: Finlandia-palkinnoista kisasivat Oksasen kanssa Katri Lipsonin Kosmonautti, Arne Nevanlinnan Marie sekä Pirkko Saisio, Olli Jalonen ja Juha Seppälä.

Vuoden 2006 must-luettava kirja on eittämättä Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Ei Markku Pääskynen (Kirjasampo) eikä edes Leena Krohn (Yle), vaikka he ovat myös huippuja ja ehdottomasti luettavia kirjailijoita. Mutta Westön pääteos on jättänyt niin ison jäljen monen tai ainakin tämän lukijan mielenmaisemaan, että muut jäävät siitä kauas. Tosin se ei kerro ilmestymisvuodestaan, joten karsiutui Ylen listalta, mutta kertoo lukijoistaan sitäkin enemmän. Kirjasammolla on Westön esikoisromaani Leijat vuoden 1996 kirjana, ja se on oikein!

Myös vuoden 2003 Kirjasammon valinnan ostan: Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Samana vuonna ilmestyi myös Margaret Atwoodin Oryx ja Crake.

Vuonna 2000 ilmestyi tuoreen Savonia-voittajan Asko Sahlbergin Pimeän ääni! Se olisi omalla listallani, varsinkin kun tiedämme Sahlbergin komean tuotannon siitä alkaen.

Vuonna 1990 Yle valitsi Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjan. Noihin aikoihin ilmestyi vielä tiuhaan Kalle Päätaloakin. Tuntuu muinaiselta, vaikkei aikaa ole kulunut kolmeakymmentä vuottakaan! SKS:n Aleksis Kiven palkinnon sai vuonna 1990 Hannu Salama, jonka sai tänä vuonna 2017 Eeva Kilpi, ja hänen teoksiaan löytyy molemmilta listoilta, eri vuosina.

Ja vuosi 1989: Anne Tyler voitti Pulitzer-palkinnon! Mutta kotimaisista piti puhumani: vuoden kirjavalintani olisi sama kuin Ylellä eli Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin. Ravisti aikoinaan lujaa nuorta naista. Ei voita Kirjasammon ehdokas Petter Sairanen. Paitsi että en ole edes lukenut Sairasta, joten paha sanoa, ravistaisiko vielä enemmän. Lukulistalle siis.

1983 oli aikaa, jolloin kansainvälisessä kirjallisuudessa loisti Stephen King peräti kolmen kirjan julkaisullaan. Uinu, uinu lemmikkini on karmein lukemani kirja ikinä, josta näin painajaisia pitkään. Kotimaassa Raija Siekkinen ja Ilpo Tiihonen saivat Kalevi Jäntin palkinnot (Finlandia-palkinto perustettiin vasta seuraavana vuonna), joten myös nämä voisivat olla lukuvinkkilistalla. Raija Siekkinen on Kirjasammon listalla vuoden 1993 kohdalla, jolloin hän sai Runeberg-palkinnon. Tuona vuonna Maarit Verronen voitti Kalevi Jäntin palkinnon ja Portti-palkinnon vuoden parhaasta fantasiakirjasta sekä oli Finlandia-ehdokkaana ensimmäistä kertaa.

Koko 1980-luku, etenkin sen alkupuoli, on mieleeni jäänyt vaisuna kirja-aikana, vaikka luin paljon jo silloin. Spontaanisti mieleen tulee Idströmin lisäksi vain Anja Kauranen. Joku Eeva Joenpelto tai Arto Paasilinna eivät napanneet nuoreen. Tosin luin tuolloin koko Kalle Päätalon Iijoki-sarjan, jostain ihmeen syystä se koukutti parikymppisenä! Esa Sariolaa muistan myös lukeneeni. Suurin mielenkiinto taisi kuitenkin kohdistua romantiikkaan ja jännitykseen, koviin dekkareihin.

1970-luvulla olin vielä lapsi ja nuori teini, eikä kirjamuistoja paljon ole. Olen ilahtunut, että Kirjasampo kertoo siitäkin kirja-ajasta. 13-vuotiaana ihaninta lukemistani olivat Netta Muskettit, joita olen säilyttänyt muistoksi, lukea en uskalla, ettei muisto rapaudu. Aikuisten kirjahyllyn puolelle siirtymisen muistan hyvin: kun lastenkirjat oli luettu, oli pakko keksiä jotain muuta. Ja se muu oli Agatha Christie, ja sen myötä SaPo-sarja.

Vuonna 1962 Pentti Saarikoski julkaisi kirjan Mitä tapahtuu todella? Se oli Ylen listalla. Kirjasammolla on Irene Hammarin romaani Saari (Tammi). Selvä, ostan molemmat vinkit.

Vuonna 1936 valmistui Helsingin Postitalo - tiedän työni puolesta ja muistan varmaan loppuikäni aina kyseinen vuosi mainittaessa. Samana vuonna julkaistiin Sally Salmisen Katriina, joka on jo lukulistallani, kunhan uusi käännös ilmestyy vuonna 2018. Kirjasampo on valinnut lukuvinkikseen Viljo Kojon novelleja.  

Vuonna 1933 julkaistiin Alastalon salissa, kuten Kirjasampo sanoo. Ja tämä on mainio valinta kyseisen vuoden tai useammankin kirjaksi. Ylen listassa tässä kohtaa oli Joel Lehtonen.

Hyppään 1920-luvulle. Vuonna 1923 ilmestyi L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö, joka julkaistiin I.K. Inhan suomentamana 1928. Sillanpäätä tulee sen jälkeen molemmilla listoilla, mutta missä on Eino Leino Kirjasammossa? Eikö mestari pääse listaukseen, joka ei runoutta kaihda?

Mutta lista on hieno ja täydentää upeasti Ylen sataa kirjaa. Jos molemmat listat lukisi edes lähes läpi, saisi todella kattavan katsauksen niin itsenäisyyden ajasta kuin sen kirjallisuudestakin.

Tosin kovin riemukkaalta ei listansilmääjälle historiamme näytä: Ylen lista alkoi vuoden 1917 helvetistä (Konrad Lehtimäki) ja päättyi 2016 kiirastuleen (Ilkka Remes), josta kirjoittivat muun muassa Tomi, Tuijata ja Kirsi. Kirjasampo alkaa Häviävästä Helsingistä ja päätyy Korpisoturiin.

Vuoden 2017 kirjat - se 101. kirja - ovat hieman lempeämpiä: Ylen Seppo Puttonen valitsi tulevaisuuden ja lapset Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen kirjalla Mennään jo naapuriin, Kirjasampo luottaa Maria Matinmikon Väreihin. Molempien nimistä saa vaikutelman avautuvasta maailmasta ja vaihtoehtojen kirjosta. Värit-kirjaa en ole lukenut, Katajavuoren kohdalla vaikutelma pitää paikkansa.

Kirjabloggarien valinta vuotta 2017 parhaiten kuvaavaksi kirjaksi oli Ossi Nymanin Röyhkeys, mutta äänestyksessä vahvoilla olivat myös Miki Liukkosen O, Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa ja Koko Hubaran Ruskeat tytöt. Saamme kuukauden kuluttua (5.2.) nähdä, mitä Blogistania nostaa vuoden parhaiksi kirjoiksi ja mahtavatko samat kirjat nousta kärkeen myös silloin.

Jutun linkit johtavat eri kirjablogeihin kirjoista, joita blogistani ei löydy.

Ja tuskin ehdin herkutella tämän listan, kun Kirjasampo listasi komeasti lisää, nyt kevään 2018 uutuuksia. Omat tärppini keväälle täällä.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Kirjojen Suomi.

Ylös helvetistä saattaa olla erikoisin ikinä lukemani kirja. Kirjoittajakaan ei ole kuka tahansa, vaan aikansa merkkihenkilö, varsinaissuomalainen kansanedustaja, kirjailija ja toimittaja, jonka elämä jo sellaisenaan on kuin jännitysromaani. Hän teki töitä Suomessa ja ulkomailla, muun muassa karjapaimenena ja merimiehenä, sekä toimi myöhemmin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtajana. Poliittisesta aktivismista hän sai jopa kuolemantuomion - joka onneksi kuitenkin peruttiin.

Sekä elämäntarina että kirja kuvaavat yli sadan vuoden takaista kuohuvaa historiaamme. Euroopassa käynnissä ollut suuri sota kauhistutti niitä, jotka tilannetta seurasivat, Venäjällä - jonka osa olimme - kiehui ja muhi vallankumous. Lehtimäki kirjoitti hämmästyttävän kirjansa levottomissa olosuhteissa.

Vaikka teemat kumpuavat reaalimaailmasta, tarina on fiktiota, jonka tyyliä on hankala määritellä: se on sotakirja ja jännitysromaani, jossa on fantasiaelementtejä; se on dystopia totalitaristisesta yhteiskunnasta, mutta kääntyy utopiaksi tasa-arvon ja rauhan puolesta.

Lehtimäki kuvaa sotaa sotilashallinnon johtamassa maassa, jossa työläiset alkavat muodostaa salaliittoja ja kapinoida epäoikeudenmukaiseksi katsomaansa hallintoa vastaan. Päähenkilö on Marcus, insinööriupseeri ja maailman nopeimpien lentokoneiden keksijä, jota pidettiin "valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä." Hän taistelee vihollista vastaan ystäviensä, kuten Antoniuksen, kanssa, mutta kokee huonoa omatuntoa murhakoneen keksimisestä ja tappamisen osapuolena olemisesta. Marcus on rakastunut Aureliaan, tyttöön, joka salaliiton aktiivina kokee monien kohtalon. "Sotaministeriön urkkijalaitos" teki työtään.

"Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli Aurelia."

Henkilöiden nimet on napattu antiikin Kreikasta. Ne tuntuivat oudoilta alkuun, samoin tekstin mahtipontisen juhlava tyyli, joka korostaa nyt kirjan ikää. Ilmeisesti tavoite oli ympätä mukaan kirjoitusaikana arvostettua ylevyyttä. Luulen, että Lehtimäki pyrki näin myös etäännyttämään tarinan jostain tietystä maasta koskemaan laajemmin maailmaa, tai ainakin Eurooppaa. Lehtimäki visioi jo tuolloin, sata vuotta sitten, EU:n!

"- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi Euroopan Yhdysvallat, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä kansanmielisinä puolustamaan Eurooppaa ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme."

Salaliittolaiset miettivät keinoja, miten sotiminen saataisiin maailmasta loppumaan. Kokonaan.  

"- Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, kansan enemmistöt kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä - silloin sodat loppuvat. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia - vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on heille vahingollista. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät he sotia julista!"

Eräs hämmästyttävä visio liittyy teknologiaan, jonka kehityksen Lehtimäki näki tärkeänä. Marcus on tehnyt keksinnön, jonka avulla sota voidaan voittaa: näkymättömät lentokoneet! Nyt kun meillä on häivehävittäjiä ja transpondereita, jotka voi ottaa pois päältä lentokoneen piilottamiseksi tutkalta, keksintö ei tunnu niin hätkähdyttävältä. Mutta sata vuotta sitten! Kirjassa viitataan myös uusiin, entistä tehokkaampiin joukkotuhoaseisiin, jotka nekin ikävä kyllä ovat muuttuneet todellisiksi.

Pääteemoiksi kuitenkin nousevat yhteiskunnan oikeudenmukaisuus ja pyrkimys työväestön aseman kohentamiseksi. Jalot aatteet, ihmisyys, nousu sodan helvetistä.

"- Ihmiset on siis kasvatettava paremmiksi, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille - vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle."

Kirjallisena tuotoksena teksti ei nykypäivän katsannolla ihastuta, tyyleineen ja töksähtelevine ihmiskuvauksineen. Jännittävä se on, ja yllättäviä käänteitä täynnä, usein verisiä. Sotavanhukset, ammutut lapset, joukkoteurastukset, juonittelut... Mutta otteeltaan ja sisällöltään se hämmästyttää, jopa karmii. Kirjailija ei kaihtanut isoja mittakaavoja. Ja millainen visionääri Lehtimäki olikaan! Hän osui monessa kohtaa oikeaan. Toivottavasti tämäkin perimmäinen visio toteutuu:

"- Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja - kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: Ihmiskunta."

Muualla: Tuija luki kirjan jo alkuvuodesta. Lue arvio!

Luin kirjan maksuttomana netistä projekti Gutenbergin sivuilta. Se on saatavissa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston kautta.

Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä. Werner Söderström Osakeyhtiö 1917. Kirja käännettiin muun muassa venäjäksi. Jälleen hämmästyttäviä seikkoja: esipuheen venäläisversioon kirjoitti Maksim Gorki, mutta painos tuhottiin.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, jossa kirjabloggarit ovat mukana 101 kirjaa -osiossa. Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä tarkemmin tässä. Aiemmin osallistuin sarjaan Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi -kirjajutulla.

Vuoden 1917 kirja on sarjan sadas, jonka jälkeen jäljellä on enää yksi jännittävä valinta: minkä kirjan Seppo Puttonen valitsee kuvaamaan vuotta 2017? Sen saamme tietää 6.12. Ylen kanavilta. Kirjabloggarit ovat äänestäneet oman valintansa, jonka kerron 5.12. Ylen ykkösen Aamu-tv-lähetyksessä. Katso Yle Areenasta.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi
Helmet-haaste 2017: suomalainen klassikkoteos

Olli: Mustapartainen mies

"Hyvää," sanoi mustapartainen mies, "päivää."

Ylen kanssa yhteisessä hankkeessamme Kirjablogit ja 101 -kirjaa kirjalistalla on monta sormia syyhyttävää teosta. Ilahduin kovasti nähdessäni siellä Ollin mustapartaisine miehineen, jonka kuuluisin lausahdus lienee tuo alkulauseeni. Kipaisin saman tien kirjastosta pari pakinakokoelmaa.

Muistan lapsena isovanhempien talon vintillä lukeneeni Ollin pakinoita vanhoista aikakauslehdistä. Lehdet olivat arvokasta tavaraa, ja tapana oli säilöä vuosikertoja. Näitä kasoja selailin ahkerasti ja tutustuin moneen aikaisempien aikojen kirjoittajaan, misseistä ja muista merkkitapauksista puhumattakaan!

Olli oli yksi parhaista tuttavuuksista. Pakinat naurattivat silloin lasta, mutta vielä enemmän nyt aikuista, kun juttujen takana hoksaa yhteydet maailmantapahtumiin. Ja hämmästyttävää kyllä, vaikka sanasto on vanhahtavaa ja kaikenlainen kehitys rasitteenamme, monet pakinoista ovat edelleen täysin päteviä. Tekstillisesti nautittavan taitavaa sanataiteen riemua, mutta myös aiheiltaan ajatonta.

Vai mitä sanotte postin toiminnan kriittisestä arvioinnista (kirjeet piti laittaa postilaatikkoon salaa öisin, koska postimaksut olivat niin kalliita, että julkinen postitus olisi tuonut kimppuun verottajan, sensaatiolehdistön ja kateelliset naapurit), kesämökin pidon kalleudesta tai kummastuttavasta kansan ostovimmasta ale-kyltin vilahtaessa. Myös kirjaviisauden ja pörssikeinottelun tarpeellisuudet käsitellään (hyvin kyseenalaisia). Yksi outo detalji erässä pakinassa on kissan rääkkääminen näytelmässä; mahtoiko Olli visioida jo tulevat teatterisukupolvet?

Virkamiestoiminnan irvailu on yksi Ollin lempiaiheista. Osaan varmasti hautaan saakka ulkoa tittelin, jonka mustapartainen mies kehitti itselleen, kostoksi byrokraateille: yliesierikoisapulaisvaravaurioraivausvuorovarausratkaisupäällikkö. (Nykyisin tuo tietysti präntättäisiin käyntikorttiin englanniksi, monin isoin kirjaimin. En jaksa käydä kääntämään, mutta jos joku jaksaa, lupaan ottaa heti käyttöön - varmasti menee palavereissa täydestä.)

Yksi pakinoista naurattaa erityisesti kirjanystävää: kaikki tiedämme, ettei tärkeää kirjaa anneta lainaksi, sillä kirjalainat oudosti "unohtuvat". Mutta entä jos lainaat vastavuoroisesti vaikka turkin, seinäkellon tai metsästyskoiran? Miksei niitä lainoja voi "unohtaa"? Tai muistella, että lainasin sen eteenpäin, en nyt muista kenelle...

Mustapartaisen miehen logiikka on täysin vedenpitävä, vaikka omanlaisensa ja ajoittain maagiseen realismiin pyrähtävä. Häneen voi suorastaan samaistua.

"Jos odotan raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty."

Mustapartainen mies ystävineen kokee arjen riesat lukijan puolesta, usein epäonnisesti mutta joskus nokkelasti ne välttäen, kuten vaanivan ikäneidon kannoiltaan karistaessaan. Hän on kuin kuka tahansa milloin tahansa. Siinä hänen suosionsa salaisuus.

Kenelle: Kotimaisten klassikoiden ystäville, huumoria ja ihmisenkokoista kokemusta arvostaville, aikaa kunnioittaville.

Muualla: Kirjavinkit suosittelee Ollin verbaaliakrobatian ja absurdin huumorin ansiosta.

Olli eli Väinö Nuorteva:

Mustapartainen mies herättää pahennusta. Otava 1921.
Piirroskuvitus T. Vikstedt.

Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää. Otava 1954.
Piirroskuvitus Erkki Koponen.

Edit: Ylen sivuilla Ollin haastattelu ja linkkejä. Ja kirja on myös kuvitettu, eli Helmet-haasteen 2017 kohta 22 kuitattu!

Virallisen Suomi 100 -bloggauksen kirjasta tekee 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi marraskuussa, kunhan kirjojen ilmestymisvuosissa päästään itsenäisyyden alkuajoille saakka: aloitimme vuodesta 2016.

101 kirjasta postauksia Ylen sivulla ilmestyy koko vuoden kaksi viikossa: ensi viikolla bloggaus toisesta kansallissankarista mustapartaisen miehen ohella, Elmosta, ilmestyy P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sen jälkeen luvassa on Paavo Haavikkoa, Risto Rasaa ja Jussi Kylätaskua. Juttuja on hauska lukea etenkin sillä silmällä, onko kirja kestänyt aikaa.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema (yhteispostaus)

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on ajatusten, merkitysten ja viittausten rihmasto, jota on mahdoton yksiselitteisesti kuvata. Postmodernisti kirja julistautuu antiromaaniksi ja pyrkii rikkomaan kaikkia perinteisiä tarinankerronnan lainalaisuuksia. Rikkomuksista pienin on alkusanojen sijoittaminen viimeiseksi luvuksi. Aristoteles kieriköön haudassaan.

Pulkkinen on sisällyttänyt antiromaaniinsa kirjoittamishetkellä ajankohtaisia teemoja, kuten Puolan sotatilan, Suomen idänpolitiikan arvostelun, Afrikka-kokemuksensa ja kehitysyhteistyökritiikin, omaa henkilöhistoriaansa, omat todelliset ja fiktiiviset kirjansa, lukemattomat lainaukset mm. sosiaalipsykologisesta kirjallisuudesta.

Yhtenä kirjan sisäkkäisenä antikertomuksena ”Makkonen”, romaanihenkilö, ottaa haltuunsa "kirjailijan” muistiinpanot ja luonnokset ja toimittaa ne kokonaisuudeksi omin välihuomioin. Kirjailijan muistiinpanot ovat pitkälti kuin aforismeja tai runoja. Niistä voi poimia lähtökohdan myös Romaanihenkilön kuolemalle:

"Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen."


*
Airin lukukokemus:

Romaanihenkilön kuoleman lukeminen on kuin krypton ratkaisemista: vaakasuoraan Neuvostoliitto, Puola, Afrikka, Suomi, pystysuoraan romaani, sota, syntymä, kuolema. Mitä saadaan? Mitä lukija saa vuonna 2017?

Kirja on ollut hyllyssäni melkein 32 vuotta, lukemattomana. Nyt on enää vaikea eläytyä siihen 80-luvun Suomeen, jossa kirja aiheutti kohun sekä kirjallisissa että poliittisissa piireissä. Siksi idänsuhteiden kritiikki tai kuvaukset kehitysyhteistyön yli- ja alilyönneistä leimaavat kirjan vanhentuneeksi vaikka kokonaisuudessa on kirjallisesti paljon vieläkin tuoretta.

Lujille pani kirja minut lukijana. Ehdin tuskastua ja herpaantua monta kertaa. Sain sitten taas otteen jostakin kiinnostavasta ja jaksoin jatkaa. Pidän kuitenkin älyllisistä pähkinöistä, ja Romaanihenkilön kuolema on kirja, joka sai merkityksensä vasta, kun mietin sitä lukemisen jälkeen.


*
Arjan lukukokemus:

Kirjailijan ruoska ei säästä mitään eikä ketään: ei etenkään afrikkalaisia tai heille toimimatonta apua tyrkyttäviä eurooppalaisia, ei venäläisiä eikä virolaisia, ei sansibarilaisia tai savolaisia, ei mielenterveyspotilaita tai heidän hoitajiaan, ei luovan työn tekijöitä, erikoistutkijoita tai politiikkoja.

”Lukija on kertojan koko ongelma.”

Vaikka selkää suomii ja veri virtaa, naurahtelen silti Pulkkisen teräville huomioille, tajunnanvirta-ajatusten ja kirjoitetun sanan mestarilliselle yhdistelylle. Älykästä suomintaa riittää kirjan mitalta, joka ei ole helppo ja pikku pätkissä lukaistava, vaan tekstiin on upottava rauhassa päästäkseen mukaan kirjailijan aggressiivisen haastavaan tyyliin.

Sisällöllisesti kirja ei ole kestänyt aikaa; Pulkkisen kuvaama maailmantilanne tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja näyttämömäiseltä. Se, että ihminen on eläin (usein vaistojensa ohjaama älytön peto), kuten Pulkkinen kuvaa, on tietysti edelleen totta, nyt jopa näkyvämmin kuin 1980-luvulla. Kirjan toinen taso, romaanin synnyttämisen vaikeus, ja ah, taiteilijuuden kärsimykset ovat aiheina ajattomia, jos kohta kuluneita.

"Miten hyvä on kulkea lausein jotka eivät ole minnekään menossa, eivät millään asialla, varsinkaan hyvällä. Kaikki elämä on kuolemanpilkkaa.”


*
Taikan lukukokemus:

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista.

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee. Vai onko kaikki vain taidokkaan romaanin harhaa, joka vetoaa suoraan 2010-luvun ennakkoluuloihin 1980-lukulaisen suomalaisen ajatusmaailmasta?


*
Ompun lukukokemus:

Luin Romaanihenkilön kuoleman - alaotsikoltaan Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus - ensimmäisen kerran parikymppisenä ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Se jäi päähäni multimedian kaltaisena jättiläisenä, joka osoitti niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin suuntiin. Lukemistani leimasi tuolloin vahvasti kokemus, että sen kaltaista romaania ei Suomessa oltu aiemmin kirjoitettu. Tuolloin en vielä tiennyt postmodernismista juuri mitään, enkävarsinkaan osannut asettaa Romaanihenkilön kuolemaa sen kehykseen.

Nyt toisella lukukerralla löysin Romaanihenkilön kuolemasta sekä rasismia että sovinismia reippaassa määrin ja paikoin se sai minut kiemurtelemaan vaivautuneesti. Erityisesti teokseen sisältyvä laaja Afrikkaan sijoittuva osuus on hämmentävää luettavaa, enkä tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kaiken lisäksi sen lukeminen oli aika tylsää siitä huolimatta, että tarjolla oli täkyjä moneen suuntaan. Päässäni käynyt myräkkä oli kuitenkin hyvin erilaatuista kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Romaanihenkilön kuolema on luonteeltaan pyttipannu deluxe, johon on kaadettu jääkaapista kaikki, mikä on paistinpannuun saatu mahtumaan. Luettuani tämän romaanin nyt uudelleen, luulen, että yksi minua aiemmin puhutelleista tekijöistä on metafiktio ja sitä tässä teoksessa todella riittää. Teoksen kertoja/t ei/vät suostu pysymään teoksen sisällä, vaan tule(e)/vat siitä jatkuvasti ulos kuin Romaanihenkilön kuolema olisi kaappi mummon eteisessä. Intertekstuaalisuus pitää teoksessa kosteita bileitä ja siinä vaiheessa kun drinkit vaihtuvat aamukahviksi intertekstuaalista vauhtia otetaan Pulkkisen omasta romaanista nimeltä Sanan voima, joka ei ole olemassa oleva teos.

On pakomatkoja ja toisenlaisia matkoja, on hirmuisesti liikettä. Uusintalukukerran puhuttelevimmat kohdat löytyvät kirjailijan ja lukijan välisen suhteen kommentoinnista ja teoksen itsetietoisuudesta kirjallisena teoksena.

Kirjailija, kun sanat vyöryvät kohti - heitä lainausmerkit!
ja sitten jalat alle.

- - -
Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Gummerus 1985.

Postaus Romaanihenkilön kuolemasta Ylen Kirjablogit ja 101 -sarjaan oli luvassa Lukutoukan kulttuuriblogin Kristalta, mutta ennen kuin postaus ehti valmistua, menetimme Kristan äkillisesti. Tämän yhteispostauksen myötä kirjabloggaajien yhteisö haluaa muistaa Kristaa ja osoittaa kunnioitustaan hänen hellittämättömälle kirjarakkaudelleen.

Yhteispostauksen kirjoittamiseen ovat lisäkseni osallistuneet Airi Kirsin Book Clubista, Taika Kirjasfääristä sekä Omppu blogista Reader why did I marry him.

Kokonaiset postaukset kirjasta löytyvät Taikan ja Ompun blogeista. 

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi

Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi

Kirjablogit ja 101 kirjaa alkaa nyt!

Tänään avautui sivusto yle.fi/kirjojensuomi, josta muodostuu varsinainen runsaudensarvi kirjanystäville, uskon.

Kirjojen Suomi on suurhanke, joka näkyy vuoden mittaan laajasti kaikilla Ylen kanavilla. Ideana on tutkia, millainen Suomi kaunokirjallisuudesta välittyy sadan vuoden ajalta. Mitkä asiat ovat itsenäisyyden aikana olleet kirjailijoiden aiheina ja miksi? Miten asiat ovat muuttuneet?

Kuten joulukuussa kerroimme, kirjabloggaajat ovat hankkeessa tiiviisti mukana. Luemme sata suomalaista kirjaa, yhden jokaiselta itsenäisyyden vuodelta, ja kirjoitamme kukin vuorollamme siitä blogitekstin. Kirjat ovat Ylen valitsemia, ja niistä jokainen kertoo jotain julkaisunsa aikaisesta Suomesta, mutta mitä - sen näet blogiteksteistä ja Ylen ohjelmista.

Ensimmäiset blogitekstit julkaistaan ensi viikolla alkaen uusimmasta eli vuoden 2016 kirjasta. Vuoden lopussa Kirjablogit ja 101 kirjaa -blogitekstejä on koossa sata, viimeisin vuoden 1917 kirjasta, ja hanke huipentuu vuoden 2017 kirjan esittelyyn - siitä se sadasensimmäinen. 

Kaikki suomalaiset voivat osallistua

Kirjoista lähes kaikki ovat luettavissa verkossa ilmaiseksi. Mukana on myös kirjoja, joita ei enää muualta löydy. Ja jo nyt voit katsella Yle Areenasta ennakkoon ohjelmat 50 ensimmäisestä kirjasta.

Sata kirjaa, tuhat tarinaa

Tai jopa enemmän; tarinoita sadasta kirjasta löytynee yhtä monta kuin niillä on lukijaa. Minä sain luettavakseni peräti kaksi kiintoisaa kirjaa, Olli Jalosen vuonna 1990 Finlandia-palkitun Isäksi ja tyttäreksi sekä Kondrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917), jota sanotaan ensimmäiseksi suomalaiseksi sci-fi-romaaniksi. Lisää vuoden lopulla, kun sen vuoro tulee listan viimeisenä! Jalosen kirjasta bloggaukseni ilmestyy huhtikuussa.

Kirjat ovat: 

Aapeli (Simo Puupponen): Pikku Pietarin piha

Aho Juhani: Muistatko

Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy, Hupailu kotirintamalta.

Asikainen, Melleri, Vuento: Pete Q

Cleve Anders: Gatstenar, Katukiviä

Haanpää Pentti: Noitaympyrä

Haavikko Paavo: Kansakunnan linja

Harmaja Saima: Sateen jälkeen

Hirvonen Elina: Kun aika loppuu

Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija

Hälli Matti: Suopursu kukkii

Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä

Hänninen Kaarlo: Kiveliön karkurit

Idström Annika: Kirjeitä Trinidadiin

Isomäki Risto: Litium 6

Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

Jansson Tove: Muminpappans bravader, Muumipapan urotyöt

Joenpelto Eeva: Vesissä toinen silmä

Joensuu Matti Yrjänä: Harjunpää ja rakkauden nälkä

Jotuni Maria: Tohvelisankarin rouva

Kallas Aino: Sudenmorsian

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki

Karimo Aarno: Kumpujen yöstä

Katz Daniel: Saksalainen sikakoira

Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä

Kilpi Eeva: Animalia

Kokko Yrjö: Sudenhampainen kaulanauha

Kontio Kari/ Nevanlinna Tuomas: Kirjava lehmä: suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta

Krohn Leena: Mehiläispaviljonki: kertomus parvista

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen tarinoita

Kunnas Mauri: Koiramäen joulukirkko

Kylätasku Jussi: Revari

Laine Jarkko: Niin kulki Kolumbus

Laine Martti (Larni): Kuilu

Lehtimäki Konrad: Ylös helvetistä

Lehtonen Joel: Henkien taistelu

Leino Eino: Vapauden kirja

Liksom Rosa: Hytti nro 6

Linna Väinö: Tuntematon sotilas

Lundán Reko: Rinnakkain

Meri Veijo: Kuviteltu kuolema

Mikkola Marja-Leena: Tyttö kuin kitara

Mukka Timo K: Tabu

Nummi Markus: Karkkipäivä

Oksanen Sofi: Puhdistus

Olli (Väinö Albert Nuorteva) : Mustapartainen mies herättää pahennusta

Onkeli Kreetta: Ilonen talo

Outsider: Kilroy oli täällä: jännitysromaani

Paasilinna Arto: Operaatio Finlandia

Paasilinna Erno: Kauppamiehet isänmaan asialla

Paavolainen Olavi: Risti ja hakaristi

Paloheimo Matti: Valkoinen Mandela

Palolampi Erkki: Kollaa kestää

Parras Tytti: Jojo

Pekkanen Toivo: Tehtaan varjossa

Peltonen Juhani: Elmo

Peltoniemi Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille

Pennanen Eila: Ennen sotaa oli nuoruus

Pimenoff Veronica: Maa ilman vettä

Polva Anni: Tiinalla on hyvä sydän

Pulkkinen Matti: Romaanihenkilön kuolema

Raittila Hannu: Ei minulta mitään puutu

Rasa Risto: Kaksi seppää: runoja

Rauhala Pauliina: Taivaslaulu

Remes Ilkka: Kiirastuli

Rintala Paavo: Sissiluutnantti

Räsänen Aino: Näkemiin, Helena

Röyhkä Kauko: Tien laidalla Waterloo

Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella

Saisio Pirkko: Kainin tytär

Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

Salminen Arto: Kalavale

Salminen Sally: Katrina

Salo Arvo: Lapualaisooppera

Seppälä Juha: Mr Smith

Seppänen Unto: Taakankantajat

Sillanpää F.E.:Hurskas kurjuus

Sinervo Elvi: Vuorelle nousu

Sinkkonen Lassi: Solveigin laulu

Skiftesvik Joni: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Statovci Pajtim: Kissani Jugoslavia

Sund Lars: Eriks bok

Swan Anni: Pikkupappilassa

Södergran Edith: Maa jota ei ole

Talvi Jussi: Tällaista oli palata

Tervo Jari: Suomemme heimo

Turunen Heikki: Simpauttaja

Tuuri Antti: Ameriikan raitti

Utrio Kaari: Ruusulaakso

Uurto Iris: Ruumiin ikävä

Vala Katri: Paluu

Valentin (Ensio Rislakki): Ruma Elsa

Waltari Mika: Sinuhe, egyptiläinen

Valtonen Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Vartio Marja-Liisa: Kaikki naiset näkevät unia

Verronen Maarit: Normaalia elämää

Virtanen Irja: Kenttäharmaita naisia

Virtanen Rauha S: Seljan tytöt

Wuolijoki Hella: Niskavuoren leipä

(sinisellä ne jotka muistan lukeneeni, linkillä ne joista löytyy postaus)

Lisää Ylen sivuilla
Avausartikkeli (jossa minäkin olen mukana)
yle.fi/kirjojensuomi

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi

Seuraa helposti Ylen tarjontaa Kirjasammon kalenterin kautta!

Kirjablogit verkossa 

http://kotimaisetkirjablogit.blogspot.fi/

FB: Kotimaiset kirjablogit


Ja eikun sitten arvaatte mitä tekemään!