Perillä kello kuusi tarjoaa hurmaavan sukelluksen 1960-luvun Helsinkiin. Vuokko on täpäkkä leidi, joka tietää, miltä sisustuksen, tarjoilujen ja naisen tulee näyttää. Hän edustaa rakennusalan miehensä Riston kanssa seurapiireissä seurustelemalla oikeiden ihmisten kanssa, pitämällä vetäviä juhlia ja antamalla haastatteluja naistenlehtiin.
Vuokko ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää. Yksi osoitus siitä ovat tyttäret Piitu ja Eetu, joiden äitinä Vuokko on muodikkaasti reilu, mutta ajan henkeä kuvaa kuri ja tapojen kunnioitus, joita kaikilta vaaditaan. Kuvioon kuuluu tietysti myös teiniuhma ja kapinahenki - Piitu jopa leikkauttaa salaa pitkät hiuksensa suositun tv-sarjan tähden, Allison MacKenzien, mallin mukaan.
Tyttäret ovat älykkäitä ja itsevarmoja, ja mikä on ollessa, kun lapsuus tarjoaa kaiken aineellisen hyvän, mitä Suomessa tuohon aikaan saattoi kuvitella, eikä henkinenkään puoli jää heikoille: vanhemmat ovat perillä lastensa tekemisistä ja ajatuksista ja yllättävän sallivia (tuohon aikaan tupakointi oli terveellistä), tytöt taas yllättävän kilttejä, fiksuja ja kohteliaita, jotka osasivat käyttäytyä ja ystävystyä aikuisten, jopa isänsä vanhan tädin kanssa. Aikamoista idylliä. Syntyykö tästä mitään draamaa?
Piitu tuli huoneeseen. "Sä olet mutsi fantsun näköinen!" hän sanoi. "Tekiks Birgit ton sun ampiaispesäsi?"
Viatonta aikaa, kirjailija tuntuu sanovan, mutta oikeasti ei tietenkään ole niin, miltä näyttää. Vuokko kapinoi, ensin mielessään, sitten muutenkin, työmenoissa viipyvän miehensä ja lastensa jatkuvaa palvelua vastaan. Ei, ei tämä ole mikään emansipaatiodraama, enemmän kyse on hiljaisesta hitaasta muutoksesta, uudistuvista asenteista ja arjen valinnoista: siitä, mihin ihminen on valmis tyytymään tai mitä hän tavoittelee. Ilman draamaa. Ja silti, kaikki muuttuu.
Toisessa ajassa kolmekymmentä vuotta myöhemmin Piitu ja Eetu ovat jo aikuisia omine perheineen. Heidän isänsä on juuri kuollut, ja tytöt saapuvat tyhjentämään tämän jäämistöä vanhaan kotitaloonsa.
Yhdeksi päähenkilöksi Vuokon rinnalle nousee Aune-täti. Vanhapiika, joka vasta Piitun ystävyyden myötä herää eloon, kasvettuaan pastori-isänsä ankaran katseen alla ja tehtyään vuosikymmenet töitä asianajotoimiston kaiken hallitsevana sihteerinä. Aunen kautta lukija saa liikuttavalla tavalla tutustua etelänmatkailun alkuun ja uusiin tapoihin, jotka meille ovat jo arkea - niin ihmeissään ja innokkaasti Aune avartaa maailmaansa huomattuaan, ettei työssä puurtaminen ja kaikkensa antaminen takaa taivaspaikkaa. Tai ei ainakaan iloa maallisessa elämässä.
Tarina avautuu hiljalleen, teksti voimistuu. Alun epäluulon jälkeen aloin lämmetä kirjailijan epädramaattiselle tyylille, joka ei sano itsestäänselvyyksiä ääneen. Jotain turhaa, kuten pientä toistoa kirjassa esiintyy - Höjerin kermakakut ja etenkin suolakalat (ne, joita ei ole tehty kalasta) mainitaan monesti - ja luontokuvauksia; en oikein ymmärtänyt "tuleentuneen viljan" yhteyttä tarinaan, mutta niistä huolimatta kirjaa on nautinnollista lukea. 1960-luvun henki, tavat ja asenteet käyvät hyvin ilmi, toki vain yhden perheen näkökulmasta.
Kirja tuo mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät: samantyyppistä viipyilevyyttä ja joskus tuskastuttavaa monisanaisuutta, fiksut ja hyvinvoivat päähenkilöt, jotka eivät näe tai näkevät pinnan alle, yksilöiden arvovalinnat, hienoinen epäuskottavuus, jonka lukija nielee mielellään tunnelman ja tärkeiden aiheiden viemänä. Honkasalon kirja on kuin hiljaisempi ja - anteeksi - naisellisempi versio Valtosesta, Helsingin historialla maustettuna. Tosin viimemainittu ei tuo uutta asiaa tunteville eli Kjell Westön ei tarvitse vavista. Honkasalo käyttää historiafaktoja ajan hengen kuvaukseen, ei itse historian kertomiseen. Olisin silti halunnut tietää lisää, kuten missä tarkalleen ottaen perhe asui ja millä kadulla Aunen työpaikka oli. Tekstissä mainitaan nimeltä paljon katuja ja paikkoja, ja osaa kuvataan tunnistettavasti ilman nimeäkin, miksei sitten näitä keskeisiä - pihtaamista!
Ajan kerroksellisuus tulee tarinassa kauniisti esiin. Aunen lapsuusmuistojen myötä lukija näkee myös vielä vanhempaa aikaa, jolloin lyhyet hiukset tytöillä eivät olleetkaan kauhistus. Keskiössä on kuitenkin 1960-luku, ja vuoden 1996 tapahtumat jäävät sen varjoon, kuin jälkikirjoitukseksi.
"... Joskus vuonna 2000 ne katsovat historiankirjoista, että pitikö Ateneumkin purkaa ja pystyttää tilalle betonilaatikko." "Ai meinaako ne senkin hävittää", Vuokko hätkähti. Risto ei ollut puhunut sellaisesta mitään, vaikka se olisi varmasti paikkana miehen mieleen, saisi siihen jonkin virtaviivaisen nauhaikkunoilla varustetun lootan. "Ei vielä, mutta kun ne vetää Kaivopihan korttelin matalaksi niin eiköhän Atski ole seuraavana." "Skohan talo oli käsittääkseni kyllä melko laho", Vuokko sanoi.
Kiitän kirjassa erityisesti ajankuvausta tarkkoine viitteineen ajan ilmiöistä, ajan kulun kuvausta sekä viehättävää tunnelmaa. Niissä Honkasalo on onnistunut hienosti. Kiitän myös draaman puuttumista, mutta silti isojen asioiden esittämistä. Hienoista epätasaisuutta kirjassa on, aivan kuin kirjailija ei täysin olisi osannut päättää, mitä siihen sisällyttäisi, On raamatunlauseita, historiafaktaa, taidetta, rakentamista, arkkitehtuuria, seksiäkin kokeillaan... kattaus on hieman kuin eri palapelien palasista kasattu. Samoin osa henkilökuvauksista on turhan äärimmäistä ollakseen uskottavaa. Mutta sama vaivasi minusta myös Valtosen Finlandia-voittajaa, joka silti räjäytti tajuntoja. Nillityksistä huolimatta, Honkasalon kirja on kaunis ja runsas tarina, johon on helppo upota.
Kenelle: Sukupolviromaanien lukijoille, 1960-luvusta innostuneille, Allison MacKenzien muistaville (minä en 60-luvulla syntyneenä saanut lapsena katsoa Sitä Sarjaa), suurta draamaa vieroksuville suurten asioiden ystäville, monisanaisuutta pelkäämättömille, tunnelmaan heittäytyville.
Muualla:
Lukutoukka-Krista sanoo tekstin olevan ihanaa ja tarinan mahtava.
Maija Kirjojen keskellä piti valtavasti, vaikkei yleensä innostu maalailevasta ja viipyilevästä kielestä. (Kirjan ainoasta, jokseenkin turhasta seksikohtauksesta olen täsmälleen samaa mieltä Maijan kanssa).
Mari A piti kirjasta paljon.
Laura Honkasalo. Perillä kello kuusi. Otava 2015.
HelsinkiLit jäi minulta livenä väliin matkan vuoksi, mutta onneksi on Yle Areena! Esiteltyjä kirjoja olen lukenut aika monta, viimeksi Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018, suomennos Heli Naski). 
Strøksnes ei luonut samanlaista hurmion, hämmästelyn ja naurunsekaista tilaa kuin Hurme, vaikka on kieltämättä taitava. Hän onnistuu paketoimaan aiheita tarinaansa laaja-alaisesti ja monitasoisesti ja esittää joitakin hienoja, mietityttäviä ajatuskulkuja merestä ja maailmasta.
