Hauskoja kirjoja

Otsikko on tietysti ironinen. Hauskuus kirjassa on vaikea laji. Alunperin halusin kirjoittaa oikeasti hauskoista kirjoista. Kun niitä ei ilmaantunut tuskaantuneesta hakemisesta huolimatta, otsikko muuttui ironiseksi. Mutta yllätys: lopulta se muuttuu ihan tavalliseksi otsikoksi, ilman ironiaa! Mikä ei tarkoita sitä, että kaikki hauskoina markkinoidut kirjat olisivat hauskoja. 

Kari Hotakaisen tunnemme hauskana. Sen lisäksi terävänä ajattelijana ja kynäilijänä. Käsitystäni ei muuta, vaikken Tarinaan ihastunut. Alussa julistetun julmankomean kaupungistumiskuvauksen jälkeen kirjailija vuodattaa katkeria kyyneleitä maaseudun puolesta. Ymmärrän, ymmärrän, mutta en ymmärrä - ei ole hauskaa irvailla yhteiskuntamuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja totta. Vaikka ei ehkä aivan kirjassa kuvatulla tavalla. Alun jälkeen tuleva vain toistaa samaa vitsiä, joka ei oikeastaan ole vitsi. Syyt jäävät käsittelemättä, seurauksia liioitellaan eikä ratkaisuvaihtoehtoja esitetä. Romaanin sijasta näppärä novelli aiheesta olisi ajanut saman asian. Ei ole hauska. 

Kari Hotakainen: Tarina. Siltala 2020. Kansi Elina Warsta.

Antto Terras räjäytti hauskuuspankin hulvattomalla kirjallaan etsiväajoistaan Stockmannilla.

Sittemmin puolivirolainen Terras on pyrkinyt yltämään osaansa kirjataivaassa monin tavoin, Tallinnan matkaoppaasta verisimpiin rikostarinoihin, mutta mitä äärimmäistä vielä keksisi? Totta, nolot julkkikset! Jos tämä ei vedä, mikä sitten! Tiedäthän amerikkaisen roast-formaatin idean - siinä grillataan sanan voimalla julkisia hahmoja todellisten ja keksittyjen ominaisuuksien voimin niin kovalla liekillä kuin uskalletaan ja pyritään herättämään grillattavassa näkyviä tunteita. Hyväntahtoisesti, kertoo roastmaster Terras, joka on alan uranuurtaja Suomessa.  

Kirjailijan aukkoinen suomalaisen kulttuurin tuntemus ja lukijoita aliarvioiva ote ovat omaa luokkaansa. (Huomasitko, yritin roastata.) Olisin toivonut kirjaan kovia nimiä presidenteistä yritysjohtajiin, ja kun roustaus-esimerkkien yritysosio alkoi, virkistyin, mutta ei. Sillä kiinnostavimpien roastettujen nimiä ei kuulemma saanut mainita, vaikka kohderyhmä on vastaanottavaisin, minkä voin hyvin uskoa. Monissa liemissä keitetyt pomot tuskin hätkähtäisivät herjanheittoa, jopa nauttisivat siitä. Kuulisimmepa roasteissa toimareita, pääjohtajia, pormestareita... 

Terras on nokkela ja sujuvakynäinen tekijä. Roast-kirja paitsi perehdytti minut kyseiseen taidesuuntaukseen myös viihdytti ja ainakin kerran nauratti ääneen. Tietomäärältään ja tekstin sutjakkuudeltaan se on hyvin koottu. Melko hauska, jos aihe yhtään kiinnostaa.

Antto Terras: Roast. Into 2020. Kansi Tiia Javanainen.

Jussi Seppänen kertoo kirjassaan Jussi Seppänen henkilöstä nimellä Jussi Seppänen.

Kirjailijuudesta kertovat romaanit ovat usein tylsiä pelkojen, ihmiskontaktien vaikeuksien ja luomisen tuskan kuvauksia, mutta tämä ei ole, mikä ilahduttaa suuresti: päähenkilön onnellisuus elossaolosta (johon on hyvä syy) näkyy lämpimänä katsantona ja humoristisina huomioina Jussi Seppäsen arjesta, maneereista ja kirjaideoista, muun muassa. Kummempaa juonta ei tarvita.

Kerrankin kirjailija, joka ei kammoa esiintymistä eikä puhumista! Hänellä on myös läheisiä, jotka tukevat, mikä auttanee itsetunnon kanssa. Seppänen suhtautuu nöyrästi asioihin, joita ei tiedä, ja niitä hän toteaa olevan paljon. Kyynisyys loistaa poissaolollaan, samoin teennäiset vitsit. Aitouden vaikutelma on vahva.  

Kirjamessuilla käyviä naurattaa kuvaus HS:n esikoiskirjapaneelista. Vaivaannuttavat kirjailijahaastattelut ovat tunnistettavia (huom. kyseiset paneelit ovat kuvatusta jo kehittyneet). Ja ihana Ella Kanninen, jaan täysin Seppäsen ihailun hänen ammattitaitoaan kohtaan! Samoin Minna Joenniemen, vaikka itselleni ei tulisi mieleen kuvata häntä esimerkiksi "käveleväksi seksiksi". Unijaksot olisin tiputtanut pois - fiktiossa tai autosellaisessakaan ne harvoin antavat lukijalle lisää. Mutta kokonaisuutena, ainakin kirjallisille ihmisille erittäin hauska kirja, josta jää hyvää kupliva mieli.  

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020. Kansi Tommi Musturi. 

Yllätysbonuksena löysin vielä yhden: 

Mahdoton elämä on toinen trilogiasta, jonka aloituksen Täydellinen näytelmä olen missannut. Kirjan Alina on nelikymppinen teatteriohjaaja, joka taistelee uran ja perheen yhdistämisen ja taiteentekijänä naisena vakavasti otettavuuden kanssa. Saako aviomiehelle olla kateellinen? Totta kai, jos asetelma on niin epäreilu kuin kirja kuvaa. 

Alina suhtautuu asioihin käytännöllisesti vaikka naiselle tyypilliseen tapaan sopivasti silmiä sulkien. Mutta hän kehittyy, eikä suostu jyrättäväksi, ainakaan ihan aina. Hän selviää monesta chick-litmäisestä tilanteesta kummallisen helposti, mutta hienoisesta sadunomaisuudesta (joka oikeastaan on toimiva tyylikeino sekin) huolimatta hänen tarinansa on raikkaan virkeä. Uskon kiinnostavan viihdettä hakevaa lukijaa, etenkin teatterikäyntejä harrastavaa. On hauska. Trilogian kolmas osa ilmestyy ensi vuonna. 

Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Bazar 2020. Kansi Susanna Appel.

Kaikki kirjat kirjastosta paitsi Roastin sain kustantajalta.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras toimi Stockmannin myymäläetsivänä Helsingissä 18 vuotta ja kirjasi muisteloitaan tuosta salaperäisestä ammatista, kaupungin historian kiistatta merkittävimmän vähittäiskaupan palveluksessa. Ketä Stockkalla vuosikymmeniä ravannutta ei kiinnostaisi?

Syntymäsijoiltaan virolaisessa muistelijassa on etsivyyden lisäksi humoristin vikaa. Terras kirjoittaa hulvattoman puhekielisesti ja ronskisti ja sanoo ääneen asioita, joita muutkin kyseisen liikkeen tuntevat saattavat miettiä, mutteivat ikinä kehtaisi sanoiksi pukea. Välillä hän äityy täysin päättömäksi, mutta ensikauhistelun jälkeen totisinkin lukija alkanee ymmärtää jutun jujun. Etsivän työssä tuskin ilman mielikuvitusta pärjäisikään.

Kirja on jaettu kiitettävän moneen lukuun ja case-tarinoihin, joten lukeminen on helppoa ja nopeaa. Hämmästyin saadessani pienen pehmeäkantisen, alle 300-sivuisen kirjan kirjastosta, sillä siihen on niin pitkä jono ja se on edennyt niin hitaasti, että kuvittelin teoksen kunnon tiiliskiveksi, vakavaa omaksumista vaativaksi. Ilmeisesti lukijoita houkuttavat muut syyt.

Sivuillaan Terras ehtii silti kuvata kauppaliikettä ja etsivätoimintaa monelta kantilta. Niin osastoittain aina kellon alta kosmetiikkaan ja Herkusta Akateemiseen - joka vielä tuolloin oli Stockmannin omistuksessa - kuin rikollistyypeittäin, talon tavat ja tärkeät vieraat listaten, oikeuslaitoksen toimintaa, pikkutuhmia juttuja ja unohtumattompia asiakkaita unohtamatta. Bonuksena, tai ehkä joidenkin mielestä ytimenä, on "itseopiskeluosio", myymälävarkaan käsikirja, jossa Terras auliisti neuvoo uraansa aloittelevia. Hän myös kaihoisasti haikailee haasteita ja kaipaa todellisia tekijäkykyjä ja innovaatioita vastapuolelle, sillä nykyvarkaudet alkavat ilmeisesti jo mennä rutiinilla.

En suosittele kirjaa matkalukemiseksi julkisiin liikennevälineisiin, sillä se naurattaa nolosti. Pyrskähtely aiheutuu etenkin caseista, jotka ovat lievästi sanoen uskomattomia, minkkiturkkimummojen kaljanvarastelusta unelmahäämatkansa putkareissuksi pöllittyjen sortsien takia vaihtaneisiin. Sekä Terraksen kannanotoista Stockmanniin liittyvistä ennakkoluuloista ja käsityksistä. Hän ei pidä kynttilää vakan alla eikä edes muumeja laaksossa, vaan esiintyy ylimielisenä kaikentietäjänä. Ei ollenkaan huono tehokeino muistelmakirjaan, jotka yleensä ovat tylsän särmättömiä. Linja pitää horjumatta läpi kirjan, mikä myös on plussaa.

Kaiken lätinän alta olen silti tunnistavinani työstään ja työnantajastaan suorastaan liikuttavan ylpeän ammattimiehen. "Me tehtiin" ja "Meidän mielestä". Ja tämä kasvattaa kiinnostusta ja sympatiaa Stockmannia kohtaan enemmän kuin komea mainos päivälehden sivulla. Kuulin huhua, että työantajaja olisi suhtautunut nuivasti kirjan julkaisuun - josta Terras ei tyhmää kyllä informoinut etukäteen, arroganssi ja oma-aloitteisuus (jotka voivat olla myös hyviä ominaisuuksia) saattoi mennä tässä överiksi. Terras ei ole enää kyseisen työnantajan töissä.

Jos itse olisin ollut vastaavanlaisen talousahdingossa kärvistelevän liikkeen viestintäihmisiä, olisin riemusta kiljuen ottanut vastaan tiedon tulevasta kirjasta ja vaatinut sen oikoluettavaksi, koska kustantajalta se on juosten kustu, anteeksi (kirjan kielenkäyttö tarttuu). Mutta kirjoitusvirheitä on runsain mitoin, mikä ei laatua korosta, ei kertojan, aiheen eikä julkaisijan. Kehottaisin myös jättämään pois hotelli Marskin naimapuuhat ja jonkin Seppälän kommentoinnin, jotka menevät jo etsivän työstä ohi. Siirtäisin loppusanat alkuun ja alusta 25 sivua lyhennettynä loppuun. Suoraan asiaan ja selitykset perään, jos niitä vielä joku kaipaa. Ja siitä vain seuraavaa painosta uuniin.

Täytyy sanoa, että Stockkan kulmilla olen kävellyt hieman varovaisemmin viime aikoina, nyt kun tiedän, että esiinnyn noin neljän kameran kuvassa koko ajan. Ja ne nauhat pystyvät kertomaan vielä juhannuksenakin, kenen kanssa tuli lähdettyä Manskulta pikkujouluista taksiin ja mihin suuntaan. 

Kirja ei oikeasti rohkaise rikollisuuteen eikä alan yrittelijöitä auta - lannistuisin alkuunsa jos olisin jo suunnitellut kivaa keikkaa - mutta avaa tavisten silmiä raadolliseen arkeen, jota normaalisti emme huomaakaan.

Kirja on ensisijaisesti hauska, informatiivinen ja tunteita herättävä - jos nyt aiheesta on yhtään utelias. Omia Stockmann-muistoja herää tuon tuostakin, kun silloinkin kerran Hulluilla päivillä... No, ne ovat jo toisen henkilön muistelmia, ne. Mieli tekisi alkaa ehdotella tavaratalolle ideoita nykyistä toimivampaan konseptiin. Pidättäydyn kuitenkin - vaikka pinnistellen - itse aiheessa eli kirjassa. Olen tasan samaa mieltä kuin kirjoittaja: harvoin löytää ammatillisia tarinoita "muita innoittaneesta betoniraudoittajasta tai esimerkillistä johtajuutta osoittaneesta levyseppähitsaajasta." Siksi tämä ammatinkuvaus on hieno juttu. Nautin myös ironisesta otteesta, jolla hän suomii kaikkea. Lähes rakkaudella.

Enkä voi olla miettimättä, monellako etelähelsinkiläisellä hienolla rouvalla tai pikarikastumista suunnittelevalla vähemmän hienolla jampalla mahtaa olla sama kirja kotona yöpöydällä, molemmilla tietysti pöllittynä?

Jälkikirjoitus: Uutisista luimme syksyllä, että oma etsivätoiminta Stockkalla lopetettiin ja homma siirrettiin vartiointiliikkeelle. Terras ei halunnut vartijaksi, vaan jatkaa nyt uraansa muualla. Jouduttiko kirja kehitystä - tuskin montaa kuukautta enempää, luulen. Stockmannin taloustilanteessa kehitys ei ollut yllättävä, vaikkei silti mieluisa. Olisiko kauppaliike voinut erottautua juuri erityisillä palveluillaan? Ekslusiivisuudellaan? Perinteillään? Muistoja ja tunteita herättävyydellään? 

Kenelle: Stockmannin asiakkaille, myymälävarasuraa aloitteleville (konkarit jo tuntevat systeemit), ammateista kiinnostuneille, hauskaa luettavaa etsiville, ironiaa ymmärtäville, tavaratalojen konsepteja miettiville.

Muualla: Kirjahillaa häiritsi tytöttely, mutta hänestä oli kiva lukea erikoisesta ammatista. Pihiä naista ärsytti, vaikka mietitytti ja viihdytti. Sovinismia ja typeryyttä löysi Kirjavuorenpeikko. Kepeydessä ja kauheudessaan avartava, totesi Kirsin Book Club. Myös Hesari näkee Terraksen ammattiylpeydessä rakkautta, kuten minäkin. Ilta-Sanomat kertoo kuittihuijarista.

Antto Terras: Stockmann Yard. Myymäläetsivän muistelmat. Like 2015.

Koska tavaratalon konsernijohto ei hyväksynyt kirjaa ainakaan julkisesti, ruksaan Helmet-lukuhaasteessa 2016  kohdan "jossain päin maailmaa kielletty kirja".

Lisää Antto Terrasta.