Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi, tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vieras. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.

Heikki Kännö: Sömnö

Mitähän oikein juuri luin? Elämäkerran? Romaanin? Tietokirjan? Parodian jostain näistä? Oopperan...? Hämmästyneenä mutta riemastuneena suljen takakannen tiiliskivestä, jonka sisältö kurottelee niin moniin suuntiin, että harvoin moista komboa tapaa.

Lähtökohta on se, että Isak Severin - kirjailija, jossa on omien sanojensa mukaan tutkijan vikaa - alkaa koostaa kirjaa kuulusta ruotsalaisesta kuvataiteilijasta ja mystikosta Werner H. Bergeristä. Tai oikeastaan lähtökohta on Richard Wagnerin oopperateos Siegfried. Tai ehkä tarina alkaa Franz Litsztin syntymäpäiviltä... No, oli miten oli, Isak tutustuu Bergeriin Per Erik Stenin kautta, jota Isak kuvaa vähemmän mairittelevasti mutta ilmeisen todenmukaisesti:

"Per Erikiä ei voi kuvailla sanoilla 'suloinen lurjus', koska vaikka hän nuorempana olikin suloinen ja lurjus, hänen todellinen persoonansa oli lähelle eksyviin ihmisiin reikiä syövä mato."

Mutta Werner on toista maata. Hän on eksentrinen, teosofisia oppeja noudattava renesanssi-ihminen, intohimoinen ja loppumattoman sinnikäs tiedemies, taiteilija ja bisnesmies, muun muassa. Kuvaan hänen ajatteluaan sitaatilla:

"Hän kertoi rakentavansa itselleen G.I. Gurdjieffin menetelmien avulla sielun ja myyvänsä sen Saatanalle vastineeksi vastaavanlaisista henkisistä voimista, jotka koituivat Dorian Greyn kohtaloksi, mutta jotka myös mahdollistivat hänelle pysyvän nuoruuden. Werner sanoi: - En tiedä, voiko tavoittaamani henkeä kutsua sielun viholliseksi, vaiko sen suurimmaksi ystäväksi, mutta tiedän, että jotain sen kaltaista on olemassa. Olen joutunut silmätysten merkillisten asioiden kanssa. Asioiden, joita voi tutkia ainoastaan mystiikan ja taiteen avulla, ja jotka lupaavat ihmiselle suurenmoisia mahdollisuuksia."

Kovin mystisiä asioita kirja ei silti sisällä, vaan vauhdikkaan sukutarinan, joka alkaa Samuelista, Wernerin isoisästä, sinkoilee Belgiasta Ruotsiin ja sieltä Afrikkaan, piipahtaa New Yorkissa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Aasiassa ja palaa taas Belgian Kongoon ja Tukholmaan (ei välttämättä tässä järjestyksessä), matkailijoina milloin Per-Erik, milloin Ivar tai joku Bergerin suvun jäsenistä. Välillä liikutaan kulttuurin suihkuseurapiireissä, välillä ihmiskunnan syntymyyteissä tai natsien vallassa ja Ruotsin saaristossa, jossa Sömnö sijaitsee.

Tarina esittelee ohimennen erilaisia ajattelu- ja taidesuuntauksia sekä tapahtumia nykyvuosiin asti. Ja paljon "faktaa" nimineen, vuosilukuineen ja muine detaljeineen, jonka todellisuuspohjaa en edes yrittänyt alkaa googlailla, nautin vain kyydistä ja jännityksestä: miten tämä kaikki pysyy kasassa? Ja miten päättyy? Kertomus kuvannee yhtä paljon kuvitteellista kirjoittaajansa kuin varsinaista kohdetta. Tai ehkä oopperaa kaikessa rönsyilevässä melodramaattisuudessaan?

Selkeää juonta etsivä saattaa pettyä, vaikka sellainenkin on, kuten elämässä yleensä - alku, keskikohta ja loppu - tai oikeastaan niitä on kymmeniä, mutta kirjan anti on muualla: sen hersyvyydessä, yllätyksellisyydessä ja hauskuudessa. Ja poikkeuslaatuisessa sisällössä ja sen osaavassa käsittelyssä. Sen kunniaksi nostakaamme malja Wernerin suosimaa vetyä nro 384!

Erikoinen ja erikoisen riemastuttava, sähäkästi kulkeva älyllinen fiktio, joka piristää kummasti lukijan talvipäivää. Hymy ja ällistys jäävät päälle.

"Sitten suljin muistikirjan, työnsin kynän sen väliin ja poistuin kahvilasta tietoisena siitä, että uusi sukellus Bergereiden pökerryttävään maailmaan oli alkanut, ja että vaikenemisen aika oli vihdoin ohi."

Kenelle: Taiteen ja tieteen rakastajille, oopperan ystäville, mystiikkaan taipuvaisille tai sitä inhoaville, perusromaaneihin kyllästyneelle, Afrikasta kiinnostuneille.

Muualla: MarikaOksa piti kirjaa hieman vaikeana vaikka osin erinomaisena.

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018. Ulkoasu Riikka Majanen.

Helmet-haaste 2019 kohta 5: kirja oli ehdolla Runeberg-palkinnon 2019 saajaksi - ja voitti. 

Rakkaita terveisiä Saksasta

Jotenkin pysyväksi jääneen Saksa-teemani innoittamana luin Wladimir Kaminerin kirjan, joka tutkii kertomuksissaan pilke silmäkulmassa saksalaista mielenlaatua ja arjen elämää. Saamme kuulla muun muassa saksalaisesta lumimyräkästä (muutama hiutale tippuu taivaalta), urheiluhulluudesta (kuulantyöntö ja aitajuoksu opitaan jo pienenä), byrokratiasta (perustuu arkistokansioihin) ja Berliinistä opiskelukaupunkina (sinne ohjataan lapset, jotta muut kaupungit pysyisivät siisteinä).

Kaminer on syntyjään venäläinen (mikä sopii myös tämän hetken kiinnostusteemoihini), joten hän osaa katsella Saksaa hiukan ulkopuolisena, vaikka maassa on jo pitkään asunutkin. Hän vertailee saksalaisia ja venäläisiä, kuten että jälkimmäiset kestävät alussa mainittuja lumimyräköitä saksalaisia paremmin, mutta eivät viihdy kylmässä. Mutta ovat henkeviä, sillä sosialismin aikaan, kun kaikilla oli samanlaiset asut ja muut omaisuudet, oli kitaran soitto ja laulaminen ainoa keino erottautua. Saksalaiset ovat metsäihmisiä, eivätkä siksi oikein pärjää lumen kanssa, selittää Kaminer.

"Saksalaiset moittivat ulkomaalaisia, mutta jos he saavat heiltä jotain syötävää, he moittivat vähemmän."

Kaminerin sutkaisut ovat melko hauskoja eivätkä ihan ilmeisimpiä. Yllättävää, sillä saksalainen huumori harvoin naurattaa, jos sitä ylipäänsä sattuu löytämään tai ehkä pitäisi sanoa tarkemmin, ymmärtämään (nahkahousuhuumoria ei lasketa). Vieras kieli, vieras ajattelutapa? Yritän kuitenkin.

Muualla: Kirjastotäti päätti lukea kaikki Kaminerit. Muutaman vuoden takainen, mutta edelleen hyvä juttu saksalaisesta huumorista Pirjon blogissa.

Wladimir Kaminer: Rakkaita terveisiä Saksasta. Sammakko 2013. Suomennos Anneli Vilkko-Riihelä.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta

Tuskin olen venäläisestä oligarkkitrilleristä päässyt, kun käteen sattui tosielämän kuvaus yhden asianosaisen omin sanoin. Venäjän rikkaimmaksi mieheksi arvioitu Mihail Hodorkovski vangittiin 2003 veronkierrosta ja hänen yrityksensä ajettiin konkurssiin.

Vankilatuomio luokiteltiin maailmalla poliittiseksi, sillä Hodorkovski tiedettiin uudistajaksi, joka pyrki länsimaistamaan maansa liiketoimintaa eikä hyväksynyt Kremlin vanhakantaista hallintotapaa, vaikka varmasti hyödynsi itsekin poliittista sekasortoa muiden yritysjohtajien tavoin huipulle noustessaan. Oikeudenkäynti ja tuomio olivat kuitenkin Hodorskovskin kohdalla jotain aivan muuta kuin mitä muille, hallintomyönteisemmille oligarkeille tarjottiin. Amnesty ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin nostivat tapauksen käsittelyyn ja se sai paljon julkisuutta, kunnes Putin lopulta armahti miehen 2013.

Jälleen kerran tositarina voittaa kirkkaasti fiktion, jos vertaan tätä ja edellistä arvioimaani kirjaa. Hodorkovski käytti vankila-aikansa muun muassa kirjoittamalla ja kuvaamalla venäläistä kansaa, ihmisiä ja vankilan olosuhteita. Hän kirjoittaa "maasta, jossa suurenmoinen kansamme elää kurjuudessa ja ilman oikeuksia, ja siitä tulevaisuuden Venäjästä, josta voimme olla ylpeitä ilman häpeän sivumakua ja joka vielä lähtee eurooppalaisen sivilisaation tielle."

Kirja koostuu pienistä tarinoista, lastuista, joista kukin kertoo jostakusta hänen vankilassa tapaamastaan henkilöstä. Tarinat ovat paljon kertovia ja miellyttävän rauhalliseen tapaan kerrottuja harkittuja otteita, yhden ihmisen kokoisia välähdyksiä jostain suuremmasta kokonaisuudesta.

Joka kymmenes venäläinen mies joutuu vankilaan jossain elämänsä vaiheessa, kertoo kirjan lieve. Hätkähdyttävä luku, joka ei kertone niinkään kansan rikollisuudesta kuin sen oikeuslaitoksesta.

Lastujen lisäksi kirjan on liitetty kaksi kirjoittajan puhetta, jossa hän osoittaa solidaarisuutta Ukrainan kansalle, sekä suomentajan loppusanat, jossa tämä summaa kirjan ja kirjoittajan antia venäläiselle yhteiskunnalle ja kirjallisuudelle:

"Eräs toistuva teema: sokeaa julmaa järjestelmää vastaan asettuva pieni ihminen osoittaa hämmästyttävää rohkeutta ja oikeudenmukaisuuden tajua. Kirja näyttää, miten elämää tuhotaan ja haaskataan niin vankilassa kuin 'vapaudessakin'. Vankilan tyyppien ja episodien sattuvat kuvaukset kasvavat syvälliseksi näkemykseksi koko Venäjästä."

Kirja on pieni mutta koskettava, ja se tarjoaa ajatteluttavia asioita ja tietoa, joka meille on tarpeen, jos haluamme tuntea lähimmän naapurimme entistä paremmin. Ymmärtämistä se ei takaa.

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Sammakko 2014. Suomentanut Jukka Mallinen.

Edit: Haasteen heittäjän luvalla lisään kirjan Helmetin Kirjan vuoden haasteeseen, kohta 37: Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Kai kirjakin on kielletty, kun koko mies on?

Täydellisiä ihmisiä

Uteliaisuutta (lue: tirkistelynhalua) kiihottava otsikko. Että oikein täydellisiä ihmisiä, ketkä muka? Taasko ne turkulaiset (huomaa kustantaja)?

Kirjailija on kuitenkin kansiesittelyn mukaan helsinkiläinen. Suvi Vaarlan raikas esikoinen koostuu ihmisistä ja tarinoista, jotka ovat erillisiä toisistaan. Jotain yhtäläisyyksiä silti löytyy. Täydelliseltä näyttävän pinnan alla onkin jotain vähemmän täydellistä. Se ei ole yllätys, mutta yllättävästi ja riemastuttavasti Vaarla onnistuu kiepauttamaan lopputuleman sellaiseksi, jota lukija ei olisi osannut odottaa.

Monen novellin päähenkilö on nainen, mutta on miehiäkin. On tyttö, jota kantaa tavoite hyvästä työpaikasta. On nainen, joka vihaa joulua. Ja toinen, jonka mies ei muista hääpäivää ja on muutenkin ikävä. On kuolemansairas, joka ei kuolekaan. On mies, jonka vaimo jättää ja joka rakentaa kirjoista iglun. On nuoria naisia, jotka kauneuttaan ja kokemattomuutaan joutuvat outoihin tilanteisiin. Ja keski-ikäisiä, jotka hätkähtäen havahtuvat hetkeksi todellisuuteen.

Kiinnostavia henkilöitä ja tilanteita. Vaarla ei selittele, vaan kirjoittaa napakasti, silti tarkasti keskittymällä olennaiseen, ja vie lukijan elämän arvaamattomuuden pariin. Hän ei maalaile, ei luo isoja kehyksiä eikä analysoi asioita auki, vaan kiikaroi suoraan kipupisteeseen ja jättää lukijalle oivaltamisen varaa. Miten asiat ovatkaan kiinni sattumasta - tai niin voisi luulla. Ehkä Vaarla haluaa sanoa, että näennäisen vääjäämättömyyden sijasta itse voi vaikuttaa paljonkin siihen, mitä tapahtuu. Tai ainakin siihen, hyväksyykö asiat sellaisina kuin ne ovat, sen jälkeen kun silmät avautuvat.

Kirjassa liikutaan suurkaupungeista peräkylälle. Ollaan tiukasti tässä ajassa. Pidin siitä, samoin näistä ihmisistä, nimenomaan naisista. Uskon, että he pärjäävät, osaavat tehdä valintoja. Miehillä on hankalampaa.

Kannen kuva sopii hyvin teemaan ja tunnelmaan, se on puhdas ja raikas kuin jäinen kide, joka eri kulmista katsottuna näyttää erilaiselta. Harmi vain, että kustantajan sivulla kuva on epäskarppi.

Tarinoista jäi hykerryttävä tunnelma, kokonaisuus on helppo ottaa omaksi; myönteinen uusi tuttavuus, jolla osallistun Koen 13 kotimaista -haasteeseen.

Tuijata ei innostunut, mutta löysi myös ilahduttavia asioita. Taika sanoo novelleja kipeänhauskoiksi ja aloittelevalle novellilukijalle sopiviksi. Kirjailijan oma blogi ja tekstinäytteitä.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä. Sammakko 2013. Kansi: Riikka Majanen.

Meidät kaikki on tehty liimasta

Georgie kirjoittaa työkseen liima-alan lehteen ammattiartikkeleita ja harrastuksekseen omaan vihkoonsa rakkaustarinoita, on eroamassa miehestään, kasvattaa teiniä ja auttaa vanhaa rouvaa, jolla on ränsistyvä talo, hämärä menneisyys ja kissoja. Brittiläinen ympäristö tuo yhteen eri maalaiset ja -taustaiset ihmiset, mikä antaa pohjaa käydä läpi poliittisia Eurooppa-tason kysymyksiä. Tässä hauskaksi mainitun kirjan puitteet pähkinänkuoressa.

Kirjailija on englantilainen, jonka ukrainalainen tausta ja tyyli tuovat oman säväyksensä tarinaan, aivan perinteisillä viihdekirjalinjoilla ei olla.

Huumorista lähdetään ja sillä kirjaa mainostetaan, mutta hämmentävää on, että tarinassa puhutaan välillä hyvin paljon hyvin vakavista asioista, kuten Lähi-Idän ikuisesta konfliktista, juutalaiskysymyksestä. Tyyli ja aiheet eivät täysin kohtaa. Lukija ei oikein ehdi huvittua Georgien puuhailuista, kun pitääkin jo vakavoitua. Aineksia on paljon, ja yleisvaikutelma siten epätasaisen sekavahko sekametelisoppa. Itse juoni pysyy melko hyvin kasassa, liikaakin, sillä loppupuoliskolla tuntui, ettei Georgian tarina enää edennyt mihinkään. Liimaus alkoi pitää! Viimeiseen neljännekseen asti kirjaa luki uteliaisuudesta sen persoonallisuuden vuoksi, vaikkei se suuria säväyksiä aiheuttanut. Loppu meni harppomalla. Liimavertaukset eivät ihan jaksaneet kantaa yli 400 sivua, eivätkä sinänsä hauskaideaiset Georgien terapiakirjoitussessiot.

Keitoksesta puhuu myös Maija.

Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta. Sammakko 2011. Suomentanut Arja Kantele.

Huonot myy, hyvät ei

Kirjat kirjoittamisesta ja lukemisesta ovat yleensä tappavan tylsiä. Ehkä aihe on liian läheinen, jotta kirjoittaja saisi siihen riittävää tarkastelukulmaa. Ansiokkaasti sinänsä Kari Levola kertoo kirjailijan työmaista ja Hannu Raittila taiteilijan karusta arjesta. Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi opastavat hyvien kirjojen pariin. Se oppi kyllä saa lukijankin innostumaan.

Mutta Kreetta Onkeli osuu napakymppiin kirjailijan työn kuvauksellaan kirjassaan Kutsumus. Hän marssittaa framille niin kutsumustaan lumoutuneena seuraavan muka-taiteilijan, Gunnevi Björkenheimin, kuin Sanelma Salmisen, ahkeran arjen puurtajan, joka ei opi olemaan esillä, mutta harmikseen joutuu pokkaamaan kaikenlaisia valtionpalkintoja. Edellisen kirjat myyvät, jälkimmäisen eivät. Luovuuden tuskaansa viinillä lietsova runoilijadiiva ylenkatsoo ”kirjailijoita, jotka puhuvat aiheista, jotka eivät ole yleviä” ja kustannustoimittaja haaveilee Suomesta, jossa ei ole kulttuuria. Että saisi aikaa olla lasten kanssa kirjailijoiden paimentamisen sijasta (tuskin käyttäisi sitä aikaa lapsiin kuitenkaan).

Kaikki hahmot ovat mainioita tyyppiensä edustajia ja maailma ajan tasalla: kirjailijaa käsketään ottamaan henkilökohtaista vastuuta markkinoinnistaan ja julkkispoikaystävästä haaveillaan. Koska tottahan luovuus tarttuu. Jos poikaystävä olisi vaikka Vesa-Matti Loiri. Ja jos äiti on taiteilija, lapsen on pakko valita ammattikorkeakoulu ja käytännön ammatti. Olisi liian noloa seurata äidin jalanjälkiä.

Ei ollut tylsä, ei, hauska oli. Onkelin nasevan niukka kirjoitustapa sopii herkullisesti pieneen ilkeilyyn ja terävyyteen. Eiköhän muutamaan koiraan kalikka kalahda, mutta tuskin kukaan kehtaa älähtää, sen verran övereiksi hahmot viedään. Tai mistä minä tiedän, vaikka jokaisella on täsmällinen vastine tosielämässä. Onko Onkeli itse Sanelma Salminen? Ja diiva-Gunnevihan on sitten… hmm…

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010.
Kari Levola: Kirjailijan työmaat. Tammi 2007.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää. WSOY 2006
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Otava 2008.