Jukka Viikilä: Hiekkalinnat

Rakkaudesta on kyse. Nuoruudesta, seksistä, ikävästä, Pärnun hiekkarannasta, jolla nainen ja mies liikuskelevat. Minä-muotoinen tarina kertoo hänen, Pärnussa asuvan, ja helsinkiläisen Juhanin suhteesta. Juhani matkustaa Pärnuun aina kun mahdollista; hänellä on siellä rakenteilla paitsi rakkaus myös talo. 

"Vartalo luodaan kosketuksin ja sanoin, sitä ei näe peilistä, eikä sen ulottuvuuksista saa tietoa mittanauhalla." 

Kirja ei kuitenkaan ole niin fyysinen tai yksioikoisen mies-naissuhteinen kuin kuvittelin Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -jakson katsottuani (yhtä paljon puhutaan, uidaan ja kirjoitetaan kuin rakastellaan), eikä lainkaan nolostuttava tai rivo, vaan sanoiltaan ja lauseiltaan kaikkiaan kaunis.    

"En pidä siitä että lihalliset aistikokemukset nostetaan muiden kokemusten yläpuolelle, Juhani sanoo illalla. 

--- Todellisuus on ihan kaikkialla yhtä täysi, yhtä eloisa sen kaikissa yksityiskohdissa, mutta eri tavoin, muistoissa, muistojen muistelemisessa, siinä kun ei menekään minne aikoi. Ei kävely rakastajan luokse ole pienempää kuin rakastelu, eikä ajatus Pariisista Pariisia vähäisempi, sillä harvemmin Pariisi on Pariisissa." 

Komeat lauseet ilahduttavat Viikilän tapaan, unenomaisen tunnelman terävinä herättäjinä. Henkilöt miettivät suhdettaan, ihmisyyttä, aikaa ja sen kulumista, tarpeitaan ja toiveitaan... Avoimia toisilleen he eivät missään tapauksessa ole, eivätkä varsinaisesti miellyttäviä ja ihania ihmisiä muutenkaan. Kukapa olisi. Lopussa katsotaan kaikkea hyvin iäkkäin silmin. Silloin eivät salaisuudet enää haittaa, vaan näkymiä hämärtävät muut seikat. 

"On olemassa kaksi elämäntarinaa, tosiasiallinen, ja se jonka on muistilleen sallinut."

Kaikkien lauseiden ajatuksesta en saa kiinni. Vaikka nautin siitä, mitä saan, ja arvailen teoksen perimmäistä sanomaa, jotkut lukijalle asetetut koukut ärsyttävät. Liian viisasta viisastelua? Liian hiottua ja pitkälle mietittyä luettavaksi? Kirjailijasta on moneksi: Engelin kaupunki ihastutti, Taivaallinen vastaanotto riemastutti, tämä herättää ristiriitaisempia tunteita. Ehkä se on tarkoituskin. Esimerkiksi loppujakso, mitä se kertoo? 

Ehkä on tarkoitus osoittaa, että kaikki on katoavaista, mutta siitä, mitä on, kannattaa kertoa. Ehkä viesti on se, että merkityksellinen asia voi olla ajallisesti lyhyt tai yhden merkin mittainen, silti elämää määrittävä. "...ihmiset voivat viettää kymmenentuhatta tuntia yhdessä ilman että mitään muuta tapahtuu kuin solujen rapistumista."

Ehkä hiotuille ajatuksille on vain pitänyt luoda kehyskertomus. Vai oliko kertomus ennen lauseita - en tiedä, mutta ajan kulumiseen ja hiekan valumiseen voin samastua. Ja moni ajatus on luja, kuten: 

"Juhani sanoi että jokaisessa suhteessa osa sen hyvyyttä on kuvittelun ja suopeiden ajatusten tulos, ja se osa suhteesta poistuu sen loputtua." 

"Kirjan ei tarvitse olla kovinkaan hyvä, jotta siitä voi saada tunteen, että on elämänsä tärkeimpien asioiden äärellä."

P.S. Hieno kansi kertoo myös tarinan.

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, hiottujen ajatusten ja aforismimaisen tekstin ihailijoille, ristiriitaisia suhteita miettiville, vanhenemista pelkääville. 

Jukka Viikilä: Hiekkalinnat. Otava 2024. Kansi Piia Aho.

Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Keski-ikäinen, Finlandia-palkittu kirjailija joutuu sydänleikkaukseen ja kirjoittaa kirjan keski-ikäisestä, sydänleikkaukseen joutuvasta Finlandia-palkitusta kirjailijasta. Ookei. Onko miehillä muuta eroa kuin nimi, joka jälkimmäisellä on Jan Holm? 

Kirja ei niinkään kerro Holmista kuin hänen kirjoittamastaan kirjasta - nimeltään muuten Taivaallinen vastaanotto, jonka voi ajatella viittaavaan niin kuolemaan kuin kirjalliseen uraunelmaan tai lukijan haaveeseen - ja sen herättämistä ajatuksista, niin kirjailijassa kuin lukijoissa. Lyhyiden tekstipätkien yhteyksiä toisiinsa tai edes Holmin kirjaan on mahdoton hahmottaa. Mutta koukutun silti lukemaan nimillä allekirjoitettuja ajatuksia, mitä hämmästelen. Miksi hyppelehtivä tyyli tuntuu niin tutulta? Tämähän on... eikö se muistuta... aivan kuin... kyllä!

Kuin somea lukisi! Ei somessakaan aina tiedä, minne hyppää: etenkin Twitter läväyttää näytölle joskus käsittämättömiä keskustelunpätkiä ja nostoja, joista joko yrittää saada tolkkua tai sitten ei, silmän edessä ne ovat kuitenkin. Motivaationi on kova selättää kirja, ja luotan lujasti Viikilän kirjoitustaitoihin. Vaikka mielessä vilkkuvat varoitusvalot; ei kiitos enää autofiktiota. Eikä liian taiteellista, ei mitään kummallista!

"En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa. Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan. SELJA"

Kertojia on kymmeniä, erilaisia. On perusinsinööri, uskovainen, yksinäinen, sivistynyt, pätijä, pihalla oleva, syvällinen, listaaja, katkera, kriitikkokriittinen, rakennustyöläinen, Holmin leikannut sydänkirurgi... Parhaiten lukija oppii tuntemaan kaupunkisuunnitteluviraston entisen johtajan Raunon, nykyisen Uber-kuskin, joka lukee Taivaallista vastaanottoa asiakkaita odotellessaan ja punaisissa valoissa. Aika moni on kirja-alalla tai sinne pyrkivä. Kuten kirjailijuuttaan vakavasti suunnitteleva Minttu, hänen ystävänsä, lutkakirjailija Linnea, ja Mirva, jonka ajatuksia saamme lukea hänen muistikirjastaan (vihreä Moleskine). Jopa pientä tarinantynkää näiden kesken itää, kuin härnäykseksi. Helsinkiläiselle tuttuutta tuovat paikat, kadut, kahvilat ja ravintolat, joissa liikutaan. 

"Toivoisin sellaista rakennetta, joka johdonmukaisuuden vaatimuksen sijasta hyväksyisi hetkelliset totuudet. CAT."

Moni kommentoija jää vain yhden ajatuksen mittaiseksi. Holmin omat ajatukset kulkevat kaiken lomassa hyllyvänä perustana tai tuulessa lepattavan hämähäkinverkon keskipisteenä. 

"Kirja ei noudata tapahtumien kronologiaa, mutta tunteiden kronologiaa se noudattaa."

Olisiko tässä vinkki kirjan avautumiseen? Jaksanko ja osaanko tutkia - saattaa olla hämäys, mihinkään ei voi luottaa. Mutta silti nautin lukemisesta. Lauseista löytyy helmiä. "Lapsuus on mainos elämästä, jota ei koskaan tule." "Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä." "Sydänsurut ovat itserakkautta."

Vaikka yleistunnelma on vakavan sairauden varjossa synkänpuoleinen, huumoria löytyy, nauran monta kertaa. Etenkin, kun olen tunnistavinani sanojan tai ihmistyypin, jota tämä edustaa. Mukana ovat yhteiskunnan portaat ylimmältä saakka. Ehkä myös kirjabloggari tai Kirjallisuuden ystävät -fb-ryhmän jäsen. Kirja-alan ihmiset löytänevät itsensä tai kollegansa. Kirjamessuja ei kukaan kirjailijuudesta kertova voi sivuuttaa. Vinkkejä lukemiseen tarjoillaan näennäisen anteliaasti. 

"Tarinallisuuden kanssa on oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta." 

Kirja ei ole hankala, kuten alkuun pelkäsin. Se tosiaan herättää ajatuksia, tunteitakin, saa miettimään kaikenlaista. Kuten sitä, miksi Jukka Viikilä, anteeksi, Jan Holm, on tehnyt kirjan, joka ei ole helppo eikä tarinallinen - tai on sitä ylitsepursuavasti, miten vain. Uteliaisuudesta? Näyttämisen halusta? Pakottavasta taiteellisesta ja sanomisen tarpeesta? Katumuksesta tai kuolemanpelosta, mikä saa miettimään koko uraa? Hän viittailee usein niin palkintoteokseensa kuin suuren kauppaketjun tilaustyönä tekemästään tarinakoosteesta, joka tuli kuunnelmina radiosta (kuuntelin joitakin, kun se tuli sopivaan aikaan autossa mökkimatkalla liikennetiedotusten lomassa). Ehkä hän vuodattaa sydänvertaan riveille, löytää tavan olla välillä raa'an paljas, välillä piiloutua kaikelta. Kukapa näin ei haluaisi olla.

Viikilä kuvailee takakannessa kirjaa himmeliksi, minä mainitsin hämähäkinverkon. Kumpikaan ei tunnu täsmälliseltä vertaukselta, sillä niin himmelissä kuin hämähäkinverkossa on selkeä rakenne, jokainen pätkä on näkyvän looginen ja kiinnittyy lujasti seuraavaan, mitä kirjassa ei tapahdu. Jos kirjaa pitäisi kuvailla, se voisi olla rähjääntynyt olkitähti: keskustassa on sairaalan sänky ja sydänpotilas, ja siitä lähtee säteitä pätkinä eri suuntiin. Osa pätkistä on ehjiä, osa on rispaantuneita, osa hieman halki ja haipuu käsistä koskiessa. 

"Ehkäpä hyvän kirjan tehtävä on tällä tavalla kaksinainen. Lahjakkaimmat se saa produktiivisiksi ja muut kriittisiksi. HENRIIKKA."

Kirja on ihmiskoe, kirjallinen kokeilu ja näyttö silppuisesta elämästämme. Se on myös moniäänisyyden puolustus, joka haastaa lukijan osallistumaan, ajattelemaan ja kommentoimaan itse. Lukukokemus on antoisa, hersyvä ja ehdottoman positiivinen. Kun alkuun pääsee. Viikilä pyrkii jälleen tuomaan proosakirjallisuuteen jotain siitä puuttunutta. Eikä hän luo kirjallisuutta, jonka voi lukaista ohimennen tai unisaduksi pään nollaamiseen. Muotonsa vuoksi kirja olisi vaikea kuunneltava, luulen; sitä on plärättävä, lukuvauhtia vaihdeltava, pysähdyttävä ja toistettava luettu rivi. Ehkä koko kirja. 

"Kirjallisuus on koettelevaa, elämä ei niinkään."

Kenelle: Kokeellista kavahtamattomille, erilaista etsivälle, lauseesta nauttiville, kirjallisuuspuheen ystäville, silppuisuutta sietäville, Helsinki-kirjoja hakeville. 

Muualla: Myös Kirsin Book Clubin Airi hymyilee - hänen laillaan ärsyynnyin alkuun termisnobbailusta. Jos kaikki on jo sanottu, "mahtuuko oma ääneni enää joukkoon", miettii Kirjaluotsi. 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.  Kannen suunnittelu Piia Aho, kannen kuvat Anna Tuori.

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Viikilän lyhyitä juttuja suomalaisesta elämänmenosta on mukava lukea yksi tai muutama kerrallaan. Ne sisältävät arjen havaintoja ja mietteitä hitusen pidemmälle vietyinä kuin itse ehtii tai tulee ajatelleeksi, muttei kuitenkaan niin syvällisiä, että pinnistelemään joutuisi.

Jutut on ryhmitelty suomalaiselle luontevasti - vaikkei omaperäisesti - vuodenaikojen mukaan. Keväästä aloitetaan; jäiden lähdöstä ja ensirakkauksista, autokuumeesta ja kuivan asfaltin riemusta. Myös sinkkuus on kevättä, ja samanniminen tarina on oivaltava.

"Siirtymien parisuhteesta sinkkuuteen on siirtyminen olohuoneesta kuntosalille." 

Kesällä on hyttysiä, sukujuhlia, kesähittejä ja lööppejä: kesällä asettaudutaan kesävarustuksiin, joissa joskus myös hukutaan.

"Kun ensimmäiset lämpimät tulevat, naapurit tervehtivät toisiaan, toinen toppa-asussa, toinen shortseissa."

"Elämä on siinä mielessä epäreilu, että jos vasiten haluaa itselleen tilastollisen kuoleman, voi olla varma ettei sitä tule. Hairahdukset hyvässä elämässä sitä vastoin ovat tappavia. Huono taipumus muuten terveellisissä elämäntavoissa idättää kuolemantaudin. Raitis joka yllytetään kerran juomaan. Uskovan vaimon syrjähyppy. Näpistys. Ei veneeseen astuminen juhannuksena, vaan hyvään pyrkiminen."

Syksyllä syödään ja viihdytään kotisohvalla, pohditaan syvällisiä, kuten hulluutta, kahvia ja suomalaista masennusta.

"Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei kokisi olevansa huijari. Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus paljastua."

Ja maalivahteja, johon hommaan suomalaisilta löytyy kykyjä. Mutta Viikilä huomauttaa:

"Urheilulajia valitessa olisi hyvä ajatella maailman luonnetta. Elämässä ei selviä torjumalla ja törmäilemällä, vaan luovimalla, limboamalla, pujottelemalla, yli hyppäämällä ja karkuun juoksemalla."

Talvella on päivätön päivä - kesän yöttömän yön vastapainoksi. Joululta alkaa valo lisääntyä, pian luovutaan joulukuusesta, tehdään uudenvuodenlupauksia. Suomalainen laihduttaa ja kuntoilee.

"Suomalainen kunnollisuus on sitä, että täyttää itse keksimänsä velvollisuudet, vaikka henki menisi."

Osa jutuista naurattaa, osa mietityttää. Lämmin ote ja humaani mieli tekevät tekstistä sympaattisen. Tekstejä on kuultu aiemmin radiosta, itsekin satuin joskus autossa mökkimatkalla kanavalle, jossa S-ryhmän sponsoroimia juttuja luettiin. Koska kohderyhmänä olivat kaikki aikuiset suomalaiset, oletan, ehkä jopa erityisesti keski-ikäiset, eivät aiheetkaan tavallisuuden yli lennä, mutta runoilija Viikilä taitaa kauniin kielen. Näinkin sen kanssa voi toimia: kirjallisuuden salakuljetusta kaupallisuuteen!

Finlandia-voittoon yltäneet hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksen tasolle kokoelma ei koskettavuudessaan tai tunnelmassaan täysin eriluonteisena tietenkään nouse, vaan on parhaimmillaan ohessa, palasina nautittuna. Välipalakirja, välikirja?

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi. Otava 2018. Päällys: Elina Warsta. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2018: Kirjan kannessa on kulkuneuvo. 

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Jos ihminen on hulluna Helsingin historiaan ja hyviin tarinoihin, sen pää räjähtää tällaisen kirjan osumasta. Tuntuu hirveän vaikealta pitää ajatukset koossa edes yhden bloggauksen verran, mutta yritän kuitenkin.

Johan Carl Ludvig Engel sai pestin Helsingin uudelleenrakennuskomitealta ja alkoi 200 vuotta sitten suunnitella ja toteuttaa Senaatintorin aluetta, kirkkoineen kaikkineen. Venäjän keisari tahtoi majesteettisuutensa näkyvän tässäkin valtakunnan kolkassa, kun taas saksalainen huippuarkkitehti ei olisi halunnut muuttaa peräkylään.

Mutta mikäs auttoi, työn perässä oli mentävä, jotta perheen saisi elätettyä. Eikä kokonaisen kaupungin suunnittelu-urakoita yhden miehen uralla usein ole tarjolla, joten myös tai ehkä jopa varsinaisesti ammatillinen kunnianhimo motivoi Engeliä muuttamaan Helsinkiin. Ja kysehän oli vain lyhyehköstä pestistä, jolla seikalla mies motivoi yhtä vastahakoista vaimoaan. Vain kuusi vuotta, lupasi hän.

"Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään, se työnnetään Helsinkiin."

Perhe ei koskaan muuttanut pois, perheenä. Ajoiko työ kaiken ohi, sitä Engel tuskaisena pohtii. Kuulostaa hyvin modernilta: onko aina valittava joko ura tai perhe?

"Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetillä. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Seuraamme Engelin ajatuksia ja arkea hänen kirjaamanaan. Viikilä ei tee Engelistä pyhimystä, vaan erehtyväisen, omapäisen ja ylimielisen miehen, joka ei viihtynyt Helsingissä - eihän hän osannut edes ruotsia kunnolla - ja joka uhrasi työlleen parhaat puolensa.

Tunnelma on synkeänpuoleinen, onhan ajatukset kirjattu öisin. Ammattiylpeys ja huoli perheestä taistelevat, mutta saamme väläyksiä myös päivittäisistä rutiineista, perheenjäsenistä, työstä ja arkkitehtoonisista ratkaisuista, joita edelleen saamme ihailla. Kuten miksi Suurkirkko on niin vaikuttava näky: "...se on yhtäkkiä läsnä koko painollaan, eikä kukaan oikein ymmärrä mitä tapahtui." Olen sekä kokenut tämän tunteen itse että nähnyt sen monen Helsingin-kävijän kasvoilla, ja tiedän tasan, mistä Viikilä puhuu. Engel muuten vastusti jyrkästi korkeaa portaikkoa kirkon eteen - siellähän notkuisi kaiken maailman roskaväkeä - mutta näin jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että hän tämän taistelun hävisi.

"Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju."

Ei pelkkää synkeää: minua nauratti muun muassa kohta, jossa mies saa nimikkokadun esimieheltään Ehrenströmiltä. "Mikäpä siinä. Sijainti on melko hyvä ja täytyy olla kiitollinen. Saa nähdä odottaako häntä itseään pidempi katu kuin tämä Ludvigin." No, esimies sai nimiinsä aika hulppean kadun, nimittäin Helsingin Kaivopuistoa kiertävän rantakadun. Se hänelle suotakoon.

Upea, pakahduttava, sisimpää koskettava kirja, joka koostuu lyhyistä merkinnöistä, hieman edellisen lukemani tapaan, mutta täysin eri maailmassa. Tekstit ovat kauniita kuin... no, hyvät tekstit tai runot, joista Viikilällä on taustaa. Ajatukset ovat koskettavia, mietityttäviä, uskottavia, toiseen aikaan vieviä. Tämä on minun historiaani, helsinkiläisenä. Minun. (Okei, saatte muutkin lukea, sanoo hän vastahakoisesti.). Kirja on myös huiman kaunis esineenä: Jenni Noponen on taitava! Tämä kirja kotona tuottaa iloa ja ylpeyttä, eikä ainakaan vähennä omistajan kirjahyllyuskottavuutta, jos laatua haluaa vilauttaa. Tyylistä mieleeni tuli Kristina Carlsonin William N. päiväkirja.

Akvarelli on väläys ja hetki, ja kirjan nimen hämäämänä luulin sen sisältävän myös kuvia. Niitä ei ole, mutta toimii hyvin näinkin - kuvia löytyy pilvin pimein muualtakin. Kiitos kirjailijalle: jos olisin saanut toivoa jotain mitä tahansa kirjaa jonkun tehtäväksi, se olisi ollut tämä. Sain tutustua Engeliin, ja olen kiitollinen.

Engel on muuten suunnitellut myös rippikirkkoni Leppävirralla: se edustaa empireä, jota tuon ajan rakennustapa suosi. Myös Viikilän kirjassa mainitaan Engelin johtaman toimiston suunnittelemat lukuisat maakuntakirkot. Ei siis välttämättä Engelin omasta kynästä, mutta hänen alaisensa ja Engelin tarkistamana ja siunaamana on tämäkin kirkko rakennettu.

Kenelle: Historiahulluille, arkkitehtuurista innostuville, kaupunkien rakentajille ja niiden asukkaille, taustastaan kiinnostuneille, laatuproosan ystäville.

Muualla: Viikilän teksti on älykästä, viipyilevää ja paikoin miltei unenomaista, vahvasti lyyristä, hauraankaunista ja aivan ihastuttavan vakavaa, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. Sinisen linnan Maria vaikuttaa sanattomalta kirjan edessä, kuten minäkin. Kauttaaltaan hieno, toteaa Lumiomena. Tekee sisäisen julkiseksi, mainitsee Tuijata. Jopa pohjoissavolainen Kirjakko ruispellossa tunsi kirjan läheiseksi. Hemuli sanoo osuvasti Helsinkiä kirjan toiseksi päähenkilöksi. Kaikkea kirjasta ei juuri kerro kirjasta, mutta listaa muihin blogiarvioihin. Kaisa Reetta harmittelee monen muun tavoin samasta aiheesta tehdyn Ylen kuunnelman kuunteluajan päättymistä - totta, mitä järkeä piilottaa se nyt, kun kirja on kuuma? Kirjatoukka ei kerro tästä kirjasta, mutta sanoo, että kunnon kirjabloggari arvioi kirjan vasta luettuaan, hän taas jo aiemmin: tämän kirjan kanssa minulle kävi juuri samoin, rakastuin kirjaan ja ihoa kihelmöi jo ennen sen lukemista. Olisipa ollut kamalaa, jos kirja olisi ollut pettymys! Kirsin Book Clubilla on monipuolinen bloggaus kuvineen. Hullu arkkitehti näyttää meille upeita akvarelleja, kiitos!


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016. Kansi Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2016: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja.