Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin. 

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä. 

 - - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

 - - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

Viihteellä viikonloppuun brittiläisittäin: Jojo Moyes, Sadie Jones, Alan Bradley

Jos kaipaat viihdettä viikonloppuun, Jojo Moyes on varma valinta. Suomalaiset ovat tykästyneet häneen niin, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt peräti kaksi kirjailijan kirjaa, tämän lisäksi uudempi Ne jotka ymmärtävät kauneutta.

Moyesin kirjoissa toistuvat arkisissa ongelmissa kamppaileva päähenkilö tai useampi, kinkkisiä perhesuhteita ja yllättäviä käänteitä sekä tietysti romantiikkaa tai ainakin lupausta siitä. Tässä kirjassa päähenkilöitä ovat Jess perheineen sekä Ed, johon Jess tutustuu käydessään siivoamassa tämän taloa.

Jessin arkinen ongelma on yksinhuoltajuuden rankkuus ja raha: monesta työstä huolimatta se ei riitä. Hänen matemattisesti erityislahjakas tyttärensä Tanzia pitäisi saada hyvään kouluun, mutta se maksaa. Myös Edin ongelmat liittyvät avioliittoon ja rahaan, mutta hieman toisin.

Riittääkö Jessin sinnikkyys luotsamaan pientä perhettä eteenpäin ja tarjoamaan lapsille valoisampia näkymiä kuin nyt on tarjolla?

"Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin."

Jessin kotoaan saamat eväät olivat vähäiset: hän "ei muistanut äitinsä koskaan hymyilleen hänelle hellästi, sellaisella hellyydellä, joka yleensä valtaa äidin, kun tämä katsoo omaa lastaan. --- Niin se vain oli, että alituinen vähättely saa ihmisen lopulta sulkemaan korvansa, eikä hän kuuntele enää järkeviäkään neuvoja."

Miten Edin lapsuus vaikuttaa miehen nykyisyyteen niin, että tämä onnistuu puolestaan sotkemaan asiansa hyvistä lähtökohdista huolimatta - ja miten nuo kaksi maailmaa, siivoojaa ja varakkaan talonomistajan, kohtaavat?

"Miehet olivat kuin eläimiä. He kokivat liian suoran katsekontaktin uhkaavaksi. - - - Ja Ed ihmetteli, miksi hän tunsi musertavaa syyllisyyttä, vaikka teki ilmiselvästi oikein. --- Ja hän yritti olla kaipaamatta aikaa, jolloin seksi mukavan naisen kanssa oli ollut vain seksiä mukavan naisen kanssa ilman niin pitkiä ja mutkikkaita yhtälöitä, että luultavasti vain Tanzie olisi voinut lähestulkoonkaan ymmärtää niitä."

Brittielämä tuntuu tutulta mutta riittävän erilaiselta suomalaiseen verrattuna, ja teksti on yhtä vauhdikasta ja vetävää kuin kirjailijalla aina, joten kiinnostus pysyy yllä. Omista kuvioista voi hetkeksi huokaista ja matkata Jessiä tsemppaamaan. Liian imelyyden Moyes on toistaiseksi - tosin välillä hiuksenhienosti - onnistunut välttämään ja tuomaan mukaan myös syvempää sanomaa ilmiöistä, joita ympärillämme näemme, kuten tässä kasvavat tuloerot vaikutuksineen. Helppoa ja kiitollista luettavaa väsyneeseen hetkeen.

Kerro minulle jotain hyvää ja Ole kiltti, älä rakasta häntä olivat mainioita viihdekirjoja, näiden jälkeen ilmestynyt Jos olisit tässä mielestäni miedompi, mutta kelpo hömppää yhtä kaikki. Suomennokset ovat niin hyviä, ettei niitä edes huomaa.

Kenelle: Yksinhuoltajille, aivolomaa hakeville, romantiikan ystäville, raakuuteen kyllästyneille.

Muualla: Amman teki mieli halailla kirjan luettuaan.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia (The One plus One). Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

---------

Mukavista tunnelmista päinvastaiseen: Sadie Jonesin tunnemme taitavana viihdyttävien psykologisten romaanin tekijänä, jonka Kotiinpaluu järkytti ja liikutti niin kirjana kuin tv-sarjana ja Ehkä rakkaus oli totta vertautui David Nichollsiin.

Nyt hän sanoo tehneensä uuden aluevaltauksen kirjallaan Kutsumattomat vieraat, ja näin totisesti on. Toivoisin, ettei olisi. Kirja on takakannen mukaan "musta komedia", minusta karmea floppi. Englantilaisella maaseudulla vanhassa rapistuvassa talossa asuvan perheen tarina kutittelee uteliaisuutta, mutta lupaavista lähtökohdista huolimatta tarinasta kehkeytyy kummallinen sekoitus kartanoromaania, paranormaaliutta ja ihmissuhteita, jotka sanoiksi puettuina ovat mitäänsanomattomuudessaan lässähdys ja läpsäys kirjailijan aiempien, vahvojen romaanien ystävän kasvoille.

Teksti on ammattimaisen vaivatonta, samoin käännös, mutta se ei riitä, kun juonivetoisesta romaanista puhutaan. Mystisiä onnettomuuksia? Kartanonrouvan häpeällistä menneisyyttä? Alan Bradleyn romaaneista lainattua viisasta pikkutyttöä? Olin kauhistunut, mutta eri syistä, kuin kirjailija on tarkoittanut.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests) Suomennos Marianna Kurtto. Otava 2017.

---------

Tähän jatkoksi on otettava jo mainittu Flavia de Luce: hän on jo kohta kaksitoistavuotias, ja lukijoille tuttu monen kirjan verran. Viehättävä ja teräväpäinen lapsi ratkoo rikosmysteereita ja taistelee valtavassa kotikartanossaan elintilasta kahden vanhemman sisarensa kanssa.

Tyttö on reipas, nokkela ja erittäin omatoiminen, hieman Peppi-henkinen siis, vaikka Flavialla on kyllä isä, kaukaisenpuoleinen tosin, kuten tuohon vanhahtavaan elämänmenoon tuntuu kuuluvan. Flavian lähipiirissä tapahtuu aina kummia, ja tytöllä riittää selviteltävää. Aikuisten tekemiset eivät aina käy kemiaa intohimoisesti harrastavan tytön järkeen.

"Tässä tilanteessa ei ollut muuta tehtävissä kuin mennä laboratorioon ja tehdä jotain järkevää stryktiinillä."

Tällä kertaa kirjassa on hyvin henkilökohtainen kierre, Flavialle siis. Hänen kauan sitten kadonnut äitinsä palaa kotiin. Ja tämän osalta selvitettävää vasta riittääkin.

Lukijalle Flavia-kirjat ovat aina hermolepoa ja hyvän mielen luettavaa, murhamysteereistä huolimatta.

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula. (The Dead in their Volted Arches). Suomennos Maija Heikinheimo. Bazar 2017

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jos nessuja tarvittiin Jojo Moyesin edellistä kirjaa lukiessa, nyt ne voi vaivihkaa siirtää sivuun (ehkä pitää ihan varuiksi jossain lähistöllä): ihan yhtä rankasti lukijaa ei tällä kertaa kohdella. Lou jatkaa uraansa kummallisissa työsuhteissa, tällä kertaa lentoaseman baarissa tarjoilijana.

Edellisen kirjan lukeneet tietävät, mistä on kyse. Willin jälkeisestä elämästä. Mutta käy ilmi, että Will ei olekaan täysin poistunut kuvioista. Tavallaan. Tai siis tietysti on, mutta oikeastaan ei...

Lou rämpii päivä kerrallaan eteenpäin naurettavassa työasussaan, kunnes tapahtuu jotain, joka pakottaa hänet tekemään valintoja ja noudattamaan Willille antamaansa lupausta. Oletan, että myös tälle kirjalle seuraa jatkoa, sillä tarina jää sopivasti auki, mitä en edellisen jälkeen osannut odottaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa, helposti luettavaa ja viihdyttävää tekstiä, jonka sisällöllä sinänsä ei itse asiassa ole niin väliä, sutjakkuus sekä helposti seurattavat tapahtumat ja tunnelmat riittävät. Taitavaa työtä!

Loistavaa lukemista unettomaan yöhön tai flunssan kourissa kärvistelyyn, jossa itse sen luin. Kun ei halua ajatella liikaa, vain viihtyä ja kuluttaa aikaa. Korea kansi sopii hienosti sisältöön, kuten edellisessäkin: tiedät jo yhdellä vilkaisulla, mitä saat. Ennen tätä kannattaa ehdottomasti kuitenkin lukea Kerro minulle jotakin hyvää.

Kenelle: Unettomille, sairaille tai muista syistä ajantappoviihdettä etsiville. Chick-lit-faneille, romantiikan ystäville. Joku mainitsi osuvasti hömppätaivaaseen kaipaavat.

Muualla: Susa kertoo, että sarjan edellisestä, Kerro minulle jotain hyvää -kirjasta (jolle hän oli myyty) on tulossa leffa, vau! Susan sivulla linkki traileriin. Kirjasähkökäyrän Mai itki kuin vesiputous. Moyes onnistuu välttelemään lajityypilliset namikarikot, sanoo Annika osuvaan tapaansa.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä. Gummerus 2016. Suomennos Heli Naski.

Kerro minulle jotain hyvää

Vau, mikä kansi! Loistavat värit ja kimalteleva hopea, kuin karkki koko kirja. Kannen suunnittelijaa ei harmi kyllä ole mainittu tai se jää kirjaston leiman alle. Kirja oli lainattava, kun blogistania sitä kehui. Ja rehellinen viihde kelpaa aina, kiitos.

Englantilainen Louisa kohtaa karun totuuden: työt loppuvat, ja jotain pitää keksiä. Neliraajahalvaantuneen Willin hoitaminen ei kuulosta ihanneduunilta, mutta siitä maksetaan hyvin. Perhe ja poikaystävä kannustavat, joten Louisa ottaa homman haltuun.

Vähän liiankin perusteellisesti, kuten saamme huomata. Louisa tekee työtä järjen lisäksi sydämellä, mikä aiheuttaa monenlaista kohellusta. Vähemmälläkin sankarittaren erinomaisuuden kehumisella olisin pärjännyt, mutta annettakoon anteeksi, lajityyppi muistaen.

Mainio viihdekirja, josta jää hyvä mieli ja hykerryttävä, vähän haikea olo. Voisin toistaa kirjailijan edellisen kirjan kommenttini. Koukuttaa, valvottaa, ei jää mieleen, ei nolostuta (ainakaan paljon). Siis periaatteessa, näinhän VOISI tapahtua, kuten kirja kertoo, eikö vain? Kelpo chick-lit.

Kenelle: Tämän ajan romanttisen viihteen ystäville. Selkeää draaman kaarta arvostaville.

Muualla: Ulla tiivistää nasevasti lukijan mietteet: "...mitä puhtainta ja parhainta chick-lit genren kirjallisuutta, ja joskus on vain pakko lukea kevyttä ja viihdyttävää." Kirjojen keskellä väittää kirjan olevan paljon parempi ja enemmän kuin hän kannen perusteella odotti. Kasoittain kirjoja ei tarvinnut ennakkokappaleen mukana tullutta nenäliinapakettia (en minäkään olisi tarvinnut, mutta miksi muuten mä en saa koskaan noita ennakkokappaleita?), mutta kuvaa kirjaa kiinnostavaksi ja viihdyttäväksi. Susalle, kirja-alan ammattilaiselle, nessut tulivat tarpeeseen.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää. Gummerus 2014. Suomentanut Heli Naski.

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Nautinnollista romanttista viihdettä tarjoaa Jojo Moyes. Lajityypin kirjalle on aina eduksi, kun siinä on haikeutta, kadottamista mutta löytämisen mahdollisuus ja monta aikatasoa. Kaikkea löytyy. Aikatasot pysyvät Moyesilla yhden elämän sisällä kuitenkin, mutta vuosia kahden tapahtumaketjun välillä on nelisenkymmentä.

Ellen on 2000-luvun sinkku, mutta vähemmän itsellinen kuin kuvittelee. Suhde varattuun mieheen rassaa, mutta nainen kieltäytyy itsepäisesti näkemästä totuutta - ettei miehellä ole aikeita sen enempään. Sattumalta Ellen alkaa tutkia hänelle joutuneen salaperäisen kirjeen taustoja. Hän saa selville kiinnostavan tarinan vuosikymmenten takaa, 1960-luvulta, jolloin Jennifer herää sairaalasta muistinsa menettäneenä. Naisten tarinat alkavat lähentyä toisiaan. Ja se salaperäinen kirje...

Häpeilemättä upposin romantiikkaan ja höpsöyteen; jännitettävää oli sen verran, ettei käynyt äiteläksi. Nappivalinta väsyneeseen hetkeen, kun haluaa uppoutua johonkin vaarattomasti koukuttavaan. Mutta iltalukemiseksi tämä on liian viettelevä, jos ei halua valvoa pitkin yötä malttamatta laskea kirjaa kädestään, kuten minulle kävi.

Erikoisuutena kirjassa ovat todelliset rakkausviestit, joilla niitä lukijoiltaan kerännyt kirjoittaja aloittaa jokaisen luvun. Hieman tämä tuntui jo överiltä enkä oikein jaksanut niitä tavailla, varsinkin, kun monet oli kirjoitettu hankalasti luettavalla script-tyyppisellä kirjasimella.

Mutta kaikkiaan: miellyttävä, ohimenevä, kertaluettava. Kelpo viihdettä. Kirjailijan nimi muistiin.

Muualla: Norkku suosittelee viihdenälkään. Maijalle kirja jätti herttaisen hyrisevän olon. Paula nautti totaalisesta todellisuuspaosta.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Suomennos Heli Naski. Gummerus 2014.