Linn Ullmann: Rauhattomat

Helsingin kirjamessujen 2016 teema oli pohjoismainen kirjallisuus. Eräs merkittävä tekijä tällä saralla on norjalainen Linn Ullmann, jonka myös suomalaiset ovat ottaneet omakseen. Sen osoittivat tungos ja pitkät nimmarijonot hänen messukeikoillaan.

Rauhattomat on Ullmannin takuuvarmaa tekstiä, mutta poikkeuksellisesta aiheesta hänen tuotannossaan: elämäkerrallinen romaani kertoo hänen lapsuudestaan ja etenkin isäsuhteesta. Isä on jo edesmennyt elokuvaohjaaja ruotsalainen Ingmar Bergman, jonka Linnin äiti, näyttelijä Liv Ullmann, tapasi työn merkeissä. Romanssi ei johtanut avioliittoon, mutta tulostaan ilmoittaneen lapsen pitäminen oli yhteinen päätös. 48-vuotiaalla Bergmanilla oli tuossa vaiheessa ennestään jo 8 lasta ja liuta ex-vaimoja.

Ullmannin kirjasta välittyy haikeus. Hän suunnitteli isänsä kanssa kirjaa vanhenemisesta, mutta hanke aloitettiin liian myöhään. Bergman kuoli kesken haastattelujen, joita tytär järjesti kirjaa varten. Isän muisti ja kunto muutenkaan eivät olleet enää terässä, joten kirjasta tuli suunnitellun sijaan kuvaus tämän viime ajoista ja tyttären muistelo isästään.

Koska isä ja tytär eivät asuneet yhdessä kuin kesälomilla, heidän suhteensa ei ollut välittömän läheinen. Isän kanssa oli sovittu ajat, jolloin heidän oli määrä jutella. Tytär kertoo tapauksen, jossa hän istui tuolissaan sovitussa tapaamisessa nyhtäen kesän aikana lyhyeksi käynyttä mekkoaan.

"Pitkän ajan kuluttua isä katsoi häntä melkein epätoivoisen näköisenä ja sanoi: - Ongelma on siinä että meillä on liian iso ikäero. Meillä ei yksinkertaisesti ole kovin paljon puhuttavaa."

Molemminpuolista kiinnostusta ja kiintymystä ei kyseenalaisteta. Vaikka tyttö kasvoi ympäristössä, jossa lapset periaatteessa olivat toivottuja ja kiinnostavia, lukijan silmiin piirtyy silti kuva turvattomuudesta. Tytär on tiukasti kiinni äidissään ja saa kohtauksen, jos äiti ei jatkuvilta työmatkoiltaan soita juuri sovittuna kellonlyömänä. Lukuisat lapsentytöt tulevat ja menevät, ja tyttö vaikuttaa yksinäiseltä, osin myös monien muuttojen vuoksi. Norjasta Amerikkaan ja taas takaisin. Matkat isän luo ja takaisin. Hänestä ei ole hauskaa olla lapsi! Ja hän osaa myös olla hankala ja omapäinen, eikä aina ollenkaan "mukava". Inhimillinen. Lukijan mielessä vilahtaa sääli: tytön lapsuus ei näyttäydy helppona.

Tyttö ei pidä päiväkirjaa - kuten isä kehottaa - vaan kirjoittaa listoja. "Muun muassa seuraavista asioista:

• Lapsenlikkojen lukumäärä.
• Miesystävien lukumäärä (äidin).
• Muuttojen lukumäärä.
• Mitä ostan jos saan omaa rahaa.
• Luokan kauneimmat tytöt.
• Kirjat jotka olen lukenut.
• Elokuvat jotka olen katsonut.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kolmetoista.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kuusitoista.
• Kuinka monta päivää on siihen kun täytän kahdeksantoista.
• Kuinka monta kertaa olen asunut Amerikassa (asunut enkä pelkästään käynyt)."

Tyttö kuvaa tuntemuksiaan pienten asioiden ja ajatusten kautta. Miltä äidin kauniit kasvot näyttävät ja onko äidillä kauneutta - kasvoja - erikseen tyttöä varten. Miten äidin yhden miesystävän, nobelistin, laboratoriosta jäivät mieleen rotat. Tyttö salakuuntelee äidin puheluja, ja he voivat puhua jälkeenpäin siitä miten typeriä ihmiset voivat olla. Esimerkiksi nobelisti. Kuulostaa ikävältä tavalta kasvattaa lasta: Ullmann tekee juuri näin, kuvaa arkisin tapahtumin, lukija saa päätellä loput. Tekstin "paljastava" taso on huolellisesti harkittu. Todelliset tapahtumat ja tytön ajatukset vaihtelevat ja siirtyilevät, kronologiaa ei noudateta, mikä tekee rakenteesta kiinnostavan.

Kuva: Messukeskus, kirjamessut 2016

Millainen isän ja äidin suhde oikein oli ollut, sitä tyttö näyttää yrittävän selvittää todistellaakseen - mitä? Että hän on syntynyt rakkaudesta? Tyttö on saanut lukea kaikki vanhempiensa kirjeet toisilleen: kirjeet ovat nyt isän jäämistöä hallinnoivalla säätiöllä. Tutkijoille riittää töitä. Enkä usko, että isän muistelu jää tyttäreltäkään tähän. Myös hänen omasta elämästään riittää varmasti vielä kirjoitettavaa.

Kirja on kuin laajennettu muistokirjoitus. Kaunista, rauhallista ja täyttä tekstiä, jota sävyttää suru; suru menetyksestä, joka on ollut läsnä koko tytön elämän ajan ja joka konkretisoitui isän kuolemaan. Se koskettaa, samoin isän hiipuminen ja tytön kamppailu lapsuudesta aikuisuuteen sekä pyrkimys päästä isän lähelle, vaikka kirjan teolla.

Lue myös Ullmannin aiempi kirja Aarteemme kallis.

Kenelle: Ajatuksia etsiville, lapsuuden pohtijoille, ilmavasta kielestä nauttiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan monta tarinaa, mutta mieleen jäi vahvimmin tarina tytöstä ja hänen toiseudestaan. Sydämeenkäyvä, koskettava ja mestarillisesti kirjoitettu romaani, sanoo Kirja vieköön. Ullalle kirja oli täydellinen.

Linn Ullmann: Rauhattomat. Like 2016. Suomennos Katriina Huttunen.

Aarteemme kallis

Linn Ullmann kertoo erään perheen tarinaa: päähenkilöitä ovat aviopari Siri ja Jon, heidän tyttärensä Alma ja pieni Liv, Sirin äiti Jenny ja nuori tyttö Mille, joka tulee kesäksi auttamaan lastenhoidossa. Ravintoloita pyörittävän Sirin ja kirjailija-Jonin avioliitto on jonkinlaisessa käännekohdassa. On paljon toteutumattomia haaveita, kertynyttä katkeruutta, mutta myös yhteisiä kokemuksia ja rakkauttakin - mihin asti se riittää?

Heti alkuun sattuu kauheita. Mille löytyy kuolleena, kylmästi tapettuna. Se järisyttää kaikkia, luo ahdistusta ja nostaa pintaan syyllisyyksiä ja muita tunteita, jotka ehkä muuten jäisivät huomiotta. Tarinaa leimaa kaikkien kohdalla muutos, joka on hidas mutta syvältä vaikuttava. Kaikki muuttuu vääjäämättä - Alma on muuttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi, Jenny aikuisesta vanhukseksi, moni asia joutuu uudelleen arvioinnin alaiseksi.

Ullmann kuvaa upeasti tunnelmia ja hiuksenhienon tarkasti henkilöitään: käytännöllinen puurtaja Siri, haaveileva Jon, nuoruuden kipuja koskettavasti poteva Alma, kylmä Jenny...  Ajassa liikutaan kulloisenkin kertojan mukaan; joku muistelee kauas taakse, joku elää tässä ja nyt tai korkeintaan lähimenneisyydessä. Aikatason tiuha vaihtelu ja henkilöiden taustojen erilaisuus tekevät tarinasta kiehtovan ja kiinnostavan, kuin prisman, joka eri kulmista näyttää aina uudelta. Se saa myös aikaan sen, että lukijan on oltava tarkkaavainen, ettei tipu kärryiltä: kirjailija on ystävällisesti huomioinut tämän, sillä joitakin asioita toistellaan moneen kertaan.

Toistoa tulee siitäkin, että samoja tapahtumia nähdään monen eri henkilön kautta. Päähenkilöiden lisäksi on tietysti mukana muita ihmisiä, kaikki tärkeitä ja todellisia, ehkä pimeässä hohtavaa isoa Irmaa lukuunottamatta, jonka roolia en ihan täysin tajunnut, mutta tehtävänsä hänelläkin on sekä tarinassa että lukijan tunnelmien ohjauksessa. Väliin pilkahtaa koomisiakin (mustanpuhuvia) hetkiä, vaikka lähtökohta on synkkä.

Teksti kulkee kuin ajatus, se etenee ja hyppelee sinne tänne, mutta luontevasti niin, että sitä on loogista seurata ja ennen kaikkea, sitä haluaa seurata, sillä se on kaunista, huolellista ja merkityksellistä. Herkkua.

Itse asiassa koko kirja on kuin söisi gourmet-ateriaa tai nauttisi huippuviiniä. Sitä yrittää nautiskella hitaasti ja pikkuriikkisen kerrallaan, jottei se kuluisi liian nopeasti - koska tietää, ettei vastaavaa ole usein tarjolla.

Sopii järeästä tunnelmankuvauksesta nauttiville, itsestäänselvyyksiä kaihtaville, perhesuhteita ja sukupolvien ketjua pohtiville, mustaa pelkäämättömille.

Muualla: Kirjava kammari, jossa Karoliina toteaa, ettei Jenny ollut koskaan vuoden äiti, ja Järjellä ja tunteella, jossa Susakin näkee kirjassa toivoa, ja Leena Lumi, joka kyynelehti ja muistuttaa tämän olevan mitä suurimmassa määrin avioliittoromaani.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis. WSOY 2012. Suomentanut Tarja Teva.