Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Andreas Egger joutuu jo taaperona sukulaisten hoiviin äitinsä kuoltua. Ajankohta 1900-luvun alussa, maata ei mainita, mutta se on saksankielinen. Alppien laaksossa sijaitseva kylä ja vuoristo itse ovat ainoita paikkoja, jotka hän tuntee kotinaan. Vaikka poika hakataan ontuvaksi, hänestä kasvaa raskaissa maatalon töissä vahva ja sinnikäs mies. Ja perusyksinäinen huolimatta kyläläisistä, kuten Sarvi-Hanneksesta, joka kertoo Eggerille elämän- tai paremminkin kuolemanfilosofiastaan:

"- Ihmiset sanovat, että kuolema synnyttää uutta elämää. Mutta ihmiset ovat typerämpiä kuin typerin kuttu. Minä sanon, ettei kuolema mitään synnytä! Kuolema on Kylmä Rouva. - Niin mikä? - Kylmä Rouva, toisti Sarvi-Hannes. - Se kulkee vuoren yli ja hiipii laakson poikki. Se tulee milloin tahtoo ja ottaa mukaansa mitä tarvitsee. Kasvoja ja ääntä sillä ei ole. Kylmä Rouva tulee ja ottaa ja menee. Siinä kaikki. Ohi mennessään se nappaa sinut ja vie mukanaan ja pistää johonkin kuoppaan. Ja siihen viimeiseen kappaleeseen taivasta, jonka näet ennen kuin kuoppasi lapioidaan umpeen - se ilmestyy siihen vielä ja lähettää yllesi kevyen henkäyksen. Ja sen jälkeen sinulle jää enää pimeys. Ja kylmyys. Egger nosti katseensa lumiselle taivaalle, ja lyhyeksi toviksi hänet täytti pelko, että sinne voisi ilmestyä jotain joka henkäisisi hänen kasvoilleen. - Luoja nähköön, hän mutisi yhteen puristettujen hampaitten välistä. - Se on paha juttu."

Eggerin yksinäisyyttä onnistuu hetkeksi järkyttämään vain Marie, johon mies väkevästi rakastuu, vaikka myöntää vielä vanhanakin, ettei hän naisia ole ikinä oppinut tuntemaan saati ymmärtämään.

"- Saako olla toinen?" nainen kysyi, ja Egger nyökkäsi. Nainen toi uuden snapsin, ja kun hän nojautui laskemaan lasia pöydälle, hän kosketti puseronsa poimulla Eggerin olkavartta. Vaikka kosketusta tuskin edes tunsi, se jätti Eggeriin hienoisen kivun, joka tuntui painuvan sekunti sekunnilta syvemmälle hänen lihaansa. Hän katsoi naista, ja tämä hymyili."

Kovana työmiehenä tunnettu Egger tekee pääosan urastaan rakentajana vuorilla. Oli nimittäin juuri keksitty, että maa saisi mukavasti tuloja ihmisiltä, jotka haluavat päästä korkealle ja tulla sieltä suksilla alas. Alkaa vimmattu köysiratojen rakentaminen. Kun näkyvää tulosta - vaunuja vaappumassa mäen tasanteelle asti - alkaa tulla, mies on vaikuttunut, vaikka vuoret tuntuvat "menettäneen osan pysyvästä mahtavuudestaan."

"Hänen sydämensä täyttyi ylpeydestä hyvin erikoisella tavalla. Hän tunsi olevansa osa jotain suurta, jotain joka ylitti reippaasti hänen omat voimansa (mukaan luettuna hänen mielikuvituksensa) ja joka, kuten hän oli ymmärtävinään, tietäisi edistystä ei pelkästään laakson elämälle vaan jollain tapaa koko ihmiskunnalle."

Eggerin menetettyä nuorikkonsa hän uppoutuu täysin töihinsä vuorilla, vaarallisimpiin, mitä on tarjolla. Sillä hetkellä, sillä kohta alkaa toinen maailmansota, jonne myös hän saa kutsun astua palvelukseen. Se on ainoa kerta, kun hän poistuu laaksosta (no, yhtä nopeaa yritystä lisäksi ei lasketa) - ja reissusta tulee todella pitkä, niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Hitlerin kukistuttua hän palaa kotiin, vain huomatakseen olevansa liian vanha ja tietämätön uusiin töihin, uuteen teknologiaan. Mutta Egger ei ole tyhmä: hän hoksaa pian keinon ansaita elantonsa uudenlaisessa maailmassa. Ihmisiä, etenkään turisteja, hän oppii arvostamaan sitä vähemmän mitä enemmän heitä tuntee.

Seethalerin teos on niin sanottu pieni suuri kirja. Sen 130 sivuun mahtuu paitsi kokonainen elämä lapsuuden ensi mielikuvista Kylmän Rouvan vierailuun myös kokonainen vuosisata ja yhteiskunnan totaalinen muuttuminen. Turismin kuvaus on satunnaiselle matkailijalle nolostuttavaa, mutta kiistämätöntä. Murros maalaisuudesta teollisuuden ja palvelujen tuotannolla elämiseen on valtava ja nopea. Seethaler kuvaa kaiken kauniisti ja ilmavasti, vaikka sivuja on vain 130. Rauhallinen tempo kuvaa erinomaisesti vanhenevan miehen ajattelua. Tunnelma on omanlaisensa, harkittuja yksityiskohtia runsaasti lukijan mietittäväksi. Luonnon merkitys on väkevä, Eggerin persoona vahvasti läsnä. Kirja on niin täysi - olematta ahdas - että lukija tuntee lukeneensa paljon sivumäärää enemmän. Ja "pakollinen" koronayhteys (mikä tuntuu nykyisin löytyvän joka kirjasta): näin syntyivät viruslingoiksi myöhemmin nimitellyt hiihtokeskukset.

Pelottelinkohan alussa liikaa: vaikka elämäntarina on karu, kirja on kaunis, suorastaan upea. Nautin suuresti!

Kenelle: Isojen linjojen ystäville, tunnelmaa etsiville, rauhallisen historiakerronnan rakastajille, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Hemulin kirjahylly suosittelee vahvasti, ja koska bloggari on kirjastolainen, voi kirjan laittaa Helmet-haasteen 2020 kohtaan 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä. Aula & Co 2020. Suomennos Raimo Salminen. 

Komea kansi Sanna-Reeta Meilahti. Arvostelukappale.

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.

Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)

Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.

Ihmeellisten asioiden museo

Luin ällistyttävän vaikuttavan sadun, jossa on hurjasti kiehtovia elementtejä: New York vuonna 1911, yksinäinen tyttö, jolla on salaisuuksia, hullu professori ja sankaripoika, muutamia mainitakseni.

Coralie asuu isänsä, professori Sardien, kanssa talossa, jonka toinen puoli pyhitetty isän intohimolle ja elämäntyölle, ihmeellisten asioiden museolle. Isä on kerännyt museoonsa kaikenlaista ihmisiä kauhistuttavaa ja kiehtovaa, joita saa käydä ihmettelemässä maksua vastaan: kahdeksansorminen käsi, ihmiskallo jossa oli sarvet, silmättömän vauvan ruumis, toinen toistaan kädestä pitävät syntymättömät apinakaksoset, erilaisia luonnonoikkuja eläimistä ja kasveista... Lisäksi näytillä olivat elävät ihmeet: kaviojalkainen poika, pitkän karvaturkin peittämä mies, puolikas nainen - outoa henkilökuntaa, joka tulee sesongiksi professorille töihin ja häviää talveksi kuka mihinkin.

Coraliella itselläänkin on erikoisia ominaisuuksia, joita isä ei jätä hyödyntämättä. Kun tyttö on tarpeeksi vanha, hän alkaa osallistua näytöksiin. Hänen elementtinsä on vesi.

"Siitä lähtien, kun aloitin urani isän museossa, hän sanoi yhä uudestaan minun olevan yksi maailman ihmeistä."

Äitiään Coralie ei ole koskaan nähnyt, mikä ruokkii tytön mielikuvitusta. Kuuliaisesti hän noudattaa ankaran isänsä toiveita, hoitajanaan Maureen, joka on lähinnä normaalia ihmistä niistä, jotka tytön elämään vaikuttavat. Kun Coralie tulee murrosikään, alkaa hän myös kyseenalaistaa ja nähdä maailmaa eri silmin, kuten luonnollista on. Mutta millainen maailma se on?

Kirjailija on sitonut tapahtumat löyhästi todelliseen historiaan. New Yorkin rajun kasvun aika - se ensimmäinen urbaanisaatiovaihe eri puolilla maailmaa, myös Helsingissä tuohon aikaan - piirtyy lukijan silmiin; nykyinen katuverkosto alkaa muotoutua, joka puolelle rakennetaan. Tuolloin on vielä mahdollista kadota nimettömyyteen tai pärjätä silkalla voimalla ja oveluudella, olemattomien rekistereiden ulkopuolella. Tehdastyöläiset, uusi kansanluokka, ovat johtajiensa armoilla, ilman minkäänlaista työolojen valvontaa. Tyttöjä ja naisia hyväksikäytetään härskisti, kuten heikompia on tapana. Väkivalta ja rikokset kasvavat samaa tahtia asukasmäärän kanssa ennen kuin hallinto ehtii mukaan suitsimaan menoa. Yleisö kaipaa huvituksia, ja siihen saumaan professori on museollaan iskenyt, mutta Coney Islandin suuret huvipuistot vievät jättipotin. Jopa Sigmund Freudiin ne tekivät vaikutuksen, kun hän kävi tutustumassa amerikkalaiseen ajattelutapaan.

"Mielikuvitus oli Brooklynissa kaikki kaikessa, ja sitä museonjohtaja Sardien oli myytävä; se oli hänen lahjansa, lahja josta hän kiitti luojaansa joka ainoa päivä. --- Hän ymmärsi, etteivät pelkät silmät osanneet huijata ihmisiä vaan myös heidän mielensä."

Ortodoksijuutalaisesta kodista lähtenyt Eddie on valokuvaaja, joka dokumentoi aikaa kamerallaan. Lehdet maksavat hänelle etenkin rikoskuvista. Eddie on tunnettu tietyissä piireissä taitavana löytämään kadonneita henkilöitä - joita tuohon aikaan riitti - ja eräs keikka tutustuttaa hänet Coraliehen. Romanttista, toki, mutta ei aivan suoraviivaista sellaista.

Tarina kietoo historian hämärään viittaan paljon julmuutta ja kauheuksia, mutta myös niitä inhimillisyyden ja selviytymiskyvyn pilkahduksia, joiden ansiosta lajina täällä olemme, sellaisina kuin olemme. Ehkä rujoina, mutta hengissä.

Kirjan henkilöt ja aika ovat sen verran kaukaisia, ettei heihin voi samaistua, enkä sitä kaivannutkaan. Sadusta on kuitenkin kyse. Suomennos on taitavasti tyyliin sopiva. Kuten aiemminkin olen urputtanut, en pidä pitkistä kursivoinneista kirjoissa. Ne haittaavat lukemista ja aliarvioivat lukijan kykyä erottaa kertojat toisistaan - jos se on tässä se syy, miksi niitä käytetään. Mutta itse satu on mahtava ja sekoittaa totta ja tarua kiehtovasti ja koukuttavasti. Mukana on jopa kirjallisuutta: Kotiopettajattaren romaani nousee toistuvasti. Tuntui kuin olisin kirjan myötä hetkeksi siirtynyt toiseen maailmaan, paikkaan ja aikaan. Ihmeellisesti, kuten teemaan sopii.

"Maailmassa on enemmän erikoista ja ihmeellista kuin useimmat ymmärtävät. --- Kukaan ei ole sitä miltä näyttää." 

Kenelle: Mielikuvituksen ja historiatiedon yhdistämisestä nauttiville, satumaisuutta sietäville, erilaisuutta ymmärtäville, valokuvauksesta kiinnostuneille.

Muualla: Erilainen, kiinnostava ja mieleenpainuva tarina, sanoo Kirjakirppu. Täydellinen lukuromaani, arvelee Lumiomena, kiistellystä termistä huolimatta, jota käyttää myös Kaisa Reetta puhuessaan hienosta lukuromaanista. Tunnelma on kohdillaan, sanoo Lukuisan Laura. Runsas ja mehevä, muttei Punaisen puutarhan veroista taikaa, arvioi Suketus. Mukava lukea, muttei Tiinassa herättänyt suuria tunteita. Bleue ihaili kokonaisuuden lisäksi yksityiskohtia, kuten suomentajan sanastoa. Hemuli kaipasi lisää professorin näkökulmaa. Tunteita ja tapahtumia on Elegian makuun. Tasokas teos, sanoo Takkutukka.

Alice Hoffmann: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus 2015. Suomennos Raimo Salminen.

Vapaus

Alku oli takkuinen. En millään ymmärtänyt, miksi kirjaa on kehuttu vuolaasti jopa vuosikymmenen merkittävimmäksi. Keskiluokkaisten amerikkalaisten kermaperse-elämää, jossa aineellista hyvää ei puutu, ja haasteet ja arvot ovat sen mukaiset. Pitkästytti ja ärsytti, kuten vaikka Philip Roth tai American Beauty -leffa, jotka yhdistän samaan ympäristöön.

Päätin kuitenkin urakoida homman loppuun ihan yleissivistyksen takia. Puolessa välissä eli noin kolmannen sadan sivun kieppeillä aloin lämmetä. Ehkä jo pelkästään siksi, että aikaa oli vierähtänyt henkilöiden kanssa sen verran, että he alkoivat olla tuttuja.

Onhan Franzen taitava ja fiksukin, vaikkei minusta fania tullut. Aihe on amerikkalaiseen tapaan (muistellen fraasia kaiken suuruudesta Amerikassa) ylilyövä ja maailmoja syleilevä, vain nykyihmisen koko elämä, joten siinä riittää muistiinmerkitsemistä ja osoittelemista tarkkanäköiselle havainnoijalle, jollainen Franzen pyrkii olemaan.

Pääosassa ovat Patty ja Walter perheineen ja ystävineen. Heidän elämänvaiheensa, valintansa ja tekemisensä lapsuudesta pitkälle keski-ikään selostetaan pikkutarkan armottomasti. Niissä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, vaan erikoista on Franzenin kerronnan perusteellisuus ja viileä tarkkailukulma. Ihmiset eivät ole ihania, mutta realistisia. Walterista melkein pidin: hän on viisas, ymmärtää luonnon merkityksen ihmiskunnalle muttei haihattele, vaan tekee töitä ja elättää perheensä. Tunnollisena hänen on vaikea etsiä pelkkää omaa hyväänsä.

Ehkä kirja tosiaan jää historiaan erään elämäntavan kuvauksena ja päiväkirjana aikakaudesta, jossa on jo nähtävissä muutosten merkkejä. Tulevat lukupolvet lukevat sitä kaihoisina, vähän kuten me Mennyttä maailmaa tai vastaavia. Koska maailma on muuttumassa kovaa vauhtia (ja tässä yhteydessä maailma = Amerikka): amerikkalainen syntyperä on jo vähemmistö Yhdysvalloissa, taloudellinen määräysvalta on siirtymässä itään, Kiinan suuntaan. Maapallo ei kestä nykytahtista kulutusta. Rikkaat rikastuvat, kurjat kurjistuvat jne. Ainakin kirja sai monia ajatuksia risteilemään päässä, joten kyllä sillä jotain merkitystä on. Pelkkä ihmissuhderomaani tämä ei ole, vaikka sen voisi lukea sellaisenakin.

Kirjalla on iso nimikin, ja olkoon tekstinäytteenä kohta, joka kuvaa teemaa hyvin.

”Kaikki pyörii saman ongelman ympärillä – yksilönvapauksien”, Walter sanoi. ”Tähän maahan tultiin joko rahan tai vapauden takia. Ellei ihmisellä ole rahaa, hän pitää kahta tiukemmin kiinni vapauksistaan. Vaikka tupakointi tappaa hänet, vaikka hänellä ei olisi varaa ruokkia lapsiaan, vaikka mielipuolet tappavat hänen lapsiaan rynnäkkökivääreillä. Ihminen voi olla köyhä, mutta se mitä kukaan ei voi ottaa häneltä pois on hänen vapautensa pilata elämänsä juuri kuin haluaa.”

Kirjaa pitävät tärkeänä monet viisaat lukijat, ja hyviä perusteluja löytyy esimerkiksi Katjalta ja Karoliinalta.

Valkoisella Kirahvilla on hieno ja perusteellinen analyysi, myös Vapaus-nimen pohdintaa.

Booksy taas on varauksellinen.

Jonathan Franzen: Vapaus. Siltala 2011. Suomentanut Raimo Salminen

P.S. Olen lukenut myös Franzenin Epämukavuusalueen, jossa hän kertoo esseemuodosta lapsuudestaan, romaaneissaan kuvaamansa keskiluokkaisen perheen lapsena. Ajattelin sen auttavan näihin tiiliskiviin tutustumisessa. Rehellistä ja draamatonta kerrontaa, ilman suuria väristyksiä mutta fiksulla katsannolla tässäkin. Riemastuin sarjakuvista kertovista kohdista, kun itsekin olen - aika lähellä Franzenin ikäluokkaa olevana - lukenut lapsena paljon Tenavia ja Pulteria. Muuten ei kirjasta noussut mitään erityistä eikä mieleenjäävää, mutta ehkä se hieman toi taustaväriä romaaniin tutustuttamalla kirjailijaan.