Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musiikkinäytelmä

Juha Pulli UKK:na, Hanna Vahtikari Kirjolohena ja Reetta Ristimäki lottotyttönä.

Karnevalistinen musiikkinäytelmä, sitä tämä toden totta on! Käsikirjoittaja Sirpa Kähkönen näyttää komeasti taitojaan humoristina, jota kaikki eivät ehkä tunne, hänen romaanituotantonsa kun on vakavanpuoleista. Mutta UKK-musiikkinäytelmässä hän saa revitellä. Idean suomettumisen ajan ja Kekkosen tuomisesta näyttämölle loi ohjaaja Taru Mäkelä. 

Alku oli hieman hidas, ennen kuin katsoja osasi asettautua oikealle taajuudelle ja meno lähti vauhtiin. Ajankohta, 1970-luvun alku, pohjustettiin kyllä huolellisesti hurmaavan lottotytön ja bändin toimesta. UKK pähkäilee vainoharhaisesti uransa jatkoa ja on jo ehkä sairastunut, ainakin valtaan, nousihan hän presidenttinä lähes diktaattorin asemaan ja pysyi pestissä ennätyksellisen pitkään. 

Kun valtaa pelataan, joillekin käy huonosti. Niin kävi Ahti Karjalaiselle, joka uskoi olevansa Kekkosen seuraaja, muttei tunnetusti ollutkaan. Muita ajan tuttuja poliitikkoja ei suoraan nimetä, mutta arkkityyppinä Karjalainen edustaa monia, samoin harmaa eminenssi, kansanedustaja ja vuorineuvos, jotka hääräävät vallan ytimen ympärillä, vaikuttajina parhaansa mukaan, kukin omien intressiensä puolesta. 

Ja tietysti itänaapurimme, jonka kanssa UKK:lla oli varsin merkillinen suhde. Musikaali sivaltaa terävästi arkoihinkin paikkoihin, kuten sisällissotaan, jossa Kekkonen soti valkoisten puolella.  Myöhemmin kolumnisti Pekka Peitsenä hän vaati kommunistien kukistamista, mutta käänsi kelkkansa yllättäen, kun tehtiin suuri päätös: koska naapurina on ja pysyy suurvalta, sen kanssa on pyrittävä sopuun. Syntyi YYA-sopimus. (Ja sitten me ryypättiin.)

Myös suhde vaimoon oli erikoinen, toisaalta kunnioittava, toisaalta jatkuvasti pettävä. Näytelmän Kirjolohi-episodi on riemastuttava ja kamala. Sylvi Kekkonen laukoo suoria sanoja. Naisnäkökulma on vahvasti esillä - silloisen ajan vertautuminen nykyiseen on sekin karmeaa katsottavaa ja ajateltavaa, mutta satiirin ja karnevaalin keinoin hienosti esitettynä. 

Paavo Kerosuo Ahti Karjalaisena ja Reetta Ristimäki Sylvi Kekkosena.

Jos UKK:n aikaa ei tuntisi lainkaan, suuri osa sivalluksista ja oivalluksista menisi katsojalta varmasti ohi. Tai ehkä koko jutun näkisi toisin, vielä naurettavampana? Vaikka tunsinkin taustaa, varmaan meni osia ohi nytkin, niin runsas ja hersyvä esitys on. Nauratti ja kauhistutti usein yhtä aikaa. Pieniä hauskoja yksityiskohtia riitti, kuten käsipuhelin. 

Näyttämö ja puvustus toimivat tehokkaasti, sekä tietysti musiikit. Rotestilaulu ja Paavo-polkka tansseineen veivät esityksen huimalle tasolle. Ja kuulinko oikein - kuin häivähdys vanhoista tutuista biiseistä muissakin lauluissa?

Esittäjät ovat upeita. Juha Pulli Kekkosena on vakuuttava, Paavo Kerosuo, Reetta Ristimäki ja Hanna Vahtikari ahertavat niin monessa roolissa, että hämmästyin. Näyttelijöitä oli tosiaan vain neljä (plus kaksi muusikkoa) - tuntui kuitenkin siltä, että lavalla vilisi väkeä. Upeaa näyttelijätyötä, muuntautumista ja heittäytymistä. Kerosuon hillitön polkka toi mieleen erään toisen väsymättömän Paavon.

Sain mitä tilasin ja vähän päällekin: riemukasta ällistymistä, fiksua historia-asiaa vähintään kolmen chilin tulisuudella, viihdettä ja ihailun aiheita. Lumoudun aina ammattilaisuudesta, millä tahansa alalla. Tässä yhdistyvät monet huipputekijät kiitettävällä tavalla. Naurettavalla siis, melkein putosi prinsessakruunu päästä hihitellessä. 

Suosittelen kaikille UKK:sta jotain tietäville ja aiheesta vitsin vääntöä kestäville sekä itselleen nauramaan pystyville, sillä mehän mahdollistimme kaiken tuon aikanaan. Olimmeko tyytyväisiä lampaita? Olimme! Halusimmeko vahvan johtajan? Halusimme! Sillä se, se vaan on sillä lailla, että sellaisia me ihmiset olemme.

Kiitos jokaiselle osalliselle syksyn hauskimmasta illasta!

Musiikkiteatteri Kapsäkki: UKK-musikaali. Käsikirjoitus ja laulujen sanat Sirpa Kähkönen, ohjaus Taru Mäkelä.

Kuvat Markku Pihlaja.

Muissa tehtävissä:

Juha Pulli: Kekkonen

Reetta Ristimäki: Lottotyttö, Sylvi Kekkonen, Rouva Fortuna sekä taiteellinen konseptisuunnittelu

Hanna Vahtikari: Keittäjä, Henkilääkäri, Harmaa eminenssi, kansanedustaja Irmeli Riitama, Kirjolohi

Paavo Kerosuo: Kassilohimies, Ahti Karjalainen, Neuvostodiplomaatti, Väinö Tanner, vuorineuvos Vuorinen, Henkilääkäri

Niko Kumpuvaara: Kaartilainen, muusikko. Hän vastaa myös esityksen sävellyksistä, sovituksista ja musiikin johtamisesta, paitsi Rotestilaulun ja Pauli-polkan sävellys Airi Järvelä.

Jusu Berghäll / Sara Puljula Punikki, muusikko

Kuva- ja videosuunnittelu Pietu Pietiäinen, valo- ja lavastesuunnittelu Erno Seppälä, äänisuunnittelu Max Marshall, pukusuunnittelu Marja Uusitalo ja ompelu Sini Parviainen, maskeerauksen suunnittelu Ari Haapaniemi, koreografia Rami Meling, teknikot Max Marshall, Eevertti Mäkelä ja Ville Pellikka. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia.

Vuoteni kruunaa Sirpa Kähkösen hieno 36 uurnaa. Helppo luettava se ei ole. Lyö ilmat pihalle, sanoi joku osuvasti. Ymmärrän täysin Jorma Uotista, joka valitsi kirjan Finlandia-voittajaksi ja kertoi saavansa siitä edelleen flashbackeja, takautumia omiin muistoihinsa. Sama täällä! Siksi lukeminen on hidasta, teksti avautuu pätkittäin, ja lukeminen vaatii mietintää sekä soittelua milloin äidille, milloin tädeille, joita kiusaan kinuamalla lapsuusmuistoja tai mitä vain kerrottavaa vanhoista ajoista.

Kirja ei siis tunnu talttuvan valmiiksi millään, mutta ehkä jo sen verran, että siitä voi mainita. Se on kiinnostava siksikin, että teos on uudenlaista Kähköstä sekä tyyliltään että sisällöltään, irtiottoa realismiperinteestä mutta samalla hänen henkilökohtaisin kirjansa koskaan. Riitta-äiti kuoli vuonna 2022, joten nyt oli hetki kertoa hänen tarinansa. Terapiakirja, kyllä, mutta muotoiltu niin kauniisti ja koskettavasti, että lukija voi samastua moneen ja kuvitella lisää, kurkata toisiin mielenmaisemiin ja suomen kielen herkkiin vivahteisiin. 

Tarina sinänsä ei ole kaunis. Edellisten sukupolvien armottomuus lastenkasvatuksessa, poliittiset tapahtumat, jotka perheessä vaikuttivat rajusti, ja Riitan pomppuinen elämä, jonka oli katkaista alkuunsa liikenneonnettomuus. 15-vuotiaana saatu aivovamma muutti ihmistä ja epäilemättä vaikutti kaikkeen tulevaan. Sirpa-tyttären olot ristiriitaisen, myöhemmin holtittoman äidin kanssa olivat pelottavat ja sekavat, mutta onneksi oli mummo Anna Heleena, äitihahmo ja hoitaja, ja ihaileva ukki. 

Nyt tytär tekee treffit Tuonen Tytin ja sukunsa menneiden naisten kanssa ja käy äitinsä elämää läpi silmästä silmään. Mummon anoppi Agatha oli ollut ankara miniälleen, ei hyväksynyt tätä koskaan.  Kuvio, joka oli entisaikaan valitettavan tavallinen, olen ymmärtänyt omistakin isovanhemmistani, vanhemmistanikin. Tuttava sanoo kirjassa: "Siinä suvussa vaan pojat oli merkityksellisiä. Tytöt ei olleet mitään." Asenne piti ja periytyi. Sirpa puhuu äidilleen. "Kotona sinua ei ollut kaivattu. Tai niin sinä ainakin koit. Kotona sinä olit liika." Auts. Naiset kuitenkin jatkoivat sukua, vaikka lapsikuolleisuus oli suurta, miehet sotivat ja arki oli niukkaa ja työlästä. 

"Ylipäätään kai kasvuympäristössäni oli tapana ajatella, että miehiä ei välttämättä tarvita, että heidän varaansa ei pidä mitään rakentaa. Jotenkin se oli emansipatorista mutta myös katkeraa. Jotenkin kieltämisen kautta saatiin helpotusta siihen tunteeseen, että kaikesta piti aina selvitä itse."

"Tyttöjen, naisten ja pienten poikien tehtävä oli odottaa. Aikuisten miesten ja sellaisiksi pyrkivien tehtävä oli palata."

Joskus mies saattoi palatakin, kuten ukki Lauri, josta tiedämme jo aiemmista kirjoista. Laivoilla, sodassa ja punavankileirillä ahavoitunut. Mutta ei mennä nyt siihen, tämä on naisten tarina, Riitan lisäksi Sirpan, jonka oli vaikea hyväksyä äitinsä olemista sellaisenaan:

"Sitä minä en perinyt. Varmuutta paluun turvallisuudesta. Isälläsi oli koti, johon palata, ja äiti, johon turvautua. Vaimo johon turvautua. Aate ja toverit joihin tukeutua. Sinulla oli koti, johon palata. Vanhempasi, vaikka kovat ja väsyneetkin. Sinulla oli myöhemmin itse perustamasi koti. Kyllä, äiti, sinä itse perustit kotisin ja teit siitä sen mikä se oli. Sinulla oli koti. Ja lapset, joihin turvautua." 

Kirjan henki ei silti ole katkera, vaikka syytä hyvinkin olisi, ja pieneen Sirpaan tutustuva lukija suorastaan toivoisi enemmän vihan purkautumista. Anna tulla! Mutta se ei sovi Kähkösen kypsään tyyliin, joka on selittävä, selvittävä, ymmärtävä, kurkotus kaiken pahan yli. Rakastavakin, käy ilmi. Kirjailija kertoo raastavia asioita, välillä julman suoraan mutta usein kieputellen sanoja taidokkaasti niin, että hitaammalta lukijalta menee hetki oivaltaa, mitä oikein sanottiinkaan ja ennen kaikkea, mitä tarkoitettiin. Siksikin sisäistäminen kestää. Savon murre vilahtelee muttei hallitse. Turhia lauseita ei ole, kaikella on merkitys, ainakin äidin selittämiseen ja tunteiden purkamiseen.  

"Ehkä meidän jokaisen tarina lopulta kertookin siitä, miten parhaat tarkoituksemme tulkittiin väärin, miten aika muutti päämääriämme tuntemattomiksi itsellemmekin. Mutta en vielä lakkaa etsimästä puuttuvia osia, en vielä luovuta niiden sovittamisesta yhteen, sovinnosta. Sovituksestakin, ehkä."

Prosessi on käyty läpi ja kirjattu. Ulos oksennettu, koettu ja kuviteltu, oudoista osista koottu ja sanoiksi kudottu. Toivon ja uskon, että kudos lämmittää tekijää. Lukijaa se välillä kylmää mutta vastustamattomasti kietoo sisälleen. Siihen voi palata avaamalla kirjan, minkä varmasti teen vielä monesti ja löydän palasia lisää.

Kenelle: Henkilöhistoriasta kiinnostuneille, suomalaisuuden ystäville ja savolaisuutta sietäville, menneiden sukupolvien elämää tutkiville, katkerille ja kiitollisille.

Muualla: Paljas ja kaunis teos irti päästämisestä, sanoo Kirjaluotsi. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia. Siltala 2023. Kansi Jenni Saari, kuvat Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle

Näytelmän nimi on hilpeän monimerkityksellinen, mutta on kuulemma johtanut joitakin harhaan: ei, se ei viittaa esityksen kohderyhmään. Miehet voivat yhtä lailla, tai jopa naisia enemmän, nauttia saksalaisen kirjailijan Bertolt Brechtin elämästä Kapsäkin lavalle eläväksi laitettuna. Paheksua, ihailla tai kadehtia.

Millainen mies pitää yhtä aikaa vaimoa, rakastajatarta ja toista rakastajatarta?

Tunnustettu runoilija ja teatterin tekijä, itsekäs paskiainen, huomionkipeä ikuinen lapsi, viehättävä charmööri. Tällaisia kuvauksia nousee mieleen esityksen edetessä. Se alkaa 1930-luvun Saksasta, josta Brecht Helene-vaimoineen ja kaksine lapsineen lähtee pakoon natsivaltaa. Yksityissihteeri Grete seuraa perhettä Tanskaan, jossa Brecht tutustuu Ruth Berlauhun ja jatkaa köörinsä kanssa Tukholman kautta Suomeen. Ihmissuhdekiemura on erikoinen ja hankauksia aikaansaava, kuten voitte kuvitella. 

Aika on levoton, maailmansota alkanut, kommunistina tunnettu Brecht ei saa havittelemaansa lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin. Sijalle tarjotaan Neuvostoliittoa, mutta sinne hän ei halua muuttaa. Amerikan ihmemaa siintelee miehen mielessä, mutta ennen sinne pääsyä tapahtuu paljon.

Esityksen historiatieto kiinnosti minua, opin uutta ja nautin vanhoista valokuvista keinona kuljettaa tarinaa, viedä katsoja oikeaan aikaan ja paikkaan. Puheen ja musiikin kuljetus toimi myös erinomaisesti: puhuttu nykykieli mutta aikaansa viittava musiikki loivat jännän kontrastin. Pelkistetty lavastus, kuten monena toimiva verho, vakuutti. Ja tietysti tärkeimpinä tekijöinä tarinaa kuljettivat lavalla erinomaiset esiintyjät. 

Vahvan draamajännitteen etsijä ei välttämättä löydä hakemaansa tästä näytelmästä. Laji on viihteellisempi, näkyvistä rakennuspalikoista koottu, mikä sopi minulle. Nautin, nauroin, liikutuin ja viihdyin.

Brecht lavalla, Johannes Korpijaakko, on itse Brecht; vaimo Helene Weigel, Petriikka Pohjanheimo, on myös aidosti esittämänsä henkilö – jos vanhat kuvat taustalla olivat aitoja, ällistyn yhdennäköisyydestä lavalla näkemieni kanssa. Vain Grete, Katariina Lantto, näytti erilaiselta kuin kuvissa. Hän vakuuttaa laulutaidoillaan ja rennon luontevalla esiintymisellään näytelmän pääkertojana.

Herkulliset hahmot Hella Wuolijoesta Väinö Tanneriin (Reetta Ristimäestä Petriikka Pohjanheimoon), on piirretty taitavasti, henkilöiden roolia ajassaan ja heidän ominaispiirteitään riemukkaasti korostaen (kuva alla). Wuolijoen virolainen tausta, kiinnostus rahaan ja taiteijaidyllin ihailu, Tannerin yksinäisyys isojen päätösten edessä ja hänen laaja yhteiskunnallinen perspektiivinsä, joka tuo miehelle näkijän tuskaa. Tutustumme myös Elvi Sinervoon ja Elmer Diktoniukseen (Hanna Vahtikari ja Reetta Ristimäki). 

Näytelmä on siltä osin punainen ja poliittinen kuin aika ja Brecht taiteineen, perheineen ja seurapiireineen edellyttävät, mutta ei julistava, joten sitä ei kannata katsojan pelätä.

Jälkipuolisko on vakavampi, näemme muutaman riipivän kohtauksen, jotka tuovat roskaa silmään tai vähintään vetävät hiljaiseksi. Voi Greten nuorena päättynyttä elämää! Voi työtä, jonka tekijää ei muisteta! Voi lapsuuden painolasteja, ystävien menetystä, sodan kurjuutta ja lasten kohtelua nukkeina, jotka muistetaan ottaa matkoille mukaan melkein aina. (Mitähän Brechtin lapsista muuten aikuisina tuli, herää utelisuus.)

Riemastuttava ja viihdyttävä, tietoakin antava ja mehevästi iskevä palanen erään taiteilijan ja aikakauden näkymistä taitavan tekijäjoukon toteuttamana. Katsoja poistuu tyytyväisenä. Kiitos! 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Brechtiä jokanaiselle. 

Käsikirjoitus Sirpa Kähkönen.

Ohjaus Taru Mäkelä.

Rooleissa: Katariina Lantto, Petriikka Pohjanheimo, Johannes Korpijaakko, Reetta Ristimäki, Hanna Vahtikari, säveltäjä Marko Puro.

Äänirooleista ja muista tekijöistä löytyy tietoa Kapsäkin sivulta.

Muualla: Biofiktiota näyttämöllä, sanoo Tuijata. 

Kuvat: Kapsäkki/Tanja Ahola.

HelsinkiLit 2022 -kokemuksia

Suuresti odotettu HelsinkiLit 2022 lunasti odotukset kelpoisasti ja toi maailmantähtiä Bio Rexiin kirjanrakastajien lähietäisyydelle. Oli hieman epätodellinen olo törmätä keskustan kahviloissa ja kaduilla esimerkiksi Pulitzer-voittajaan (iik, olin samassa kahvilassa kuin Bernardine Evaristo, ja joku oli törmännyt Ruttopuistossa Douglas Stuartiin). Yleisönä olimme täpinässä parin vuoden kuivan kauden jälkeen, tunnelma oli innokas ja valmis mihin vain! 

Ensimmäisenä päivänä Niklas Natt och Dag kertoi aina hurmaavan Alma Pöystin haastattelemana urastaan historiallisten romaanien tekijänä (1795) ja muun muassa siitä, että hänen nimeään usein luullaan taiteilijanimeksi. Vaikka kyse on oikeasta aatelisnimestä, joka on Ruotsin vanhin. Suku ei silti omista kuulemma mitään erityistä, kuten Downton Abbey -tyyppistä kartanoa. Ruotsinkielisestä haastattelusta meni minulta osa ohi, kouluruotsi ei aivan riittänyt, vaikka etenkin Almaa oli helppo seurata. 

Hollantilaisen Hanna Bervoetsin Sopimatonta sisältöä todellakin on ilmiöromaani, kuten kustantaja sitä markkinoi. Kiinnostava katsaus somen syvään päähän ja siihen, mitä pahin digitörky tekee ihmisen mielelle. Tarinassa erään tunnetun somealustan - jota ei mainita kirjassa mutta joka on kuulemma Fb - moderaattorit tarkistavat postauksiemme sääntöjenmukaisuutta. Alastomuus, väkivalta, rikokset, inhottavimmat ihmisten purskaukset: harvoin tulee ajatelleeksi, että oikea ihminen joutuu katsomaan läpi julkaisut, joista joku tekee häiriöilmoituksen. Ei kuulosta lokoisalta hommalta. Ville Blåfield jututti Hannaa (nimmarijonossa nappaamassani kuvassa alla), ja se oli oikea kunnon keskustelu se. Moni kertoi ostaneensa kirjan erinomaisen haastattelun vuoksi, itse olin ehtinyt sen lukea jo. Kirjailijan nimi muuten lausutaan paljasjalan tapaan "Barefoots".Suosittelen kaikille, jotka ovat ajan ilmiöistä kiinnostuneita. 

Ruotsinsaamelaista Ann-Helén Laestadiusta haastatteli Juha Itkonen ruotsiksi ja algerialaista Kamel Daoudia Sampsa Peltonen ranskaksi, jota kaunista kieltä oli ilo kuunnella, vaikkei siitä paljon  ymmärtänytkään. Peltonen referoi keskustelua suomeksi, joten kärryillä pysyi. Nämä kaksi kirjailijaa ovat minulta korkkaamatta. Mutta Maaza Mengisten kirjan tunsin - ja kyllä, vähän häpesin nihkeyttäni, niin vakuuttavasti hän teosta esitteli. Booker-palkittua Douglas Stuartia fanittava Kirjaluotsi odotti tämän haastattelua niin, että pelkäsi puhkeavansa kyyneliin kaverin nähdessään (tarjosimme nenäliinoja). Juttuni kertoo kirjasta Shuggie Bain enemmän. 

Toisena päivänä jysähti kunnolla minun makuuni. Heti alkuun saimme kuulla Huonesiivoojan, valloittavan Mollyn, synnystä eloisasti ja hauskasti kirjailija Nita Proselta, joka on torontolainen kustantaja ja nyt siis myös esikoiskirjailija. Onnistuneesti, sillä kirjasta tuli bestseller ja  tulossa on myös leffa, pääroolissa Florence Pugh. Tältä Molly siis näyttää, tosin ilman nenäkorua, sillä viiden tähden hotellin työntekijälle sellaista tuskin sallittaisiin. Kuva on näyttelijän omasta Facebookista. Dekkaristi Elina Backman haastatteli, ja kirjan menestyksen syitä ruotii perusteellisesti Kirsin Book Club. 

Norjalaisen Marie Aubertin kirjan Mikään ei voisi olla paremmin päähenkilö Ida on epämiellyttävä. Hänellä on lapsensaantipaniikki, ja nelikymppisenä aikoo nyt pakastaa munasolujaan siltä varalta, että sopiva isä vielä ilmaantuisi. Idan pikkusisko Marthe on perheen "vauva", jota on aina paapottu ja jolle Ida on kitkerän kateellinen parisuhteesta ja monesta muusta asiasta. Perheenjäseniään ei voi valita eikä heistä automaattisesti välttämättä edes pidä, sanoo kirja, joka virkistävän ja epätavallisen suoraan ilmaisee ajatuksia, joita yleensä ei sanota ääneen. Kamala ja hyvä kirja, josta on kirjoittanut tarkemmin muun muassa Kirjakimara. Sisko Savonlahti koki kirjan teeman paniikkeineen tutuksi ja hoiti haastattelun kivasti ja eläytyvästi.

Sara Osmanin kirja Kaikki mikä jäi sanomatta on samaa tyyppiä, siis kamala ja koukuttava, ja kertoo nuorten naisten keskinäisestä ystävyydestä, lue: inhosta ja kateudesta. Mikä ihme ihmisiä oikein vaivaa? Miksi olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa ulkonäkö- ja suorituspaineet nujertavat naisia näin? Ilmiö näkyy nyt kirjallisuudessa vahvasti, uskon, että syksyllä myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Samaa teemaa käsittelee kuulemma etäyhteydellä mukana olleen Tune Schunessonin kirja Päivät, päivät, päivät,jota en ole lukenut vielä, enkä löytänyt muiltakaan postauksia. Kirjailijoita haastatteli Anna Laine. 

Säästin herkut loppuun: Colson Whitehead on niin cool kuin nykkiläinen Pulitzer-voittaja voi olla. Kaveri on saanut palkinnon peräti kahdesti. Olen lukenut vasta yhden, Nickelin pojat, mutta tuskin jää siihen. Harlem Shuffle kertoo 1960-luvun Harlemista, josta kertomiseen Colson teki paljon taustatyötä huomatakseen, että olisi päässyt paljon vähemmällä vain kysymällä omalta äidiltään tämän muistoja. Haastattelijana toimineen Sirpa Kähkösen kanssa heille on yhteistä paitsi upea ura ja kirjoittamisen ammattitaito myös se, että molemmat kuvaavat menneiden vuosikymmenten paikkoja, joita ei enää ole. Colsonin New York, Sirpan Kuopio, mainio rinnastus ja antoisa haastattelu. Aplodeista ei ollut tulla loppua.

Ja Bernardine Evaristo! Tuo kirjallisuuden rokkitähdeksikin nimitetty nainen on juuri niin upea, hurmaava ja viisas kuin kirjasta Tyttö, nainen, toinen saattoi päätellä. Etenkin häntä ja Colsonia olisi voinut kuunnella tunteja. Myös muut kansainvälisesti menestyneet kirjailijat ovat loistavia esiintyjiä, joiden lavakarismaa voi vain ihailla ja ihmetellä, millaisen koulutuksen he esiintymiseen ovat mahtaneet saada - ainakin se toimii. (Kiinnitimme huomiota jopa jalkojen asentoihin, jotka olivat harkittuja mekoissaan istuneille, kuten Sara Osman ja keijumainen Ann-Helén Laestadius, joka heilutteli iloisesti tossujaan liian korkealla tuolillaan). 

Evariston tapa kirjoittaa on aivan omanlaisensa, ja hän kertoi kehittäneensä tyylin erään aiemman teoksensa kautta, jossa osa kirjasta oli tätä pisteetöntä, vapaasti virtaavaa mutta silti erittäin helppolukuista tekstiä. Hän huomasi sen toimivan, tuovan vapauden tunteen myös kirjoittajalle, joka yhdistelee mielellään runoutta ja proosaa tai kuten nyt, teki proosateoksen mutta runoa ja visuaalisuutta ajatellen. Keskustelussa Koko Hubaran kanssa hän kertoi urastaan ja ajatuksistaan mustien naisten näkymättömyydestä kirjallisuudessa: keittiöpuheet, joiksi hän naisten arkisia keskusteluja sanoo, harvoin nousevat kaanonissa esiin. Näkyvyyden varmistamiseksi Evaristo tekee parhaansa, eikä se ole vähän.

Lue tapahtumasta ja sen kirjoista lisää blogeista Tuijata ja Yökyöpeli hapankorppu lukee.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Säästelin kirjaa lukeakseni sitä rauhassa ja ajatuksella, sillä tiedän kokemuksesta, että Sirpa Kähkösen kirjat vievät lukijan niin "tiloihin", ettei niitä voi eikä kannata huitaista. Ja niin tälläkin kertaa.

Kuvaus kolmen kuopiolaisen nuoren elämästä 1960-luvulla on riipivän kaunis ja koskettava. Teos on osa Kuopio-sarjaa, muttei jatko edelliseen, vaan laajennus jo aiemmin kerrottuun. Lassi Tuomi on vielä hengissä! Anna on tietysti, ja pikkuinen Hilla myös, tosin sivurooleissa tässä kirjassa.

Irene, Jaakko ja Leo ovat lapsuudenystäviä, jotka nuorina aikuisina aloittelevat ja kaipaavat itsenäistä elämää ja kaikkea sitä, mitä nyt nuori ylipäänsä kaipaa. Ruokaa ja vaatetusta, hyväksyntää, onnistumisia ja itseluottamusta, turvallisuutta ja rakkautta. Mutta tuohon maailmanaikaan niiden eteen piti tehdä paljon töitä - ainakaan nämä kolme eivät niitä helpolla saavuta, jos sittenkään.

Irene on töissä Linnea Juurisen kukkakaupan tsupparina ja pitää itseään arvottomana, jopa koulunkäyntiin. Hänellä on kotona synkkä salaisuus, joka uuvuttaa tytön ja vie elämisenhalun. Jaakko tekee remonttitöitä ja käytännön miehenä pärjäilee, haaveilee bändihommista ja auttaa Leoa, joka totisesti apua tarvitsee. Hän on ollut omanlaisensa jo lapsena, mutta herkälle pojalle armeija teki huonoa. Kaikki kokevat monenlaista iskua perheiltään ja maailmalta, aika on karua ja köyhää, kun nykypäivään vertaa. Leo toteaa, että aina käsketään "yrittää edes" ja kun yrittää, niin miten käy? 

"Ei minunkaan kanssa yritetty. Minusta luovutettiin. Kotona. Miesten koulussa. Hallin kaupoissa. Jaakko ja Irene eivät luovuttaneet."

Kolmikon ystävyys on vahva, läikähtelee rakkauden puolelle. Nuorten tarinoiden lisäksi seuraamme Paavo Juurista, Linnean miestä, matkalle Leningradiin. Paavolle kaupunki on Pietari, sinne hän muutti jo nuorena Kuopiosta, kutsui sinne sisarensakin, hoiti suurta kukkapuutarhaa mestareiden apuna. Mutta sisarta ei enää ole, ja Paavolla on ikuinen huono omatunto ja kaipaus tätä ajatellessaan. Olisiko mahdollista löytää menneistä vielä jotain jälkiä? 

Matkan kuvaus on upea: lukija näkee mielessään vanhan keisarillisen Venäjän ja venäläiset, samalla kun matkustaa metrolla Paavon mukana paikkoihin, joita ei enää ole.

"Astuimme liukuportaille, ja maan alta kaikui etäinen junan jyrinä. Meitä vastaan, kohti pimenevää iltaa ja syttyviä katulamppuja nousi loputon ihmisvirta, mekaanisten rattaistojen ja väsymättä jauhavien hihnojen kuljettamina, ja minä katsoin heitä tarkkaan, kaihtelematta, ja näin ylpeitä ruhtinatarkasvoja ja mietteliäitä ruhtinaspäitä kymmenittäin, soihtumaiset lyhdyt loivat heidän kasvoilleen värisevää valoa, käännyin katsomaan heidän jälkeensä, he katosivat virkkaan ja sekoittuivat verkkokasseineen, salkkuineen ja käsilaukkuineen aseman vilinään ja astuivat kaduille, joilla jo heidän esi-isänsä ja esiäitinsä olivat kulkeneet, ja jostain tuli etäinen laventelin ja salvian tuoksu, ja sitten olimme portaiden alapäässä..."

Sanoin kirjaa kauniiksi, ja sitä se on, ilmavalta tekstiltään, osuvilta sanomisiltaan, tunnelman luomiseltaan, tunteiden ja mielikuvien nostatukseltaan. Se on surullisen haikea, ei kuitenkaan toivoton. Kirja koskettaa kohtia, joita lukija ei edes tiennyt itsessään olevan. Mainitut neljä päähenkilöä kertovat vuorotellen minä-muodossa, ja aikajänne kurkottaa äkkiä meitä lähelle muutaman tutuksi tulleen osalta.

Ihailen Kähkösen tapaa yllättää myös näin, ulottamalla kerrontaa eri keinoihin ja eri aikoihin, silti sarjasta tutussa henkisessä ja fyysisessä ympäristössä. Kuin todentuntuista unta tai muistoa katselisi, tai paikkaa, josta tietää, ettei sinne koskaan pääse, sitä Vihreää salia, joka on jokaisella omanlainen. 

Kirja voitti Savonia 2021 -kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle: Tunnelmien ystäville, kasvutarinoita ahmiville, haikeutta kestäville, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Ammaan sanat upposivat erityisen syvälle. Tuijata ei itkuitta päässyt lukemisessaan. Uskomattoman kaunis kirja, sanoo Jorma.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava 2021. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen. 

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

Kuopio-sarjaan hyppäsin mukaan vasta keskivaiheilta, mutta se olikin sitten menoa. Juutuin ja juurruin kuin pahka puuhun. Vaikuttavia tekijöitä on monia: paitsi kerronnan komeus ja tarinan kiinnostavuus myös laaja tutkimustyö, jota kirjailija on uransa mittaan tehnyt ja josta on poikinut myös sarjaan kuulumattomat mutta aihepiiriin liittyvä romaani Graniittimies ja tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. 

Muistoruoho jatkaa Tankkien kesän tarinaa ja kerrontatapaa. Eletään 1970-luvun alussa Kuopiossa. Hilla, Anna ja Lassi Tuomen tyttären lapsi, on jo koululainen. Hillan toinen mummo, Ida, saa asuinkaverikseen Siirin, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon opettajaksi. Annaa ja Hillaa on kohdannut suuri suru, Lassin kuolema, ja Helvi, jolla myös on lapsenlapsi, pieni Sole, tukee Annaa kaikin voimin.

"Anna kääntyy minuun päin ja valo melkein kuultaa hänen lävitseen, kuplaisesta vanhasta ikkunalasista lankeava valo; hän on ohut ja hieno kuin vuosikymmenet sitten kudottu pumpulikangas, kestävä ja paljon käytetty, lipeässä lioteltu, tulisissa vesissä keitelty, kartuin hakattu, moneen kertaan tahraantunut ja aina uudestaan puhdistunut, sadat kerrat tuuleen ripustettu ja mankelin jyrien läpi myös sadoin kerron kiskottu. Ohkainen jo, haileasti laikukas, yhä kestävä. Ja minä ajattelen, että kaikki muut voin rinnaltani kadottaa, mutta en tätä ystävääni."

Ystävättäret keskustelevat, muistelevat ja sopeutuvat maailmaan, jossa ei sodita, ei jouduta vankilaan tai evakkoon, ei eletä jatkuvassa pelossa tai köyhyydessä. On liikuttavaa seurata, miten vapaus menneisyyden ikeistä ja moderni aika alkaa pikku hiljaa näkyä naisten elämässä: voi ostaa jäätelöä, kun huvittaa, ilman sen kummempaa syytä! Voi pukeutua, miten haluaa - mukavasti, ei puristavasti! Voi käyttää kodinkoneita ja asua valmiiksi lämmitetyssä talossa! Tosin Annaa pohdituttaa, mistä nainen sitten saa omaa rauhallista ajatteluaikaa, kun ei tarvitse mennä pyykille tai puita pilkkomaan. Kähkösen henkilöt ovat eläviä ja todellisia niin, ettei lukija lukiessaan muista lukevansa fiktiota, vaan elää mukana.

"Mummot ovat säästäväisiä ja kauniita ja kesäisiä, mutta ihan erilaisia keskenänsä", miettii torikahvilassa pikkuvanha Hilla, joka laitetaan pioneerien kesäleirille, vastentahtoisesti, mutta mummot tiesivät taas parhaiten.

"Aikuisille tulee aina paha mieli, jos niille sanoo miltä itsestä tuntuu. Minä kaiket ajat koetan miettiä, mitä voi puhua, mutta aina tulee suusta joku mikä pilaa kaiken. Minä kärkyn aina, että olisin aikuisten kasvopuolella ja heillä olisi minuun päin iloinen naama. Se on niin kuin auringossa oloa. Koetan olla niin että aina paistaisi."

Lähiöt ovat tulleet Kuopioon. Anna asuu Lohkaremäellä, jossa asui aikoinaan myös tätini, siellä juoksentelin lapsiporukoissa mukana, Hillan kanssa samoilla pihoilla.* Anna ei viihdy, hän viettää mieluummin aikaa Rönön saaren keltaisella mökillä, jonka Helvi omistaa.

Saamme tietää muutaman salaisuuden, kuten sen, miten Ida sai poikansa, Hillan isän. Menneet tapahtumat ja haavat eivät katoa, mutta arpeutuvat, tuntuu kirja sanovan. Ja eteenpäin menon henki on vahva, uusien sukupolvien myötä. Lapset ovat jo aikuisia ja omillaan, kaukaisempia kuin heidän lapsensa, syistä, joihin hennosti viitataan. Lapsenlapsiin kilpistyvät toiveet ja tulevaisuus, josta naiset tietävät, etteivät sitä itse enää ole näkemässä. Mutta niin kauan kuin ovat, tehdään kaikki mahdollinen, jotta pienillä olisi parempi elämä kuin itsellä on ollut.

"Minä tulisin illalla sitten sinun luo", sanoo lapsi ja painaa päänsä minun rintaani vasten. Hän oli minun jo imeväisestä saakka, nyt hänen raajansa ovat pitkät, yhä hän on minulle rakas, minä suojelen häntä niin kauan kuin elämää minussa riittää. - Tule tule, minä sanon. - Tule viieks rantaan niin haen sinut venneellä. Ja kuule, jutellaan sitten myös matkasta. Jos sinä haluaisit lähtee. Minä ja Helvi ja Sole ja sinä. Mustallemerelle."

Yhä vahvemmin - ikääntymisen myötä? - Kuopio-sarjan lukemisessa vaikuttaa alun perusteiden lisäksi oma historiani ja lapsuuteni Kuopion kupeessa. Muistoruohossa eletään aikaa, josta tunnistan mainittuja paikkoja ja tapahtumia. Ja henkistä mielenmaisemaa, joka tulee lähelle ja suorastaan sisään. Itkin, ehkä mummojeni muistoa, ehkä omiani, ehkä lapsenlapsien tuoman koskettavuuden takia. Kirja sohaisee jotain, jota en tiennyt olevan olemassa sohaistavaksi. Kähkönen sanoittaa viisaasti ja sydämeenkäyvästi asioita, joita ei ole ennen sanoitettu. Onko kirja "hyvä"? Lienen jo jäävi sanomaan. Kannattaa lukea ja todeta itse.

Kenelle: Sukupolvia miettiville, suomalaisuudesta kiinnostuneille, sukusaagan ystäville, naisten tarinoista uteliaille, Kuopion ja muun maaseudun kasvateille.

Muualla: Kähkönen on tunteiden tulkki, sanoo Tuijata.

Lue myös: Tankkien kesä, kirjamessujen 2016 lukupiiri. Helsingin kirjamessuilla 2019 on 7 lukupiiriä, joiden tiedot näet messujen sivuilta.

Sain kirjan lukukappaleen kustantajalta. Tankkien kesä -kirjaa edelsi Hietakehto.

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Helmet-haaste 2019 kohta 7: kirja kertoo paikasta, jossa olen käynyt.

* huom. myöhemmin kuulin kirjailijalta, ettei kirjan Lohkaremäki ole todellinen paikka, vaikka Lohkaretie, jossa tätini asui, siihen viittasi ja luulin sen todelliseksi kaupunginosan nimeksi - Särkiniemi on lähiö, joka oli kirjan Lohkaremäen esikuva ja jossa Lohkaretie ja Lohkarekuja sijaitsivat ja sijaitsevat ilmeisesti edelleen. Näin fakta ja fiktio sekoittuvat iloisesti!

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Kirjamessujen lukupiiri.

En keksi parempaa tapaa sukeltaa kirjojen maailmaan kuin juuri kokemani. Sain osallistua Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, joka käsitteli Sirpa Kähkösen kirjaa Tankkien kesä, pääosallistujana kirjailija itse.

Messujen lukupiiri on erinomainen konsepti: saat kuunnella kirjailijan ja lukijoiden keskustelua ja osallistua siihen halutessasi (ei ole pakko), kaikessa rauhassa puolentoista tunnin ajan, ilman hälyä tai muita häiritseviä tekijöitä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Kävi niin, että kirja avautui minulle uudella tavalla, kun kuulin kirjailijan ja muiden lukijoiden kommentteja. En ole elänyt sota-aikaa tai edes sen jälkeistä aikaa, en ole kuullut lapsena aikuisten keskustelua noista ajoista, joista Kähkönen kirjoittaa: vuodesta 1968 - olin liian pieni, jos keskustelua ylipäänsä oli.

Sirpa Kähkönen on yksi huippukirjailijoitamme. Se on käynyt selväksi Kuopio-sarjana tunnetun tuotannon myötä, minulle vähän myöhässä ja pikku hiljaa, mutta parempi myöhään jne. Hänen tapansa kuvata paikkoja, aikakausia, ihmisiä ja tunnelmia on niin suora, koskettava, kaunis ja aito, että lukijalle jää vain mukanaelämisen ja ihailun tehtävä. Ja kuten lukupiirissä huomasin; muistelun - Kähkösen kirjat, kuten Tankkien kesä, joka kertoo vuodesta 1968, jolloin Neuvostoliitto valtasi sotavoimin Prahan - herättää vanhemmissa lukijoissa niin paljon muistoja ja tunteita, joita me nuoremmat (kyllä, täällä tunsin olevani nuori) emme osaa kuvitellakaan.

Olin äimänä kaikista muistoista ja tunnevyöryistä, joita kuulin. Kähkönen kertoi saaneensa paljon palautetta juuri tästä: sodan pelosta. Se oli Suomessa vahva, edelliset sodat olivat lähellä ja luottamus itänaapuriin pakkasella. Jos he tekevät noin tuolla, miten käy meidän? Kirjailija kertoi, että sodanjälkeisinä vuosina meillä koettiin voimakasta järkytystä ja huolta siitä, miten tästä selvitään. Vuosi 1968 toi huolet jälleen pintaan, eikä se unohdu ajan kokeneilta, kuulin: moni kertoi oman kokemuksensa tuosta ajasta, ja se oli vaikuttavaa.

Kähkösen teksti on painavaa ja kepeää, ajankuvat ja sijainnit valokuvamaisen tarkkoja, mutta mielikuvitukselle tilaa jättäviä - ei tarvitse tuntea Kuopiota osatakseen eläytyä aikaan, jolloin elettiin pikkukaupungissa, puutaloissa ja kasarmin kortteleissa, torin ja sataman laitamilla. Sota oli suomalaisilta ohi, muttei unohdettu, ja kun tankit vyöryivät Tshekkoslovakiaan, se laukaisi pelon etenkin Suomen itäosissa: tästä puhuttiin, miten eri tavoin eri puolilla maata asuneet reagoivat. Kuten Kähkönen totesi: jos asuu tankkienkantaman päässä rajasta, on luonnollista, että huoli on suurempi kuin muualla.

Tankkien kesä jatkaa Tuomen perheen ja muiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden tarinaa: Anna ja Lassi ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on huollettavanaan myös Liljan lapsi, tyttärentytär Hilla. Neljävuotiaan silmin monet asiat näyttävät erilaisilta kuin aikuisten, ja sitä Kähkönen kuvaa herkullisesti. Kirja eroaa aiemmista siten, että ensimmäistä kertaa Kähkönen käyttää minä-kerrontaa, antaa henkilöidensä kertoa itse, ilman kaikkitietävää kertojaa. Näin hän pääsee syvemmälle kunkin pään sisään, antaa henkilökohtaisemman kokemuksen, hän perustelee ratkaisuaan. Koska Kähkösen henkilöt ovat tarkkaan mietityt ja taitavasti rakennettuina lukijan mielessä oikeasti eläviä ihmisiä, ratkaisu toimii kuin häkä - et edes huomaa, kunnes olet huumattu.

Tuomien lisäksi tapaamme tuttuja, kuten Martiskaisen Helvin ja Marin, tohtori Kelon ja tietysti Juho Tiihosen. Juhosta pidän kovasti; hän vaikuttaa jotenkin tutulta. Kähkönen tuo tarinaan myös uusia hahmoja, kuten Stella Mertasen ja Markku Savilahden, jonka dx-kuunteluharrastus paljasti Prahan tapahtumat tuoreeltaan radioteitse. Ajan mediat ovat esillä: radioharrastuksen lisäksi käytössä olivat painetut lehdet, joista tehtiin lisälehtiä tärkeistä tapahtumista, kuten tästä - niitä levitettiin satoja tai tuhansia Kuopion kaduilla. Ja STT:n koneuutiset: kun soitit tiettyyn numeroon, sait kuulla viimeiset uutiset, neiti Ajan tapaan. Stella romahti uutisen kuultuaan, aatteeseen uskoneena. Oliko työläisten ihannevaltio tuo sotaisa jyrääjä?

Hilla näkee vahingossa televisiosta järkyttävän pätkän Biafrasta. Samaistun, koska muistan: nälkäänäkevät lapset pömppövatsoineen (miten ne voi olla nälkäisiä, jos on noin iso maha, muistan ajatelleeni) ja kärpäset silmissään. Ensimmäinen kosketus kovaan maailmaan ja hätään, kuten Kähkönen kertoo. Vaivaa ikuisesti.

Tarina ei varmasti pääty tähän. Sivuttiin myös sitä, missä kirjailijan oma henkilökohtainen tausta astuu mukaan kuvaan - kyllä näin käy, mutta tämän hän jättää lukijan oman päättelyn varaan, vaikka hieman saimme viitettä. Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja avaa osin: siinä Kähkönen kertoo isoisästään. Myös Graniittimies sivuaa samaa tarinaa, vaikkei se ole suoranaisesti Kuopio-sarjan osa.

Kirjoittamista Kähkönen sanoo aikamatkaksi. Historioitsijana hän tietää paljon ja tietää keinot, joilla tietoa voi hankkia lisää. Kaunokirjallisuuden eroa historiaan hän kuvaa kysymyksellä: mitä olisi voinut olla? Jotain suurta Kähkönen kirjoillaan tavoittaa, se on selvää: hänen historian tuntemuksensa ja kirjoittamisen taitonsa yhdistäminen on perfect match. Henkilöiden rakentuminen on komeaa, kieli kaunista - lähes runoutta muistuttavaa, sanoi joku lukupiirissä -  ja savolaisuutta kunnioittavaa, perinteisen irvailun sijaan. Murrekirjallisuutta tämä ei ole, mutta savolainen huumori, puheentapa ja rytmi välittyvät. Jos joku on kuuhailija tai mairea kellukka, tai jos ei ihan kokonaan hivelö, niin ainakin kolmen vartin verran, käy tarkoitus selväksi. Juho Tiihonen, yksi kirjan päähenkilö, käyttää mestarillisesti yleiskieltä, savolaisuuden rytmillä maustettuna.

Olen elänyt lapsuuteni teiniksi asti Kuopion kupeessa, mutta vääränä ajankohtana murremielessä: 1970-luvun alussa ei oppikoulussa murteita suvaittu. Mutta hienoa on nähdä tutun rytmin ja sanomisen tavan elävän ja dokumentoituvan Kähkösen kirjoissa.

Kun ihminen vanhenee, sen sisällä alkaa asua yhä eri-ikäisempiä ihmisiä, sanoi Kähkönen. Tämän niin allekirjoitan. Kerrokset alkavat näkyä. Sisälläni elää myös paikkoja, jotka näkyvät kummasti limittäin nykyisten kanssa. Näen jotkut kahtena tai kolmena, eri-aikaisina, ihmisiä moninkerroin. Ei, se ei vaivaa mitenkään, vaan on etu. Kähkönen ruokkii kerroksiamme psykologisen taitavasti.

Tankkien kesä on vaikuttava, liikuttava, rikas ja taidokas romaani. Katsotaan sitä millä kriteereillä tahansa: faktapohjan, henkilökuvauksen, kielen tai tunnelman kannalta. Tai vaikka Kuopion matkailunedistämisen: kirjan luettuani heräsi hurja halu varata heti junalippu Kuopioon, katsomaan paikkoja, Valkeisenlammen rantoja ja näkymättömiä puroja. Ja entä Majakka? Taloa ei enää ole, kertoi kirjailija. Mutta katuja on, ja pala puutalokortteleita ja Väinölänniemi, Rönön saari... Kuopion matkailunedistäminen voisi hyödyntää Kähkösen suosiota isomminkin!

Sirpa Kähkösen kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina. Minä aloitin Hietakehdosta ja toimi erinomaisesti aiempia tuntematta, mutta toki eniten saa irti lukemalla koko sarjan, joka vain paranee edetessään.

Lukupiirikeskustelua messuilla luotsasi ansiokkaasti naistoimittajien lukupiiri, alustajana Päivi Istala, vetäjänä Seija Nummijoki.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.

Kenelle: Hienosta ajankuvauksesta, elävistä henkilöistä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, eläytymään pyrkiville. Kauniin kielen ystäville, murreilmaisun hankaluutta miettiville, tarinanrakastajille.

Muualla: Tehosi Tuijaan. Habanera havainnoi ja kertoo Kähkösen suosiosta Kuopiossa. Kuopio ei olekaan maailman napa! Näin sanoo Jorma Melleri Uudessa Suomessa. Kähkönen kirjoittaa murteen eläväksi ainekseksi, sanoo Savon Sanomissa Helena Miettinen.

Aiempia postauksia Sirpa Kähkösen kirjoista: Graniittimies, Hietakehto. 

Katso kirjamessujen muut lukupiirit. Olen mukana seuraavan kerran lauantaina klo 10.15, jolloin käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella.

Graniittimies

Hiihtämällä lähtivät Klara ja Ilja piskuisesta Suomesta uutta maailmaa rakentamaan Petrogradiin, kun puolue antoi luvan tulla. Kommunismin aatteelle omistautuneita ihmisiä tarvittiin 1920-luvulla, sillä tekemistä oli paljon. Isä Lenin loisti aurinkona ja kuvana seinällä, kun toiveikkaat, vahvat nuoret tarttuivat toimeen luodakseen itselleen ja jälkeläisilleen kultaisen maan, jonka hedelmät ruokkisivat kaikki kylläisiksi, jossa siisteys ja rauha vallitsisivat ja sivistys ja selkeys pitäisivät kansan onnellisena.

Mutta alusta oli aloitettava. Valtava kaupunki piti oppia tuntemaan - Klara ei edes tiennyt, ettei sen vettä voi keittämättä juoda. Nälkä, lika ja taudit tulivat tutuiksi, mutta sinnikkäästi pariskunta ystävineen taisteli, opetteli selviytymistä ja kieltä.

"Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti. Se hylki kaikkia."

Pahinta oli katsoa orpolasten suurta määrää ja surkeaa oloa; viemäreissä ja kosteissa kellareissa majailivat kuin rotat. Klaran työksi muodostui lasten valistus ja hoito. Viisaan Klaran, joka näki nopeasti valtavan urakan, ehkä sen mahdottomuudenkin, mutta teki silti työtä kaikin voimin.

"Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui."

Kirja on ensisijaisesti Klaran tarina. Konemestari Iljasta kasvaa mahtimies puolueessa, hän on paljon poissa. Klara hoitaa kotia ja suururakkaansa lasten parissa, ystäviensä, toisten idealistien kanssa. Mutta miten muualta tullut voisi ikinä ymmärtää, auttaa, muuttaa asioita?

"Ymmärsimme, että emme voineet neuvoa oikopolkua uuteen maailmaan ihmisille, jotka olivat vuosisatoja eläneet omalla tavallaan."

Pikkuhiljaa hän juurtuu kaupunkiin, saa perheen. Käytännölllisenä ihmisenä hän ei tavoittele kuita taivailta, ja siksi sopeutuu siihen, mitä on, nauttii siitä, mitä on.

Kaiken niukkuus ja vähäiset eväät muutokseen tuodaan esille. Myös ihmisten omat pyrkimykset: kuka hamusi valtaa, kuka hyväntekemistä, kuka taiteentekoa, kuka muuta kaunista. Kaikki kuitenkin tarvitsivat turvaa ja rakkautta, mutta sitä ei jaettu tasamitalla, useimmille ei ollenkaan.

Kähkönen on kirjoittanut jälleen hienon, vahvan ja monipolvisen tarinan, jonka vire on surullisenhaikea. Politiikan laineet lyövät henkilökohtaisen yli, mutta tarina keskittyy henkilöihin. Murheellista luettavaa, kun tiedämme heidän työnsä tulokset, mutta kertomus on vaikuttava ja koskettava. Se yhtyy niin Kähkösen aiempaan tuotantoon kuin historiaan isossa mittakaavassa, eikä jää siksi vain tämän kirjan tarinaksi. Joka on ehkä liiankin kaunis loppuosastaan; Stalinin hirmuhallintoa ei suoraan mainita, vaan se kuvataan lähes viitteellisesti tai vain nopeasti koskettaen. Iljakin vain "hävisi". Ystävät hajoavat kuka minnekin. Konkretiaakin on: yksi jää heittelemään multaa ja kalkkia ruumiiden ylle. Toisaalta, ajankuvaan kuului, ettei asioita saa sanoa ääneen.

Slaavilaista henkeä, haikeutta ja melankoliaa Kähkönen on onnistunut luomaan. Lopussa hän solmii lankoja yhteen ja jopa antaa henkilöidensä muistella menneitä, mutta jos historiallisia taustoja ei yhtään ennestään tuntisi, jäisi paljon epäselvää. Siksi loppuosa jätti hieman ihmettelevän olon. Erikoista - mutta lukijan kannalta myönteistä - ajankuvaukselle on se, että Klara oli onnellinen, jollain tavoin. Pelkkää kurjuutta Kähkönen ei siis mielestäni esittele, vaikka aiheesta voisi niin luulla.

Olen lukenut Kähköseltä vain Hietakehdon, mutta tietävämmät sanovat Graniittimiehen kirjan olevan hänelle uudenlainen aluevaltaus: minä-kerronta, aika ja paikka sekä ilmeisesti myös rakenne ja tunnelma ovat uutta. Hienosti hän tämän toteuttaa, joten ilmeisen muuntautumis- ja uudistumiskykyinen kirjailija on. Eikä tällaista kirjaa voisi kirjoittaa henkilö, jolla ei ole runsaasti kokemusta, näkemystä ja taustatietoa.

Yhteys todellisuuteen: Kerroin kirjasta äidilleni, joka sanoi tunteneensa juuri vastaavan pariskunnan. He olivat muuttaneet suurin toivein rajan taakse. Mauno Koivisto myönsi monelle luvan 1980-luvulla palata, myös heille. Äidin mukaan he eivät koskaan suostuneet kertomaan, mitä siellä tapahtui - muuta kuin sen, että siitä ei voi puhua ja että kotiin Suomeen palatessaan he pääsivät paratiisiin. Pariskunta eli vielä muutaman vuosikymmenen tämän jälkeen.

Muualla: Jaana kuvaa kirjan yhteyksiä Kähkösen aiempaan tuotantoon. Kirjojen kamarin Katjalta löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin. Tuija kuvaa kirjailijan monimuotoisia metaforia, aineslonkeroita, jotka värähtelevät päässä ja palleassa. Myös minä muistelin Antti Tuuria; oliko se Ikitie, jossa kolhoosia rakennettiin? Siinä oltiin vielä synkemmissä tunnelmissa. Ja kuulin, että tulollaan olisi myös erään toisen huippukirjailijattaren teos samasta ajasta ja aiheesta - Katja Ketulta. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Kenelle: Historian havinaa hakeville, suomalaisuutta miettiville, itänaapuria pohtiville, hyvän proosan ystäville.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava 2014.

Hietakehto

Kesäkallion huvilalla Kuopion kupeessa Kallaveden rannalla viettää kesää 1943 suuri joukko sodan enemmän tai vähemmän kolhimia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. On sotaorpoja, sotaleskiä ja muuten vain yksinäisiä; uusperheitä, isäntiä, emäntiä, palvelijoita ja sukulaisia. Jokaisen elämän sota on kuitenkin mullistanut, jollain tavalla.

Sirpa Kähkönen kuvaa äärettömän kauniisti tuon ajan henkeä ja henkilöitä. Kaunis ei tarkoita kaunistelua, vaan hän saa tapahtumat tuntumaan tosilta, niin että lukija uppoutuu kirjan maailmaan täysin, kaikin aistein. Kesän lämpö, värit, tuoksut ja maut ovat vahvoja, kuten myös tunteet. Sotaa ei kuvata, mutta se on vahvasti läsnä, mustanpuhuvana varjona. Menetykset, pelko, muutokset - kaikki. Mutta myös arkiset ilot ja sen tajuaminen, että tässä hetkessä on kaikki, koska tulevasta ei voi tietää.

Orpo Juho-poika on Kelon pariskunnan kasvatettavana, ja hän on oikeastaan kirjan päähenkilö. Juho on sitkeä ja viisas poika, vähän yksioikoinen äijämäiseen tapaan, liikuttava lapsen mielikuvituksineen ja leikkeineen, joissa on jo aavistus tulevasta miehestä. Juhoon ei voi olla rakastumatta. Charlotte, Saaralotta, on toinen keskeinen henkilö, myös ilman vanhempia kasvava lapsi, jonka Juho kelpuuttaa leikkikaveriksi moneen kekseliääseen puuhaan, kuten saaren oman lehden tekemiseen.

Huvilan omistajapari Kelo isännöi ssekalaista seurakuntaa - tai paremminkin emännöi, sillä Selma Kelo on se, joka määrää ja joka ahertaa. Naisten työ on suuressa roolissa kirjassa, lasten lisäksi, vaikka mukana vilahtaa muutama mieskin. Tämä oli ensimmäinen Kähköseni, joten alussa oli vaikea hahmottaa, miten ihmiset liittyvät tarinaan ja toisiinsa, kun uusia nimiä putkahtaa mukaan vähän väliä. Kuopio-sarjan aiemmat viisi kirjaa lukeneet saavat varmasti enemmän irti, mutta toimi se näinkin, kun alun ihmistulva rauhoittui. Uteliaisuus sarjaa kohtaan heräsi ainakin tehokkaasti!

Olen lapsena vieraillut paljon Kuopiossa sukulaisissa ja käynyt siellä kaupunkiasioilla, lähikunnassa asuneena. Nostalgisia väristyksiä en kirjasta silti saanut, kaupunki ei ollut niin läheinen, mutta kuitenkin elämänpiiri ja maisema tuntui tutulta, ja oli hauska bongata tuttuja paikannimiä, Säyneensalot ja Ritoniemen hiekat.

Juhosta ja Charlottesta muistin äkkiä katsomani mustavalkoiset dokumenttifilmit samoilta ajoilta, tosin Helsingistä. Ne särkevät sydäntä. Yhdessä lapset laskevat kelkalla mäkeä Kaivopuistossa, vakavina, hiljaisina. Alas lasku - ylös kipuaminen - taas alas, ilmeen juuri värähtämättä. Sota on jättänyt syvät jäljet, niin etteivät he osaa edes hymyillä, saati hihkua, kelkankaan kyydissä. Hietakehdon lapsissa on sitä samaa vakavuutta, varuillaan oloa.

Kähkösen teksti on upeaa. Se ei jumitu yksityiskohtiin tai ankeaan inhorealismiin, mutta luo täyden ja todellisen maailman lukijan silmien eteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, todella näin tapahtumat mielessäni.

Historia harvoin aukeaa näin koskettavasti. Kirjassa oli vain yksi vika: se loppui ihan kesken - olisin niin kovasti halunnut tietää, miten kävi Juholle, Charlottalle, Marille, Arville ja pienelle Mikaelalle. Vaikka oikeastaan tiedän sen hyvin: heistä tuli meidän vanhempiamme ja isovanhempiamme, ja jäljet johtavat tälle tuolille, näihin käsiin, jotka naputtavat tätä näppäimistöä.

Hietakehdon ovat lukeneet monet, myös Juholle sydämensä menettänyt Salla, ja Kirsi, joka tuntee sarjan läpikotaisin ja odottaa kärsimättömänä jatkoa.

Kirja on osa Koen 13 kotimaista -haastetta.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto. Otava 2012.