Väsyneen lukijan haja-ajatuksia

Työelämäni yksi rankimpia ja taatusti erikoisin kausi on melkein ohi, ja huomaan sen vaikuttaneen paljon myös lukemiseen. Jos kotisohvalla ei kutsu kirja vaan nokoset, ei paljon lukijana saa aikaan! Onneksi sentään Viikilän sain luettua "kunnolla". Mutta aika moni muu soljui ohi sormien ja silmien. Väsyneinä lukaistuina - enkä niitä listaa luettujen tilastooni.

Lukaisin Herman Kochin Pormestarin. Koch on älyttömän taitava jännitteen rakentaja, mutta nyt kävi niin, että en jaksanut pysyä jännitteessä mukana riittävän tarkasti nauttiakseni oivalluksista. Jotka solmiutuvat tiukasti mutta hitaasti ja avautuvat aivan lopussa, kuten aina. Piti kiikuttaa kirja kirjastoon ennen kuin ehdin lopetusta kunnolla miettiä! Mutta uskon, että Kochin ja ylipäänsä psykologisen jännityksen ystäville kirja on antoisa; nautin siitä, mitä luin. Asetelma on herkullinen jo alusta saakka: pormestari epäilee vaimonsa olevan uskoton. Siitä paras todiste on se, ettei mitään hälyttävää ole näkyvissä! Ehkä lainaan sen uudestaan, jotta saan tietää, miten oikeasti kävi.

Herman Koch: Pormestari. Siltala 2017. Suomennos Mari Janatuinen.

Aiempia Kochin kirjoja blogissa: Lääkäri, Illallinen 

Kenelle: Psykologisen piinaavuuden ahmijoille, veretöntä jännitystä arvostaville, eurooppalaisen kirjallisuuden ystäville.

Muualla: Leena Lumi rakastaa Kochia ("Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään?") Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja, sanoo Marissa Mehr.

Yritin myös lukea erästä kotimaista esikoista, joka ei napannut ollenkaan. En sano nimeä, koska unihorteinen tilani vaikutti varmasti lukutilanteeseen, virkeänä mielipide voisi olla toinen. Sanon silti, että jos joku on tehnyt saman asian jo upeasti, tuntuu aika turhalta lukea ennalta-arvattavaa toisintoa.

Lukaistuihin kuuluu myös Pauliina Rauhalan uutuus, Synninkantajat. Taivaslaulu on hieno kirja, vaikkei se niin paljon minua puhutellut kuin monia muita, tämä vielä vähemmän. Kyse ei ole kirjailijan taidosta, vaan aiheista. Upeasti Rauhala kuvaa luonnonilmiöitä, ihmisten reaktioita ja tunteita, tunnelmia. Hyvin kotoista ja sellaista, jonne on hyvä sisään sujahtaa. Mutta en jaksanut lukea lestadiolaisten muistioita, en kunnolla edes henkilöiden kohtaloita tuossa elämänpiirissä.

Rauhala tekee todellä tärkeää työtä avatessaan lahkolaisten ajattelua. Mieleen tulevat terroriteot ja jyrkkyys, ajan henki, Zeitgeist, kuten sanotaan. Ihailen paitsi aihetta, erityisen suuresti Rauhalan kaunista kieltä ja tarinankerronnan taitoa. Äärettömän painava aihe, etenkin nyt, kun kaikenlaisia rajoja asetellaan uudestaan. Vaikka kyse on vain yhdestä lahkosta, se avaa ajatuksia laajemmin siitä, miten poteroita rakennetaan ja mitä seurauksia siitä voi olla.

Kenelle: Luonnon rakastajille, uskonnollisista yhteisöistä kiinnostuneille, ääriajattelun rajoja ihmetteleville.

Muualla: Herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia, sanoo Lumiomena.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018.

Lukaistujen kategoriaan menee Heidi Köngäksen Sandra. Anteeksi! Sillä kyseessä on upea kirjailija, Dora Dora etenkin kolahti. Nyt en löytänyt mitään uutta tai erikoislaatuista: isovanhempien sotatarinoita voi kertoa moni. Meni selailuksi: olen ehkä kyllästetty sisällissota-aiheille, kun en kirjana näe muuta uutta kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka sekin on tärkeä, muttei ehkä laajemmin luettavaksi asti erityinen. Hieno teksti totta kai: Köngäksellä on kertojan lahja.

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2018.

Kenelle: Sisällissota-aiheiden ystäville, sukunsa historiaa miettiville, nykykirjailijoita ahmiville.

Muualla: Tuijata analysoi tarkemmin: epäilyksiä herää, mutta tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Jää mieleen, sanoo Kirjan pauloissa Paula.

Nyt on yöpöydällä niin kuumia kirjoja, että on syytä pysyä hereillä. Enkä aio nuokkua! Pinossa eli blogiin tulossa ovat muun muassa Mikko Kamulan Iso härkä sekä Merete Mazzarellan ja Enni Mustosen uutuudet.

Hertta

Tänään luin loppuun Heidi Köngäksen odotetun uutuuden, Hertan, joka pohjaa tosihistoriaan. Otto Wille Kuusisen tytär, aatteelle omistautunut kommunisti Hertta rakastuu palavasti puoluetoveriin, ministeriksi asti nousseeseen Yrjö Leinoon.

Tarinassa on kolme kertojaa: Hertan lisäksi Leino sekä keskuspoliisin johtaja Riekki kertovat omat näkökulmansa. Luonnollisesti Hertan hahmo on hallitseva, ja hänen vahvuutensa, aatteen palonsa ja modernit ajatuksensa muun muassa naisen asemasta ovat teoksen vaikuttavinta antia. Lisäbonuksena on tuon ajan - eli 1930-40-lukujen - Suomen ja Euroopan poliittisen ilmaston kuvaus. Leinon ja Riekin kautta mukaan tulee kiemuroita, joita Herttakaan ei tiedä; Köngäs on punonut juonen, joka voisi olla totta tai sitten ei.

Hieno aihe, josta Köngäs kirjoittaa tutun taitavasti, mutta hieman pitkästyin loppupuolella: minusta tekstissä oli liikaa toistoa ja hieman vatvomista, joka ei johtanut mihinkään. Mutta toisaalta, niin on elämässäkin. Myös kieli mietitytti, sen ajoittaisen nykyaikaisuuden vuoksi: silmään sattui ilmauksia, joita olen pitänyt uudempina kuin tuon ajan ihmisten voisi kuvitella käyttävän. Oltiinko silloin jo "liekeissä" tai "otettiinko häppää"?

Kirjan alussa rakastumisen kuvaus on erittäin hieno ja väkevä! Rakkaustarinasta on tulossa myös tv-sarja. Köngäksen kirjoista silti Dora, Dora on ylittämätön.

Kenelle: Poliittisesta historiastamme kiinnostuneille, perushyvien kotimaisten romaanien ahmijoille.

Muualla: Lumiomena ei täysin vakuuttunut, vaikka pitääkin Köngästä taitavana ja kirjaa kelpona. Aihepiiriä hyvin tunteva Jaana piti kirjasta mutta odottaa, että joku tekisi Hertta Kuusisesta todellisen elämäkerran. Ompun kirja sai liekkeihin. Annika K nautti kielestä ja vahvoista henkilöhahmoista.

Heidi Köngäs: Hertta. Otava 2015.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Dora, Doraa ei tarvitse pitkälle lukea, kun tajuaa, miksi se on Finlandia-palkintoehdokas. Väkivahva tunnelma ja tarina koukuttavat lukijan heti.

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer on 1943 käymässä Suomessa, Saksan liittolaismaassa. Hän vastaa natsiarmeijan tarvikkeista ja haluaa varmistaa ammuksiin tarvittavan nikkelin saannin Petsamon kaivoksesta. Seurueeseen kuuluu enemmänkin väkeä, mutta Speerin lisäksi tarinaa kertovat sihteeri Annemarie, suomalainen tulkki sekä taikuri, joka haalittiin mukaan sotilaiden viihdytystarpeita varten. Jo se on merkityksellistä ja osoittaa hierarkian, miten henkilöt esitellään; kahden jälkimmäisen "alemman luokan edustajan" nimeä ei kiirehditä kertomaan.

Keskiössä on Speer, ylhäinen upseeri ja ylin johtaja, jonka aivoituksia seurataan tarkkaan: lukijaa kylmää, niin näennäisen järkevä mutta mielipuolinen, karmiva ja tunteeton hänen ajatusmaailmansa on. Natsien filosofia, suuruudenhulluus ja Hitlerin henkinen voima - hän on koko ajan läsnä - kuvataan vähäeleisesti mutta tarkkanäköisesti ja armottomasti. Samoin kuin Speerin oman psyyken kehitys, menneestä nykyiseen ja tulevaan, kirjan nykyhetkeen verraten.

Tarina sijoittuu ajankohtaan, jolloin Hitler vielä suunnitteli valtaavansa Venäjän tuota pikaa ja rakensi kiivaasti V2-asettaan ja juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua. Koska lukija tietää, mitä oikeasti tämän jälkeen tapahtui, se tuo oman ulottuvuutensa tarinaan. Mikä ei tippaakaan vähennä kirjan synkän kihelmöivää jännitettä, päinvastoin.

Annemarie on viileän tehokas arjalainen nainen; kaunis ja viisas, joka ymmärtää olla liikoja kyseenalaistamatta. Hän saa käytännön asiat sujumaan vaivattomasti, mutta lopulta hänenkin siloinen kuorensa alkaa murtua, karut olosuhteet ja sotapaineet tekevät tehtävänsä. Annemariesta tuli mieleen Hitlerin sihteeri, joka oli todellinen henkilö; heissä ja heidän työssään on paljon samaa.

Tulkki nousee tärkeään sivurooliin. Hän ja taikuri kertovat tarinaa omalta kannaltaan, mikä laajentaa lukijan näkökenttää tapahtumiin - kukaan tarinan henkilöistä ei näe koko kuvaa. Miten erilaisena matka eri ihmisille näyttäytyykään. Yhteistä kaikille on pelko hengen ja terveyden puolesta, sekä ylempien pelko. Kaikki henkilöt ovat eläviä, pelottavan todellisia malliesimerkkejä ääriolosuhteissa kovan paineen alla toimimisesta. Miten käy, kun sivistyksen silaus alkaa rakoilla ja perustarpeet ja vietit saavat vallan.

Hurja, karmiva tarina, ja kuten sotakuvaukset parhaimmillaan, tämäkin saa toteamaan sodan mielettömyyden, jälleen kerran.

Arvio Hesarissa ja Lumiomenalla.

LUE MYÖS:
Paula Havasteen Yhden toivon tie. Se kertoo samoista ajoista, vähän tämän jälkeen.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012.