He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg ei päästä lukijoita helpolla. Lehtikolumnit ottavat railakkaasti kantaa ympäristön, naisten ja oman arvostelukyvyn kasvattamisen puolesta. Luonto pakastimessa -kirja pisti kiemurtelemaan kiusaantuneena, kun se osoitti lukijansa etiikan heiveröisyyden lihansyöjänä.

He eivät olleet eläimiä jatkaa tinkimätöntä linjaa fiktion muodossa. Novellit kertovat ihmisistä, jotka usein joutuvat reunalle, rajalle tai sen lähelle, mutta eivät (onneksi) välttämättä ylitä sitä. Silti lukija saa pidätellä henkeään muutamankin kerran, kuten tarinassa Liima, jossa äidin käytös on outoa. Uhkaavaa, levottomuutta herättävää tunnelmaa on muuallakin, kuten Emakkohäkissä, jossa raskaana oleva nainen menee käymään sikalassa. Kannanoton sikatilakeskusteluun voi tehdä näinkin.

Luonto ja ympäristö eivät nyt ole pääosassa, jos ihmistä ei lasketa luonnoksi. Monessa novellissa keskeistä on nainen ja naisen fyysisyys. Muutamassa päähenkilöt ovat miehiä: kun veljekset tapaavat isänsä kuoleman jälkeen tai kun yksinäinen mies yllättyy sisarensa lapsen tavatessaan. Kaikki kohtaavat jonkun, onnekkaasti tai vähemmän. Jotain tuntuu aina puuttuvan, olevan hukassa tai rikki.

Maailmankuva on synkeänpuoleinen ja novellit ovat sen verran raskasta tavaraa, että ainakin minä pystyin parhaiten lukemaan niitä sopivissa erissä. Liian iso annos voi aiheuttaa hylkimisreaktioita. Pikalukuun tai juhlatunnelmaan novellit eivät sovellu, mutta niistä jää väläyksiä mieleen kaihertamaan, sen verran tehokkaita kuvia kirjailija esittää.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011.

Luonto pakastimessa

Lukekaa kaikki heti tämä kirja. Tarkoitan sitä, vaikka matkinkin lauseella kirjailijaa itseään, joka kehottaa samalla tavalla lukijoitaan lukemaan Jonathan Foerin Eläinten syömisestä. Luonto pakastimessa on häiritseviä ajatuksia herättävä ja omia mielipiteitä pohtimaan pakottava kirja, joka on pääosin koottu Anu Silfverbergin Hesarin kolumneista, osin muunneltuina ja täydennettyinä.

Teemoina ovat tärkeät asiat eläimistä ihmisen, kodin, naisen, työn ja jumalan kautta loogisesti kuolemaan saakka. Eläimet ja niiden elämisen oikeus ovat tärkein aihe, jolla aloitetaan ja josta puhutaan pisimpään.

Kirjoittaja ottaa reippaasti kantaa. Hän sanoo suoraan ja selkeästi, mitä mieltä on ja perustelee mielipiteensä kristallinkirkkaasti ja vastaansanomattomasti: asia on näin siksi että. Lisäksi hän on sopivan pirullinen ja rento, niin ettei teksti ole ryppyotsasta paasausta. Selväksi tulee nimiä myöten, kuka hänen mielestään laukoo älyttömyyksiä, horisee joutavia tai höpisee absurdeja.

Lukija hörähtelee, mutta välillä kiusaantuu. Huono omatunto kalvaa, kun ei itse ole kaikkia näitä tärkeitä asioita kristallisoinut itselleen. Silkasta mukavuudenhalusta eli laiskuuttaan sitä yrittää olla miettimättä vaikkapa broilerin elämän oikeutusta. Mutta Anu Silfverberg pakottaa pohtimaan, ja vaikka pihvi vielä maistuukin, on jotain liikahtanut jossain.

Muut teemat tuntuivat itselleni eläinasiaa läheisemmiltä ja kyllä, olen niin samaa mieltä niin monessa kohtaa, että reipas tykitys ei alkanut ärsyttää, vaan ilahdutti. Oli helppo hymistellä: Juuri näin! Ihan niin! Aivan! Alkoi jo tuntua typerältä, olenko aina samaa mieltä kuin viimeinen puhuja… Mutta näille viisaille kannanotoille on helppo nyökytellä. Arvaan ja suorastaan toivon, että monia mielipiteet silittävät vastakarvaan, tosin ilmeisimmät tapaukset eivät varmaan kirjaan tartukaan. Olisi mielenkiintoista kuulla kunnon vasta-argumentteja, itse en niitä keksisi!

Mieleen tuli (lihansyönnistä kai, ja kulutuskritiikistä) Antti Nylén, mutta niin älyllistä, akateemista ja julistavaa tämä ei ole. Anu S. ei hienostele, vaan sanoo asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat, sellaisena kuin hän on, selvällä suomen kielellä. Olennainen ja virkistävä kirja, joka varmasti tulee luettua uudestaan.

Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Teos 2011.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.