Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Jotkut muistavat ajat, jolloin Ruotsiin tehtaalle töihin muuttaneet suomalaiset ajoivat uljaasti uutukaisella Volvollaan kesälomalle entisille kotikonnuille pikkukyliin. Niihin aikoihin pohjautuu Maritta Lintusen omakohtaiseksi vihjattu tarina maastamuuttajista 1970-luvulla. Aihe voi olla vanha tuttu, mutta sen käsittely on uutta.

Tämän päivän Monika on toimittaja ruotsalaisessa iltapäivälehdessä ja saa tehtäväkseen tehdä jutun maahan muuttaneista suomalaisista. Monika inhoaa ajatusrakennetta "kaikki oli surkeaa, mutta sitten muutettiin Ruotsiin!" mutta innostuu jutusta saadakseen samalla penkoa omia pohjoiskarjalaisia sukujuuriaan. Vaikka:

"En oikein löydä kärkeä jutulle. Jos kirjoittaa oman sukunsa tarinan, joutuu paljastamaan liikaa yksityisasioita. Yleisellä tasolla pysytteleminen taas ei kiinnosta ketään. .... Koetan tyynnytellä itseäni. Äiti ei voi koskaan keksiä sitä, mitä juuri olen saanut tietooni, sellaiseen ei riitä kenenkään mielikuvitus."

Hän haluaa haastatella äitiään Leenaa ja tämän veljeä Seppoa, jotka olivat teinejä muuttaessaan  vanhempiensa kanssa Göteborgiin. Leena ruotsalaistui mielellään, vaikkei nimeään suostunut Lenaksi vaihtamaan, Seppo palasi Suomeen, vaikka äiti Aili itki katkerasti ikäväänsä. Nyt Leena hoitaa muistamatonta vanhaa Ailia ja tarttuu härkää sarvista:

"Ja minun on käytävä asioitani lävitse. Mikään ei saa jäädä kiveksi mielenpohjalle, sen olen velkaa Monikalle. En halua, että elän yhä uudelleeen ahdistuksiani todeksi vuoteenomana, ehkä jo molemmat kielet unohtaneena ja mihinkään ratkaisuun kykenemättömänä. En halua, että minunkin tyttäreni joutuu katsomaan vierestä äitinsä kärsimystä."

Muistojen kaivelu ei ole kivutonta. Monika, Leena ja Seppo vaihtelevat kertojina, mikä tuo hienosti esiin erilaiset näkökulmat ja sukupolvierot. Siinä missä Leena intoili kaupunkilaisuudesta, muotivaatteista, kaveriporukoista ja ilostaan hiljaisen kotikylän taaksejättämisestä, Seppo puhuu muuttoaallon aikaisesta maalaishäpeästä, kun pikkutilat eivät enää elättäneet asukkaitaan sekä kielen muuttumisen pakon vaikeudesta - murteesta kirjakieleen, suomesta ruotsiin - ja kotona olon tunteesta, jonka hän saavutti vasta palattuaan synnyinseudulleen korven hiljaisuuteen, luonnon keskelle.

"Mehän olemme muun Suomen suuri taloudellinen ongelma. Uutisten pakollinen musta piste. Mätää tursuva ajos pääkaupunkipolitiikon pakarassa."

Seppo on lukijalle kiinnostava hahmo suuren lukemisrakkautensa vuoksi. Hän suuntautuu sisään päin, toisin kuin sisarensa Leena. 

"Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi. Joskus lojuin huoneeni pimeydessä enkä saanut unta miettiessäni mykkiin kirjoihin kätkeytyviä voimalatauksia; kuinka yksi ainoa osuvasti valittu sana saattoi vaikuttaa ihmiseen kuin syvä viillos tai hellä hyväily." 

Seppo tutustuu paikkakunnalla esikoisromaaniaan kirjoittavaan ihan oikeaksi kirjailijaksi huhuttuun Pulkkiseen, saa jopa lukea lukuja tulevasta teoksesta ja on myyty mies: kirjailija sanoittaa hänen tuntemuksensa ja enemmänkin. "Lukiessa tuntu monta kertaa siltä, että tässä on sanottu kaikki."

Lintusen kirjassa tärkeä inspiroija onkin Matti Pulkkisen rakennemuutoksesta kertova Ja pesäpuu itki (taidan muuten tietää, mitä luen seuraavaan klassikkohaasteeseen). Lainaukset on asianmukaisesti listattu, kirjallisten lisäksi niitä on otettu musiikista. Hassisen Koneen lyriikat kertovat ajasta osuvasti lukujen niminä. 

Mutta perheen sisäiset asiat vaativat selvittelyä. Samalla kirja kuvaa hellänterävinä pistoina monia isoja ilmiöitä nykyisestä maahanmuutosta entiseen evakkouteen, hemmotellun teinitytön huolettomasta itsekkyydestä vanhenemiseen, poikien tärkeydestä ja kohtelusta perheenjäseninä tyttöön verrattuna, esimerkiksi. Vaikka asiaa ei kirjassa mainita, olen näkevinäni myös kannanoton "entisen" ihailuun, jota jotkut harrastavat vaatiessaan "Suomea takaisin": järjetön ajatus jo siksikin, ettei auvoa ole pitkiä aikoja ollut. Siitä kertoo muun muassa se, että Suomesta on muuttanut sodan jälkeen yli puoli miljoonaa ihmistä pelkästään Ruotsiin. 

Lintusen kynä tekee herkkää, älykästä ja vahvaa jälkeä, sen ovat todistaneet jo aiemmin lukemani kirjailijan kirjat. Herkulliset pikkuheitot Fleur de Hollande -hajuvedestä Bay City Rollerseihin tai syreeni-nimityksen hienostelevuuteen (sehän oli sireeni) herättävät omia muistoja lapsuudesta. Maalla 60-luvulla syntyneenä kokemuksissani on samankaltaisuutta, mikä tuo oman tunteikkuutensa lukemiseen. Mutta muillekin kirja on varmasti antoisa kokemus jo pelkän kielen vivahteikkuuden vuoksi. Ja juuret kiinnostavat ihmisiä. Jostain olemme kaikki tulleet, ja kuten Pulkkinen kirjassa sanoo: 

"Joka ei tiedä, mistä on tullut, on siellä yhä."

Kenelle: Maastamuuttaneille ja heidän läheisilleen,1970-luvun Suomen muistaville, yhteiskunnan muutoksesta kiinnostuneille, Hassisen Konetta kuunnelleille, kotiseutuidentiteettiään etsiville, kielen rakastajille, juuristaan uteliaille.

Lisää Maritta Lintusta:
Boriksen lapset
Stella
Kirjeitä Suolavuonolta
Hulluruohola

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa. WSOY 2023. Kansi Mika Wist.

Maritta Lintunen: Boriksen lapset

Kirkkaasti ja kaunistelematta, lupaa takakansi ja totta puhuu. Maritta Lintusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, kiehtova ja älykäs, kuten hänen aiheenvalintansakin. Hän on kirjoittanut muun muassa arkeoakustiikasta, ja taiteesta, etenkin musiikista, enemmänkin.

Novellikokoelma Boriksen lapset kerää yhteen kokemuksia itärajan tuntumasta. Millaiset ovat välit perivihollisena pidettyyn naapuriin nyt? Sotaankin kurkotellaan, tästä päivästä käsin. Tai pitäisikö sanoa lapioin ja raivoin... Ainakin novellissa Luupartio. Jarin vaimo on Irina, joka haaveilee talosta Kurjet-kertomuksessa.

"(Jari nimittää näitä vieri viereen rakennettuja rintamamiestaloiksi. Rintama. Mies. Talo. Outo sanajono, en opi ainakaan yhdessä päivässä sitä. Piha on sievä, mutta miksi ei ole täälläkään kasvimaata. Minä laittaisin sen heti. ....)

Rajantakainen kahvila arvostaa hyvää ravintolakulttuuria. Sitä suomalaiset eivät välttämättä hallitse.

"Tulkaa vain tänne, Käkisalmen Kafe Alligatorissa voi syödä ja juoda, vessassa on paperia ja kiharatukkainen nuori mies soittaa levyltä Madonnaa ja Rammsteiniä!" 

Niminovellissa etsitään Suloa, Darja-novellissa jo kuolleen isoisän ja isän jälkiä. Äiti innostuu sukututkimuksesta:

"Minäkin haluan kannettavan tietokoneen, semmoisen kuin sinulla, hän ilmoitti ja koppasi lukulasit pois nenältään. Ensin Facebook ja sitten uusi kone. Vaatimukset vain kasvavat, piikittelin kyllästyneenä. Ei kai vanheneminen tarkoita sitä, että pitää käyttää muille kelpaamattomia koneenrouskuja, äiti äyskäisi ja hätisti minut pois sängyltään."

Neljän Tuulen Portti on talo, jonka hankintaa siivittää Edith Södergran.

"- Tulee mieleen viime kesä, mies totesi hajamielisesti. Kysymykseni puhahti kuin tuhkasta. - Mitä viime kesästä? - No se Kannaksen matka. Kun oltiin Raivolassa. Sen runoilijan pihamaalla. Jossakin helähti kirjosieppo. Siinä se tuli. Sinetti."

Sukupolvet loittonevat toisistaan novellissa 6.12. ja lähentyvät jollain tapaa aloitusnovellissa Sirpaleet. Pitäähän Karjalassa käydä suvun vanhoja asumapaikkoja katsomassa! Ja vaikka puhua murteella koko matka! Vaikka novellissa Karkuri joku pyrkii rajan takaa pois. 

Lintusen tekstiä on aina ilo lukea, on aihe mikä hyvänsä. Kaunis kieli ja yllättävyys vetoavat. Lopputulos ole tärkein, vaan matka. Ehkä omien juurien etsinnässäkin? 

Muualla: Kirjallisuustoimittaja kertoo tarkemmin novelleista ja kirjailijasta. Maritta Lintunen tarttuu rohkeasti suomalaisten ja venäläisten yhteisen historian kipukohtiin, sanoo Kirja vieköön. 

Maritta Lintunen: Boriksen lapset. WSOY 2021. Päällys Mika Wist.

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Jälleen erinomainen ja erikoinen kotimainen, jo kuudes romaani Maritta Lintuselta. Hänen aiheensa eivät aina vaikuta välttämättä kutsuvilta, mutta itse kirjat yllättävät myönteisesti, joka kerta.

Suolavuono sijaitsee Norjassa, jossain jumalan selän takana. Akustiikkasuunnittelija Sigvald saa idean luonnonäänilaboratoriosta, jonka hän haluaa kallioille. 

"Suolavuonon poukamasta on tuleva äänianarkistien kokoontumispaikka. Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta. Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksillisimpia äänikokeiluja." 

Hänen lapsuudenystävänsä Olaf on menestynyt liikemies, joka auliisti suostuu rahoittajaksi - kulttuurimesenointi ei tee pahaa bisnesmiljonäärin imagolle. Ensisijaisesti hän haluaa tukea ystäväänsä.

"Koetan suojella Sigvaldia tästedes tarkemmin turhilta häiriötekijöiltä, mikäli se on vallassani. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Sigvaldin on saatava tehdä rauhassa sitä, minkä hän osaa parhaiten. Hänellä ei ole mitään muuta kuin äänimaailmansa."

Seuraamme Sigvaldin työtä hankkeen parissa hänen kirjeistään Olofille. Mies kirjoittaa sinnikkäästi ja raportoi tilannetta yksityiskohtaisesti, vaikka Olof vastailee niukasti: hänen mietteitään luemme erikseen. Kolmanneksi henkilöksi nousee EU:n virkamies Kreikasta, jolla on myös idea, kotisaarensa talouden pelastaminen matkailun avulla, ja sekä asiantuntijan että rahoituksen tarve. Ehkä Sigvald ja Olof voisivat auttaa?

Opin uuden sanan: arkeoakustiikka. Kyllä, sellainen tieteenala on oikeasti olemassa, googlasin. Se tutkii muinaisia paikkoja ja soittimia akustiikan kannalta. Ei ole sattumaa, mihin historialliset amfiteatterit tai kalliomaalaukset on tehty, sillä paikkojen äänentoisto on huomioitu. Huimaa! 

Äänentoisto ei kuitenkaan ole kirjan pääpointti, vaan miesten välinen ystävyys. Mikä heitä pitää yhteydessä vielä ikääntyvinä, matkan päästäkin? Miten he ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen toistensa elämään? Se pohdituttaa, sillä vaikutus on selvästi suuri. 

Omapäinen, erakkouteen taipuvainen Sigvald löytää itsestään uusia ulottuvuuksia hankkeen myötä. Hiljaisuuden haulle on kääntöpuoli, jossa äänellä on väliä: riippuu siitä, mitä ja ketä haluat kuulla. 

Komea kirja on ajatuksiltaan laaja ja kiinnostava, laadukasta proosaa tässä ajassa. 

Kenelle: Muusikoille, äänentoistosta kiinnostuneille, hiljaisuutta kaipaaville, hulluista ideoista haaveileville, pohjoisen luonnon ystäville, omaperäisen romaanin etsijälle. 

Muualla: Kirjailijan oma blogi siteeraa kirjaa enemmän. 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta. Karisto 2020. Kansi Mika Wist.

Maritta Lintunen: Stella

Kirjailija on musiikki-ihmisiä: hän on tehnyt uraa niin laulajana kuin laulunopettajanakin. Luonnollisesti hän kirjoittaa musiikin maailmasta. Lähtökohtaisesti en uskonut, että aihe kolahtaisi, mutta kirja yllättää hienosti.

Tarina kertoo Liisasta, maalaistytöstä, joka muuttaa 1980-luvun alkupuolella kaupunkiin alivuokralaiseksi, se tavallinen tarina. Liisa haluaa opiskelemaan, haluaa kirjoittaa runoja. Yksinäinen, iäkäs vuokraemäntä Sylvi Indrenius ottaa Liisan siipiensä suojiin niin, että uskoo tämän jo perheenjäsenekseen. Sylvi on ollut lahjakas laulajatar, menestyvä ja ihailtu. Musiikki on hänelle kaikki, ja kun Liisa yllättäen tulee raskaaksi ja saa vauvan, Jurin, Sylvi alkaa opastaa lasta klassisen musiikin maailmaan. Ja tekee havainnon.

"Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata."

Mutta Liisa ei tyydy vanhan naisen kotiin ja elämänjärjestykseen, vaan lähtee, poika mukanaan. Liisa haluaa olla omillaan, haluaa Jurinkin olevan. Nyt Juri on yli kolmikymppinen lääkäri. Tyttöystävä Jenni on laulajatar, ja hänen kauttaan Juri ajautuu jälleen pianon ääreen yleisön läsnäollessa, laulajien mestarikurssilla säestäjänä.

"Jenni oli minulle menetetyn lumon korvike. Hänen kauttaan sain edes hipaista maailmaa, johon olisin halunnut kuulua."

Lintusen kieli kulkee kauniisti kikkailematta ja "taiteellisesti" dramatisoimatta. Tarina on täynnä käänteitä, ihmissuhteita ja tunteita. Etenkin kahdessa viimeisessä Lintunen on taitavan tarkkanäköinen. Vähäeleisesti hän riisuu henkilönsä lukijan silmiin paljaiksi, mutta lämmittää heitä ymmärryksen viltillä. Lahjakkuus on myös armoa?

Vaikka kyseessä on Jurin tarina, se on yhtä lailla Liisan tarina, etenkin vuosista, jotka hän vietti Sylvin luona.

"Kaksi käsittämättömän nopeaa, ohikiitänyttä vuotta.
Kaksi elämäni loppuun kestävää vuotta."

Kirja kertoo siitä, mikä tekee taiteilijan, mikä tekee ihmisen. Siitä, miten lahjakkuus jakautuu epätasaisesti ja epäreilusti. Ja siitä, miten vaikuttavat muistot, joita ei muista. Tyylikäs ja viisas romaani, joka on nautinnollinen lukea. Muidenkin kuin musiikinharrastajien tai -ammattilaisten.

Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. Ulkoasu: Mika Wist.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Järjellä ja tunteella -Susa sanoo Lintusen tavoittavan hienosti musiikin voimakkaan koskettavuuden. Kosminen K viihtyi kirjan parissa, koska siinä on tekstiä klassisen musiikin maailmasta. Raijan kirjareppu kantaa Lintusen häikäisevän kauniita lauseita.

Maritta Lintusen Hulluruohola: pidin siitäkin kovasti, yhtä yllättäen. Ennakkoluulonsa saa näköjään heittää kierrätykseen tämän kirjailijan kohdalla! Hän on kirjoittanut romaanien lisäksi runoja ja novelleja.

Hulluruohola

Räväkän hullu aloitus: nuori nainen, Sara Järä, kiskotaan kodistaan yöllä pyjamassa ja tohveleissa mukaan mustaan autoon, joka vie hänet tapaamaan tarinan toista vahvaa hahmoa. Omaa isoisäänsä, ainoaa sukulaistaan. Tarina vei heti mukanaan. Ihan hullua.

Sara joutuu maalle, kauaksi kaikesta, vanhalle koululle, rikkinäisten ihmisten joukkoon - tai niiden, jotka elävät eri todellisuudessa kuin ihmisten enemmistö. Arkikielessä heitä sanottaisiin hulluiksi, ja käytän sanaa tässä kirjoituksessa kaikella kunnioituksella, en halventavassa mielessä. Yksi asukkaista kasvattaa hulluruohoa talon kellarissa, yksi on taloudenhoitaja, joka on yhtä originelli, tai hullu, kuin muutkin. Omanlaistaan viisautta silti täynnä, hänkin.

Sara ei solahda joukkoon, johon hän ei tunne kuuluvansa. Mutta kokee yllätyksiä, eivätkä ne kaikki ole miellyttäviä. Osan tarinasta kertoo Sara, osan hänen isoisänsä, osan taloudenhoitaja Komulainen. Tiedä sitten, kuka heistä on hulluin. Tärkeä hahmo on myös psykiatrian erikoislääkäri Eelis Selander. Ja tietysti Matias. Ilman rakkautta ei hullukaan pärjää.

Pidin tarinan hulluudesta. Ja niistä hulluista. Ja koska tarina on hullu, se ei voi olla huono, eikä olekaan. Mitään hullunhauskaa ja pähkähullua tässä ei ole, vaan aitoa hulluutta. Joka voi olla joskus syvää viisautta, tai joskus sairautta. Mutta aina särkyvää - ping Jari Järvelä.

Lintusen kirja on kasvukertomus, erilaisuuden puolustus, muistutus ihmisen heikkoudesta, mutta myös vahvuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Pidin kovasti, pienestä alkukankeudesta huolimatta.

Alkuun minua vaivasi kielikikkailu, erikoisten sanojen tarkoituksellinen käyttö ja ylihiotun tuntuinen kieli sekä luontokuvaukset, joita ei onneksi lopulta kuitenkaan ole liikaa.

"...lumi nousee järveltä, kuohahtaa niityillä korkeaksi pyörteeksi, kieppuu oikkuillen hankia pitkin, törmää viimein kuusikkoon, huojahtaa havujen syliin." 

Kämmen kaartuu kupiksi ja tähteet nakkautuvat siihen. Hienoinen käry leijahtelee nokkaan. Tämän tyylistä. Sitten totuin, tai hullu tarina pääsi vauhtiin niin, ettei se enää pistänyt silmään. Eri henkilöillä on oma kielensä ja persoonansa, mutta he eivät tule häiritsevän lähelle lukijaa. Ja kieli on oikeasti kaunista ja huolella mietittyä. Ja aihe mitä hulluin! Hullu kirja, monessa mielessä. Olenko nyt sanonut hullusti riittävän monta kertaa? Tulihan teema selväksi? Jos se on jo kirjan nimessä, miksi minäkään sitä salailemaan. Sillä ei tätä kirjaa muuten voi määritellä, jos se nyt pitää jotenkin määritellä.

Kenelle: Hulluudesta herkistyville, erilaisuuden ymmärtäjille, yllättävyyttä kaipaaville suomiproosan ystäville, kauniin kielen arvostajille.

Muualla: Tuijaa hämmensi, kunnes viehättäviä puolia löytyi. Booksy ei nähnyt kirjassa huumoria. Annelilla kirja oli menoa! (eli oletan vieneen mukanaan). Ulla ei halunnut päästää kirjasta irti. Annami ei muista lukeneensa mitään Hulluruoholan tapaista. Onko Hulluruohola mielentila, miettii Annika K.

Maritta Lintunen: Hulluruohola. WSOY 2014. Ulkoasu: Mika Wist.

Helsingin Kirjamessut - mitä jäi käteen?

Kolmen täpötäyden päivän messuaminen riittää messu- ja kirjahullullekin. Lauantaina keskityin pariin tapahtumaan, sunnuntain lepään (ja luen!).

   


Bonnier - eli suomeksi WSOY ja Tammi - esittelivät kirjabloggaajille liudan kirjoja ja kirjailijoita. Tapasimme Sinikka Nopolan, Maritta Lintusen, Jari Järvelän, Riina Katajavuoren sekä peräti ulkomaisia vieraita: Paolo Giordanon Italiasta (kuva alla, haastattelijana Ella Kanninen) ja Kim Leinen Norjasta, joka asuu Tanskassa ja vietti välillä 15 vuotta Grönlannissa. Molemmat minulle uusia nimiä. Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vielä lukematta, mutta täytynee ottaa listalle, kanssabloggareiden suosituksesta. Leine voitti 2013 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, ja Ikuisuusvuonon profeetat on nyt päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten odotukset ovat suuret.

Jari Järvelän (alla) uutuuksineen Särkyvää oli minulle ensimmäinen kirjailijan kirja ja todella myönteinen tuttavuus, niin kirjana kuin henkilönäkin. Minulla oli hieman väärä käsitys hänen tyylistään, mutta nyt se tuli oikaistua. Maritta Lintusen Hulluruohola on niin kaunis kirja, ettei se voi olla huono. Arvio seuraa, kun kirja on luettu.

Riina Katajavuoren Wenla Männistön olen pikaisesti lukenut, mutta kuten upea, innostunut ja monipuolista kielitaitoaan käyttämään päässyt emäntämme Ella Kanninen sanoi, se ei ole helpoin luettava ja ehkä aukeaa paremmin toisella lukukerralla, kun hienoudet alkaa hoksata. Idea on Aleksis Kiven tuominen tähän päivään: Jukola Bros asuu hottis-Wenlan naapurissa, ja kaikki veljekset (tai melkein) ovat nuoruutensa huippukukoistuksesta (lue: fyysinen muoto on muuttunut tytöstä naiseksi) nauttivaan Wenlaan ihastuneita. Seitsemän veljestä tänään, Wenlan silmin. Mainio toteutus, mainio valinta opettajille Kiven opettamiseen. Kuulin, että teatteriesityksiä ollaan jo tekemässä kirjan pohjalta, mikä ei liene äärettömän vaikeaa, sillä kirja itsessään on lähes teatterimainen esitys.

Muualla: Kirjakko ruispellossa -blogin arvio.

Muuta tapahtunutta: Sinikka ja Tiina Nopela signeerasivat kirjan kummitytölleni. Tiedän, että 10-vuotiaan mieli räjähtää... Että ihanko oikeasti ne, jotka on tehneet Risto Räppääjät? Sinikka Nopolan mukaan heidän aikuistuotantonsa on lapsikirjallisuutta suurempi, mutta on ikäpolvikysymys, mitä kukakin laajasta tuotannosta muistaa. Yhteistyö parin kesken kuulemma sujuu, vaikka se välillä katkaistaan railakkaaseen riitaan illalla. Ja aamulla toisen puhelin pirisee, että mulla ois idea... Kuten vaikka Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, eikö ois hyvä? Rampen, Eilan ja Likan edesottamuksia on nyt kerätty yksiin kansiin. Aiheesta rävähtää leffateattereihin joulukuussa myös elokuva, ihan omalla draamaallisella käsikirjoituksellaan, ei kirjan tarinoista. Pääparia esittävät Pirkka-Pekka Petelius ja Heidi Herala, ja mukana on muitakin kovia nimiä, kuten Eila Roine ja Riku Nieminen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS esitteli toimintaansa ja kirjojaan. Valloittava Eva Wahlström on tehnyt kirjan viidestä viime vuodestaan, johon mahtuu paljon: lapsen syntymä, Evan hengenvaarallinen sairastuminen, parantuminen ja taistelu takaisin maailman huipulle. Taisteluhenkeä ei Evasta puutu, eikä rakkautta liikuntaan. Urheilussa on silti pimeitä puolia, ja tämän kahtiajaon hän haluaa kirjassa tuoda esiin. Nuorten ja muidenkin on hyvä tietää, mistä on kyse, kun urheilemaan lähdetään tosissaan, hän sanoo.

SKS on yllättänyt kirjapiirit aihevalinnallaan, mutta lukijan kannalta kustantaja ei ole kiinnostavin pointti eikä sanele lukuvalintoja, vaan kirjan aihe ja kiinnostavuus. Suomen vanhin kustantamo SKS sanoo kustantavansa alkuperäisen aatteen mukaisesti kirjoja, jotka edistävät suomalaista kulttuuria (näköjään myös urheilu lasketaan kulttuuriksi). Tieteen popularisoinnissa kustantamo on omaa lajiaan, ja aihekirjo on huikea! Linnunpöntön rakentamisohjeista taidekirjoihin, ja kaikkea siltä väliltä. Lempiteesini on, ettei maailmassa ole olemassa asiaa, josta ei olisi tehty kirjaa. SKS todentaa tätä osaltaan hienosti. Monet tietokirjat syyhyttäisivät lukemaan, mutta aikaa on aina liian vähän. Ainakin Kännykän historian aion lukea ja blogata, sillä se koskettaa omaakin työhistoriaani.

Mitä messuilta jäi käteen? 

Kasa kirjoja, osa lahjoiksi ostettuna, muutama omaksi, osa bloggarimateriaalina. Väsynyt ruumis, iloinen mieli. Innostavia ja ilahduttavia tapaamisia niin kirjailijoiden, bloggaajien kuin messuyleisön kanssa. Erityisen mukava oli huomata myötäsukainen kiinnostus bloggaajiin. Nimilappu rinnuksissa sain monta kontakteja; lukuvinkkejä, kommentteja kirjailijoilta ja kirja-alan ihmisiltä sekä messukävijöiltä, bloggariksi aikovalta... Eräs herra kysyi syytä messuillaolooni. Vastasin olevani kirjabloggaaja. "Aijaa, luokkaretkellä", riemastui hän. Kuulostaako sana 'kirjabloggaaja' sopivissa olosuhteissa luokkaretkeltä? En myöntänyt olevani opettaja, koska en ole, joten keskustelu tyrehtyi siihen. Oletan kaverin esiintymisen perusteella, että hän ehkä vieraili ahkerammin Viinimessujen puolella.

Monia tuttuja ja tärkeitä ihmisiä työelämän varrelta myös tuli messuilla vastaan Myös Frankfurt-tuttuja, joiden kanssa vertailtiin kokemuksia. Bloggaajapisteellä annoin kirjavinkkauksia ja tapasin kollegoita, kuten Kaisan ja Marian alla.

Sastamalan Pukstaavilta ostin Kirsin vinkistä huipputuotteen: kirjoihin perustuvan sanaristikkokirjan! Keski-ikäisten lempiharrastukset yhdistyvät, tuskin maltan odottaa ristikoiden ratkomista. Vaan raaskinko tuhria hienoa kirjaa? Sitä voi tilata Puukstaavilta, sillä - sori vaan - ostin viimeisen kappaleen, hinta 15 e.

Yksi kohokohtani: tapasin suuresti fanittamani Eeva-Kaisa Arosen (alla). Hänen kirjansa Kallorumpu ja uusin Edda ovat niin tajunnanräjäyttäviä, että niiden yhdistäminen oikeaan, elävään ihmiseen tuntuu vaikealta. Kerrankin kirjailija itse jää kirjojensa taustalle - vain tarpeeksi pyörryttävän vahva kirja toimii näin.

Lauantaina messuilla mutta minulta ohi menneitä olivat myös Erik Axl Sund (onko ne pari?), Apulanta ja Henkka Hyppönen. Näkemättä jäi myös Minttu Harjanne, vaikka sattuneesta (lapsenlapsisesta) syystä olen hyvin tutustunut hänen tuotantoonsa. Harjanteen Minttu on syntynyt jo 1978! Samoin ohjelmassa oli Antero Raevuori vaikuttavalla kirjallaan Helsingin pommituksista 1944,

Sirpa Kähkösen haastattelu kirjasta Graniittimies oli kuulemma kehno, mutta kirjailija itse loisti. Hietakehdon lukeneena ja Kähköstä muualla kuulleena uskon tämän täysin; hän on ammattilainen. Kirjoissaan hän yhdistää tarinan ja historialliset tapahtumat luontevasti ja lukijaa huomaamatta sivistäen, ei sormella osoittamalla opettaen tai arvottaen.

Loppupäivästä aloin olla puhki ja eksyillä käytävillä, joita olen tallonut parikymmentä vuotta. Mutta vielä on pakko sanoa, että messujen yksi paras anti ovat kirjabloggaajat, joista jokainen kertoo kirjoista omalla tavallaan ja siten laajentaa lukemista. Ja miten hauskaa kuulla ja harrastaa kirjapuhetta, joka on ainoa kieli, jota näinä päivinä ymmärsin. Tapasin ainakin seuraavat:

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ 
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/ 
http://suketus.blogspot.fi /
http://hdcanis.blogspot.fi 
http://ilsela.blogspot.com/ 
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna/
http://kirjasfaari.fi  Katsokaa myös Areenan haastattelut messuilta!
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ 
http://kristankirjat.blogspot.fi / 
http://pigeonnaire.blogspot.com / 
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/ 
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
http://morrenmaailma.blogspot.fi/ / 
http://nenakirjassa.blogspot.fi/ 
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/ 
http://poplaari.blogspot.com 
http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
ttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/ 
http://sbrunou.blogspot.fi/ 
http://sarankirjat.blogspot.fi/ 
http://sininenlinna.blogspot.fi/ 
http://sivukirjasto.blogspot.fi/ 
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi 
http://tarukirja.blogspot.fi/ 
http://tuijata.wordpress.com/  

Lukekaa, ihmiset, kirjoja. Sillä on yllättäviä vaikutuksia. Kirjajuttujen ja blogien lukemisen vaikutus voi olla yhtä yllättävä (saattaa aiheuttaa jopa 74 % tuuheampaa lukemista). Ja kirja-alankin on elettävä; ostavat asiakkaat varmistavat sen, että saamme jatkossakin laadukasta luettavaa omalla äidinkielellämme. Myös kirjastolainaukset auttavat tässä. Kustantaminen on aina kaupallista toimintaa, ja ala saa myös uusia muotoja, kuten Lukulamppu osoittaa.

Lopuksi vielä pari tunnelmakuvaa. Haastateltavina Nura Farah (Aavikon tyttäret), vuoden esikoiskirjapalkinnosta tosissaan kisaava lupsakka Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys) sekä Meri Kuusisto "vauvoineen" (Amerikkalainen).