Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Murakamin uutuuskäännös on helppo tapaus: tarina on selkeä, suorastaan yksinkertainen verrattuna muihin häneltä lukemiini. Mutta tyyli on tunnistettava, japanilaisuus vahvasti läsnä ja nuoren miehen kasvukertomus koskettava ja kauniisti kuvattu.

"Punastuin hieman. En ollut punastunut kenenkään nähden pitkään aikaan."

Simppeliys sai selityksensä, kun huomasin, että alunperin kirja on julkaistu jo 1992! Eli Norwegian Woodin jälkeen, mutta ennen Sputnik, rakastettuani tai Kafkaa rannalla. Suomennosjärjestykset ovat aina jännittäviä... vieläkin taitaa olla joitakin Murakameja hänen uransa varrelta kääntämättä.

Hajime on yksinäinen poika, ainoa lapsi, mikä määrittää hänet vahvasti myös hänen omassa mielessään. Lapsuuden ystävystymiset ja myöhemmin naissuhteet saavat suuren painoarvon. Ensimmäinen todellinen ystävä on Shimamoto, naapurin tyttö, jonka kanssa poika luki kirjoja ja kuunteli musiikkia. Kuten on tapana käydä, myös nyt käy niin, että lapsuudenystävä katoaa elämästä sen edetessä. Nuori mies on toimelias ja työteliäs eikä nirsoile töiden suhteen. Hän ei pidä koulunkäynnistä, mutta haluaa pois vanhempiensa luota, omaan elämään ja opiskelemaan. Hän ei edes kyseenalaista yliopistovaihtoehtoa, vaan on itsestään selvää jatkaa opintojen kautta töihin.

"Ajattelin, että mistä tahansa asiasta voi löytää jotain mielekästä, jos antaa sille kaikkensa."

Nuorta romantiikkaa - siitä saamme nauttia. Tyttöystävää ei aina tarvinnut rakastaa, kokemus oli tärkeämpi. Kaikki on vielä edessä!

"Luultavasti me molemmat tiesimme olevamme epätäydellisiä olentoja ja tunsimme, että meitä lähestyi jokin uusi, elämän mukanaan tuoma asia, joka täydentäisi epätäydellisyytemme. Seisoimme molemmat sen uuden asian porteilla."

Myöhemmin Hajimotosta tulee aviomies, isä ja liikemies. Hän avaa ravintolan, pian useampia. Ja on taitava, menestyy.

"Mutta luullakseni voi sanoa, että elin pääosin onnellista elämää. En ollut mihinkään asiaan elämässäni erityisen tyytymätön."

Yllättäen hän tapaa jälleen Shimamoton. Ja se muuttaa kaiken, tai ainakin monta asiaa. Jatkaako entisellään vai seuratako sydäntään? Seuraava sitaatti ei liity tähän, vaan Hajimen ajatteluun ihastumisesta.

"Minusta tuntui samalta kuin ihmisestä, joka panee ensimmäistä kertaa elämässään silmälasit päähänsä: en tiennyt, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Kaukaiset asiat näyttivät olevan käsieni ulottuvilla, ja utuiset asiat tuntuivat kirkkailta."

Murakamin varmalla ja tutulla tyylillä tehty tarina on nopea lukea ja helppo nauttia. Minulla on aina sama tunne kirjailijaa lukiessa: olisinpa 30 vuotta nuorempi, olisin haltioissani näistä lauseista ja oivalluksista! Toki kirja on hyvä ja laadukas vanhemmallekin lukijalle, vaikkei yhtä sydämeenkäypä kuin se nuorena lukijana olisi ollut. Kirja on kuin satu, onhan kyseessä hyväosainen ja fiksu nuori mies kuin prinssi ikään, ja saduissa on tietysti aina opetus. Olipa kerran ja sen pituinen se - lällyn puolelle heilahtaa, on myönnettävä näin jälkikäteen ajatellen, vaikka teoksen ahmaisten luin. Kirjan nimi on kaunis, kuten kielikin, kiitos kirjailijan ja suomentajan.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneelle, romantiikkaa ja satumaista rakkaustarinaa kaipaavalle, kauniin kielen ystävälle.

Muualla: Kirjapolkuni-Bleuelle Murakami on hunajaa.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi 2017. (South of the border, west of the sun, 1992). Suomennos Juha Mylläri.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Murakamin kanssa on kuin vanhan ystävän tapaisi: heti tiedän hänen kanssaan, missä mennään, ja solahdan tuttuun tyyliin. Ja nautin!

Miehiä ilman naisia koostuu murakamimaisista tarinoista miehistä ja heidän suhteistaan naisiin. Suhteettomuutta nimi ei siis tarkoita, eikä ilman olemista missään mielessä. Yksinäisyys on kuitenkin vahvin pohjavire, ja siihen johtavat tapahtumat ovat kummallisia tai enemmän kuin omituisia, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettäviä. Onko tässä ristiriidassa Murakamin suosion salaisuus?

Hän esittelee meille joukon miespersoonia, kuten Tokain, joka ei aio astua naisen ansaan.

"Hän oli seurustellut niin kauan niin monen naisen kanssa niin taitoa vaativalla tavalla, että olisi ollut likipitäen mahdotonta välttää kaikki vaarat. Apinakin putoaa joskus puusta."

Tai Kafukun, joka suhtautuu epäluuloisesti naisten autolla ajotaitoihin - vaikkei ole millään tavoin sovinisti - kunnes löytää oikeanlaisen kuljettajan. Habaralle rakastajatar kertoo huimia tarinoita. Kino puolestaan ystävystyy vaimonsa rakastajan kanssa: "Minun on opeteltava paitsi unohtamaan myös antamaan anteeksi." Ja Kitaro. Ja  Ja muutama muu kiinnostava kurkistus japanilaisen (vai japanilais-amerikkalaisen?) miehen mielenmaisemaan.

"Naisesta oli nyt tullut kolmas entinen  tyttöystäväni, joka oli valinnut kuoleman oman käden kautta. Kun asiaa ajatteli - tai vaikkei olisi ajatellutkaan - kuolleisuusprosentti oli sangen korkea."

Kaunista ja tarkkaa kerrontaa jälleen kirjailijalta, joka vie lukijan vaivattomasti haikeudesta hauskuuteen ja takaisin. Tuleeko hauskuus kirjoittajan amerikkalaisuudesta, ja toinen, mystisempi ja ajattomampi puoli japanilaisuudesta - ei voi tietää, mutta yhdistelmä on herkullinen ja toteutus nautittava. Jos Murakami ei ole tuttu, tästä kirjasta voisi olla hyvä aloittaa: lyhyehköt tarinat jaksaa hyvin, eikä niiden luomasta tunnelmasta voi olla viehättymättä, ehkä laajempiin teoksiin asti. Tämä on kuin mainospala Murakamin maailmaan. Vaikka on täysi kirja myös sinällään. Aiemmin olen kirjoittanut kuudesta kirjailijan kirjasta, joista linkki tässä kirjoihin 1Q84 ja Norwegian Wood.

"Luulen, että unia voi antaa ja ottaa lainaan sen mukaan, kuka niitä tarvitsee."

Kenelle: Selkeän ja oudon ystäville, miehen(ä) naiskohtaloita tuskaileville, helposti laatulukemiseen kiinni haluaville, lakonisen huumorin arvostajille, kotimaisuutta välttäville, nuorelle hurmiota etsivälle lukijalle - miehelle tai naiselle.

Muualla: Kyllä Murakami sittenkin osaa, tuumii aluksi skeptinen Kirja vieköön. Kyllä minä vaan Murakamista pidän, sanoo Laurakaneli Mitä luimme kerran -blogissa. Opus Eka puhuu snobbailevasta jaarittelusta ja pitää novelleja mainioina. Värikylläistä, muhevaa ja räväkkää, sanoo Mummo matkalla.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Tammi 2016. Suomennos Juha Mylläri. Päällys Juha Kaakuri.

Helmet-haaste 2016 kohta 3: kirjassa rakastutaan.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Murakamin kirja on julkaistu jo 1985, paljon ennen Kafkaa rannalla (ilm. 2002, suom. 2009) ja pari vuotta ennen Norwegian Woodia (ilm. 1987, suom. 2012),  mutta suomennos saatiin vasta nyt, varmaan suuren suosion myötä, jota suomalaiset ovat kirjailijalle osoittaneet. (Ja Suomi on mainittu tässäkin kirjassa, kuten edellisessäkin.)

Hämmentävää lukea kirjoja "väärässä" järjestyksessä: onhan kirjailija nyt kirjailijana aivan toinen kuin 30 vuotta sitten. Julkaisujärjestys, johon nyt vasta kiinnitin huomiota, selittää jotenkin kummalta tuntuneen tyylinvaihtelun teoksissa.

Maailmanloppu ja ihmemaa kertoo nimensä mukaisesti kahdesta eri maailmasta; toinen loppuu, toinen on se ihmeellinen. Molemmissa päähenkilö on nuori, nimetön mies. Hän joutuu ilman näkyvää omaa syytään todella outoihin tilanteisiin, kuten Murakamilta voi odottaa. Fantasian ainekset yhdistyvät japanilaiseen arkeen ja kirjoitusajan pintailmiöihin, mitkä hihityttivät: Duran Duran on kova juttu, kasetteja kuunnellaan, edestä avattavat rintaliivit ovat uusinta uutta.

Mies on yksinäinen, mutta viehättyy naisista - ja naiset hänestä. Poikkeuksellinen älykkyys ja/tai muut henkiset taidot vievät hänet juuri niihin outoihin tilanteisiin, joissa sekä psyykkiset että fyysiset kyvyt joutuvat yli-inhimilliselle koetukselle ja joista hän selviää mestarillisesti. Nuoren miehen fantasiaa, jos mikä!

Mukana on Murakamille tuttuja elementtejä: ruuanlaittoa, musiikkia, kirjoja. Tuotemerkkejä. Fantasiahyppäyksiä, äärimmäisiä ilmiöitä, arjen tarkkailua. Aika paljon juodaan olutta ja viskiä.

Maailmahan ei varsinaisesti lopu, vaan sammuu. Enempää en spoilauksen pelossa uskalla kertoa. Ihmemaa taas tuo mieleen Wayward Pinesin, jonka käsikirjoittajat ovat takuulla lukeneet tämän kirjan.

Kirja on hyvin helppo Murakami: lahjakkaan kirjailijan uran myöhemmissä vaiheissa kirjoihin tulee erilaista syvyyttä, arvoituksellisuutta ja viisauden tuntua. Lohdun tuntua, joka aina mielessäni kytkeytyy nuoruuteen ja nimenomaan silloin tarvittavaan lohtuun. Mutta nautin tässäkin iässä ja myös tämän lukemisesta, ehkä juuri vaivattomuuden vuoksi. Jos Murakamiin haluaa tutustua, tästä kannattaa aloittaa.

Kenelle: Japanilaisuuden ystäville, fantasiafaneille, helppoa laatukirjaa hakeville.

Muualla: Perus-Murakamia, toteaa Kannesta kanteen, sivuista sivuille. Krista ei rakastunut.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi 2015. Suomennos Raisa Porrasmaa.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Tsukuru Tazaki on nuori mies, joka elää Tokiossa säntillistä, mutta yksinäistä elämää. Hän on unelma-ammatissaan asemasuunnittelijana - onhan hän pienestä pitäen tuntenut outoa viehtymystä juna-asemiin. Tyttöystävää, sielunkumppania hän ei ole vielä löytänyt, mutta tilanne saattaa muuttua: tavattuaan Saran hän rakastuu, ensimmäistä kertaa elämässään.

Sara pistää Tsukurun kuitenkin tiukille. Koska poika kärsii Saran mielestä edelleen nuoruutensa suuresta draamasta, joutumisesta neljän ystävänsä hylkäämäksi ilman selityksiä, Sara asettaa seurustelun ehdoksi tapauksen selvittämisen. Hän haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, ilman pelkoa salakavalasta menneen oirehtimisesta. Tsukuru ymmärtää logiikan ja ryhtyy toimeen. Hän etsii Saran avulla entiset parhaat ystävänsä selvittääksen, miksi hänet heitettiin julmasti yli laidan.

Murakami luo herkullisen alkuasetelman, jonka kautta saamme tutustua Tsukuron ystäviin ja tapahtumien taustoihin. Etsinnöissään Tsukuro vierailee myös Suomessa, mikä tietysti ilahduttaa kotimaista lukijaa. Vihreät metsämme ja vuorokaudenvaihtelumme saavat ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota. Outoa kyllä, samoin saa eräs tietty automerkki. Tuotemerkkejä heitellään muutenkin näkyvästi.

Murakamia lukeneille tämä teos on ällistyttävän "tavallinen"; suuria, dramaattisia käänteitä ei synny, eikä fantasia lennä huimiin sfääreihin, vaikka mystisiä unia ja tapahtumia Murakamin tapaan toki saamme lukea, samoin monia kiehtovia lyhyitä tarinoita pääjuonen lomassa. Aiempiin verrattuna kirja on nopealukuisempi ja simppelimpi. Unenomaisuus ja maaginen tunnelma lähes puuttuvat. Vaikka kirja on tavanomaisempi, se on myös hauskempi, huumori painottuu enemmän. Nasevia huomioita löytyy Tsukuron pohdiskellessa tapaamiaan ihmisiä ja paikkoja:

"Silloin tällöin kohtaa keski-ikäisiä naisia, jotka näyttävät päteviltä, mitä ikinä heidät sitten panikin tekemään, ja hän oli yksi heistä."

"Rahalla hankittu nimettömyys tuntui olevan tämän toimiston peruskonsepti."

Kyllä, Tsukuro saa selville, miksi hänet hylättiin. Syyt olivat tietysti aivan toiset kuin hän oli luullut. Hän ei olekaan muiden silmissä niin väritön mies kuin kuvitteli. Eikä maailma pyörikään vain yhden navan ympärillä. Aikuistumista, Murakamin hieman mahtipontisen juhlalliseen tapaan.

"Silloin Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian autta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. --- Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla."

Kirja on kehityskertomus, kuvaus miehistymisestä ja itsensä löytämisestä, jopa arkisella tasolla. Nuoruuden haasteet - epävarmuus, käsitys omasta itsestä, seksuaalisuus, omillaan pärjääminen, filosofiset mietinnät elämän tarkoituksesta, pariutuminen - käsitellään Tsukuron tarinan kautta. Tarinan, joka ei pääty, vaan oikeastaan tämän kaiken jälkeen vasta alkaa. Ja siksi jälleen kerran harmittelen, ettei Murakamin kirjoja ollut olemassa silloin, kun itse olin nuori. Luulen, että näistä saa lohtua ja ymmärrystä parhaiten vaiheessa, jossa itsekin pohtii vastaavia asioita. Nautin kyllä taitavasta tekstistä, jonka lukeminen on mukavaa ja viihdyttävää, mutta järisyttävän tasolle kirja ei yllä. Kirja tuntuu kosiskelevan uusia (nuoria) lukijoita hieman epäodotetun helpoin keinoin.

Kenelle? Nuorille aikuisille ja heistä kiinnostuneille, japanilaisuuden ystäville.

Muualla: Lohdullinen, ilahduttavakin, sanoo Annika K.  Marilelle kirja oli pettymys aiempien Murakamien jälkeen, mutta silti miellyttävää luettavaa. Myös Kristan mielestä jotain jäi puuttumaan. Maria jäi kaipaamaan Murakamin haikeansuloista tunnelmaa. Omppu sanoo komeasti romaania ohjaavan pikemminkin elämän kuin kirjallisen taideteoksen lait. Tuija oli värittömällä vaelluksella.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi 2014. Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa.

1Q84

Viime viikonlopun rauhoituin arki- ja muista häslingeistä: nukuin, join viiniä, luin. Uppouduin, ja tunsin itseni tosi levänneeksi sunnuntai-iltana. Tällaista voisi olla lukumaratonin jäljiltä? Se houkuttaa yhä enemmän, mutta pienen yksityisen tonin suoritin jo näin vapaamuotoisesti ja vahingossa.

Lähes 800-sivuiseen tiiliskiveen voi tosiaan uppoutua. Ei sitä oikein muuten voikaan lukea. Kun malttaa sukeltaa Murakamin oudon kiehtovaan tunnelmaan, ei sieltä ihan sekunnissa nouse. Ja kun nousee, pää on hieman pökkyräinen ja menee hetki muistellessa, missä todellisuudessa nyt eletäänkään. Sunday Timesin arvio sanoo lukijan putoavan kaninkoloon. Vertaus on nappiosuma. Tosi ja fantasia sekoittuvat, reaalimaailma unohtuu. Olet Japanissa vuonna 1984.

Tengo on kolmikymppinen matematiikan opettaja, joka harrastaa kirjoittamista, vakavasti tietysti. Hän on monitaitoinen kaveri, niin musiikki, urheilu kuin puhuminenkin sujuvat, mutta etenkin matematiikassa hän on huippu. Ja kirjoittaminen on hänelle kuin hengittämistä - kirjoittamalla hän selittää maailmaa itselleen. Suurta menestystä sillä saralla ei ole vielä tullut, vaikka Tengo on lähetellyt tekstejään lehtiin ja kirjoituskilpailuihin. Kustannustoimittaja Komatsu kuitenkin luottaa lujasti Tengon taitoihin, ja he päätyvät tekemään yhteistyötä erikoisessa kirjoitusprojektissa. Tengo kirjoittaa "auki" 17-vuotiaan tytön, Fuka-Erin, käsikirjoituksen, jonka tarina alkaa oudolla tavalla elää Tengon elämässä.

Tengon kanssa näkökulmaa vuorottelee toinen päähenkilö, Aomame, nuori nainen, liikunnanohjaaja, jolla on selkeä moraalikoodi ja käytännöllinen ote elämään. Hän on Tengon tavoin yksinäinen, tukena ei ole perhettä tai läheisiä, mutta hän tapaa ihmisiä, jotka auttavat häntä eteenpäin. Yksi näistä on vanha rouva, jolle Aomame antaa fysikaalista hoitoa, ja tämän palvelija Tamaru. Rouva näkee tytön tarkasti sisintä myöten ja tarjoaa tälle töitä, joihin vain Aomame pystyy. Jääpiikki ja korkokengät ovat tytölle yhtä tuttuja tarvekapineita.

"- Tsehov sanoo, että kun ase on kerran esitelty tarinassa, sen on pakko laueta.
- Mutta tämä ei ole mitään tarinaa. Tämä on tosielämää.
Tamaru siristi silmiään ja katsoi tiukasti Aomamea. Sitten hän avasi hitaasti suunsa ja sanoi:
- Mistä sen tietää?"

Vastausta ei tiedä ainakaan Tengo, eikä myöskään sitä, voiko nykyisyyttä muuttaa menneisyyttä muuttamalla.  Hän tietää kuitenkin Aomamen tavoin, että on olemassa toinen maailma, ja myös sen läpi aika on kulkenut.

Rakkautta, totta kai. Tengo ja Aomame ovat tavanneet lapsina. Ja jääneet toistensa mieleen lähtemättömästi. Mutta elävätkö he samassa maailmassa - onko romanssille mitään mahdollisuuksia?
Molempien tarinoissa on mukana mainioita sivuhenkilöitä; etenkin pidin Tengon naisystävästä.

Kaikilla on takanaan rankkoja kokemuksia, ja taustat kerrotaan tarkasti, kuten Murakamille sopii. Mutta heillä on myös hienoja muistoja ja vahvoja intohimoja, enkä tällä viittaa pelkästään seksiin, joka on lähinnä syömisen kaltainen tarve - näitä molempia tyydytetään kirjassa usein. Henkilöiden monista erikoisista taidoista osasta on heille hyötyä, osasta ei, mutta niiden ansiosta he päätyvät erikoisiin tilanteisiin. Ja heidän tarinansa risteävät oudoissa kohdissa. Murakami kertoo samalla hypnoottisella tyylillään niin arkisista tekemistä kuin oudoista sattumuksista ja ilmiöistä. Kuten kahdesta vierekkäisestä kuusta ja pikkuväestä.

"Kaikki mikä on tärkeää on metsässä, ja myös pikkuväki on metsässä."

1Q84 on hämmentävä kirja, joka vyöryttää runsaasti sisältöä ja tärppejä lukijan mielikuvitusta kiehtomaan. Liittyvätkö suurvaltojen avaruuskokeet jotenkin kahden kuun olemassaoloon? Onko olemassa rinnakkaistodellisuus vai tarkoittaako toinen maailma kirjallisuuden ja mielikuvituksen maailmaa? No, oikeastaanhan kirja kertoo kirjoittamisesta. Tai oikeastaan se kertoo yksinäisyydestä. Tai ehkä pikemminkin uppoutumisesta, oman tien päättäväisestä seuraamisesta. Tai jostain ihan muusta - en minä tiedä! Yhteenveto on mahdotonta, kun kokonaisuus on näin laaja ja moniulotteinen. Tapahtumia ei voi selittää lyhyenä referaattina kuulostamatta todella kummalta, mutta tärkeämpiä ovatkin tunnelma, maailma, jossa eletään, ja henkilöiden omintakeinen ajatuksenjuoksu. Kohtalo, ajan kulku ja ihmisen osa siinä ovat isoja teemoja.

"En voi valita muuta elämää kuin tämän joka minulla on. En voi vaihtaa sitä toiseen. Olipa elämäni miten kummallista ja epämuotoista tahansa, näiden geenien kantoalusta olen minä."

Murakamin teksti on rauhallisesti soljuvaa ja kaunista, kieli selkeän napakkaa, maagisista elementeistään huolimatta helppolukuista eikä lainkaan vaikeaa. Harmittaa, ettei näitä kirjoja ollut olemassa silloin, kun itse olin päähenkilöiden ikäluokkaa tai nuorempi, uskon että vaikutus olisi ollut järisyttävä, kun oma tie oli vielä etsinnän alla. Mutta nytkin teksti koukuttaa, viihdyttää ja kummasti rauhoittaa mieltä, ainakin näin isona annoksena kuin minä sitä nautin. Mihinkähän sitä seuraavaksi uppoutuisi?

"Mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Kaikki on juuri sitä, mitä on", kuvaa tarinaa Minna, Ja kaikkea muuta.Vaikkei täysin haltioitunutkaan, odottaa Lumiomena innolla kolmatta osaa, jonka Linnea on jo lukenut. Ilselän Minna ja Annika K. ihastuivat. Arvio löytyy myös ainakin Sinisestä Linnasta, Nenä kirjassa -blogin Norkulta ja Annamilta Anna minun lukea enemmän -blogista.

Haruki Murakami: 1Q84. Tammen Keltainen kirjasto 2013. Suomentanut Aleksi Milonoff.

Sputnik - rakastettuni

Murakamin lukemisen jälkeen on aina vähän pöllämystynyt olo, hyvällä tavalla. Tunnelmat ovat niin vahvoja eikä koskaan voi tietää, mitä on tulossa, intensiivisyys pitää otteessaan. Myös Sputnik - rakastettuni vie lukijan kirjailijalle ominaiseen salaperäiseen, unenomaiseen ja pohdiskelevaan
maailmaan.

Peruskuvio on klassinen: yksi rakastaa toista, joka rakastaa kolmatta. Kertojana on nuori mies, joka jää anonyymiksi etunimen alkukirjainta lukuunottamatta. K rakastaa kirjailijaksi aikovaa Sumirea, jonka kanssa he ovat läheiset. Sumire lumoutuu Miusta, vanhemmasta, naimisissa olevasta naisesta ja löytää seksuaalisuutensa, ja mies saa kuunnella tunteet ja tapahtumat vain ystävänä.

Sitten Sumire katoaa. K yrittää selvittää, mitä tapahtui. Unet, haaveet ja todellisuus sekoittuvat. Lukija viedään alitajunnan maailmoihin, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Kirjan teema on toisen tavoittamisen vaikeus: voiko ihminen koskaan olla täysin yhteydessä toiseen, vai onko perimmäinen olotilamme aina yksinäisyys? Miten pitkälle rakkaus voi ihmisen viedä?

Murakamin kirjat vaikuttavat juuri näin, sitä alkaa pohtia syntyjä syviä. Hänen henkilöidensä keskustelut ovat aina merkityksellisiä, samoin teot. Tosin merkitystä lukija ei aina oivalla, tai ne voi tulkita hyvin monin eri tavoin. Luulen, että tässä on yksi syy Murakamin suureen suosioon. Sopiva mystisyys ja tulkinnanvaraisuus jättävät tilaa lukijan omille mietteille. Ja hänen aiheensa ovat universaaleja, ihmisyyden peruskysymyksiä, kiedottuna länsimaista lukijaa kiehtovaan japanilaiseen ajatteluun.

Kaunis, outo, riemastuttavakin kirja niille, jotka hyväksyvät, että kaikkea ei selitetä eikä kaikkea voi ymmärtää, ja niille, jotka miettivät ihmisenä olemisen rajoja - jälkimmäisen liitän etenkin nuoruuteen. Toistan itseäni, kun harmittelen, ettei Murakamia ollut jo kun olin nuori; olisin varmasti ollut täysin lumoutunut. Mutta pidän nytkin paljon ja arvostan taitavaa kirjoittajaa ja tunnelmantekijää.

"Kenties jossain kaukaisessa paikassa kaikki on jo hiljaa menetetty. Tai ainakin on olemassa hiljainen paikka, johon kaikki voi kadota sulautuen yhdeksi, erottamattomaksi hahmoksi. Ja elämäämme eläessämme me havaitsemme, mitä olemme kadottaneet vetäessämme jokaiseen kiinnittyneistä ohuista langoista."

Murakamia on luettu paljon blogeissa: Luettua, P.S. rakastan kirjoja, Lumiomena, ja näistä löytyy lisää linkkejä.

Haruki Murakami: Sputnik, rakastettuni. Tammi  2004. Suomennos Ilkka Malinen.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami on yksi tämän ajan kiehtovimpia kirjailijoita, joten hänen ajatuksensa kiinnostavat myös muussa kuin fiktion muodossa. Vaikkei juoksu aiheena ole minua kiehtovimmasta päästä, odotin ja totesin kirjan sisältävän muutakin. Esipuheessa hän sanoo huomanneensa, että "oli melkein sama asia kirjoittaa rehellisesti juoksemisesta kuin kirjoittaa rehellisesti itsestään" ja kirja on "enemmänkin muistelma, jonka keskiössä on juokseminen."

Siis Murakamin koko elämässä keskiössä on juokseminen, kirjoittamisen lisäksi tietysti. Hän juoksee joka päivä, harjoittelee ja osallistuu maratoneille, juoksee eri säillä, eri maissa...

Hän toteaa moneen kertaan, että juoksu on muovannut hänestä sellaisen ihmisen ja kirjoittajan kuin hän nyt on. Kirja kertoo kirjailijan uran alkamisen, työn haasteet ja rutiinit, mikä tietysti kiinnostaa meitä lukijoita. Kirjoittaminen on asia, jonka tekemiseksi hän on järjestänyt elämänsä ja raivannut esteet: se tarkoittaa muun muassa sosiaalista eristäytyneisyyttä ja päivärytmin järjestämistä kirjoittamisen ehdoilla. Ja juokseminen, se on tiukasti sidoksissa kirjoittamiseen - tai peräti sen fyysinen olomuoto:

"Suurimman osan siitä, minkä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä. Nämä oppitunnit ovat käytännönläheisiä ja ruumiillisia. Kuinka paljon voin painostaa itseäni? Kuinka pitkä lepo kuuluu asiaan - ja kuinka paljon on liikaa? Miten pitkälle voin mennä, niin että lopputulos on kelvollinen ja johdonmukainen? Milloin tekstistä tulee ahdasmielistä ja jäykkää? Missä määrin minun pitäisi tiedostaa ulkomaailmaa, ja msisä määrin minun pitäisi keskittyä sisäiseen maailmaani? Missä määrin luottaa kykyihini, ja milloin minun pitäisi alkaa epäillä itseäni? Tiedän että tuotantoni olisi ollut huimaavan erilaista, ellei minusta olisi tullut kestävyysjuoksijaa samalla kun minusta tuli romaanikirjailija."

Vaikka kirja on enemmmän kirjailija- kuin urheilukirja, kertoo se myös konkreettisesti juoksemisesta, ken siitä tietoa halajaa: miten hän harjoittelee, millaisin varustein, miltä tuntuu osallistua ultramaratonille ja millaiset paikat ovat hyviä juoksemiseen. Kirjailijan omalla pohdiskelevalla ja pieniä havaintoja kirjaavalla tyylillä tietysti. Hurjaa lukea rääkistä, johon hän on itsensä piiskannut, mutta myös hienoa nähdä, mihin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti toimimalla voi yltää. Jonkinlainen valtava sisäinen pakko häntä ohjaa, sekä juoksemaan että kirjoittamaan. Se suorastaan lähentelee pakkomielteisyyttä, mutta ei valiteta, jos tuloksena on upeita kirjoja.

Ikääntyminen on kova pala: Murakami (s. 1949) toteaa monessa kohtaa, ettei se ole miellyttävää. Ikä ei todellakaan ole vain numeroita silloin, kun puhutaan fysiikasta (ja jos joku väittää toisin, hän on joko todellisuuspakoinen tai valehtelija). Jos elämä on näin tiukasti fysiikan varassa, ei ihme, että vanheneminen pelottaa. Juoksua hän aikoo tietysti jatkaa niin pitkään kuin se on mahdollista. Kuten kirjoittamistakin.

Liisa toteaa, että kirjasta saa paljon irti, vaikkei urheilua itse harrastaisikaan. Penjaminilla taas on  kokemusta juoksemisesta, ja hän nimittää Murakamia kurinalaisuudessaan "juoksukoneeksi".

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Tammi 2011. Käännös Jyrki Kiiskinen.

Norwegian Wood

Olen samaa mieltä kuin Guardian-lehti kustantajan mukaan: tämä kirja pitäisi jokaisen lukea. Mutta lisäisin siihen ikäsuosituksen. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea alle 21-vuotiaana. Ihana, viihdyttävä ja viisas kirja, mutta uskon, että siitä saisi irti vielä paljon enemmän, suorastaan järisyttävän elämyksen, jos sen olisi lukenut suurin piirtein samanikäisenä kuin päähenkilö Watanabe on, tarinan alussa 18-vuotias.

Keski-ikäinen täti ei siis ole parasta kohderyhmää. Sama tunne tuli kirjailijan aiemmasta, Kafka rannalla -kirjasta, ei näin vahvana, mutta osasin sitä vähän odotella. Kafka on kuitenkin niin hyvä, että halusin lukea tämänkin, eikä harmita yhtään. Vaikka nuorena vaikutus olisi suurin, kuten uskon, ei muidenkaan tarvitse sitä jättää väliin, sillä kirjailija on ehdottomasti huipputasoa, taitava luomaan tunnelmia ja kuvaamaan erästä elämää uskottavasti. Niin että tarina vie mukanaan niin, että kirja tekisi mieli ahmia yhtä kyytiä.

Watanabe on fiksu poika, joka ei loista, vaan on mielestään hyvin tavallinen. Mikä sitten on tavallinen, makuasia – ja ehkä tavallisuuden vahva korostaminenkin on erikoisuuden tavoittelua. Tämä kaveri ei ole kukkona tunkiolla, mutta osaa hoitaa omat asiansa ja ihmissuhteensa ihailtavasti, vaikka sanookin: ”Minä en ole kovin fiksu. En tajua asioita ihan heti.” Hänen vastakohtansa on opiskelukaveri Nagasawa, yhteisön supertähti, joka ”osasi johtaa joukkoja” ja jonka ”pään päällä oli aura, joka kertoi hänen mahdistaan niin kuin enkelin sädekehä ja jonka pelkkä näkeminen sai ihmiset kunnioittamaan tuota suvereenia olentoa.” Watanabe arveli valikoituneensa Nagasawan ystäväksi, koska ei palvonut häntä niin kuin muut. Watanabe on siis se tyyppi, joka aina löytyy suositun läheltä, peili, joka on värittömämpi, hiljaisempi mutta – ainakin tarinoissa – fiksumpi.

Ystävät ovat Watanabelle tärkeitä, mutta hän on hyvin itsenäinen. Kirjan keskiössä ovat naiset, rakkaudet, jotka poika ottaa vakavasti, kuten muutkin asiat, raha-asioista pyykinpesuun. Hänellä on vahva velvollisuudentunto, joka suorastaan tuntuu pakottavan hänet monenlaisiin tekoihin ja jopa ihmissuhteisiin. Romanttinen rakkaudenkaipuu on toinen motivaattori. Seksi on nuorelle miehelle luonnollisesti tärkeää.

En tunne japanilaisuutta, mutta oletan kirjan kertovan paikallisesta elämänmenosta, paikoista ja tavoista 60-luvulla (kirjan nimi on Beatlesiä) melko realistisesti, vaikka päähenkilön elämä kuvataankin romanttisen, kohtalokkaan linssin läpi. Kukapa nuori mies ei haluaisi olla hieman jännittävä yksinäinen susi, vahva olkapää ja selviytyjä, joka saa naiset rakastumaan itseensä. Itsemurhien tavallisuus Watanaben maailmassa tuntuu hämmentävältä, ja nekin kuvataan romantisoiden – henkilö vain päättää kuolla ja hups, hän on poissa, problems solved, näin helposti se käy. Homman sotkuisuutta tai vaikkapa perheen surua ei kuvailla. Onko tämä nyt sitten suositeltava toimintamalli esiteltäväksi nuorille herkille sieluille, posmottaa täti. Kumpuaako tämä japanilaisesta mielenlaadusta vai kirjoittajan halusta luoda dramatiikkaa tai kuvata nuorten elämän vaikeutta, en tiedä. Ehkä halutaan nostaa mielenterveyden ongelmia esille (vaikkakin japanilaisen häveliäästi ja suurta numeroa tekemättä), mikä olisi hyvä motiivi. Menetykset ovat Watanabelle vaikeita, mutta enemmänkin – jälleen nuoren tapaan luonnollisesti – hänen omalta kannaltaan kuin menehtyneen takia, hukkaan heitetyn kokonaisen tulevaisuuden vuoksi. Vaikutuksensa kaikella kuitenkin on.

Juonesta en kerro tarkemmin kuin että rakkauksia on useampia, eritasoisia, erityyppisiä. Watanabe täyttää 19, 20, ja alkaa kokea aikuistuneensa.

Summa summarum: surumielinen, kauniisti ja rauhallisesti kerrottu nuoren miehen tunteikas kehitystarina, jonka kiehtovuutta lisää japanilaisuuden eksotiikka. Kafka rannalla oli kuitenkin minulle vaikuttavampi, ja ehkä luen vielä myös aiemmin ilmestyneet Murakamit.

Murakamista on kirjoittanut muun muassa Liisa, jolta löytyy lisää hyviä linkkejä.