Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva

Nanette Kottarainen oli yli yhdeksänkymppinen, kerrostalossa yksin asunut nainen. Kukaan ei tuntenut häntä läheisesti, perhettä lähinnä muistuttavan joukon jäsenet olivat jo poissa. Näkymätön, kuulumaton, aaveenharmaa - niitä, joita lähistöllämme on paljon, vaikka emme heitä huomaa.

Nanette saattoi haluta varmistaa, ettei hänelle käy kuten lehdestä lukemalleen henkilölle, joka löytyi kotoaan 7 vuoden kuluttua kuolemastaan muumioituneena, eikä kukaan tiennyt tämän elämästä mitään. Ainakin Nanette piti omaa nimeään tärkeänä, olennaisena, sanoo Leila, jonka Nanette palkkasi kirjoittamaan elämän mittaiset muistiinpanonsa puhtaaksi. Ehkä Nanette halusi muistuttaa, että yksinäisillä harmaillakin on menneisyys. Tai että heillä vasta onkin. 

Leila työskentelee ohjeiden mukaan. Hän kertoo vuoden mittaisesta pestistään kahvilassa jollekulle, joka myös jää nimettömäksi ja jota aihe ei edes kiinnosta, mutta lukija alkaa pian aavistella yhteyttä Nanetten - ja Leilan - tarinaan. Se alkaa Nanetten nuoruudesta ja muutosta Helsinkiin, käy läpi yhteenkietoutuvan työ- ja kotielämän yksinäisyyteen saakka ja pitkälle tätä vuosikymmenien mittaista elämänvaihetta, loppuun asti. 

"Vanha ihminen ei pysty käsittelemään mitään asiaa joutumatta tähän kurimukseen. Jokainen asento, ääni, tuoksu, maku, tuntemus ja nähty asia tuo mieleen aikaisempia asentoja, ääniä, tuoksuja, makuja ja nähtyjä asioita. Niille ei ole olemassa täsmällisiä sanoja, koska ruumiin muisti ei osaa puhua. Ne tunkeutuvat tajuntaan epätarkkoina ja epäluotettavina mutta väkisin ja väistämättä, niin, että edes rusehtavaksi haalistunutta kuollutta ruohoa ei mitenkään pysty ajattelemaan sellaisenaan, kerrallaan, pelkästään."

Hanna Waseliuksen kirjat haastavat lukijaa. Hän toimii kielellä ja tunnelmalla, ei juonivetoisuudella. Se pakottaa lukijan keskittymään tekstiin ja uppoamaan vieraan ihmisen ajatuksiin, jotka selittävät tätä ihmistä, kummallisiakin reittejä pitkin. Oudon vangitsevaa. Arkiset asiat ja kiinnostuksen kohteet; kuinka kummallisia ne olisivat itse kunkin kohdalla, jos ne kirjoitettaisiin auki? Kahvilassa on edelleen vastahakoinen Leilan kuulija:

"Kuka tahansa ihminen ärsyyntyy, kun joku alkaa rakentaa hänen eteensä mysteereitä arkisista asioista tai ihmisistä." 

Nanette piti kuvista; maalauksista, valokuvista, taiteesta, teki niitä itsekin. Billie Holidaysta ja Whitneystä. Viinistä ja kukista. Eteerinen runotyttö Nanette ei ollut, vaan terävä tarkkailija, joka ei kestä valittamista eikä tyhmyyttä, mutta pysyy taustatoimijana, kaikessa. Mitä hän lopulta oikeastaan haluaa? 

Kirjan nykyhetki on pandemianjälkeinen, Venäjän Ukrainan-sodan aikainen. Vaikka Nanette on poissa, kirjallinen muotokuva jää. On jälkeenjäävien asia, mitä sille tai sen vuoksi tapahtuu.

"Sinun täytyy ymmärtää, Leila sanoi. Sinun täytyy ymmärtää, tai siis minä pyydän, että yrität ymmärtää, minkälaista se oli ja että minä yritin parhaani. Se oli, no."

Kenelle: Hitaasta uppoutumisesta pitävälle, ajatuksia lukemaan pyrkivälle, yksinäisille, vanhenemista välttelemättömille, jälkeenjääville.

Muualla: Kerronnaltaan rikas, tarkka ja kiehtova, todella hauska ja hurjan koskettava, ihmeellinen, sanoo Helmi Kekkonen.

Hanna Weselius: Nimetön. Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Egon on syntynyt 1963, ikä vajaat kuusikymmentä. Hänen silmillään katsomme tätä päivää.

Egon käy joka päivä katsomassa yhdeksänkymppistä äitiään. En tiedä miksi, äitikin ihmettelee, minkäänlaista kiintymystä kummaltakaan puolin kun ei ole havaittavissa. Tapa ja äidin tarve eivät kai ihmiseltä hevin katoa. Eikä professorina toimivalla Egonilla ole omaa perhettä; joskus oli, poika on jo aikuinen. Egonin paras ystävä on punaviini. 

"Egon riiputtaa suutaan ja soimaa itseään sekä juomisestaan että ajattelustaan. Liika koulutus aiheuttaa ihmiselle riivaavaa, pakonomaista tarvetta ylettömään tarkkuuteen ja rehellisyyteen, hän ajattelee, eikä siitä ole tässä maailmassa mitään hyötyä."

Lievässä humalassa maailmaa on vaaratonta tarkastella. Turvallisesta kuplasta, jossa itsetunto laahaa välillä maan alla mutta silti muka on varaa halveksia työtään tekeviä, kuten Hansia. Kaikkia Hanseja. Enemmän Egon miettii itseään: 

"No, katsotaan nyt sitten. Tavallinen häpeän riuduttama mies auringonpaisteessa vieraalla maalla, ei erityisen epäonnistunut mutta ei erityisen onnistunutkaan. Luulee olevansa ainutlaatuinen, kuten jokainen. Pettyy, kun ei ole."

Etenen tarinassa kasvavan ärtymyksen kanssa. Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut tästä itsekkäästä, ylimielisestä, viiniä kittaavasta, ajasta pudonneesta, saamattoman löysästä epämiellyttävästä äijästä? Ja miksi tyyppi ylipäänsä minua niin suuresti ärsyttää? 

Kunnes tajuan. Sehän olen minä! 

Se voit olla myös sinä. Tai puolisosi, veljesi tai naapurisi. Sillä Egon symboloi minulle - nimeään myöten - meitä kultapossuja, jotka olemme saaneet elää itsellemme, ilman sotia ja ylenmääräistä taistelua ravinnon ja muun aineellisen hyvän puolesta; kasvaa siinä uskossa, että maailma kehittyy koko ajan paremmaksi ainakin minulle. Saan yhä enemmän, koulutustaso ja vauraus kasvaa. Ja mikä pahinta, kuvittelen, että tämä tila on pysyvä - että minä, että ihminen voi elää samalla tavalla aina.

Egon ei vaikuta luotettavalta kertojalta, vaikka hän varmasti sellainen luulee olevansa. Hän on pihalla minästään, pitää itseään myös mielenosoitusihmisenä ja kulkee natsien ja niiden vastaisen kulkueen liepeillä pitkin Runeberginkatua. 

"Siis eikö tämä natsijuttu ole jonkinlaista liioittelua, onko Euroopassa muka jossain todellisia natseja? Eivätkö natseiksi itseään kutsuvat ole lähinnä historiantajuttomia sirkuspellejä ja pikkurikollisia?"

Kirja yllättää. Se kuvaa Egonin ajatuksia ja havaintoja monenlaisesta. Jos nyt päihtyneen ihmisen aivotoimintaa voi ajatteluksi kutsua, jonkinlaista tajunnan liikettä kuitenkin, arvelee Egon itse.

Luemme Helsingin Sanomista, lasten kasvatuksesta, vanhusten hoidosta, sinisestä pigmentistä, ikääntymisestä, W.G. Sebaldista, työmatkapyöräilijästä, Oodista, tv-sarjoista, Nina Simonesta, naisista jotka kansoittavat kirjastot ("Missä kirjahylly, siellä nainen."), kaupungistumisesta, Unkarista (jossa Egon käy työmatkalla), Tony Halmeesta, salaisuuksien eri lajeista (ja se onkin tarinan ydinkohtia), Migrant Mother -valokuvasta. Koirien, ankeriaiden ja ihmisten taidosta palata kotiin tuhansienkin kilometrien ja pitkien aikojen päästä. Kas, Egon lähtee bussivierailulle Karjalaan, josta hänen äitinsä oli syntynyt. Motiiveja matkallelähtöön löytyy niin ylempää kuin alempaa sukupuusta. Selvää hetkeä ei löydy.

Helsinkiä nostan erikseen, omasta ilostani, ei niinkään kirjoittajan kotiseuturakkaudesta, tulkitsen.  

"Joulukuun kahdentenakymmenentenäensimmäisenä päivänä Helsinki jaksaa enää vain vaivoin käväistä keskipäivän hetkellä vaaleansinisenä. Sitten se vaipuu taas hämäriin uniinsa."

Pitkästäsillasta, Vuosaaresta, ja tietysti monivärisistä portaista Malminkartanonhuipulle. Portaat, kuten sillatkin, on tarkoitettu yhdistämiseen. Mutta portaiden päätä ei voi välttämättä nähdä, lopputulema saattaa tulla yllätyksenä. Silloissa niin ei käy. Portaat, etenkin värikkäät, voivat johtaa mihin vain, vaikka harha-askeleisiin. Siksi ne ovat niin pelottavat, että joku maalasi värit piiloon.

Tulkitsen: kirja on vakava varoitus fasismin noususta ja siitä, että sulkeutumalla omaan kuplaamme emme näe sen etenemistä. Aate on kuin tuuli, joka levittää liekkejä kuivalla arolla, saa maat palamaan pelkällä hipaisullaan ja romahduttaa rakentamamme perustat. Polttavaa, kylmäävää.  

Weselius on taitava ja taiteellinen kirjailija. Hyvällä tavalla. Teksti on paitsi kekseliästä ja nautinnollista suomen kieltä myös eteenpäin houkuttelevaa ja ilmavaa, tulkinnoille tilaa jättävää. 

Uteliaana odotan muita tulkintoja, joita varmasti on tulossa. Ainakin Tuijalta, joka julkaisee oman postauksensa samaan aikaan kanssani. 

Kenelle: Oivallusta etsivälle, ajattelevalle, kielestä nauttivalle.

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Kustantajan lukukappale.

 

Hanna Weselius: Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoinen herättää ihastusta. Alma Mahler (s. 1879) herätti paheksuntaa. Kuuluisan säveltäjän vaimona (Googlaa Alma problem. Tai älä sittenkään.) ja myös muuten: hän oli nainen, joka hullaannutti. Eräskin ihailija rakennutti hänestä aidonkokoisen nuken, jonka kanssa nautti illallisia ja ties mitä, kuljetti tätä teatteriinkin, kerrotaan. Useita taiteilija-avioliittoja, synnillisiä suhteita ja synnytyksiä, jo 9-vuotiaana aloitettu säveltäminen ja juutalaisena pako Euroopasta - huima elämäntarina!

Kirja ei kerro vain Almasta, nimi vie sikäli harhaan. Almaa ei kannustettu säveltämisen uralla, ei soittajana, ei taiteilijana - ei tuohon aikaan. Enemmän kirja kertoo tästä ajasta ja sen naisista. (Lukijan tulkintaa, kuten koko juttu.) Olisiko Alma nykyajassa kuin kirjan lakimies, joka hoitaa työnsä viileän ammattimaisesti ja hakee nautintonsa sieltä, mistä se on helpointa ja miellyttävintä: nuoren pojan maksullisesta ja auliista kehosta. Vai olisiko Alma ollut halpa yökerhotanssija, botox-huulineen ja noloine facebook-kuvineen, yhtä lailla rakkautta vailla? Keinot vain ovat erilaiset, ja resurssit. Niin taloudelliset kuin älylliset. Veikkaan olosuhteiden pakkoa: Alma ei kainostellut, ei rakentanut uraa. Mutta jos hän olisi paneutunut musiikkiin, ties mitä hänestä olisi tullut.

Weselius viittaa kohtuun, kaiken alkuun ja juureen. Naisella se roikkuu verisenä mukana vaikkei haluaisi. Voiko yksi ruumiinosa määrittää meitä niin vääjäämättä, tekemällä sen omistajan tahdottomaksi nukeksi? Ei voi, sanoo nykynainen, vaikkei oikeasti ole varma. Ovatko päätökseni fysiikan, järjen vai tunteen ohjailemia, ja mikä on lopulta paras vaihtoehto? Hämmentää.

Ei kirjailija jätä sorkkimatta ajan ilmiöitä. Nuoret miehet eksoottisen nimisistä maista "ympäri Eurooppaa hakemassa seikkailua, ja mitä epätoivoisempi tilanne niillä oli - mitä vähemmän niiden äidit olivat pitäneet niitä sylissä - sitä kovempia sotureita niistä tuli ja sitä vähemmän niitä kiinnosti minkä jumalan puolesta ne taistelivat."

Katkera kaikkitietävä kertoja näyttää tämän esimerkkinä "lehmämäisyyden puuttumiselle". Sillä Alma on hänen mielestään lehmä. Kermaleivos, sacherkakku ja puuterivippa, jota pitää kokonaisen kirjan verran moittia. Ei siis lainkaan epämerkittävä henkilö. Mikä on kertojan motiivi?

Sietämätöntä, ärsyttävää! Entä tyttö, joka menee epämääräisissä olosuhteissa pimeään teollisuushalliin ja tulee sieltä rahatukon kanssa. Yksinhuoltaja Aino seuraa tytön puuhia, vaikka omissakin ongelmissa olisi tekemistä. Lapset, rahapula, työ, viranomaiset ja perhetyöntekijät ja kaikki se. Ja taas Aino mokaa. Mutta yllättäen, lakimies on armollinen. Ja vaikkei olisi, Ainolla on mielikuvituksensa, taiteensa. Taas lukijaa ärsyttää. Ja säälittää, sillä Ainon veljellä ovat asiat huonosti. Vielä huonommin ovat asiat nigerialaisilla siepatuilla tytöillä, joiden tarkkaa lukumäärää ei tiedetä. Ei edes sitä. Ja kaikki tämä kohtujen vuoksi? Lukija jää sanattomaksi.

Komeaa tekstiä, mielikuvitusta lietsovia ajatusrakennelmia ja taidokkaita lauseita, joiden kirjoittamisesta ja lukemisesta olen kiitollinen. Mutta myös vaikeita mielenliikkeitä, hankaluutta. Tuohtumus on aitoa, niin kirjassa kuin lukijalla. Mitä-tämä-oikein-on? Alan olla todella hereillä.

Kirjailija on kuvataiteilija, enkä ole kuva- vaan teksti-ihminen. Naisesta on moneksi, muuksi kuin kohduksi tai bikinimainokseksi - sekö on viesti? Senkö pitäisi yllättää? Vai onko niin, ettei kokonaiskuvaa ole tarkoituskaan luoda valmiiksi? Onko se kirjailijan laiskuutta vai lukijan? Siihenkö viittaa kirjan nimen huutomerkki? Varoittava, paheksuva vai riemuitseva? Pidin siitä, sopii tähän!

Kirja saa miettimään naisen ja tytön asemaa. Sitä, miten eri tavoin sen näemme eri maissa, yhteiskuntaluokissa, aikakausina. Ajat muuttuvat, muuttuuko nainen? Kirja on kannanotto, muistutus, reunahuomio ja uusi viite Eevan tyttärien historiaan. Tyylikkäästi, taitavasti. Lukijalta hieman ponnisteluja vaativasti. Herää!

Sain tavata kirjailijan Kansallisteatterin bloggariklubilla. Weselius sanoo kirjassa olevan paljon rakkautta. Vähän yllätyin kaiken tuohtumukseni keskellä tästä ja siitä, miksei kirjailija ole lainkaan tuohtunut. Menikö se ohi kirjoittamalla? Oliko kirja "vain" suoritus ja loistavan tekstin taidonnäyte?

Kenelle: Naisten asemaa miettiville, visuaalisille lukijoille, naisten ja tyttöjen asemaa puolustaville, komean tekstin ystäville, selkeitä ratkaisuja kaihtaville, mielikuvituksen voimaan luottaville.

Muualla: Naisesta saa sanoa. Naista saa arvostella kovin sanoin. Ja monenlaista muuta kirjoittaa Omppu Reader, why did I marry him -blogissaan. Tuijata kertoo hahmosta, jonka miehinen putkinäkö on rajannut. Sirpalemaisuus toimi Paulalle jossain määrin etäännyttävästi. Teksti menee ihon alle, sanoo Sari P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Villiä ja virkistävää, sanoo tekstistä Maisku. Tekstiluolan Tuomas sanoo Weseliuksen otetta fiksuksi ja jotenkin raikkaan tuntuiseksi.

Hanna Weselius: Alma! WSOY 2016.

Kirja voitti WSOY:n Kirjan vuosi 2015 -kirjapalkinnon ja erottui luotettavien lähteiden mukaan selkeästi joukosta omaperäisyydellään. Kirja on taiteen tohtori Weseliuksen esikoisromaani, mutta luulen ja toivon, että häneltä saamme lisää merkillepantavaa luettavaa: hän sanoi lukeneensa aina paljon ja kokee tekstit omaksi alueekseen. Vaikka hän teki uraa parikymmentä vuotta muualla - kuten valokuvataiteilijana ja alan lehtorina - hän tuntuu nyt "palanneen" tälle alueelle tosimielellä.