Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut paljon sekä hauskaa että vakavaa, yleensä niitä makoisasti sekoitellen. Jos mistään hänen kirjastaan ei nainen löydä samastumispintaa, se on ihme! Aiempaa tuotantoa muistellessa mietin, että kertojaääni on vuosien saatossa muuttunut ja - superyllätys - muuttunut vanhemmaksi. Muttei kyynisen puolelle sen enempää kuin nyt yleensä iän myötä muututaan. 

Kertoja on kuitenkin jotenkin aina sama, pisteliäs naispuolinen totuudentorvi, joka pyrkii ymmärtämään ihmisiä ja ilmiöitä eikä arkaile lausua niistä mielipiteitään lukijoiden ihastukseksi. Ja kun tyyli jatkuu, lukijalle tulee tuttuuden tunne, eikä se ole huono, jos ei etsi yllätyksiä. Lukijan illuusio kaverista, jopa ystävästä, on yksi syy Härkösen kirjojen tasaiseen suosioon, uskon. Sujuvaksi ja helposti luettavaksi laaditun tekstin ja nokkelan ajattelun lisäksi, tietysti; ei ammattilaisura tyhjästä synny, eikä työnteotta, mikä on kunnioitettavaa sekin, kun pitkää julkaisulistaa katsoo. Hänen kirjojaan on luettu ja ostettu jo muutamassa sukupolvessa; niitä on sovitetty näytelmiksi, tv-sarjoiksi ja leffoiksi. Kirjat ovat innoittaneet myös monia opinnäytetöitä, joista yhdessä olin itsekin blogillani lähteenä mukana, kirjasta Onnen tunti.*

Mykkien pöydässä 56-vuotias Leni on saanut yllättäen potkut, joten nyt on aikaa. Työnsaannista ei ole toivoa eikä pelkoa. Työkkärin vaatimiin työhakemuksiin kukaan ei vastaa paitsi joskus harvoin kahteen kirjaimeen tiivistettävällä viestillä, vaikka kuinka piilottelisi syntymäaikaansa - mitä Leni ei halua tehdä, sehän olisi huijausta! Satunnaisia ansioita hän hankkii kirjoittelemalla lehteen ihmissuhdepalstaa, jossa "Amalia" antaa vastauksia lukijoiden visaisiin ongelmiin räväkkään tapaansa. (Nyt kai tällainenkin olisi laitonta, koska työtön ei saa ansaita edes sitä kolmeasataa kuussa ilman todennäköistä ansiosidonnaisen menetystä. Näin aktivoidaan.) Onneksi ei ole lapsia tai muita elätettäviä.

On siis otollinen hetki keskittyä muihin asioihin. Vaikka riittävään viinin ja seksin nauttimiseen. Leni on järjestänyt nämä molemmat, jälkimmäisen ex-puolisonsa Juhan kanssa kaveripohjalta. Näin kävi, pandemia-aikaan kun ei voinut uusia tuttavuuksia solmia. "Jotka Jumala on erottanut, voi vain korona yhdistää." Järjestely toimii jotenkuten, vaikka Leni yrittää lopettaa suhteen: "Että eksät osaavat vituttaa. Juuri sen takia he ovat eksiä." 

Mutta kun Leni tapaa Lassen, se on menoa. Hurja, arvaamaton, vahva, huoleton, lässytystä inhoava mies (eli päinvastainen kuin Juha) on juuri sitä, mitä on kaivattu. Plussapuoli on sekin, että Lasse on varattu, joten päivää pidemmälle ei tarvitse miettiä. Ystävä paheksuu, sillä hänestä naisen pitää etsiä sitä oikeaa ja ainakin olla rikkomatta perheitä. 

"Siru muljauttaa silmiään.
- Etkö sä ole ansainnu enempää?
- Ei meistä kukaan oo ansainnu mitään. Kaikki on bonusta.
- Sä muuten rakastut aina täysin vääriin miehiin.
- On ne kaikki ollu hetken oikeita. Ja ne hetket riittää mulle."

Vaikka usein naurattaa, hieman kirpeästi tosin, lukija alkaa huolestua: pysyykö Lenin varmojen mielipiteiden varaan rakennettu elämä hallinnassa? Se alkaa näyttää nurjia puoliaan; tuttavien ihmettelyä, karmeita krapuloita, ahdistusta. 

"Päätä särkee. Tavallista pahempi kankkusahdistus. On minun syytäni, että kaikki lähtivät. Minun syytäni ovat myös sademetsien tuho, Pol Potin pääkallot ja kotimaisten vihannesten korkea hinta."

Päivä kerrallaan -konsepti ei enää toimi Lenille, ja loppupuolen käänne yllättää lukijan vaihtamalla tarinan hengen. Kaiken uhoamisen takaa löytyy menneisyydestä jotain, mikä ehkä selittää naisen tilannetta. Tai ainakin hän joutuu toteamaan, ettei kaikkea tapahtunutta voi vain unohtaa. Lukija tehköön omat tulkintansa. Mikään moraliteetti kirja ei ole, eikä ryppyotsainen maailmanparannus Härkösen tyyliin sopisikaan. Hän kertoo tarinan, notkeasti ja kunnollisella suomen kielellä. Mikä sopii mainiosti tänäiseen suomen kielen ja Mikael Agricolan päivään. Hyvä, suomi! Omaa kieltä kannattaa juhlia, kun se vielä on olemassa.

Lue myös Anna-Leena Härkösen

Rikospaikka (2021)
Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (2018)
Valomerkki (2017)
Kaikki oikein (2014)
Ihana nähä! Ja muita kirjoituksia (2014)
Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (2012)
Onnen tunti (2011)
Juhannusvieras (1996) 

Kirjailija on tavattavissa Helsingin Vuosaaren kirjastossa 21.4. klo 18. Häntä haastattelee Tuija Takala. 

Anna-Leena Härkönen: Mykkien pöytä. Otava 2026. Kansi Kirsti Maula.

* Etenkin blogien huippuaikoina tuli usein pyyntöjä osallistua erilaisiin tutkimuksiin. Kannustan toimintaa, sillä mikäpä olisi parempi aihe kuin kirjallisuus, ja blogeista saattaa löytyä hyvinkin paneutuneita ja yllättäviä näkökulmia. Mutta tekijöille vinkiksi: olisi kiva saada valmiista työstä tieto tai jopa työ luettavaksi, sellaista en muista tapahtuneen. Tässä mainitun tutkimuksen löysin kaverin vinkistä aikanaan ja pääsin sen lukemaan, mutten enää löydä sitä netin syövereistä. 

Nina Lykke: Kohonnut riski ja muuta naiselämää

Lääkäri sanoi minulle, että arvot ovat normaalien rajoissa, mutta vaara on niiden kohotessa. Kolesterolit, verenpaineet ja mitäniitänyton. Riski on myös se, mitä päässä tapahtuu, kun ikää kertyy. Yli viisikymppinen Elin kokee sen konkreettisesti. 

Oslolainen kirjailja Nina Lykke kirjoittaa räävittömän räväkästi, överisti toki mutta varsin virkistävästi Elinin ajatuksista tämän toimiessa omalääkärinä ja pohtiessaan avioliittonsa tilaa. Lapset ovat jo omilla teillään, joten Elin tulee pyytäneeksi (!) Facebook-kaveriksi nuoruutensa poikaystävän Bjørnin (kuulemma kaikki keski-ikäiset googlettavat entisiä kavereitaan, pitääkö paikkansa? Tunnustan...). 

Ja niin alkaa salasuhde, jota Elin kutsuu varoventtiilikseen. Sen avulla hän kestää arjen Akselin kanssa, rasittavien potilaidensa kanssa, dementikkoäitinsä kanssa, vanhenevan itsensä kanssa. Hän vaihtaa aiemmin "venttiilinään" käyttämänsä alkoholin ja tv-sarjat seksiin. 

"Levottomuus ja neuroosit eivät ole poikkeuksia tai sairauksia vaan perustila, sillä jos ihmisellä olisi luonnollinen, synnynnäinen kyky elää harmonisesti tässä ja nyt, esi-isämme olisi syöty ja hävitetty sukupuuttoon kauan ennen kuin he ehtivät ryömiä merestä maalle." 

Aksel on ihan hyvä mies, mutta Elin on kyllästynyt. Myös kotitöihin. 

"Aksel kykeni sekä huolehtimaan että muistamaan, toimimaan ja hoitamaan, jos vain oli kyse jostain mistä hän oli kiinnostunut. Edellytyksiä kyllä oli, mutta tahtoa ei. Tämä oli tilanne. Aksel teki sitä mistä hän oli kiinnostunut, minä tein kaiken muun." 

Potilaiden - luulosairaiden, outojen ja älyttömien, joskus harvoin tavallistenkin - käsittelyyn Elinillä on jo rutiininsa, joita hän selostaa tavalla, joka takuulla tulee mieleen seuraavan kerran lääkärikäynnillä. Mitä lääkäri mahtaa oikeasti miettiä ja haluta sanoa, mutta ei sano? Tämä on miedoimmasta päästä:

"Menkää kotiin ja ottakaa rennosti, haluan huutaa kaikille jotka istuvat odottamassa ja luulevat saavansa apua. --- Päivä päivältä tulen epävarmemmaksi siitä, onko meillä todella pyrkimys harmoniaan ja hyvinvointiin, tavoittelemmeko ennen kaikkea onnea, iloa ja nautintoa. Minä epäilen että havittelemme jotain muuta, eikä tämä muu ole välttämättä erityisen miellyttävää."

Joskus hän ei malta olla sanomatta, ja siitä seuraa palautetta, minkä jälkeen Elin yrittää "olla kunnolla." "- Aivan, tiedän. Minun täytyy ryhdistäytyä, sanon ennen kuin soittaja ehtii sanoa mitään. - Minulla on huono päivä. Olen aika väsynyt."

Juttukaverina työpaikalla, jonne hän majoittuu salaa suhteen paljastuttua Akselille - avioliitto on mennyttä - hänellä on muovinen luuranko Tore, joka ei ole kovin lohduttava ystävä. 

"Epäilen että Bjørn suunnittelee paluuta entiseen, siis että pysymme turvallisesti avioliitoissamme ja jatkamme tapailua Oscars gatella kuten ennenkin. Ja miksipä ei, Tore kommentoi. Oikeastaan se toimi aika hyvin. Mutta sitten sinä menit pilaamaan kaiken sillä tekstiviestillä."

Viihdyttävä, kipeästikin osuva ja suorapuheinen Elin on kiinnostavaa kesäseuraa. Hän suomii herkullisesti meitä kaiken haluavia ja kaiken saaneita mutta silti tyytymättömiä, hyvinvoinnista turpeita kansalaisia, jotka emme enää tiedä, mitä tehdä ollaksemme onnellisia, mutta vaadimme oikeuksiamme varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Niinhän Elin toimii itsekin.

Kenelle: Ikääntymistään pohtiville, kyllästyneille, varoventtiiliä kaipaaville, eronneille ja karanneille. 

Muualla: Mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva, sanoo Kirjan jos toisenkin.

Lue myös Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei.

Nina Lykke: Kohonnut riski. Gummerus 2021. Suomennos Sanna Manninen. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

- - - - - 

Sattumalta saman aiheen kirja osui käteen seuraavaksi: jälleen seuraamme viisikymppistä naista, nimeltään Satu, joka jää työttömäksi. Myös hän on eronnut, muttei enää yksin. Uusi mies Tommi on ihana ja saa naisen houkuteltua kesäksi tämän vanhaan, autioon kotitaloon maalle. Ehkä jopa pidemmäksi aikaa? Käytännöllinen Tommi alkaa rempata paikkoja.  

Epäröivä Satu myöntää hankkeen edut, kuten säästöt asumiskuluissa, ja löytää paikkakunnalta pian muutaman ystävän - joskin myös niitä toisia, mieluiten unohtuneita koulukavereita. Elämä näyttää hyvältä tässä hetkessä, kunnes Tommi sairastuu vakavasti. Ei koronaan, vaikka sekin vyöryy maan ylle samaan aikaan, mikä ei helpota Sadun tilannetta. 

Mies sairaalassa, ei ansiotyötä, remonttia vaativa koti ja palvelut pitkien matkojen päässä. Kaiken huipuksi Elinin Espanjassa asuva äiti miesystävineen päättää tulla koronan ajaksi kotimaahan, kotitaloon! Ei vaikuta herkulta, miten Satu selviää? Itseäni lievänä klaustrofoobikkona kauhistutti eniten kohtaus, johon liittyy ullakon luukku...

Hommaan kietoutuu myös mysteeri, erään kyläläisen kuolema, josta Satu saa tietää enemmän kuin toivoisikaan. Mukava kesäkirja laiturille makoiluun, pikkuisen jännittävä arkidraamoineen ja sutjakasti etenevä, henkilöitään nasakasti rakentava ja ymmärtävä Paavilaisen tapaan. 

Kenelle: Helppoa luettavaa hakevalle, tässä ajassa viihtyville, naisten ystävyydestä nauttiville, toisen kierroksen avioliittoilijalle, sitku-elämää elävälle.   

Muualla: Kirja jäi Suttastiinan mieleen ensimmäisenä luettuna, jonka tapahtumia kattaa korona. 

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Otava 2021. Kansi Tuuli Juusela. 

- - - - - 

Ja mainitaan vielä yksi samasta teemasta: Härkösen Rikospaikkaa olen vasta lukemassa enkä ole vielä päässyt nimen mukaiseen paikkaan asti, mutta tähänastinen tarina uppoaa paremmin kuin hänet muutamat edellisensä. Tuttu viisasteleva kertojaääni on läsnä, naisten ystävyyksiä ja ihmisten käytöstä analysoidaan pakinatyyliin. Jos ei ihan niin räväkästi kuin Lykke tekee eikä uusiutuen ja yllättäen, ymmärrettävästi kuitenkin. 

Irina ja hänen kaksi ystäväänsä potevat suhde- ja terveysongelmia, ja ilmeisesti joku päättää jotain ainakin ensimmäiselle asialle. Irinan poika, jonka kanssa hän on asunut kaksin, lähtee armeijaan, mikä asettaa Irinan uuteen elämänvaiheeseen viisikymppisenä. Ilmeisesti tämä vaihe on merkittävä, niin monta kirjaa nyt osuu tähän aiheeseen! Ja mikäs siinä, kyllä se kiinnostaa tätäkin lukijaa. 

Sopii kuten edellisetkin kirjat lomalaisille, suuria yllätyksiä vältteleville ja kevyttä kivahkoa kotimaista naistarinaa etsivälle. Helteen pehmittämä kesäpää kestää kelvosti nämä lukemiset. 

Tuijata on lukenut kaksi viimeksi mainittua kirjaa ja sanoo dialogia Härkösen vahvuudeksi.  

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka. Otava 2021.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Kirjan nimi on oiva: se vie ajatukset heti juuri oikeaan moodiin. Ihmettelyyn ja närkästykseen siitä, mitä ihmiset tulevat tokaiseeksi ja toilailleeksi. Miten helppoa ja (lievästi) syyllisyydentuntoisen nautinnollista samastua!

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut vakavia kirjoja menestyksekkäästi, mutta tämä kokoelma edustaa huumoripuolta, josta hänet ehkä paremmin tunnetaan. Kun ns. tavis ihmettelee ajan ilmiöitä terävällä kynällä, siitä on mahdoton olla pitämättä, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä. Usein kyllä on.

Kirja koostuu Apu-lehdessä julkaistuista kolumneista, joten lehden ikilukijana (kiitos äitini ja mummoni, lehti on ilmestynyt meille jo ennen syntymääni ja on edelleen erottamaton osa arkea) olen lukenut ne aiemmin, ainakin suurimman osan. Silti tarinat on kiva nähdä ja nauttia yksissä kansissa.

Niin tuttuja tilanteita: paitsi niminovelli (Jos sinua loukataan henkilökohtaisesti, miksi sitä ei saisi ottaa henkilökohtaisesti?), myös älypuhelimen automaattista tekstinsyöttöä kuvaileva Pottuja perkele! tai tunneälyä pohtiva Sämpylät metroon (jota lukiessa nauroin monta kertaa makeasti) tuntui kotoisalta, kuninkaallisten häiden fanittamisesta tai tavaratalon uumenissa suuntien sekoittamisista puhumattakaan. Ja kuulun heimoon Herkkänahkaiset: "En kestä kovia ääniä enkä viihdy kirkkaissa valoissa. Suuret ihmispaljoudet ja liian pitkät ja aktiiviset sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut täysin." En myöskään tykkää elävistä kynttilöitä, listani syistä on pitempi kuin Härkösen: valuvat steariinit, rasittavat sytyttelyt ja sammuttelut, tulipalovaara ja kuumuus, kun on hiki muutenkin.

Matkoilta on paljon juttuja. Samoin kirjoista (Amanda ja Seilin saari mainittu!) ja kirjoittamisesta sekä näyttelemisestä, Härkösen ammateista.

Kokoelmassa ei ole kyse vain naurattamisesta: viisaasti Härkönen ujuttaa sekaan vakavaakin ajateltavaa. Lue vaikka tarinat Naishirviöt (naisten väkivalta), Vuosipäivä (itsemurhan tehneen läheiset) tai Leijapäät (mielenterveysongelmat).

"Myös itsestään voi sanoa mukavia asioita. - Mä oon kiva, totesi ystäväni kerran levollisesti, ilman mitään erityistä syytä. - No niin olet, minä myönsin. Joskus on vain päätettävä olla iloinen, vaikka mitään syytä ei olisi." 

Teksti on terävä, viihdyttävä eikä konstaile, vaan kantaa varmasti ammattikirjoittajan otteella. Sen viesti on lohdullinen muistutus siitä, että kaikki olemme epätäydellisiä tai täydellisiä, katsantokannan mukaan, kaikkien arkisten toilailujemme keskellä. Tällä asenteella on hyvä mennä eteenpäin.

Kenelle: Naisen elämää pohtiville, arkista fiksua viihdettä hakeville, nopeaa vaivatonta luettavaa kaipaavalle - jos kokonaisen kirjan lukeminen on vaikeaa, tämän kanssa se onnistuu.

Muualla: Kuin lempikarkkipussi, jonka haluat jakaa ystävän kanssa, kuvaa Susa Järjellä ja tunteella. Kirjakaapin avaimen Jonna sai kirjasta lukupuhtia.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Otava 2018.

Pihistin Susalta idean Helmet-haasteeseen kohtaan: kirja on julkaistu eri formaateissa (nidottu, äänikirja, e-kirja) eli kohta 6.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on urallaan kirjoittanut paljon hauskaa mutta myös vakavaa, ja usein näiden sekoituksia. Valomerkki on kipeän ja kepeän yhdistelmä puhtaimmillaan. Se kertoo viisikymmentä täyttävästä kirjailijasta Anitasta, joka aloittaa uuden kirjan, eikä luomisen tuska ole pientä. Se kasvaa niin suureksi, että Anita tahtoo kuolla.

"- Tai ehkä mä en halua kuolla, minä korjaan. - Minä haluan vain lakata olemasta olemassa."

Ajatus on tuttu masentuneille ja ahdistuneille. Kun paha olo vyöryy päälle, sen poistamiseksi on valmis mihin vain. Vaikka pohtimaan eutanasiaa tai pyytämään kaveria auttamaan kuolemisessa, kuten Anita tekee. Saako ihminen päättää kuolinhetkensä? Miksi ei saisi? Ylilyöntien vaara on suuri, mutta silti vapaan päättämisen ajatuksessa on jotain kiehtovaa.

"Aina ei pysty edes itkemään. Vaikka itku ei kylläkään auta. Mikään ei auta. Pelottavin asia maailmassa on ihmisen oma mieli."

Anita kyntää pohjaa ja taistelee itsensä välillä pintaan; kirjanteko etenee tuskaisasti, mutta etenee.

"Ainakaan tänään en pelkää. Se riittää. Yksi peloton päivä riittää."

Kirjailijan työtä kuvataan herkullisesti: henkilöiden mietintää ja juonen rakentelua, mutta etenkin päivittäistä arkea. Jos viisikymppinen kirjailija kirjoittaa viisikymppisestä kirjailijasta, herää tietenkin ajatus, että kokemukset ovat omia. Eikä Härkönen ole sitä peitellytkään, vaan on kertonut haastatteluissa käsittelevänsä traumojaan kirjoittamisen kautta.

Kirja kuvaa rehellisenoloisesti Anitan tuntemuksia ja tekemisiä, hän tuntuu aidolta. Musta huumori toimii terapiana myös lukijalle, jos oma elämä tai työ ahdistaa. Kirjanaloitusmasennuksen lisäksi Valomerkki tuo mukaan isän kuoleman. Mutta tarina ei kaikesta kuolemapuheesta huolimatta ole synkkä: Härkösen naseva suorapuheisuus ja huumori pitävät siitä huolen. Jos kirjailija on itselleen kova, lukijalle hän on lempeä. Anitan mietteet ja keskustelut ystävien kanssa saavat lukijan usein hymyilemään, marinameileistä kosteisiin tapaamisiin, joissa "haukutaan kaikki".

Seuraava kuumottava ajatus on se, ketkä ovat Anitan lähipiirin todelliset esikuvat - kuka on itserakas paskiainen, joka latistaa "ystävänä" naisen tekemiset, tai kustannustoimittaja, jolle kirjailija antaa pakit... Aviomiehestä, kavereista ja kollegoista puhumattakaan. Mutta uskotaan ne fiktiivisiksi ainakin sillä tasolla, että niihin lienee koottu useiden henkilöiden piirteitä (vaikka vilahtaa siellä täysin tunnistettaviakin hahmoja), kun taas Anita vaikuttaa suoremmalta kuvalta kirjoittajasta itsestään. Eikä näillä lopulta ole lukijalle väliä, vaan aitouden tunnulla ja viihtymisellä tekstin kanssa.

Viihdyin, ahmaisin ja huvituin - kirjailijan työn tuskaa väheksymättä, ehkä nyt sitä jopa paremmin ymmärtävänä. Anitalle on muuten annettu kustantajalta paineita uudistua, mistä hän jupisee ankarasti. Mutta ainakin Härkönen osaa tämän lajin. Sujuvan, nokkelan, hauskan ja suoran puheen, ilman hienosteluja ja sen suurempaa draamaa kuin elämä itse.

Kenelle: Nokkelan ja helppolukuisen tekstin ystäville, suoraa puhetta arvostaville, luovan työn tekijöille.

Muualla: Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin, sanoo Susa, Järjellä ja tunteella. Ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy, sanoo Kirjasta kirjaan. Opus eka pitää kirjaa turhauttavan epätasaisena. Kirjan lukeminen oli nautinto, sanoo Mari a. Nauratti ja antoi vertaistukea, tuumii Annika Rakkaudesta kirjoihin.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. Otava 2017. Kansi: Kirsti Maula.

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Taattua ja tuttua Härkösen tarinointia: Ihana nähä! jatkaa Härkösen kapeiden kolumnikirjojen sarjaa. Ja tarkoitan kapealla kirjan fyysistä olomuotoa, en sisältöä, jossa kirjailija ehtii vajaassa parissasadassa sivussa käsitellä monta naiselämän kiperää tilannetta ja polttavaa kysymystä.

Kuten voiko nainen matkustaa yksin, saako mies katsoa pornoa, millaiset ovat hyvät bileet tai rentouttaako kylpyläkäynti. Siis arkipäivän probleemoja, joihin Härkönen ottaa kantaa omalla hersyvän hauskalla tavallaan ja henkilökohtaisten (tai sellaisiksi naamioitujen) kokemusten ja sattumusten pohjalta kootuilla mielipiteillään. Jo ensimmäinen juttu piti naisellisen sekavasti selostaa miehelle, kun hän alkoi ihmetellä, mitä hörötän itsekseni ääneen. "No se ojensi sen käden sille miehelle ja tervehti kun meni ostoskeskukseen vaikka hihihi..."

Ironinen, turhia häpeilemätön ote piristää lukijan mieltä ja rohkaisee kulkemaan omaa polkua arjen kiemuroissa. Ei bileissä ole kaikkien pakko viihtyä! Kirjailija antaa myös paljon lukuvinkkejä, jutuissa vilahtelee monia kirjoja. Ihan teki mieli kaivaa esille Kaari Utriot, heti. (Bing Salla.)

"Väitän, että olen Kaari Utrion kirjoja lukemalla enemmän Suomen historiasta kuin koulun oppitunneilla."

Ihailen sujuvaa, luontevasti rupatellen juoksevaa kynää ja taitoa tuoda tavallisuuteen omia näkökulmia. Kirjailija lausuu salakavalasti myös elämänkokemukseen perustuvia viisauksia reippaiden päätelmien muodossa.

"Usein kokemuksen jakaminen latistaa kokemuksen." Juuri niin!

"Viime kädessä on tärkeintä nauttia työstä, suoritus täytyy unohtaa. Viime kädessä on tärkeintä nauttia elämästä." Hieman makeileva, mutta ehkä totta. Suorituksestakin voi kyllä nauttia.

Kirja on kooste Anna-lehden kolumneista, jotka on julkaistu jo joitakin vuosia sitten, joten joissakin kirjoituksissa saattaa häivähtää pientä vanhentuneisuutta. Mutta ei se lukijan hyvää mieltä haittaa. On hyvä idea koota kolumneja kansien väliin, jotta muutkin kuin lehden lukijat pääsevät niistä osallisiksi. Nopealukuinen mukava fast-food-luettava.

Kenelle: Härkösen tyylistä pitäville, naisena oloa tuskitteleville, huumoria arjessa huomaamattomille, hihittelyä tarvitseville, nokkelan sanankäytön ystäville sekä heille, jotka lukevat vähemmän kirjoja ja enemmän naistenlehtiä.

Muualla: Löytyy monesta blogista, kuten Järjellä ja tunteella, Sonjan lukuhetket (Sonja ei pidä Härkösen kaunokirjallisista teoksista, mutta rakastaa kolumneja), Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Rakkaudesta kirjoihin ja There is no such thing as too many books.

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia. Otava 2014.

Kaikki oikein

Mikä ihana haave ja jokaisen suomalaisen märkä uni: lottovoitto. Täysosumalla 7 miljoonaa, maailma auki ja mahdollisuuksia taivaisiin asti. Mutta millaista voittaminen oikeasti on?

Sitä kuvaa Anna-Leena Härkönen uusimmassa kirjassaan. Teksti tarkkailee letkeästi mutta tarkasti aviopari Eevin ja Karin elämän mullistavaa lottovoittoa alkaen kupongin viennistä kioskille aina siihen saakka, kun rahan muutosvaikutukset alkavat oikeasti näkyä ja tuntua.

Eevi ja Kari ovat hyvin supisuomalaisia ja sellaisina niin uskottavia, että tarina voisi olla sujuvasanainen dokumentti. Ilmeisesti Härkönen on tutkinut aihettaan huolella, niin realistiselta kuvaus tuntuu. Eevi on pihin kodin kasvatti. Vanhempien mielestä oli tärkeämpää pitää rahaa säästössä kuin käyttää se mukavaan elämään tai edes kunnolliseen ravintoon. Hänestä on kasvanut varovainen, sääntöjä noudattava aikuinen, jonka kapina nikertyy käytännöllisyyden ja kiltin tytön käytöksen alle. Hän ei ole tottunut turvaamaan muihin eikä pitämään isosti persoonaansa esillä.

Karille puolestaan maistuu viina, suomalaisen miehen brändiin kuuluvasti. On haaveita, joita ei ole ollut tarkoituskaan toteuttaa, mutta joiden perään on kiva maistissa haikailla, ikään kuin omat resurssit olisivat riittäneet monenlaiseen, jos vain olisi tilaisuus tullut. Äiti pitää poikaansa tiukassa otteessa vielä aikuisenakin.

Kun voitto osuu kohdalle, alkavat asiat ja etenkin ihmissuhteet mutkistua. Niin parin keskinäiset kuin muutkin; myös sukulaisten ja ystävien kanssa tapahtuu yllättäviä kärjistyksiä. Rahan omistaminen ikään kuin vie kaiken äärimmäisyyksiin asti. Ja toden totta, juuri noin voisi kuvitella uusrikkaille tapahtuvan.

Eevikin hieman sekoaa, mutta melko maltillisesti minusta kuitenkin - jokainen arvioikoon itse, miten hän onnistuu. Kari hoitaa homman pääasiassa konjakilla. Itse en juuri pitänyt näistä ihmisistä - Karin nössöys ja Eevin kiltteys ärsytti, mutta myönnän, että heidän toimintansa on hyvin ymmärrettävää. Ja Eevi kuitenkin sai tehtyä asioita ja päätöksiä, joiden jälkeen teki mieli nostaa naiselle peukkua. Härkönen onnistuu välttämään suoranaisen osoittelun siitä, että raha ei tuo onnea. Tietenkään ei tuo, mutta auttaa moneen asiaan.

Todenmakuisuus ja elävät henkilöt ovat kirjan parasta antia, Härkösen nokkelan sujuvasanaisuuden lisäksi. Kirja on kenen tahansa nopea ja helppo lukea, sillä aiheensa lisäksi siihen ei sotketa muuta. Selkeä paketti arjen psykologiaa, rääsyistä rikkauksiin -tarinaa ja ammattimaista tekstiä.

Kenelle? Lottovoitosta haaveileville, helppoa suomiproosaa hakeville, viihtymiskirjaa kaipaaville.

Muualla: Susa sanoo kirjan olevan naurattamisen sijaan pohdiskelevampaa Härköstä. Krista ei pidä kirjaa hassumpana. Maija alkoi listata, mitä itse tekisi seitsemällä miljoonalla. Jonna sanoo Härkösen kirjoittavan napakasti ja lennokkaasti. Sujuvaa arkiproosaa, sanoo Tuija. Härkösmäiset oivallukset elämästä ovat kirjan suurin anti, sanoo Mari A.

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Otava 2014.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen tekstiä on aina ilo lukea - on kyseessä sitten kirja tai kolumni, tyyli on varma, tuttu ja luotettava. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on kooste Anna-lehdessä 2003–2011 ilmestyneistä kolumneista.

Koska kyseessä on naistenlehti, aiheet ovat sen mukaiset: naisten ja miesten suhteet ja eroavaisuudet, ulkonäköpähkäilyt, äitinä - nimenomaan pienen lapsen - oleminen ja mokailu, lapsiperheen käytännön kommellukset. Tavanomaista tavaraa, mutta hauskasti ja suoranoloisesti käsiteltyinä Härkösen tapaan. Jo ensimmäinen juttu, Hohto, pyrskäytti ja toi mieleen omat ei-niin-onnistuneet etelänostokset, joihin on joskus - tietysti hyvin kauan sitten - tullut sorruttua. Mikä siinä onkin, että ulkomailla ihanilta näyttävät kengät ovat kotona kammottavan räikeät ja mauttomat, eikä niillä ainakaan voi kävellä? Kolumnissa kengät korvaa hohteleva ihovoide.

Monessa muussakin asiassa allekirjoitan täysin Härkösen, tai kolumnien minä-henkilön, näkemyksen. Kuten että on yhtä asiatonta huomautella liiallisesta laihuudesta kuin läskiydestäkin, vaikka ensin mainittu unohtuu ihmisiltä usein, tai mitä on lohturuoka parhaasta päästä: "Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin lautasellinen perunamuusia, jonka päällä voi sulaa? Ei mitään." 

Tiesin kyllä sen, että jos haluaa saada volyymia tyveen, ei tukan kannata antaa kuivua vapaasti, mutta sitä en tosiaankaan tiennyt, että digiboxin Ei signaalia -viesti tarkoittaa oikeasti, että vedä itsesi vessasta alas, sinua ei tarvita täällä enää. Kertoja on siis digimasentunut. Parissa kolumnissa mentiin jo turhankin helpon puolelle: teknisten vempainten älyttömyys, kotitöiden jako ja jouluhössötys eivät ole ihan raikkaimpia aiheita. Tosin varmasti lehden toimeksiannon mukaisia.

Mutta vastapainoksi mukaan on saatu painavaakin asiaa ja elämänviisautta, kuten kritiikin sitä kohtaan, että vain naisia vaaditaan jäämään kotiin lastenhoitoon. "Miten sitten suu pannaan, kun on ollut vuosikaudet kotona eikä ovi työelämään enää aukeakaan? Entä sitten, jos mies jättää eikä ole enää mitään toimeentuloa? Silloin on myöhäistä itkeä. Ei miesten varaan kannata heittäytyä. Miehet ovat ihan kivoja, mutta suurin piirtein yhtä luotettavia kuin pohjoiskorealaiset kodinkoneet."

Pääosin tekstit ovat kuitenkin pelkästään hauskoja ja vapauttavia, eivät turhan opettavaisia. Hassuista sitaateista koostuva Gogolin kolinat, Sisäinen lapsi ja Pissapoliisit naurattivat, ja kiitän Härköstä siitä, ettei arkiaiheista huolimatta hänen tekstejään lukiessa tarvitse koskaan kiusaantua, vaan voi rentoutua ja nauttia sujuvasta kynästä. Juuri kuten kolumnin kanssa kuuluukin.

Nopealukuinen kirja sopii hyvin kulkuneuvolukemiseksi ja kevyeksi, terveelliseksi välipalaksi: voi hyvinkin olla, että se nostaa lukijan serotoniinitasoa ja saattaa se kasvattaa vastustuskykyäkin.

Miia Kolmannelta linjalta muistuttaa Härkösen aiemmista kolumnikoosteista. Härkösellä onkin pitkä ura kolumnistina, ensin Image-lehdessä, sittemmin pitkään Annassa ja nykyisin Avussa. Muita kirjan lukeneita blogeja: Kirjasfääri, Luettua, Kirjojen keskellä.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Otava 2012.

Juhannusvieras

Tämä kirja piti kerrata juuri nyt ihan nimen takia. Lukukokemuksena se ei juuri jättänyt jälkiä, kuten muistelen käyneen edellisenkin kerran, kun kirjan luin sen ilmestyttyä - en sen koommin muistanut sisällöstä muuta kuin että lapsuutta maalla siinä muisteltiin.

Sisustussuunnittelija Tuija palaa lapsuuden kesäperheensä maisemiin, menneitä muistuu mieleen ja käy ilmi kipeitäkin asioita, jotka lapsena näki toisin. Synkänpuoleisesti pohditaan, miten itse kunkin elämä nyt näin meni ja millaisia ihmisiä nyt oikein ollaan.

Härkönen on kirjoittanut hyvin erilaisia kirjoja, joten ei onneksi kannata päättää yhden perusteella hänen tyylinsä tehoa itseen. Parhaimmillaan hän on nokkelana sanailijana ja havainnoijana pilke silmäkulmassa. Sitä ei tässä kirjassa paljon nähdä, pilkettä siis.  Vakavien kirjojen kategoriaankaan tätä ei oikein voi laskea, koska kertomus jää sen verran pinnalliseksi. Juhannusvieras on siten poikkeus hänen tuotannossaan, suorastaan askel takaisinpäin. Mutta teksti on sujuvaa ja varmaan, kuten aina. Ja on ihailtavaa ja lahjakkuuden osoitus, että hän uskaltaa tehdä monenlaista eikä jumiudu vain yhteen tyyliin eikä edes yhteen taiteenlajiin, onhan hän ansioitunut myös näyttelijänä.

Tarina uhkuu maalaisnostalgiaa, johon jokaisen juuret maalla omaavan on helppo samaistua, mutta jostain syystä se ei silti kunnolla kolahda, ehkä asiat ovat liiankin tavallisia. Päähenkilökään ei ole täysin uskottava eikä ainakaan kiinnostava. Itsellinen aikuinen nainen (ei Paula Koivuniemi -mielessä), taantuu kovin lapselliseksi ja velloo minusta kummallisesti menneessä. Mutta se taitaa olla totta, että tietyssä iässä iskee lapsuuden muistelu, ehkä juuri aikuisuuden kynnyksellä, ennen siirtymistä seuraavaan elämänvaiheeseen. Kun ei haluaisi päästää irti kultaisista muistoista, vaikka tietää, etteivät ne vastaa todellisuutta. Kun haluaisi olla edelleen lapsi, turvassa ja huolettomana. Tämä kuvio on helppo ymmärtää.

Amman arvio keskusteluineen kertoo kaiken tarvittavan.

Toivotan Tuijalle hyvää jatkoa ja keskityn juhannuksena uusiin kirjoihin mökin rauhassa. Mukana on muun muassa Kirottu Istanbul ja Nälkävuosi, joka... no, myöhemmin lisää näistä. Hyvää juhannusta kaikille!

Anna-Leena Härkönen:  Juhannusvieras. Otava 1996.

Onnen tunti

Tuulalla on kymmenvuotias poika Roope ja onnellinen liitto Harrin kanssa. Kun Tuula erosi Roopen isästä, häneltä poistettiin kohtu, joten yhteisiä lapsia Harrin kanssa ei ole tulossa, mikä vaivaa. Tuula huomaa lehdessä sijaisperheiden hakuilmoituksen, joka jää mieleen. Hän tuntee, ettei hänen hoivaamiskiintiönsä ei ole vielä täynnä, hän haluaisi auttaa, mutta myös saada Harrin kanssa yhteisen perheen. Tuumasta toimeen.

Harri ja Roope suostuvat hankkeeseen, ja pian sosiaalitädit käyvät tarkistamassa perheen soveltuvuuden. Tuulalle ja Harrille tarjotaan kahta lasta, sisarusta. Varovainen tutustuminen kahdeksanvuotiaaseen Lukeen ja viiden vanhaan Venni-tyttöön alkaa.

Aloitin kirjan uteliaana tietämään enemmän sijaisvanhemmuudesta, mutta pian tajusin, että ajatteluni lähti täysin väärästä päästä. Lapset ovat pääasia: huonosti kohdellut, pahoinpidellyt, laiminlyödyt pienet ihmiset, jotka yrittävät selvitä hengissä päivästä toiseen kurjissa oloissa. Uutisista tiedämme, että huostaan otettuja lapsia on yhä enemmän, ja kirja on tärkeä puheenvuoro heidän puolestaan.

Tämä voisi olla totta, tämä on totta. Ikävä kyllä.

Tuula ja Harri ovat onneksi tavallisen järkeviä ja kypsiä ihmisiä - ehkä jopa hitusen tavallista fiksumpia - jotka pystyvät ottamaan aikuisen roolin useammankin lapsen elämässä. Tarinassa on oppikirjamaisuutta: se kertoo tarkasti sijaisvanhemmuuden vaiheet sosiaalitoimiston käsittelyä myöten ja avaa myös odotuksia ja pelkoja, joita sijaislapsia harkitsevat kohtaavat. Kun Tuula miettii sijaisvanhemmuutta, hän joutuu miettimään motiivejaan ja käymään läpi omaa haavaista lapsuuttaan. Yrittääkö sijaisvanhempi kompensoida ikäviä kokemuksiaan sijaislasten kautta? Tai yrittääkö hän todistaa olevansa muita parempi ihminen, jos jaksaa huolehtia vieraiden lapsista?

Ja ehkä pahin pelko: entä jos kiinnyt lapseen, ja hänet viedään takaisin omille vanhemmilleen? Miten käy, jos et kiinnykään? Vaikeita ovat myös suhteet oikeisiin vanhempiin, joilta ei ole syytä odottaa kiitollisuutta. He pelkäävät lapsensa menetystä ja ovat yleensä pahoissa ongelmissa muutenkin, eivät ehkä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluaisi tuttavikseen, mutta tässä tilanteessa on tultava toimeen. Omat lapsetkaan eivät saa tuntea oloaan laiminlyödyiksi, joten sijaisvanhemman on venyttävä moneen.

Anna-Leena Härkösen kirjat ovat kuin jutustelua ystävän kanssa: ne kertovat isoista mutta arkisista asioista, tuntemuksista naisena, äitinä, vaimona. Hän puhuu konstailematta ja tervejärkisesti, helposti ymmärrettävästi, puheenomaisesti, jopa simppelisti. Sanojen takana ei ole syviä kaksoismerkityksiä eikä monimutkaisia ajatuskulkuja, jotka lukijan pitäisi itse oivaltaa. Näistä syistä hän ei saa hienoja kirjallisuuspalkintoja, mutta kirjat luetaan.

Lasten tilanteen takia kirja oli rankempi kokemus kuin odotin. Kirjailijan oma elämänkokemus näkyy, mutta sijaisvanhempana hän ei ole toiminut haastattelujen mukaan, eikä kirjastakaan sellaista omakohtaisuutta välittynyt, vaan enemmän opiskelun tuloksia. Taattua Härkös-tekstiä kyllä, sujuvaa tarinointia ja osuvia kommentteja, eikä haudanvakavaa, vaikkei aihe hersytä vitsinheittoon.

Mietin kirjan nimeä - vanhemmuuden happy hour? Ainakin Tuula ja Harri saivat kaksi lasta yhden ”hinnalla”. Vai tarkoittaako se hetken onnea, jonka lapset tuovat, olivatpa omia tai toisten tekemiä, lainassa joka tapauksessa.

Ehkä kirja kannustaa jonkun sijaisvanhemmuuteen, tai ainakin auttaa ymmärtämään sen, että heitä tarvitaan, eikä siihen tarvita yli-ihmisiä. Tavallisuus on arvossaan, kun lapsia kasvatetaan.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011.