Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana

Aihe kiinnosti: muistelma ja uratarina samassa paketissa. Onko diplomaatin vaimona olo lekottelevaa kotirouvuutta vai rankkaa työtä, olen miettinyt. Annika Oksanen kertoo siitä kiinnostavasti parhaalla tavalla, mitä on: kokemuksesta. 

Hän on elänyt kymmeniä vuosia ulkomailla eri kohteissa diplomaattipuolisonsa työn mukana. Lusaka, Singapore, Bangkok, Peking, Shanghai ja Abu Dhabi olivat asemapaikkoja ja määräaikaisia koteja. Parhaiten hän viihtyi Shanghaissa, jossa pidettyyn päiväkirjaan kirja perustuu. Alkuvuosina mukana oli perheen kaksi lasta, viimeisellä komennuksella jo isoja, jolloin pariskunta muutti kaksin. Nyt Oksaset ovat olleet jo pitkään Suomessa. 

"Vaimoparka ilman vaihtoehtoja." Voisi olla niin, mutta Oksanen toteaa suoraselkäisesti, että itse hän on valintansa tehnyt. Eikä aviomies olisi muuttanut maailmalle, jos vaimo olisi kieltäytynyt lähtemästä, hän sanoo. Hän siis halusi itse lähteä, tai ainakaan ei kieltäytynyt. Nuorena asiaa ei tullut ajateltua sen syvällisemmin. Miten käy hänen oman elämänsä, opiskelujensa ja uransa? Jota ei tullut siinä mielessä kuin sen ymmärrämme, palkkatyöntekijänä. Oksanen pohtii motiivejaan ja tilannettaan rehellisesti, mitä arvostan. Millainen ura kotirouvuus on? 

"Useimmiten tunsin itseni täydelliseksi idiootiksi." Kirjoittaja kertoo samastuvansa Antti Holman romaanin Kaikki elämästä(ni) kertojaan, joka havaitsee tulleensa elämässään ei-mihinkään. Tosin VT Oksanen suoritti opintonsa väitöskirjaa myöten loppuun, jos nyt perheen ulkopuolista meriittiä haetaan. Väikkäri käsittelee samaa aihetta: suomalaisnaisten kokemuksia puolison ulkomaankomennuksilta. 

Hän sanoo olevansa sopivaa kotirouvamateriaalia, ei kunnianhimoinen tai sosiaalinen, vaan nauttii hiljaisuudesta, kirjoista, sisätiloista. Kävelemisestä kaupunkitilassa (samastun). Ja tehneensä sen virheen, että antoi toisten määritellä itsensä ja identiteettinsä, mikä johti ahdistumiseen. Itsen määrittely ei ollut helppoa. Samastun tähänkin: ehkä nuoremmille, itsevarmemmiksi ja toiveensa reippaammin esiintuovemmiksi kasvatetuille asia on toinen, ympäristön paineet eivät tunnu niin määrääviltä (toisaalta niiden taakse ei voi mennä pakoonkaan). 

"Ajatus omasta mitättömyydestä muiden, työelämässä ja opinnoissa menestyneempien ikäisteni naisten rinnalla on ahdistanut. Yritän ravistella ajatukset tieheni. Vertaaminen on typerää."

Olen kuvitellut diplomaatinpuolison elämän jatkuvaksi juhlien, tapahtumien ja vierailujen järjestämiseksi ja sellaisiin osallistumiseksi (ja ihmetellyt sitä, etteivät he saa työstään palkkaa, kuten ei muuten presidentin puolisokaan). Ilmeisesti Oksasen asemapaikoissa kulttuuri on ollut sen verran erilainen, ettei vaimoja työn tueksi juuri tarvittu, sillä tapahtumia on vähän. Arjen kuvaus on hauska kurkistus shanghailaiseen elämään kauppa- ja kampaajakäynteineen. Ryhtiä viikkoon toivat itse kehitellyt säännöt ja rutiinit. 

"Se, että minulla Shanghaissa oli normipäivinä aikaa vaikka muille jakaa, sai minut tuntemaan itseni ihmiseksi, jolla ei ole erityistä merkitystä." 

Huolella mietitty, asiaa, tunnetta ja huumoriakin sisältävä kirja on monipuolinen katsaus kotirouvuuteen, sen hyväksymiseen ja ympäristön suhtautumiseen niin omien kokemusten kuin tutkimustiedon ja kirjoista löydettyjen ajatusten kautta. Marilyn French, Emilie Pine, Merete Mazarella, Frank Martela, Deborah Levy ja monet muut kirjailijat ja tutkijat mainitaan. Lähdeluettelo on pitkä. Mukavasti kerrottu kirjoittajalta, joka ei ole kirjailija, mutta vakuuttaa aidoilla kokemuksillaan ja pohdinnoillaan.

"Eräs ystäväni kysyi kerran, tunnenko katkeruutta kotona viettämistäni vuosista. Vastasin, että katkeruutta en tunnista, mutta asian ajatteleminen tekee minut välillä surulliseksi." 

Kenelle: Heille, jotka harkitsevat muuttoa ulkomaille työn perässä ja etenkin heidän puolisoilleen tai sellaisiksi aikoville. Kotirouville ja heitä ylenkatsoville. Sekä muuten vain uteliaille, jotka haluavat tietää, mitä edustustehtävien kulisseissa tapahtuu. Ja kaikille identiteettiään miettiville hyvänä esimerkkinä pohdinnasta, joka jokaisen olisi hyvä jossain vaiheessa valinnoistaan tehdä.

Annika Oksanen: Kansainvälisissä tehtävissä kotirouvana. Reuna 2023. Kannen suunnittelu Nunnu Halmetoja, taitto Jenni Kolehmainen.

Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo

Muistatteko jysäyttävän tosipohjaisen tarinan Siirtolainen parin vuoden takaa? Nyt pitkän linjan kirjailijalta on ilmestynyt uusi kirja, perhesuhteista tämäkin, mutta tässä ajassa. Mahdollisista tositapahtumista taustalla en tällä kertaa tiedä.

Kuten nimi sanoo, kyseessä on triangelidraama, ja osuvasti kuvattu sellainen. Kuka on pahis, kuka hyvis, ja onko sellaista oikeastaan - sitä saa pohtia tutustuessaan Krissen ja Teron avioelämään ja Teron isään Harriin, joka joutuu nuorta paria auttamaan monessa käytännön asiassa, kun Tero tekee pitkää työpäivää ja matkustaa paljon. Mutta myös toisin päin; kun Harrin vaimo Anita kuolee, apuna on nuori pari, etenkin Krisse, sillä eihän Tero ennätä.

Jokainen heistä kertoo tarinaa vuorotellen. Kirjailija kieputtaa taitavan luontevasti tilanteita, jotka johtavat toiseen ja lopulta solmuun, joka avautuu vasta aivan lopussa. Tutustumme henkilöihin hyvin, ja heidän ratkaisunsa tuntuvat realistisilta. Myös Krisse ja Harri ovat työelämässä omilla tahoillaan. Krisse kertoo:

"Pidin työstäni, asiakkaista ja kaikista muista työkavereistani paitsi Aila Nisulasta. Teron mukaan esimieheni kulutti liikaa energiaani. Jo nyt tuntui vatsanpohjassa ilkeältä pelkkä ajatus Nisulan tapaamisesta. Näin itseni selittämässä hänelle Harrin tilannetta, miksi minun oli pitänyt jäädä appeani hoitamaan ja miten yllättävä kuolemantapaus oli vienyt minultakin voimat. Hitto, se ei kuulunut Nisulalle, ja silti kiltisti selostaisin jokaisen käänteen. Tunnollisen ihmisen syndrooma, se minulla oli. Teron mielestä olin lörppö, kerroin kaikille kaiken perustellakseni omia tekemisiäni. Hän muisti aina tuhahtaa: Ketä kiinnostaa!"

Krisse ja Tero ovat rakastuneita ja suunnittelevat avioitumista ja perhettä, sitten myöhemmin, kun Tero saa ammatillisen kunnianhimonsa tyydytettyä. Elämä ei kuitenkaan mene niin siististi kuin suunnitelmissa.

"- Ei ole totta, ei tietenkään! Tero ei ikinä tekisi sinulle mitään sellaista. Usko minua! Olet Teron vaimo, hänen elämänsä nainen. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta tyttöä kuin sinua. Hulluhan hänen pitäisi olla, jos ajattelisikaan muita kuin sinua."

Laurikkala kuvaa tilannetta hyvin, pidän hänen arkisesta ja sutjakasta kerronnastaan sekä uskottavasta psykologisesta katsannosta. Kirjan lukee ahmien, eikä siinä ole mitään outouksia, scifimäisiä piirteitä, kokeellisuuksia, lällyyksiä tai mielikuvituksellisia ajatuskulkuja, ei edes aikatasojen vaihtelua - jos joku sellaisia vierastaa - paitsi yksi! Nimittäin, myös Kissa puhuu! Hän on yksi kertojista.

"Oli paha katsoa nuorten riitaa. Harrin ja Anitan riitoihin olin tottunut, mutta tämä vaikutti totisemmalta. Tulisi nyt Harri, ei ne kehtaa sen aikana huutaa toisilleen. Missä se viipyy? Terokin sitä odottelee, sen taksi tulee kohta. No, nyt ne ei enää huuda. Kristiina itki ja Tero lopetti niskani rapsutuksen ja rapsuttaa nyt vaimoaan. Vaatteet lentävät lattialle, sänky heiluu, minä siirryn sohvalle."

Mitä ihmettä - hieman hämmentävää ja ehkä turhaa juonen kuljetuksen kannalta, mutta yllättävä veto ja lisä ihmissuhdetarinaan, joka onkin ihmis-kissasuhdetarina? Kannattaa lukea ja päättää itse, miten ratkaisu toimii ja toimiiko ihmiskolmikko haastavassa tilanteessa kuten mielestäsi pitäisi.

Kenelle: Kissojen ystävälle, realististen ihmissuhderomaanien lukijalle, aikalaisromaaneja ahmivalle.

Ella Laurikkala: Isä, poika ja pojan vaimo. Reuna 2020. Kansi ja taitto Jaana Rautio.

Ella Laurikkala: Siirtolainen

Jysäyttävä tarina! Ja se perustuu 80-prosenttisesti tositarinaan, sanoo kirjailija, kun häneltä asiaa tivaan, hämmästyneenä ja vaikuttuneena.

"Jos olisin tehnyt sen sataprosenttisesti, siitä olisi pitänyt tehdä dokumentti, oikeine nimineen ja paikkakuntineen. Sitä en halunnut, eikä halunnut päähenkilö ”Raijakaan”, sanoo Ella Laurikkala. 

Siirtolainen kertoo lapsena äitinsä Sirkan ja sisarustensa kanssa Ruotsiin muuttaneesta Raijasta, joka myöhemmin aviomiehensä Peterin kanssa muutti Australiaan. Suomesta lähdön ajankohta oli 1950-luvun alussa, jolloin suurin muuttoliike Ruotsiin oli vielä tulevaisuutta ja räjähti yli 300 000 muuttoon 60- ja 70-luvuilla, kertoo Wikipedia. Sirkalla oli muuttoon erityisen hyvä syy, kuten kirjasta käy ilmi. Paremman elämän toivossa, totta kai. Tarinaa kertovat Sirkka ja Raija vuorotellen.

Sirkka kasvattaa Raijaa, Merviä ja Karia ja kaipaa Suomeen jäänyttä äitiään ja hänen hiljaisia askeliaan. "Äidin evakkomatka oli päättynyt, meidän alkanut." Teini-iässä tytöt alkoivat "riiata" kovin nuorina, eikä äidillä ollut varaa opiskeluihin; tyttöjen töihinmeno helpotti taloudellisesti, vaikka äiti yritti toppuutella perhehaaveita.

"Seuraavana kesänä molemmat pääsivät ripille, Raija halusi omilla rahoillaan laitattaa ensimmäisen permanenttinsä. Se oli kaunis ja kihara, lähes yhtä nätti kuin Mervin luonnonkiharat. Ja hän tapasi Peterin." 

Johtuiko kurjasta miehenmallista, jonka Raija isältään Suomessa sai, ettei miehen valinta osunut nappiin. Hurmaava Peter haaveilee enemmän kuin huolehtii perheestään, mutta sinisilmäisenä Raija seuraa miehen unelmaa ja muuttaa pienine lapsineen Australiaan. Miten perheelle käy?

"Todellinen tarina on vielä karmaisevampi. Kirjaan oli pakko lisätä romaanimaisia piirteitä, kevennystä, jotta lukija jaksaa", sanoo Laurikkala.

Laurikkala kertoo ravistavan tarinan sujuvasti ja koskettavasti, kokeneen kirjoittajan otteella. En uskalla paljastaa juonesta enempää, mutta myös loppuosa oikeudenkäyntiosuuksineen on totta - trilleriksi kääntyy siis, perhekuvauksen ja matkatarinan lisäksi.

Myös ajankuvana teos toimii: saamme lukea, millaista siirtolaisen todellisuus oli aina laivankannelle astumisesta elannosta kamppailuun kohdemaassa. Kirjailija on kerännyt paljon tietoa niin laivareiteistä, vastaanottoleireistä, ajan tavoista kuin siirtolaisten omista kokemuksista.

"Raija" on edelleen elossa ja antoi kirjailijalle tietoja voimiensa mukaan. Naisen sitkeyttä ei voi kuin ihailla ja hämmästellä, kaiken koetun jälkeen. Vaikka Raija teki vääriä valintoja ja tietää sen itse, tuntuu kohtuuttomalta, että yhteen perheeseen kasautuu haasteita haasteen perään. Näemme karusti totena sen, etteivät mahdollisuudet hyvään elämään todellakaan ole tasa-arvoiset kaikille. Raija pystyi mukautumaan tilanteisiin, mikä pelasti paljon, ja myös hetkestä iloitsemisen taito auttoi, uskon.

Hyvän mielen lukemista kirja ei ole, mutta aitoudessaan tulee iholle. Aiheeltaan se sopii erinomaisesti niin palaksi Suomen satavuotista historiaa kuin maahanmuuttokeskusteluun muistuttamaan siitä, miten paljon suomalaiset ovat muualle siirtyneet ja miten heidät on otettu vastaan. Laurikkala sanoo tarinan jääneen vaivaamaan niin, että hän teki nelisen vuotta töitä muuntaakseen sen kirjaksi, sillä se ansaitsi tulla kerrotuksi. Olen samaa mieltä; se ansaitsee tulla myös luetuksi.

Kenelle: Maahanmuuttajia miettiville, suomalaisten kohtaloista kiinnostuneille.

Muualla: Joukon taideblogi sanoo kirjaa liikuttavaksi.

Ella Laurikkala: Siirtolainen. Reuna 2018.

Tanja Kaarlela: Noutaja

Iisa on syntyisin maalta, mutta kaupunkilaistunut. Hän asuu miehensä kanssa hulppeassa talossa ja tuskailee uranaisen tuskia. Muuta perhettä tai sukua ei kaukaista ja kiireistä äitiä lukuunottamatta ole, äidin sisar Friiakin kuolee. Ei ole tullut pidettyä tätiin yhteyttä, miettii Iisa, ja päättää viime hetkillä paikata, ties mistä ajan kulun tajuamisen puuskasta, lähtemällä Friian hautajaisiin.

Mies Ilkka lainaa vastentahtoisesti upouutta autoaan, ja Iisa lähtee pitkälle ajomatkalle maan poikki pohjoiseen. Matkalla sattuu onnettomuus: hän tönäisee tielle säntävää koiraa. Koira lenkottaa kotiinsa, ja Iisan on pakko mennä tarkistamaan, miten kävi. Näin hän tutustuu Yrjöön.

Yrjö sinnittelee yksin talossaan. Näitä vanhan ajan jääriä, jotka eivät apua pyydä eivätkä tarvitse. Paras ja ainoa ystävä, naapurin Väinö, on kuollut, mikä oli Yrjölle kova isku. He ymmärsivät toisiaan: palvelukoti ei olisi vaihtoehto, vaikka Väinön lapset sitä ahkerasti olivat ehdotelleet.

"- On se kumma, oli Väinö sanonut monta kertaa. - Kaikille on koulut maksettu ja hyvät ammatit ovat saaneet, mutta mitään muuta ei ole tullut takaisin kuin suuria kukka-asetelmia jouluisin. Niissä eläviä pikkukärpäsiä saa sitten nyppiä voileipiensä päältä pitkin kevättä. Sitä oli Yrjö ajatellut monta kertaa mielessään ja vähän nauraa hihittänytkin, että hän ei ainakaan kaivannut semmoisia joulukukkia."

Iisan mielestä miehellä ei ole kaikki hyvin, mutta minkäpä hän sille voi. Sattumusten myötä he kuitenkin joutuvat tutustumaan toisiinsa paremmin kuin kumpikaan alunperin toivoi.

"Mies kuorsasi autuaan tietämättömänä kaikesta, eikä Iisa voinut olla ajattelematta, että ilman tuota haisevaa ukkoa hän ei olisi tässä vaan jo hotellissa herkullisella illallisella viinilasin äärellä. Ilkka oli ollut oikeassa: hänen ei olisi pitänyt lähteä lainkaan. Mitä enemmän Iisa ajatteli, sitä enemmän häntä ahdisti. Hautajaisiin lähteminen oli ollut typerä päähänpisto, josta hän sai nyt kärsiä. Hänen elämässään mikään ei mennyt ongelmitta, sen hän oli tajunnut jo lapsena."

Elämänmakuinen maalaisromaani tästä ajasta. Kaarlela tietää, mistä puhuu: hän kuvaa maaseudun tyhjentymistä, katoavan elämänmuodon viimeisiä rippeitä. Tarina herättää hilpeyttä ja haikeutta. Se ei haasta eikä syytä, ei yritä sanoa liikaa, vain kertoo pätkän, merkittävän sellaisen, sekä Yrjön että Iisan elämästä. Mukava lukea vaihteeksi realistista kerrontaa, ja Kaarlela tekee vakuuttavaa sellaista.

Myös kirjailijan edellinen romaani Lasissa on tyttö liikutti ja vakuutti.

Kenelle: Realistisen nykyromaanin ystävälle, maaseutua tunteville, uskottavan tarinan etsijälle.

Muualla: Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Tanja Kaarlela: Noutaja. Reuna 2017. Kansi Mervi Kattelus.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö

Luin kirjan, joka pistää nieleskelemään: Kaarlela kuvaa yläasteikäisen tytön elämää niin rajusti ja todesti, että tämän kirjan soisin jokaisen aikuisen lukevan. Mitä on uhman ja mahdottoman käytöksen takana?

Ainakin tässä perhe, josta ei ole tytölle apua. Isä häipyy vähän väliä ryyppyreissuilleen, äiti lähtee työmatkalle eikä palaa. Tyttö ja hänen kymmenvuotias pikkusiskonsa sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Eivätkä he tietenkään taida - mistä he olisivat oppia saaneet?

Kirjailija ei kaunistele kuvatessaan tytön ja tämän kaveripiirin tekemisiä ja ajatuksenkulkua. Kun tytöllä on yhä huonompi olo, aina väsynyt, aina iloton, jatkuvasti taisteleva mutta toivoton, yksikään aikuinen ei sitä huomaa. Eivät naapurit, opettajat tai terveydenhuolto. Kun tukiverkostoa ei ole, sitä ei vain ole.

Hyvinvointiyhteiskunnan edustajien kauniit aikomukset ja komeat suunnitelmat eivät riitä; ne eivät ulotu käytännön tasolle saakka, kun tilanne on päällä. Pitää tapahtua jotain todella lopullista, jotta koneisto herää. Jos ei halua elää pinkissä kuplapilvessä, on pakko myöntää, että tällaisia lapsia on, on ollut aina, on nyt ehkä yhä enemmän.

Tärkeä muistutus eriarvoistumisen ehkä kurjimmasta ilmiöstä. Kun eväät ovat kehnot niin henkisesti kuin fyysisesti, ei lapsen langanlaihuus johdu geeneistä eikä ohut elämänhalu hänestä itsestään. Tekstiltään taitava, terävä ja aito kirja, josta ovat fraasit kaukana. Kompakti tarina on vimmainen ja synkkä, mutta alle kahdensadan sivuisena nopea lukea - kirjailija ei piehtaroi eikä pitkitä, mikä korostaa viestin vaikuttavuutta ja tekee kirjasta uskallettavan tartuttavan herkällekin lukijalle.

Kenelle: Aikuisille. Päättäjille, kasvattajille, opettajille, terveydenhuoltohenkilöstölle, virkamiehille ja -naisille.

Muualla: Surullinen, hieno ja uskottava, sanoo Tiia blogista Karvakasan alta löytyi kirja. Todentuntuinen kuva 90-luvun nuorista, sanoo Riitta Kirja vieköön. Erittäin rankka kertomus, sanoo Tuntematon lukija, jonka kirja jätti kuitenkin hiukan kylmäksi. Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V íhmettelee, miksei ole aiemmin tarttunut Kaarlelan teoksiin. Vahva kirja, joka todella kannattaa lukea, sanoi Lukutoukka Krista, joka näki tekstissä paljon itseään. Menetimme Kristan äkillisesti äskettäin. On äärimmäisen surullista ja haikeaa kohdata hänet jatkuvasti, vaikkei häntä fyysisesti enää ole. Toivon hänen tietävän, että meillä on ikävä ja että me muistamme. Kommentoimme paljon toisiamme, tästäkin kirjasta viestittelimme, myös siitä, että kansi on erityisen kaunis.

Tanja Kaarlela: Lasissa on tyttö. Reuna 2017. Kansi Kirsi Juvonen.

Juha Mäntylä: Milt

Muistatte ehkä Juha Mäntylän jazzintuoksuisen tunnelmapalan Rakkaani, Audrey? Mäntylä jatkaa tarinaa ja tunnelmointia kertomalla meille tuosta kirjasta tutun miehen suulla Milton Kingistä; nuoresta, köyhästä pojasta New Orleansissa, jazzin pääkaupungissa.

Milton eli Milt haaveilee urasta trumpetistina. Hänellä on taitoa ja paloa, muttei rahaa hankkia uutta trumpettia isältään perimänsä vanhan ja kolhuisen tilalle, ei edes syödä joka päivä. Silti hän uskoo löytävänsä tilaisuutensa ja sinnikkyydellään saakin apua odottamattomilta tahoilta. Milt myös joutuu odottamattomin paikkoihin, kuten Suomeen.

Myös Pori mainittu! Ja Tuorilan kylä Merikarvialla - maisema ei ole siis pelkkää Bourbon Streetiä. Pieneen kirjaan mahtuu jälleen paljon, eikä kerronnassa ole moittimista.

Ihailen Mäntylän linjakasta ilmaisua ja hallittua oman alueen rajausta. Se tekee lukijan työn helpoksi; tunnelmaan saa uppoutua täysillä ja siirtyä hetkeksi aivan muihin maailmoihin - kuin kuuntelisi hyvää biisiä.

"Milt kääntyi Lady Summertimen puoleen. - Play Misty for me, darling, lady Summertime sanoi käheällä äänellään."

Haikea ja unenomainen tarina, joka kaikessa mystisyydessään viehättää. Pienoisromaani, joka soi kauniisti myös muille kuin jazzinystäville.

Kenelle: Jazzklubeista haaveileville, mystisten tarinoiden ystäville, omaäänisyyttä arvostaville.

Muualla: Todella hyvää tarinan kerrontaa, sanoo Suomi lukee -Krista.

Juha Mäntylä: Milt. Reuna 2016.

Lyhytarviot: Mäntylä, Bruun, Haahti, Petrovskaja

Uutuuskirjojen tulvasta hetkeksi pää pinnalle ja lyhyitä mainintoja muutamasta.

Ehkä Esther

Esikoiskirjailija puhuu venäjää, mutta kirjoittaa saksaksi. Vuonna 1970 syntynyt Petrovskaja on iässä, jossa sukujuuret alkavat kiinnostaa, kovasti. Ja hänen taustassaan onkin selvittämistä: perhe on juutalainen, äiti on kotoisin Puolasta, isä Neuvostoliitosta. Isovanhempien sisaruksia ja heidän jälkeläisiään löytyy Wienistä, New Yorkista, Pariisista...  Kirjailija on itse syntynyt Kiovassa ja asuu nyt Berliinissä.

"Kun kysyin isältäni, kuinka oli mahdollista, että he rakastivat Puolaa niin antaumuksellisesti vaikkei Puola rakastanut heitä, hän sanoi ettei rakkauteen tarvitse vastata."

Kirja on omakohtainen, mutta jos niin haluaa nähdä, myös yleisemmäksi kasvava päiväkirjamainen ja kirjallisesti taitava kuvaus toisen maailmansodan seurauksista, suvuista jotka hajosivat, juurista jotka katosivat - eurooppalaista historiaa, ja siksi tärkeä. Ei ponnista juonella, vaan faktoilla, tarinanpätkillä ja kirjailijan omilla tuntemuksilla.

Kenelle: Sukujuurista kiinnostuneille. Eurooppalaisuutta ymmärtämään haluaville. Niille, jotka eivät kaihda sodasta kertomista.

Muualla: Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, sanoo Lukutoukka. Oppiiko ihminen jotain historiasta, kysyy Mari A.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. Tammi 2015. Keltainen kirjasto. Suomennos Ilona Nykyri.

Mariaanien hauta

Taina Haahti kuvaa kirjoissaan naisen todellisuutta raa´an realistisesti, mutta trillerin keinoin; pidän etenkin hänen työelämää kuvaavista kirjoistaan, kuten Näkymättömän nimissä ja Koeaika. Hänellä on täysin oma genrensä. Tämän ajan nainen, jolla on ongelma.

Mariaanien hauta kurkistaa enemmän perhe-elämään, loukkuun, jonka haaveet omakotitalosta, kahden lapsen ikonisesta perheestä ja aikuisten uran menestyksestä, iskee kipeästi sormille. Entä jos haave ei toimikaan todellisuudessa? Jos avioliitto on helvettiä eivätkä rahat riitä kylppärin design-laattoihin?

Kirjailija käyttää hirveän paljon sanoja: suosin niukempaa ilmaisua, enkä jaksa toistoa. Sivuja on tuskastuttavan paljon! Aihe on ehdottomasti huomionarvoinen ja varmasti monelle kipeästi tuttu, ja Haahti on fiksu, kaunistelematon kirjoittaja (jos sanatulvaa ei sellaiseksi lasketa), joten oikealle lukijalle tämä varmasti kolahtaa lujaa. Eikä aiheen painavuutta voi kieltää kärsimättöminkään. 

Kenelle: Aikuistuville naisille. Haaveen ja todellisuuden erottamaan pyrkiville. Niille, joiden mielestä kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni. Uran ja perheen tasapainoa tuskaileville. 

Muualla: Ei ole helppo, mutta hirvittävän tärkeä, sanoo Annika K arviossaan, joka sanoo kaiken tarpeellisen, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa: "On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko". Hemulin kirjahylly kaipaa myös miehen näkökulmaa, mutta piti valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä ja ihaili hänkin kirjailijan uskallusta. Mari A piti tarinasta, joka rakentuu hitaasti eteenpäin.

Taina Haahti: Mariaanien hauta. Siltala 2015. (Kustantajan sivulla kirja esiintyy jostain syystä nimellä Mariaaninen hauta)

Kaikki mikä on sinun

Kirjan kansi on kuin upea eksoottinen lintu, hehkuvan pinkkeine kukkineen, vihreyksineen ja kultauksineen. Eksoottiseen maahan tarina meidät heittääkin, täältä katsoen: Bangladeshiin, USA:n kautta, jossa suomalainen Anna opiskellessaan tapaa Taufiqin.

Rakkaustarina, totta kai, ja nykymenossa tärkeä kädenojennus yli kulttuurien. Tosin Annaa ei niinkään Bangladesh kiinnosta, mies sitä enemmän. Suhde ei kehity salamana, vaan hitaasti, eikä Anna voisi kuvitellakaan muuttavansa tuohon outoon maahan, jossa Taufiqin suvulla on tärkeä asema niin politiikassa kuin liike-elämässä. Vuoden verran hän sentään lupaa maahan tutustua, ja niin vietetään häitä.

Kuinka käy, jääköön arvoitukseksi. Kulttuurien törmäys on tietysti väistämätön, muttei repivä, vaan rakentava. Pidin kirjan aiheesta ja modernista tulokulmasta sekä bangladeshilaisen elämän kuvauksesta, mutta kaunokirjallisia uskottavuuspisteitä laskivat tekstin sekaan ujutetut reseptit (en ymmärrä niitä), samoin hieman hapuileva vaikka rikas ja välillä hyvinkin oivaltava kieli, joka toistaa nuoren naisen puhe- ja ajattelutapaa, romantiikalla kyllästettynä. Anna on niin kaunis ja mukava, Taufiq komea ja unelmakäytöksinen nuori mies, ja hänen suvustaan Anna löytää muitakin mukavia persoonia. Kaikki ovat niin... no, kovin mukavia ja sivistyneitä, ettei pinkki repeile eikä kultaus karise. Johdonmukainen suoritus sinänsä. Makeudesta huolimatta yllättävää kyllä jälkimaku on melko neutraali, mikä on siis myönteistä, koska en ole suuri makean ystävä.

Kenelle: Romantikoille, erikulttuurisia liittoja miettiville, söpöilyä kestäville, vaaratonta liikuttumista kaipaaville.

Muualla: Bruun onnistuu parhaiten kuvatessaan paikkoja ja tapahtumia, sanoo Kirjakko ruispellossa. Kirjassa on paljon hyvää, mutta olisin kaivannut jotain lisää, miettii Hemuli. Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot, sanoo Ulla.

Kristiina Bruun. Schildts & Söderströms 2015.

Audrey, rakkaani 

Pienoisromaani vie lukijan jazzintäyteiseen, pehmeään illantummaan ja haaveiden maailmaan. Tyylikkäästi vaikka hieman kotimaisen kulmikkaasti - mielessä häivähtävät Paul Austerin New York -trilogia ja kotimaisista Marco Kosonen, vaikkapa Ravintola Lopullaan. Mainitut kirjailijat varmaan rakastaisivat tätä kirjaa!

Nyt ei eletä synkeitä sota-aikoja, ei kärsitä perhedraamoista eikä itketä maailman puolesta. Vain nautitaan tästä hetkestä, musiikista ja tunteesta. Ne ovat vahvoja, ylitsekäyviä, hallitsevia - muuta ei ole. Eikä muuta tarvita. 

Kirja sopii etenkin heille (eikun meille), jotka hakevat tehoa ja tarkoitusta jokaiselle minuutille. Se on hyvä muistutus siitä, että järjen lisäksi ihmisessä on paljon muuta. Kirjallisena suorituksena ehkä huomautettavaa löytyisi, jos jaksaisi etsiä, mutta ajatus ja tunnelma ovat sen verran vahvoja, ettei jaksa. Tykkään ja peukutan.
  

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani. Reuna 2015.

Kenelle: Stressaantuneille, multitaskaajille, arkirealismin ulkopuolelle uskaltaville, unelmissa eläville tai sitä kaipaaville, jazzin ja vanhojen elokuvien ystäville.

Muualla: Jonna Lukunurkkauksessaan sanoo kirjaa pieneksi kirjaksi, jossa on suuria asioita. Kirjakaapin kummitus -Jonna viehättyi. Kaisa Reetta sanoo kirjaa oudoksi linnuksi, josta jäi todella hyvä mieli.