Finlandia-ehdokkaista ja keski-ikäisen miehen alakulosta

Finlandia-voittaja 2016 on valittu, ja olen iloinen ja tyytyväinen diktaattori Lybeckin valintaan. Viikilän kirja aiheutti lukijalle tunnemyrskyn, jollaista harva kirja saa aikaan. Runouden salakuljetus romaaniin ilmeisesti teki taikojaan. Onnittelut kirjailijalle vielä tätäkin kautta!

Palkintopuheessaan Lybeck esitti kuudesta ehdokkaasta yhteisen tiivistyksen, jota myös HS:n Antti Majander lainasi ja joka minua jäi kovasti mietityttämään. Hän puhui ”alakuloisesta, elämää lamaantuneena tarkkailevasta, keski-ikäisestä, laahustavasta miehestä”. Kas, minä en moista yhteneväisyyttä tarinoissa huomannut; piti oikein ottaa kirjat esiin ja tutkia asiaa. Löytyykö jokaisesta kuvausta vastaava henkilö?

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on jatkumo pitkälle sarjalle, jossa naiset ovat olleet pääosassa. Tällä kertaa kirjailija tosiaan nosti keskiöön sarjassa lapsesta aikuisuuteen kasvaneen Juho Tiihosen. Mutta onko Tiihonen alakuloinen, lamaantunut ja laahustava - kaikkea muuta, jos minulta kysytään. Ehkä hänellä siihen orpona olisi syytä, mutta mies on opiskellut, älykäs ja monipuolinen, tiukasti oman elämänsä ohjissa. Hänestä jää tuntu vahvana, auttavaisena ja kehittyvänä miehenä, jolla on tulevalta odotettavana vain hyvää ja parempaa. Tämä oli itse asiassa yksi syy siihen, miksi kirjasta viehätyin: ei miehen tarvitse aina olla surkimus, edes savolaisen. Vai viittasiko Lybeck Ilmari Lehtivaaraan, häiriintyneeseen toimittajaan - häneen kuvaus sopii, mutta vain sivuhenkilönä kavalkadissa. Lassi Tuomi ja tuomari Kelo taas ovat kuvaukseen sopimattomia muuten, kuten iältään. Vastaus: ei löydy kuin sivuosassa, noin yhden kymmenesosan verran.

Entä Tommi Kinnusen Lopotti? Päähenkilö on sokea Helena, toinen nuori Tuomas. Ei osu tähänkään. Mutta Helenan isä Onni kipuilee, ja Kinnusensa lukeneet tietävät syyn. Ei sekään oikein kuvaukseen istu: alakulon sijaan Onnia vaivaa paljon isompi masennus, laahustamisen sijaan hän tekee jotain muuta. Vastaus: ei löydy.

Emma Puikkosen Eurooppalaisten unien lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista kaikkia hahmoja - muistatko itse, niitä nimittäin on paljon? Mieleeni tulevat nuori rekkakuski, reppureissaaja, Lech Walesa, pakenevat somalit, kroaattipojat, jotka päättivät olla albaaneita (vai menikö se toisinpäin), itäsaksalainen muurin murtumisen vuoksi hajoava perhe... ei, ei näistä ainakaan löydy heittoa vastaavaa henkilöä.

Hetkinen, oli eräs ministeri, joka saattoi muistuttaa kuvausta! Valitettavasti en muista hänen toimiaan tarkemmin. Mutta missään tapauksessa se ei ollut kirjassa asia, joka olisi jäänyt tai jonka olisi ollut tarkoitus jäädä päällimmäisenä mieleen. Vastaus: rehellisesti en osaa sanoa, mutta kirjan henkeä ajatellen vastaan ei.

Peter Sandströmin Laudaturin olisin jättänyt siitä kuulemani perusteella lukematta, jos se ei olisi noussut ehdokkaaksi. Vaistoni osui oikeaan, ei ollut minun kirjani. Makuasia toki: en vain pidä tuonkaltaisesta tavasta käyttää kieltä. Runsaat täytesanat ja liitepartikkelit saavat minut ärsyyntymään, samoin relatiivilauseet toinen toisensa perään. Ihmisillä on koko ajan "tapana tehdä" jotain, he ovat "sellaisia." Eikä "Minun ei tietenkään olisi pitänyt ajatella sellaisia juttuja." Tyyli on puhe- ja kirjakielen välimaastosta, teksti sisältää fraaseja ja yllätyksettömiä vertauskuvia (asia ei siedä päivänvaloa, elämän vertaaminen vuoristorataan), sisältö lähes mykäksi ja tahdottomaksi kasvatetun miehen ajatustenvirtaa. En ymmärtänyt tapahtumia, lue: ihmisiä. Miksi isä vie ampumaan pojan, joka on aatteen vuoksi kieltäynyt asepalveluksesta? Miksi mies pesee vaimon pyykit, vaikkeivat he muuten ole yhdessä? Miksi mies ei saa otetta mistään, vaikka hänellä on kaikkea? Kyllä, helmiäkin kirjassa on, ja huumorinpilkettä; sujuvasti sen lukee, vaikkei tyylistä pitäisikään. Vastaus: tämä on juuri Lybeckin kuvaama mies.

Peter Sandström: Laudatur. S&S 2016. Suomennos Outi Menna.

Mitä kertoo Riku Korhonen kirjassaan Emme enää usko pahaan? Muumi-sarjakuvasta lainatun nimen alle kirjailija on kerännyt niin laajan miehen kokemusmaailman, ettei sitäkään ensimmäisenä tule mieleen sanoa laahustavaksi tai lamaantuneeksi. Toimintaa riittää, vaikka alakuloa ei voi välttää. Lopussa tarinasta kehkeytyy suorastaan action-jännitysdraama. Korhosen ajatukset ovat niin isoja, että niitä tuntuu olevan vaikea mahduttaa kahden pisteen rajoihin, mikä tekee lukemisesta hieman uuvuttavaa. En silti halunnut jättää kesken. Vastaus kysymykseen: en osaa tähänkään sanoa kyllä tai ei, mutta kallistun jälkimmäisen kannalle. Eivät kirjan naisetkaan ole ihmistä kummempia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY 2016. Kannen suunnittelu Tom Backström. Kustantajan lukukappale.

Lopputulemana kaksi selkeää kyllä-vastausta (sis. Engelin), kaksi varmaa ja kaksi epävarmaa eitä. Muotoilen loppukommenttini uutisvuotohengessä: "Alakuloinen tarkkailu, lamaantuneisuus, keski-ikäisyys ja laahustavuus ovat katsojan silmässä." Siitä olen Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, että ehdokastarjonnan sisältö oli miespainotteinen (varauksella Kähkönen, koska hänellä on henkilöinä enemmän naisia Tiihosen nostosta huolimatta). Olisivatpa ehdolla olleet myös Riitta Jalosen Kirkkaus, Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa tai Minna Rytisalon Lempi! Niistä löytyy vahvoja, persoonallisia ja äärimmäisiä naisia. Mutta valintoja on tehtävä, ensi vuonna jotain muuta. Sain nyt kaihertaneen asiani sanottua ja siirryn muihin aiheisiin. Taidan mennä välillä vaikka teatteriin.

Kätilöstä Kansalliskirjaan

Kuuntelin Kätilön äänikirjana, 9 CD:tä tuntui pitkältä. Arvelin jo aiemmin, ettei tämä kolahda, ja oikeassa olin. Uteliaisuus kaiken hälinän jälkeen sai silti kirjan ”suorittamaan”. Sota-ajan romanssi saksalaismiehen ja lappilaisen naisen välillä tai rehevä kieli, josta verta, hikeä ja muita eritteitä ei puutu, jossa lihallisuus löyhyää ja sudenmarjat kukkivat suolla, eivät minua kiehtoneet, mutta tarina on väkevä ja persoonallisesti kerrottu. En osannut eläytyä aikaan tai paikkaan, en kokenut todeksi. Pidän pienemmästä, viitteellisemmästä ilmaisusta, mielikuvitukselle enemmän vapautta jättävästä, impressionistisemmasta, keveämmästä viivasta. Tämä on maalattu vahvoin vedoin ja voimakkain värein, paksulla maalilla.

Blogiarvioita on tukuittain, katso vaikkapa Lily tai Lukuisa. Ja sitten tietysti tämä.

Vieraus vaivasi myös Peter Sandströmin novelleissa. Suomenruotsalaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on laadukas teos, mutta henkilöt liikkuvat minulle tuntemattomissa kulttuureissa: Turku−Pohjanmaa-akselilla ja suomenruotsalaisuudessa siellä. En ymmärtänyt näitä ihmisiä eikä teksti puhutellut, vaikka se sisältää viisaita asioita ja havaintoja pojan kasvusta mieheksi. Monet asiat tietysti ovat universaaleja: juodaan kaljaa, urheillaan, mittaillaan voimia ja rohkeutta, seurustellaan, kaivataan rakkautta.

Mutta sitten siellä on salonkeja ja kukkia kasvattavia miehiä. Miehiä, jotka matkalta lähettävät äidilleen kortin, jossa on aina samat asiat, kuten suurimman paikallislehden nimi ja poliittinen kanta. Isiä, jotka kirjoittavat kirjoja ja pitävät rakastajatarta… no, näin lueteltuina yksittäin asiat tuntuvat ymmärrettävämmiltä kuin tekstissä, jossa koko ympäristö ja puhetapa tuntuivat vierailta.

Paitsi se riemastuttava kohta, jossa mies asui kasvihuoneessa, jonka kattoon hän oli kiinnittänyt hirttosilmukan. Koska on hyvä iloita, ettei siellä tarvitse itse riippua, ainakaan vielä. Tämän filosofian ymmärtää itäsuomalaistaustainen (mielensäpahoittaja) hyvin.  

Sandströmin kirjasta en löytänyt blogiarvioita nopealla haulla.

Ja vielä yksi, joka ei lainkaan tuntunut omalta: Turkka Hautalan Kansalliskirja. Nippu lyhyitä kertomuksia, joihin en päässyt lainkaan mukaan. Luin ja pinnistelin, mutta ohi valuivat kuin vesi hanhen selästä, muutamaa hauskaa havaintoa lukuun ottamatta. En löytänyt erityistä, oivaltavaa, ajatuksia herättävää. Arkista suomalaisuuden kuvailua kyllä, vähän kuin katsoisi tv:stä alueuutisia, ilman uutisia. Olen yrittänyt niin Saloa kuin Paluutakin ja laittanut kirjat kiertoon tuloksetta. Kun ei nappaa, niin ei nappaa, enkö vain ymmärrä länsisuomalaista mielenlaatua? Muistin tämän lukiessani Aamuvirkku yksisarvisen arviota.

Mutta monet, monet pitävät, kuten Susa. Oma arvioni kirjoista, näistäkin, on täysin tunnepohjainen ja subjektiivinen, ainakin sitä tavoittelen, kertomista kirjan herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. En pyri osoittamaan, mikä on ”hyvä” tai ”huono”. Laatutyötä kaikki nämäkin ovat. Eivät vain omia suosikkejani.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.

Peter Sandström: Sinulle, joka et ole täällä. Schildts&Söderströms 2012. Suomentanut Katriina Huttunen.

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus 2012.