Kirjoja kirjailijan elämästä: Markku Aalto ja Roope Lipasti

Olen joskus nurissut kirjailijuudesta kertovien romaanien tylsyydestä lukijan kannalta. Aihe tuntui kalutulta samoine tuskineen ja mahdottomuuksineen, liian helpolta valinnalta kirjan mittaiseksi teemaksi. Mutta on tietysti luontevaa kertoa omasta työstä, koska sen tuntee parhaiten ja koska henkilö ammattinsa ja intohimonsa puolesta osaa ja haluaa pukea asioita sanoiksi. Ja emmekö me uteliaat muka halua tietää arkea luomistyön taustalla! 

Mutta nyt puhutaan pakinallisesta kerronnasta, ei raskaammasta sukelluksesta taiteelliseen työhön. Mikä nyt kenellekin sellaista on, kunnianhimoja on eritasoisia, kuten taitoja. Monenlaiset kirjat ovat tarpeen kirjoittaa, ehkä lukeakin. Mielenkiinnolla luin nämä kaksi.

Kohderyhmän näen melkoisen rajatuksi Turvallisen katastrofin kaltaiselle kirjalle. Sen lukemisesta saa nimittäin eniten irti, jos lukijalla on jonkin verran tietoa kirja-alasta ja sen vaikuttajista. Mutta jos kuvittelee osaavansa yhdistää nimet henkilöihin, varmasti viihdyttää. Ehkä myös heitä, jotka pyrkivät epätoivoisesti luomaan merkittävän romaanin, mutta matkalla on esteitä. Tietenkin esteet ovat ulkopuolisia, eivät kirjailijasta tai osaamisesta riippuvia. 

Kertojina on kaksi kirjailijaa: Pena Hopeavuori, joka haluaa kirjoittaa jotain merkittävää, saada tunnustusta ja nimeä, todisteen siitä, että hän ei ole epäonnistunut surkimus. Taidot eivät kuitenkaan riitä kunnianhimon tasolle, käsikirjoitus junnaa. Kustantaja Hanna-Riitta Jansson puuttuu tilanteeseen kannustavasti ehdottamalla teosta, jossa olisi vaihteeksi "huumoria, lämpöä ja vapauttavaa naurua." Feel good -romaani, herranjestas! Pena kauhistuu, mutta inspirointi onnistuu, ajatus jää itämään.

Kun tunnettu bestselleristi Antti-Kalevi Horttanainen heittää Penalle kutsun lähteä etelään yhteiselle kirjoitusmatkalle, mies tarttuu tilaisuuteen. Menestyvää mentoria hän tarvitsee, ja ehkä uusi ympäristö saa kässärin etenemään. Horttanainen huomaa pian tehneensä virheen. Pena on haastava mentoroitava.

"Hänen ainoa käyttövoimansa näytti olevan pinnan alla kupliva kiukku tai suoranainen viha, joka hetkittäin toi häneen toimintakykyä ja särmää hänen yleisen toivottomuutensa ja masennuksensa vastapainoksi."

Ystävällinen, säteilevästi hymyilevä, mutta alan bisnesmahdollisuudet tarkasti tunteva kustantaja Hanna-Riitta Jansson, kolmas kertoja, tuntuu kovin tutulta. Samoin monet mainitut kirjailijat, kuten lahjakas, runoilijapojasta alaa mullistavaksi neroksi kehitetty karismaattinen Jiri Tirkkonen tai kaikilla mahdollisilla koti- ja ulkomaisilla palkinnoilla kuorrutettu, omintakeisesta kampauksestaan tunnettu Rosi Honkanen.

Kirjailija tuntee alan työnsä puolesta (töissä Tammella), eikä ole aivan amatööri kirjailijanakaan. Viihdyttävä satiirinen teos, oikealle kohderyhmälle eli kirja-alaa tunteville, kirjailijoille ja alaa lähellä lähellä oleville tai sitä maanisesti seuraaville. Jälkimmäiseen kuulun itsekin, ja nauroin monesti. Mutta suurelta maksavalta yleisöltä menee ohi, uskon. Bestseller pienessä piirissä. 

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi. Warelia 2023. Päällys Kari Jokinen.

Roope Lipasti on kokenut ammattikirjoittaja, mikä näkyy tekstin ilmavuutena ja sujuvuutena. Kirjailijan työn kuvailu on kepeää ja kipeääkin, mutta lukijan on helppo mennä mukaan. Taustoja ei tarvitse tuntea. Eikä luomistyön syvissä vesissä uida, vaan kuvataan kirjailijan arkea kirjasto- ja kouluvierailuilla sekä kirjamessuilla, jotka ovat näkyviä kenelle tahansa. Ei sillä, etteivätkö ne olisi todenmukaisia. Jännitystä luo yläkoululaisille esiintyminen Kuopiossa, jonne kirjailija matkustaa junalla ja avaa läppärinsä. 

"Tekstistäni pitäisi tulla romaani ja tuleekin. Kuuden kuukauden päästä se on kaupoissa, ja muutamat lehdet kirjoittavat siitä kohtuullisen myönteiseen sävyyn, parituhatta ihmistä ostaa sen ja jokunen lainaa kirjastosta ja sitten kirja jää historian alaviitteeksi. Ei siksi että olisi erityisen huono, vaan siksi koska vastaavia julkaistaan tuhansia joka vuosi ja lukijoita on alati vähemmän."

Ei tee töitä, sillä junassa hälisee. Kirjailija saa kuulla kokemuksia niin känniläisen miehen lukuidoleista - rocklyriikkaa - kuin Viron ja Venäjän Stalinin ajoista rouvaveteraaneilta. Ja pohtii, olisiko palkkatyö sittenkin parempi vaihtoehto, palavereista ja työajanseurannasta huolimatta.

"Ajattelen, kuinka suuri onni on, että on saanut elää tylsän elämän."

Pohjanmaata kirjailija ihailee: "Siellä ei asu ymmärtääkseni yhtään normaalia ihmistä." Tutustumme Suomen kouluihin rehtoreineen ja Sari-nimisine äidinkielen opettajiin (voisi olla myös Minna) sekä kirjastoihmisiin - joista ei ole pahaa sanottavaa kellään koskaan - ja järvi- ja meri-ihmisten erojen kautta kirjoittajan koulumuistoihin ja nykykoululaisiin, joiden koevastauksia siteerataan.

"Myös Väinö Linna saattaisi muljautella näille silmiään:

- Väinö Linnan elokuvasta on tehty myös kirja.
- Jussi kuivattelee suon.
- Akseli pääsee kestitysleirille.
- Jussi oli toppari."

Luonnollisesti nykyteoksessa on otettava kantaa arkkitehtuuriin, rakennustyömaihin ja esteellisyyteen sekä Hesarin kriitikoihin, takseihin ja sähkön hintaan samoin kuin sotilaisiin ja tekijän ammatin huomioiden kirjallisuuden tekemiseen ja kaupunkisuunnitteluun, josta hän hakee virkatyöpaikkaa. Monen muun enemmän tai vähemmän ajankohtaisen asian lisäksi, myös kirjailijan henkilökohtaisen puolen, kuten parisuhteen ja terveystilanteen, lisäksi. Mistä sen tietää, ehkä kirja kasvaa aikansa kuvaksi ja jää aikakirjoihin merkkiteoksena:

"Kirjallisuudessa on lopulta yleensä kyse juuri tuosta, muistamisesta. Ihan niin kuin historiassa. Perusongelma on, että kukaan ei muista oikein, vaan kaikki muistavat mitä sattuu."

Lipasti valottaa humoristisesti erään kirjailijan elämää, josta moni kollega varmasti tunnistaa paljon. Osaavana tekstintekijänä hän koostaa siitä tarinan, jota kenen tahansa kirjailijaelämästä kiinnostuneen on turvallista lukea. Ammatista huolimatta yhtymäkohtia keski-ikäisyyteen löytyy, kuin somea lukisi. 

Roope Lipasti: Porakonekirjoittaja. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Muualla: Tuijata sanoo Aallon kirjasta: "Kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita." Lipastia lukiessaan Kirjavinkkien Kini nauraa ääneen ja "riemastuu siitä, miten joku on vaan niin hyvin osanut sanottaa ihan arkisenkin jutun".

Roope Lipasti: Mikaelin kirja

Roope Lipasti on pitkän linjan kirjailija, jonka tuotanto sisältää suuren määrän lastenkirjoja ja aikuisten romaaneja. Muutaman olen lukenut, Virtasen historian ainakin, mutta kepeän humoristinen - vaikka asiansa tunteva - esitystapa ei ole juuri jättänyt muistijälkeä.

Onneksi nyt luin Mikaelin kirjan, sillä se on jälkensä jättävä. Ja erisävyinen kuin käsitykseni kirjailijan tyylistä. Lipasti kertoo kuvitteellisen, mutta tunnettuun historiaan pohjautuvan tarinan Mikael Agricolasta, etenkin tämän viime ajoista, jolloin Turun piispa Mikael joutuu matkalle kauas Moskovaan. Kuningas Kustaa määrää hänet yhdeksi arvovaltaiseksi jäseneksi lähetystöön, jonka on määrä hieroa sopua tsaari Iivanan kanssa. Ruotsi ja Venäjä ovat aselevossa, mutta Pähkinälinnassa solmitun rauhan rajoista on kiistaa.

Suostuisiko Iivana rauhaan ja sovittujen rajojen noudattamiseen? Ja miten joukkio selviäisi pitkästä matkasta? Mikael ei ole ilahtunut kunniasta olla mukana, vaikka:

"Jos jotakin hyvää halusi matkasta ajatella, olisi se työrauha. Matkalla hän saisi keskittyä omiin asioihinsa, kun hänen ei tarvitsis hoitaa seuraakuntaansa. Hänellä oli myös kirjansa mukana, tyhjiä sivuja täytettäväksi, mustettakin yllin kyllin ja sulkia kokonaisen hanhilauman verran. Matkalla hän voisi kenenkään häiritsemättä viimeistellä teostaan."

Tekeillä oleva teos ei ole Jumalan sanaa - kuten Mikaelin vaimo Birgitta joutuu huomaamaan joutuessaan sen vuoksi hankaluuksiin - mutta Mikaelille tärkeä: miehellä on valtava tarve käyttää sanoja, selittää asioita, kirjata asioita muistiin, kirjoittaa. 

"Mikael on oppineista oppinein, siitä ei pääse mihinkään. Mies on syntynyt sulka kädessään, niin hän itsekin sanoo, eikä ihme, sillä niin sujuvasti kynä hänen kädessään liitää."

Matka on lievästi sanoen vaarallinen ja vaikea, paitsi tavoitteiltaan myös käytännössä, sillä reessä istuessa saa havaita muun muassa, että "piispan takapuoli ei ole tehty laadukkammasta aineesta kuin muidenkaan." Ei Birgitallakaan ole helppoa kotona Turussa ilman rakkaan ja viisaan aviomiehensä tukea. Hän joutuu ratkomaan piispantalon, äitinsä Margareetan ja poikansa Kristianin hoitamisen tuomat pulmat yksin. Ja niitä riittää, sillä vaikka piispa perheineen on kunnioitettu, kansa puhuu mielellään pahaa ylemmistään, jos tilaisuus tarjoutuu. Uskomatonta, miten suosio voi muuttua nopeasti - kuin yhdellä somenostolla nykyisin. 

"Kun hän kohtaa kaupunkilaisia, nämä joko kääntävät päänsä pois tai tuijottavat aavistuksen liian kauan. Aluksi hän luulee kuvittelevansa, mutta ei se niin ole. Rouvat eivät tule kyläilemään, he karttavat häntä, ja jos hän kulkee ihmisten ohi torilla, keskustelu tyrehtyy. Hän pitää päänsä niin pystyssä kuin voi, tervehtii jokaista vastaantulijaa, sillä se on ainoa oikea tapa. Hän on kaiken tämän yläpuolella. 

Eikä hän kuitenkaan ole."

Mikael Agricola oli todellisuudessa vastaavalla matkalla. Hänen ajatuksensa, henkilökuvaukset ja muut arkisemmat kirjan tapahtumat saattaa hyvin kuvitella todenperäisiksi, niin sulavasti Lipasti ne historiaan lomittaa. Mikael on suurmies jo aikanaan, Lipasti kuvaa, kiihkeä ja isosti ajatteleva, nopeasti oppiva, Jumalaa kunnioittava ja perhettään rakastava. 

Henkilökuvan lisäksi kirjassa on monenlaista 1500-luvun ajankuvaan liittyvää: arki ja koti, ura ja työ, nainen ja mies, köyhä ja rikas, ystävä ja vihollinen, kaikki tämä ristiveto on mukana ihmisen kokoisena, lämmöllä kerrottuna, huumorillakin, muttei pelleillen. Reseptissä on ripaus road-movieta, kourallinen rakkaustarinaa, tujaus dekkarimaisuuttakin. Pääraaka-aine on miestä vimmaisesti ajava voima, intohimo ja ase: 

"Minun aseeni ovat mahtavampia kuin suurimmat tykit ja vahvimmat sotilaat. Sinun valtakuntasi on aina riippuvainen talonpoikiesi määrästä ja uskollisuudesta. Minun sanani eivät lopu saati petä koskaan."

Kirja on hieno kunnianosoitus miehelle, josta saamme kiittää kirjakielemme ja kirjallisuutemme syntyä, ja kelpo näyte Lipastin sujuvista kertojantaidoista ja erilaisten tyylien hallinnasta. Samasta päähenkilöstä on tulossa toinenkin romaani tänä syksynä, Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Millaisenkohan kuvan hän kirjassaan Agricolasta piirtää? 

Kenelle: Historiallisella herkutteleville, Turun tuntijoille, intohimotyötä tekeville, tarinanystäville. 

Muualla: Helposti lähestyttävä ja matalan kynnyksen tietokirja, sanoo Mannilainen ja vinkkaa teosta oivaksi isänpäivälahjaksi. Kerronnan eloisuus miellyttää Tuijaa: "...samoin se, että aika, tavat ja tapahtumat näyttäytyvät kummankin aviopuolison kannalta."

Roope Lipasti: Mikaelin kirja. Atena 2021. Kansi Elina Warsta. 

Roope Lipasti: Virtasen historia

, Virtanen on kaiken keskipiste ja lähtölaukaus, jos Roope Lipastia on uskominen. Lipasti kuljettaa Virtasen läpi maailmanhistorian, aina alkulimasta sotiemme jälkeiseen aikaan. Virtanen on ihmemies, joka häärää joka puolella, joka aikakautena. Koti on tietenkin Suomen Turussa, missäs muualla, kun maamme alkuhämäristä puhutaan.

Laiskuudesta tai saamattomuudesta Virtasta ei voi syyttää, toimettomana hän ei viihdy hetkeäkään. Niinpä hän tuli keksineeksi nuolenpääkirjoituksen, kaakeloidut kylppärit ja jazz-musiikin. Muun muassa. Kirjapainotaidostakin hän antoi vinkin Gutenbergille ja kaivoi pitkästyksissään Saimaan kanavan. Ja teki ohimennen muutaman muunkin merkkiteon. Mieleen tuli Juhani Peltosen Elmo, niin ylivertainen tämä mies on.

Historiasta selviää myös, mistä Anjala on saanut nimensä ja miksi suomalaiset miehet viihtyvät valkoisissa sukissa. Ja monta muutakin tuttua asiaa avautuu uudella tavalla. Lukija alkaa jossain vaiheessa jo uupua tekemisten listaukseen, mutta pisteet Lipastille nokkeluudesta ja linjan pitämisestä. Kirjailija jaksaa marssittaa Virtasen tielle tapahtumia ja tekstiin vitsejä tasaista tykitystahtia. Luettelomaisuus ja kerronnan jonkinlainen pinnallinen irtonaisuus johtunee siitä, että kirja on Mielensäpahoittajan tavoin syntynyt radiokuunnelmista. Luvut ovat omia pieniä tarinoitaan, jotka on nyt toimitettu peräkkäisiksi kirjan muotoon.

Oli pakko urkkia Virtasen historiikkia, koska itse edustan sitä toista suurta sukua. Korhonen oli Virtasen suuri rakkaus  - aina kun Virtanen tunsi outoa tunnetta sydänalassa, hän rakensi harmaakivikirkon - mutta miten käy ihmiskunnan tärkeimmässä romanssissa, idän ja lännen kohtaamisessa, sitä en paljasta.

Höpsö hyvän mielen kirja, joka sopii pikkunaposteltavaksi vähän kerrallaan, vaikka väsyneenä tai muuten helposti nieltävän pätkäviihteen puutteessa. Ja saattaahan se muistutella mieleen vähän oikeaakin historiaa.

Roope Lipasti: Virtasen historia. Karisto 2012.