Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille! 

Nina Wähä: Perintö

Kirja ei ole suomalainen, mutta voisi hyvin olla: se on tutunoloinen, sekä sisällöltään että sanomisen tavaltaan.

Tunne selittynee kirjailijan Suomesta kotoisin olevalla äidillä ja Tornionjokilaaksolla, jossa tukholmalainen Wähä on viettänyt lapsena aikaa isovanhempiensa luona ja jossa kirjan päähenkilöperhe asuu. Tarinan alkunykyhetki ajoittuu 1980-luvun alkuun, vaikka pidempiä kaaria käydään läpi kunkin päähenkilöperheen jäsenen kautta.

Ja mikä perhe se onkaan! Siiri ja Pentti Toimi ovat saaneet 14 lasta, joista kaksi on kuollut pienenä. Jäljellä olevista vanhin tytär on Anni, joka asuu Tukholmassa, missä sisarensa luona majailee myös yksi yhdeksästä veljestä, Lauri. Kun Anni tulee viettämään joulua synnyinseudulleen, hänellä on pohdittavaa. Anni ei pidä itseään perheihmisenä, mutta nyt hänelle sellainen olisi tarjolla, Alexin muodossa. Tulisiko tarttua tilaisuuteen vai ei? 

Asia häviää hetkeksi mielestä, kun kotitalolla sattuu onnettomuus, kuusivuotiaalle Artolle. Häntä kaksi vuotta nuorempi on kuopus Otto. Kotona asuvat edelleen myös Hilvo, omalaatuinen nuori mies, joka viihtyy lähinnä metsässä, sekä Lahja, teini. Esikoinen Esko asuu lähellä perheineen, aurinkoiseksi mainittu Helmi Rovaniemellä. Usein vaikeuksiin joutuva Tatu ja kaunis veli Valo ovat hekin pian omillaan, superälykäs Tarmo opiskelee Helsingissä. Jokohan jokainen tuli mainittua? 

"Esko ajoi pihaan ja pysäytti auton saunan eteen, hän näki Annin katseesta, että nyt oli tosi kyseessä. Tämä ei ollut hyvä juttu. Miten avuttomalta hän näyttikään nyt, isoveli, jolla oli aina vastaus kaikkeen, joka aina halusi ja osasi korjata kaiken rikkinäisen. - Arto kaatui veteen. Ajoi potkukelkalla ja kaatui. Esko nyökkäsi tuiman näköisenä. Siltä nän näytti ollessaan surullinen tai vihainen, itse asiassa hän näytti lähes aina siltä. - Missä Pentti on? Anni nyökkäsi kohti navettaa ja kohautti olkapäitään."

Pentti pelottaa ja pelottelee perhettään mielellään. Hän on arvaamaton ja julma. Isänpäivää tuskin tässä talossa juhlitaan.

"Pentin suvussa oli saamelaisverta, ei sitä tunnustaa haluttu eikä siitä saanut puhua, mutta se oli ilmiselvää. Saamelaisverta ja jotain muuta ja syvempää, pyhä raivo (ja hulluus) oli peräisin uskonnollisesta linnakkeesta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Näissä suonissa virtasi ilman muuta katolista verta. - Piimää, Pentti sanoi hiljaisuuteen. Anni näki, miten Helmi hätkähti puusohvalla, kaatoi vikkelästi piimää lasiin ja työnsi sen isälleen."

Kun alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei Siiri enää jaksa, hyräilykin on loppunut, lapset yrittävät ylipuhua tämän ottamaan avioeron. Siiri sanoo Eskolle vaihtaneensa vain vankilasta toiseen mennessään isänsä vallan alta Pentille, mutta lopulta lapsista tuli hänelle kaikkein tärkeintä.  

"- Moni sanoisi, että lapsille on tärkeintä elää rakastavassa kodissa vanhempien kanssa. Siiri nosti katseensa Eskon sanoista hämmästyneenä. Hän vastasi hymyillen. - Joka tuollaista puhuu ei ole koskaan nähnyt nälkää. Muistan vieläkin, millaista oli lapsena kun oli koko ajan nälkä. Olisin ilomielin vaihtanut koko maailman onnen kunnolliseen ateriaan kerran päivässä. Siiri silitti hänen poskeaan. - Minä olen viisikymmentäneljävuotias, Esko-kulta. En minä voi erota."

Esko ei silti hellitä, eivätkä muutkaan, vaikkei heillä ole samaa syytä kuin Eskolla, joka tahtoo kotitilan itselleen. Jotain on tapahduttava - ja tapahtuukin, suorastaan vyöryy. Arto ei aina pysy täysin kärryillä. 

"Onneksi hänellä oli Tarmo ja Lahja, jotka osasivat selittää hänelle asioita. Siiri ei varsinaisesti ollut sellainen äiti joka selitti asioita, ja viime aikoina hänellä oli ollut niin paljon tekemistä naapureiden, poliisien ja kaikkien sisarusten kanssa, ja Pentin sisarusten, ja tulipalon ja Eskon perheen. Ja Mikan, sen knapsun ruotsalaisukon. Tai no, se oli turhan ankarasti sanottu, Arto piti Mikasta, häntä ei tarvinnut pelätä. Sitä paitsi sisarukset pitivät huolta toisistaan, olivat aina pitäneet ja tulisivat aina pitämään."

Tosin he saattavat olla erossa ja yhteydenpidotta vuosiakin, mikä hieman hämmästyttää lukijaa. On raastavia riitoja, rikoksia, rakkausjuttuja... ja paljon salaisuuksia. Kirjailija piirtää jokaisesta henkilöstä omanlaisensa, erittäin lihallisen ja verellisen henkilön, enkä ainakaan minä olisi malttanut jättää tarinaa kesken ja tietämättä, miten sisarukset näissä kuohuissa pärjäävät. Hieman ruotsalaisella kirjailijalla menevät jotkut suomalaisuuden yksityskohdat pieleen, mutta se ei kokonaisuutta latista.

"Ja jos paikkakunnalla ei tapahdu mitään muuta, kuten helteisenä päivänä heinäkuun lopulla ei tapahdu, koska heinätyötkin on jo tehty, voi hyvin käydä niin, että hautajaisiin tulevat myös naapurit ja naapurien naapurit."

Ei tarina synkkä ole, vaikka tumma, osin hirvittäväkin: siinä on paljon lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja aitoutta, johon oli hykerryttävää tutustua, kuten koko perheeseen. Mutta mieluiten kirjallisesti, turvallisesti vähän kauempaa. Outoa, että karuista tapahtumista jää lukijalle näin riemastunut mieli!  Ehkä se kertoo jotain (outoa) lukijasta, mutta mieluummin tulkitsen sen johtuvan erinomaisesta kerronnasta.

Kenelle: Perhetarinoita lukevalle, pohjoisen ystäville, elitismiä pakeneville.

Muualla: Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden, sanoo Mrs Karlsson, joka luki kirjan ruotsiksi ja muistuttaa sen olleen Ruotsissa August-palkintoehdokkaana.

Nina Wähä: Perintö. WSOY 2020. Suomennos Sanna Manninen. 

Helmet-haasteessa 2020 sopii kohtiin 41, kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42, on isovanhempia, kohta 31, kerrotaan elämästä maaseudulla. Sekä kohtiin 7, kirjassa rikotaan lakia ja 9, kohdataan pelkoja.

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén

Uno Gallén oli paremmin tunnetun Axelin isoveli, vanhin sisarussarjasta, jonka kasvatti aikuisuuteen varhain leskeytynyt äiti Mathilda. 

Perhe asui Tyrväällä Lounais-Suomessa. Kun Mathildan mies ja lasten isä menehtyi, joutui rouva myymään tiluksensa - kaupassa häntä huijattiin raskaasti - ja muuttamaan katraansa Helsinkiin, aivan nykyiseen ytimeen. 

"Tiedon etsintä oli Gallénin perheen henkinen perusta." Näin summaa kirjailija Puustinen, joka asian parhaiten tietää: Uno oli nimittäin hänen iso-ukkinsa, hänen isänsä isoisä. Tiedon etsintää kirjailija on saanut itsekin tehdä kirjan eteen hurjan ja kunnioitettavan määrän, kuten jälkisanoista ja lähdeluettelosta käy ilmi. Unosta nimittäin on aiemmin kerrottu vain vähän, verrattuna Akseli Gallén-Kallelaksi nimensä myöhemmin muuttaneeseen veljeen. Isä Peterin perheen alkuperäinen nimi muuten oli juuri Kallela, talon mukaan kuten tapa oli, mutta koska viransaanti suomalaisella nimillä ei ennen maamme itsenäistymistä luonnistunut, se vaihdettiin. 

Äidiltään pojat perivät taipumukset henkisyyteen ja taiteisiin, oppishalua ja käden taitoja lienee tullut molemmilta vanhemmilta, sillä niitä veljeksillä riitti maailmanluokkaan saakka. Jo pienestä Unon laji oli musiikki ja viulunsoitto, Akselin piirustus. Akselin poikkeava lahjakkuus havaittiin jo pienenä, mikä jätti Unon varjoon, myös äitinsä mielessä. Uno jätti tämän kauhuksi opintonsakin kesken niin musiikin kuin yliopiston ja sotavoimien saralla - tekniikka kiehtoi, joten hän oli suorittanut "fyysillis-matemaattisia opintoja" Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa sekä haaveillut upseeriurasta Pietarin sotakoulussa - kun taas Akselin reitti vaikutti selkeämmältä. Häntä kannustettiin ja koulutettiin kaikin mahdollisin tavoin taiteilijan uralle.

Uno osoittautui enemmän bisnesmieheksi kuin taiteilijaksi. Pietarin kautensa jälkeen hän perusti oman yhtiön, mikä askarrutti äitiä. 

"Mistä Uno olikaan saanut idean firmaansa, äiti mietti. Isä Gallén oli ollut etevä asianajaja ja tilanhoitaja, ja vaikka äidin puolelta Wahlroosin suvussa oli ollut laivanvarustajia ja apteekkareita, Unon liikeidea tuntui hataralta. Välittää papereita ja toimittaa paketteja?"

Myöhemmin Uno toimi muiden palveluksessa, melko menestyksekkäästi, ymmärsin, (vaikka oma yritys tekikin konkurssin) sekä Tukholmassa että lopulta New Yorkissa, jossa hän myös kuoli. Iän myötä hän löysi varsinaisen kutsumuksensa; soitinten korjaamisen ja rakentamisen, ja sen merkitystä Unolle kirja kuvaa kauniisti. 

Tämä työelämästä, johon en Axelin osalta tarkemmin puutu, mutta kansallistaiteilijan vaiheet kirja ansiokkaasti kuvaa. Ei kumpikaan veljeksistä ollut henkilökohtaisessa elämässäkään kylmä tai kalsea, vaan romanttinen, väkevästi rakastava ja sitoutuva puoli oli vahva heissä molemmissa. 

"Äiti näki vanhimmat poikansa ajattelevaisina kaunosieluina, mutta siinä missä Uno vetäytyi tukalina hetkinä kuoreensa Axel leiskui tulta ja karaktääriä."

Uno rakastui Elleniin Tukholman Gamla Stanissa, aikana, jolloin tuntemamme nyky-Tukholma oli vasta rakenteilla. Liitto oli pitkä ja onneton; onnellisena seurauksena siitä syntyi Lullan-tytär, kirjan kirjoittajan isoäiti. Akselin valittu oli lapsuudenystävä Mary Slöör, josta saamme oman elämäkerran ensi vuonna, Helena Ruuskan tekemänä. Tämä liitto toimi paljon paremmin. 

Unon side Elleniin oli suorastaan häiritsevän vahva, miehen omaa hyvinvointia ajatellen. Ellen vaikuttaa kirjan mukaan omapäiseltä ja välttevältä vaimolta. Uno-parka! Tosin tuskin hänkään oli helppo kumppani, ainakaan naiselle, joka tarvitsi jatkuvaa ihailua ja läsnäoloa. Mutta ei säälitä miestä, joka valitsi tiensä itse, ja tie oli enemmän henkinen kuin fyysinen, vaikka maalla kasvaneina molemmat pojat hallitsivat monet käytännön taidot metsästyksestä rakentamiseen ja kaikenlaiseen käsin tekemiseen. Uno suuntautui tuolloin muodissa olleiden vapaamuurareiden filosofiaan ja sai siitä elämäänsä henkisen sisällön. Myös pikkuveli oli veljeskunnan tunnettu jäsen myöhemmin. 

Tavattoman hieno kirja, niin sisällöltään kuin ulkoasultaan, kuvineen ja mittavine lähde- ja kirjallisuusviitteineen. Se kuvaa paitsi erästä perhettä myös Suomen taiteen kultakautta ja piirtää ajankuvaa, jossa tämän päivän lukijalle riittää ihmeteltävää. Kuten vapaamuurarien organisaatio, ajan kiinnostus "tuonpuoleisiin" tai se, miten kansainvälisiä silloin oltiin ja miten paljon matkusteltiin.

Voisi kuvitella, että tuolla sukuperinnöllä kirjailija Puustisella - jonka itse tunnen suurena musiikinrakastajana ja musiikkitoimittajana, joka on tehnyt muun muassa laadukkaan Kingston Wall -tietokirjan - on ollut paineita tehdä erityisen hyvää jälkeä, ja se on onnistunut.

Tiivistys toimii, mutta silti kirja kertoo todella paljon, mielenkiintoisella tavalla ja omaäänisellä kielellä. Kirjailijalla oli käytössään paitsi suvun omat muistot myös arkistot, joista puuttuu paljon Unon kirjeitä, jotka tyly vuokraisäntä New Yorkissa oli hävittänyt muun irtaimiston mukana! Mikä vahinko! Mutta onneksi saimme tämän kirjan, jonka uskon löytyvän monesta joulupaketista tänä vuonna. 

Kenelle: Suomalaisuuden historiaa ahmiville, taiteen ystäville, lapsia kasvattaville, lahjakirjaa etsivälle. 

Muualla: Luimme kirjan yhdessä Tarukirja-blogin kanssa. Näin nappaamme Helmet-haasteeseen 2020 kohdan 19. 

Viljami Puustinen: Veljekset Gallén. Like 2020. Komea ulkoasu: Tommi Tukiainen.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sirkka ja Kirsti ovat olleet parhaita ystäviä vuosikymmeniä.
Nyt he alkavat olla kuusikymppisiä kypsiä naisia, edelleen tiiviisti yhteydessä. Toiselle voi tilittää kuulumiset, ilot ja harmit aina kun siltä tuntuu. Naiset käyvät yhdessä matkoilla ja nähtävyyksiä ihailemassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. 

Kirstin äkillinen kuolema järkyttää Sirkkaa enemmän kuin hänen miehensä Pentti, lapsensa ja muut ystävyyden ulkopuoliset tajuavat. Hänen jatkuva haudalla vierailunsa nostattaa kulmakarvoja:

"- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?"

Jopa töissä sattuu virheitä yleensä tarkalle tekijälle. Sirkka on ikäluokkaa, joka on tottunut tekemään paljon töitä niin elääkseen kuin vapaaehtoisestikin, vaikka urheiluseuran hyväksi. Tunnollinen puurtaja, joka pyöräyttää pullat ja syntymäpäiväkakut tarvittaessa, muistaa merkkipäivät, vaihtaa haudoille istutukset vuodenajan mukaan ja lenkkeilee. Sirkan paineita lisäävät aikuisten lasten asiat ja "välivouhkana" toimiminen miehensä ja lasten kesken. Lapsenlapsista hän saa toistaiseksi vain haaveilla. Kaiken kaikkiaan, tilanne vaikuttaa kauniin seesteiseltä ja normaalilta. Perhesuhteet ovat hyvin lämpimät ja Sirkka on onnellinen, mutta silti hän uupuu monien muutosten keskellä.

Mediassa puhutaan nykyään paljon nuorten naisen jaksamisesta (ja syystä); Tiainen nostaa esiin vanhemman ikäluokan. Sydänystäväni Kirsti on kolmas teos sarjassa, jonka parasta kohderyhmää on ikäluokka 50+. Me varmasti löydämme kirjasta paljon tuttua omasta tai vanhempiemme elämästä, arkisista tavoista ja tavasta suhtautua asioihin. Eivät ne ole vain nuoret, jotka uupuvat. Aiemmin vain asiasta ei ole puhuttu niin kuin nyt. Olemme näkymättömiä. 

Pentti on hyvä mies, vaikka Sirkkaa tuskastuttaa tämän vaiteliaisuus. Vain kalassa miehestä sukeutuu vilkas. Vanha äiti on ärtyisä Sirkalle, mutta paapoo lapsenlapsiaan, etenkin Sirkan nuorinta, Samia. Sami valitsee sivaripalveluksen intin sijasta, mikä saa hänen isänsä synkäksi, ja muutenkin poika pakottaa vanhempien sukupolvien ajattelua uudistumaan. Sirkan kaksi tytärtä ovat hyvin erilaisia keskenään, ja äiti on jatkuvasti huolissaan siitä, miten he pärjäävät, oli syytä tai ei.

Voisiko oman miehen kanssa tehdä lomamatkan, Lappiin, sillä Penttiä ei muualle saisi? Sirkka päättää kokeilla, eikä hän pety, vaikkei Euroopan metropoleihin tällä kertaa päässytkään, vaan Tenolle. Yllättäen hän itsekin kiinnostuu joella soutamisesta ja nauttii olostaan.

"Rauha ja kauneus, sanat tiivistyivät Sirkan mielessä. Matka oli alkanut hyvin. Sää oli suotuisa, ja he olivat saaneet kalan heti ensi yrityksellä. Sirkan mieleen nousi hyvänolontunne hänen muistellessaan saalistushetkeä. Saman tunteen Pentti ja muut lohenkalastajat halusivat kokea kerta toisensa jälkeen. Siihen jäi koukkuun." 

Kirja on ammattitekijän sutjakkaa tekstiä, ja arkisine havaintoineen tulee lähelle. Sävy on haikeahko, rauhallinen ja jotenkin ylettömän kiltti, dramaattisten kohtaloiden vastapainona. Siinäpä se koukku ja viesti: kiltit ja tekeväiset ovat tavallisia ja näkymättömiä, eivätkä saa sitä arvoa ja kiitosta, mikä heille kuuluisi. Jos ei löydy tv-mäistä kärkeä, väkivaltaa ja kirkumiskiroilua, nämä ihmiset jäävät pimentoon. Huomio kiinnittyy vain äänekkäisiin. Mutta suurin osa oikeasti on tätä muuta laitaa. 

Näkökulmia avautuu ajoittain huumorillakin, kuten jatkuva kahvinkeitto ja vierasvarasta huolehtiminen. Kalastuspuolta on lopussa omaan kiinnostukseeni liikaa, mutta mieheni on tuota lajia, joten täytyy yrittää ymmärtää. Kirjassa on tavallisuuden taikaa, maaseudun rauhaa, harmonian hakua sekä Lapin kuvausta. Ja kotimaanmatkailuhan on nyt mitä ajankohtaisinta.

Ei ole draamaa, on tasaista. Kuulin jostain, että vaatemuodissa suositaan "normcorea"; kaiken yksilöllisyyden ja huomionherättämisen jälkeen suuntaus korostaa jopa liioitellusti tavallisuutta. Voi hyvin olla, että trendi näkyy myös kirjallisuudessa, kun kaipaamme normiaikoja ja niiden kuvauksia. Olkoon normicorea siis! 

Kenelle: Tavallisuutta kaipaavalle ja sitä arvostaville, rauhallista toivoville, pitkän liiton tunteville, suomalaista luontoa arvostaville.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos 2020. Kansi T.P. Kekäläinen.

Helmet-haaste 2020, kohta 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. (Paljon!)

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Tiesin Niklas Herlinin nimeltä, toimittajana ja kustantajana, tunnistettavalta lookilta ja yhden Suomen rikkaimpien perheiden jäsenyydestä, en muuten. 

Julkikuva oli melko arrogantti ja antoi käsityksen paremman väen hemmotellusta lapsesta, jolla oli varaa tehdä mitä halusi, jonka ei ollut ikinä tarvinnut taistella mistään, joka saattoi tehdä mitä halusi ja rikkoa rajoja miten tahtoi. Ja joka riitantui lapsuudenperheensä kanssa tunnetussa perinnönjaossa. 

Onneksi hänen poikansa Heikki kirjoitti isästään tarkemman ja asiantuntevamman analyysin; sen kyseinen persoona on ansainnut, samoin kuin hänen läheisensä. Ehkä myös me uteliaat lukijat, joiden käsityksiä kohdehenkilöstä kirja laajentaa ja syventää merkittävästi. Niklas Herlin kuoli vuonna 2017.  

"Minä kerron tässä kirjassa mielestäni tärkeimmät isääni liittyvät asiat, jotta voisin piirtää hänestä elävän kuvan sekä itselleni että lukijalle."

Ei poika pyri tekemään isästään pyhimystä, mutta kertoo rehellisen oloisesti, millainen isä hänellä oli. Näillä kahdella oli erittäin läheinen suhde, käy kirjasta ilmi. Kirjoittaja kertoo Nikoksi kutsutusta Niklas Herlinistä hienolla, rakastavalla ja lämpimällä tavalla, joka henkilökohtaisuudessaan koskettaa. Yksi suuri johtopäätös on, että Niko Herlin oli aina sama ihminen, kaikkien kanssa. Hän ei vaihdellut kasvojaan seuransa mukaan, kuten kirjoittaja sanoo esimerkiksi isoisänsä Pekan tehneen. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa:

"...minun näkökulmani on vain yksi puoli moniulotteisesta ihmisestä. Faija nimittäin oli parhaimmillaan minun ja isosiskoni isänä."

Heikki Herlin on tehnyt vaikuttavan työn tutkiessaan materiaaleja, haastatellessaan isänsä tunteneita ja kootessaan niistä elämäkerran, joka piirtää kuvan aidosta ihmisestä ja siitä, mitkä seikat tämän elämän kulkuun vaikuttivat, mikä tälle oli tärkeintä ja millainen hän luonteeltaan ja temperamentiltaan oli. 

"Oliko hän minulle hyvä esikuva? Tuolla hetkellä, myrskyssä uhkien ympäröimänä, hän oli esimerkillisin tuntemani ihminen. Hänen kanssaan kykenin kasvamaan ihmiseksi, joka ymmärtää pelon olevan luonnollinen osa elämää. Kun ajattelen isältäni saamia asioita, niin ensimmäisinä tulevat mieleen tiedonjano ja kiinnostus ympäröivää maailmaa kohtaan."

Isän ja pojan suhteessa korostuu läheisyys ja vuorovaikutus, joita Niko itse jäi omalta isältään vaille. Yhteisyyttä rakensi tiivis yhteydenpito ja muun muassa yhteiset matkat, kuten autoreissut Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joita kirja kuvaa elävästi. Puhuminen, keskustelut, opastukset mitä moninaisimmista asioista luonnosta tunteiden käsittelyyn. Moneen poika osaa samastua, mutta pelkoon ei: hän sanoo isänsä pelänneen kaikkea. 

"Mutta faijaa määritti eräs toinen voima vielä enemmän kuin pelko. Se voima on rohkeus, kyky mennä eteenpäin, vaikka koko maailma olisi uhka ja jokaisessa tilanteessa olisi mukana ennen jostakin onnettomuudesta." 

Kirja kertoo Niklas Herlinin elämänvaiheet lapsuudesta koulunkäyntiin ja opiskeluun, kiihkeät työvuodet, perhesuhteiden ja terveydentilan muutokset. Se kertoo paljon riveillä ja rivien välissä myös pojasta. Avoimuus ja analysointi saa lukijan liikuttumaan mutta myös pohtimaan omia perhesuhteitaan ja läheistensä tarinaa. Henkilökohtainen sanan kaikissa merkityksissä, hieno, viisas ja rakastava teos. 

"Jokainen faijan kokemus oli muuttanut häntä, ja suuri osa hänen kokemuksistaan vaikutti muodossa tai toisessa minuunkin." 

Kenelle: Elämästä kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, sukupolvia tutkiville. 

Muualla: Vaikka Heikkikään ei moneen ehtivää isäänsä loppuun saakka tuntenut eikä ymmärtänyt, silti hänen pohdintansa isänsä mahdollista ajatuksista ja vaikuttimista elävöittävät ja syventävät tarinaa, sanoo Kirjasta kirjaan. 

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway. Teos 2020. Ulkoasu Jenni Saari.

Kirjailija esiintyy Helsingin kirjamessuilla la 24.10.2020 klo 15.30 - 16.00, haastattelijana Juha Hurme.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteessa 2020 kohtaan 18, sillä kohdehenkilö (aihe) oli minulle tuntematon. 

P.S. Jos osallistuit blogissani kirjamessulippujen arvontaan, kurkkaa voittajat arvontapostauksen kommenteista ja jos voitit, ota pikapikaa yhteyttä! 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan kuulaan kaunis teksti ihastuttaa aina vain. 

Mies lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä, jota ei ole tavannut sen jälkeen, kun isä otti ja häipyi pojan ollessa pieni. Pojan suuri kysymys on: miksi? 

Isä löytyy helposti, se ei ole ongelma. Hän asuu saarella pienessä hengellisessä yhteisössä, johon poika tutustuu pitkällä vierailullaan ja samalla selvittää, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja etenkin sitä, millainen mies isä on, millainen hän itse.

"Olen vaivihkaa asettunut saaren rytmiin. Kaikki tapahtuu kuuliaisena luonnolle, ja jokaiselle työlle on juuri oikea hetkensä, ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. On oltava valpas, mutta samaan aikaan kärsivällinen."

Lukija saa paitsi turvallisen Kreikan-matkan kirkkaisiin, turkooseihin merimaisemiin myös kuvauksen erityisestä elämäntavasta. Luin paljon uusia sanoja. Skiitta. Kelja. Lokum. Ja sanoja, jotka ymmärrän mutta jotka eivät ole osa arkista kielenkäyttöä. Tuohus. Laakeripuu. Mantteli. 

Haahtelan tyyli tekee viehättävän vanhahtavan vaikutelman, mutta on oikeastaan ajatonta. Toisaalta ihan tässä ajassa ollaan, myös siitä tuttuja ilmiöitä, kuten Frasier, Kallion kirjasto ja Rytmi-baari mainittu. Yllättävän paljon kirja sisältää sivumääräänsä, 176, nähden!

"Mutta eniten pidin siitä, että kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona, vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen maailmaan eksyneen kodittoman."

Vaikka kirjassa harjoitetaan paljon uskontoa, sen voi lukea enemmän henkisenä kuin hengellisenä, kuten minä tein. Pohdintana perimmäisten totuuksien kaipuusta, rakkauden olemuksesta, anteeksiannon vaikeudesta; siitä, miten ihminen pystyy elämään - hengittämään. Kaunis, jopa harras kirja, joka antaa lukijalle lepotauon hälinöistä. 

"Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot."

Kenelle: Rauhallisen ystäville, etsijöille, pysähdystä kaipaaville, kielen rakastajille. 

Muualla: Melankolian ja valon kirjallisuutta, sanoo Lumiomena. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 38: kirjan kannessa on puu. Arvostelukappale. 

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kukapa ei perhosia ihailisi, muut ötökät ja toukat eivät niin kiehdo, iholle tullessaan. 

1600-luvulla syntynyt Maria Sibylla Merian, todellinen henkilö, oli toista maata. Samoin kirjan Maria, joka kurottaa omaan aikaamme ja oli ehkä edellä mainittu henkilö, ehkä ei, mutta samankaltainen ja samassa sai alkunsa noitavainojen ajassa: hän havainnoi, tutki ja piirsi hyönteisiä pienestä saakka. Halusi niitä iholleen, katseeseen. Ja hänen haituvaisenoloinen ja jatkuvasti muuttuvainen mutta päämäärätietoinen elämänsä on nyt kirjattu kansien väliin, koko metamorfoosin mitalta, ovumista excidiumiin, munasta katoavaisuuteen. 

"Olen myöhemmin ajatellut, että vaikeneminen oli kaunein asia, jonka isäpuoleni Jacob minulle antoi. Ateljeen hiljaisuudessa, paperin tyhjyydessä minä olin vapaa, ja opin kuuntelemaan omaa katsettani. Sillä koska olin tyttö enkä oikea oppilas, minua eivät sitoneet ulkopuoliset vaatimukset eivätkä asiakkaiden toivomukset. Sain maalata mitä itse halusin, sillä tavalla kuin oma katseeni minulle kuiskasi."

Maria oli tiedonhaluinen tyttö, jolle elämisen ensimmäisiä askelmerkkejä asetti isoäiti. Isä kuoli varhain, tyttö kasvoi kuolevia pikkusisaruksia synnyttävän äidin ja isäpuolen hoivassa. Hyönteisten ja kasvien piirtäminen eteni pikkutytön harrastelusta ammatiksi, josta piirroksista sai maksun, minkä myös aviomies hyväksyi. 

"Olen kuullut, ja eräissä piirustuksissa myös nähnyt, että kun asioita suurentaa vielä suurennuslasia enemmän, niissä avautuu uudenlainen kauneus ja paljaalle silmälle tuntematon elämä."

Maisemia hän ei taidoistaan huolimatta välitä maalata, eikä ihmisiä. Ne eivät kiinnosta, läheisetkään, niin paljon kuin hyönteisten tutkiminen, kehittymisen seuraaminen ja kirjaaminen. Mutta se ei sovi kaikille. Ei sittenkään, vaikka hän pakenee rohkeasti aviomiehen vallan alta, yhteisöön, jonka arvelee arvostavan tieteellistä työtä. 

"- Jos kirjaan ylös sen minkä näen ja havainnoin, vain sen enkä mitään muuta, mitä sopimatonta siinä on? - Ei se ole sinun asiasi sanoa, Maria! - Se, mitä itse havainnoin, ei ole minun asiani sanoa? - Ole vaiti. Sinä leikit vaarallisilla asioilla."

Tieteen teko rikkoo orastavan tieteentekijätoukan kuorta, ja perhettä. Mariaa koskettaa lintujen yhteispeli, ei perheenjäsenten. Hän muuttaa taas, Amsterdamiin, sieltä Japaniin, jossa suorittaa tutkimusmatkoja ja miettii herra Darwinin sanoja hitaasta eliöiden muutoksesta. Tsunami ei ole hidas muutos! 

Japanin meluisat kaupungit, puutarhat, rannat ja eliöt, puut! Maria elää, tutkii, julkaisee toukkakirjan, epäilee muuttuvansa läpikuultavaksi. Tai jäkälänsyömäksi. 

"Mitä pitempään Japanissa vietin, sitä suuremmaksi ja käsittämättömäksi maailma avautui, sitä pienemmäksi ja avuttomammaksi itse muutuin."

Aika vierii huomaamatta, hieman kuin kello silloin, kun sitä ei tarkkaile. Saattaa kulua tunteja, vuosia, vuosisatoja. Vähän kuin hienossa Orlando-leffassa.

"Meistä suurin osa epäonnistuu." Silti meistä voi jäädä tarina, sanoja, muistoja. Syöpäkontrollit ja lajien kato ovat arkeamme. Hämähäkit ovat sentään olemassa, sillä:

"- Kuule, tiedätkö, että jos hämähäkit katoaisivat äkkiä maailmasta, maailmanloppu koittaisi kahdessa viikossa. - Ai miten niin? - Ilman hämähäkkejä kestäisi vain kaksi viikkoa ennen kuin maa peittyisi metrien korkuiseen hyönteismassaan ja happi loppuisi, kun kaikki yhteyttävät kasvit olisi syöty pois."

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä. Gummerus 2020. Kansi Jenni Noponen.

Kenelle: Luonnonrakastajille, kokonaisuuksien kerääjälle, ajankulua miettiville.

Muualla: Romaani on yhtä aikaa vahvasti kiinni ajassa ja ajasta täysin irrallaan, sanoo Kirjaluotsi. 

Helmet-haaste 2020: suhtauduin ennakkoluuloisesti - hyönteiset eivät houkuttaneet, vaan taitavaksi tietämäni kirjailija - eli kohta 3, mutta ensisijaisesti kohta 20, luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Sopii lisäksi kohtiin 25, ollaan saarella, ja 29, liittyy Japaniin, 33, tapahtuu muodonmuutos, ja 34, kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, kohta 37, ja  isovanhempia on, 42. Sekä kohta 49, vuonna 2020 julkaistu kirja.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna

Arvo lähtee Sveitsiin klinikalle. Botox- tai muista ryppyhoidoista ei ole kyse, vaan lääkäriaika on varattu järeämpään toimenpiteeseen. Eutanasiaan. Arvo on parantumattomasti sairas, eikä hän halua odotella lopun aikojen kipuja ja kauhuja, vaan päättää itse elämänsä loppumisajan. Mukaansa klinikkamatkalle hän ottaa aikuisen tyttärensä Sannan.

Eivät he Sannan kanssa superläheisiä ole, normaalit isä ja tytär vain. Eikä Sanna tunne isän taustoja, eihän mies ole mitään puhunut, tuttuun suomalaistapaan. Nyt saamme kuitenkin lukea hänen ensimmäisen - ja ainoan - ulkomaanmatkansa, interreilauksen, kokemukset. Tarinassa on Arvon nuoruuden matkan aikataso ja ajankuva road movie -henkisenä muisteluna. Sekä nykyhetki Sannan silmin.   

Sanna hermoilee, miten hän pärjää. Hän saa ystävältään hoitaja-Tarulta neuvoja, kuten "kuolema on rauhallinen ja hiipuva. Ettei siinä ole mitään pelättävää. Että kuolevan kanssa on tärkeintä on hengittää yhdessä hänen kanssaan, olla ihminen toiselle. Että yllättävän monen suurin murhe viimeisinä elinviikkoina on se, ettei ymmärtänyt ajoissa olevansa oikeasti olemassa." 

Arvo muistelee yhtä ärsyttävää äijää samassa junassa, jolla Arvo ja Mara matkustavat.

"- Onnea matkaanne ja kaikkea hyvää siihen ja tulevaan. Luultavasti se on juuri sellainen kokemus kuin uumoilette, tyyppi sanoi ja rutisti kättäni, ja sen hymy oli edelleen ärsyttävä mutta eri tavalla. Päässäni jylissyt ilotulitus ei ollutkaan taivaallinen vaan tavallinen, sellainen joka jätti jälkeensä hiljaisuutta ja savua ja ruudinkäryä, ei muuta. Katselin Leonid Brežnevin näköisen miehen huojahdellen loittonevaa selkää ja kuvittelin näkeväni märän läntin hänen oikeassa hartiassaan ja tunsin taas pientä heikotusta. Ehkä aavistelin, että vaikka oli useimmissa asioissa hyvä ja useimmiten oikeassa, en välttämättä tajunnut ihan kaikkea."

Arvo ei enää pelkää mennyttä eikä tulevaa, hänellä ovat asiat päässään ja tiedossa. 

"Tai en tiedä onko mulla oikeastaan ikävä Maraa vai ikävä nuoruutta. Ei missään nostalgisessa mielessä vaan ihan konkreettisesti, kaipaanko vanhoissa kavereissa loppujen lopuksi eniten sitä, mitä itse jaksoin ja halusin tehdä siihen aikaan, ja ne ihmiset sattuivat olemaan mukana."

Sanna kertoo Tarun sanovan, että "tämä saattaa olla sun isälle erityisen vaikeaa, kun kaikki on käynyt niin äkkiä. Silloin ihmiset ei monesti pysty saavuttamaan rauhaa." Sanna on "...jotenkin helpottunut. Isä on muuten ottanut tämän niin ihmeen hyvin, olen ajatellut että se on huolestuttavaa. Epäilin että se ei ole joko ehtinyt tai uskaltanut kohdata tunteitaan ja pelkojaan, tai ei ainakaan pysty puhumaan niistä. Se ottaa useimmiten aikaan. Töissä huomaan, että läheisimmille on monesti vaikeinta puhua, koska asia on heillekin niin vaikea." 

Kirja kirvoittaa paljon ajatuksia. Kuolema on jokaista lähempänä kuin kukaan uskoo. Ja elämästä, sen kuolevan, tietävät läheiset paljon vähemmän kuin soisi tietävän. Miksi ihminen ei saisi itse päättää päiviensä loppumista, kun lääketieteellisesti on todettu, ettei toivoa ole. Miksei ihminen saisi edes hyvää saattohoitoa, siitä keskustellaan juuri nyt paljon Terho-kodin lopettaessa säästösyistä. Koirakin saa piikin, jos se on ainoa inhimillinen vaihtoehto, sanotaan. Ihminen ei. Tänään luen Hesarin tv-sivulta kahdestakin kirjan teemoja käsittelevästä ohjelmasta. Dokumenttisarja Oikeus kuolla löytyy Areenasta. Netflixin elokuva Dick Johnsonin kuolema kertoo isästä ja tyttärestä, jotka harjoittelevat muistisairaan isän kuolemaa. 

Hieno tutkielma kuoleman läheisyydestä, sukupolvisuhteista, elämisen merkityksestä. Näkymät ja sukupolvikokemukset ovat erilaisia: Arvo teki ennen klinikkaa yhden ulkomaanmatkan, haaveenaan nähdä Alpit. Sanna sanoo Euroopan olevan tutumpi kuin Nurmes ja katsoo Alppeja "jo kuin kivaa järvimaisemaa kesämökille johtavan reitin varrella." Arvolle näkymä oli elämän alku ja päätepiste. 

Kiinnostava kirjanaihe, kelpo toteutus, vaikuttavaa tekstiä, tehokkaasti tarinoita limittäin. Vaikka hieman jähmeästi pääsin lukemisen makuun, vaikutus kasvoi sivujen kääntymisen myötä. 

Kenelle: Elämän ja kuoleman rajaa ihmetteleville, tyttärille, joiden isät eivät puhu, vakavan sairauden koskettamille. 

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo pitävänsä siitä, miten molemmista päähahmoista, Arvosta ja Sannasta, muotoutuu kokonaisia henkilöitä tunteineen ja historioineen.

Iikka Hackman: Tähän aikaan huomenna. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 45: esikoiskirja. 

Kristina Carlson: Eunukki

Carlsonin tapa kirjoittaa viehättää minua suuresti. 

William N. päiväkirja oli ilmestymisvuotenaan kotimaisten kirjojen Top 5 -listassani, ja sittemmin olen lukenut myös herra Darwinin puutarhasta yhtä ihastuneena. 

Eunukki jatkaa samaa linjaa. Tarina tutustuttaa lukijan kiinalaiseen eunukkiin Wang Weihin, joka eli 1100-luvulla hovin palatsissa. Nyt hän on jo iäkäs ja lopettanut työt, joten on aika miettiä, mihin ja miten elämä on kulunut ja missä mennään. 

"Puhun, ajattelen itsekseni, kukaan ei kuule. Tässä valtakunnassa on vaarallista ajatella ja puhua."

Eunukin työt! Ne alkoivat lapsena siivouksella ja päätyivät luottamuksellisiin suhteisiin hovin naisten kanssa, kun "hyvätapaisena ja ystävällisenä" pidetty Wang Wei kohosti arvoasteikolla vaativampiin tehtäviin. Miten hänestä tuli eunukki, sen hän muistelee myös. 

"Olen ruumiiltani enemmän mies kuin nainen, mutta ehkä minussa on naisen mieli."

Miehen ja naisen välistä rakkautta Wang Wei ei tunne, ja se saa hänet hieman haikeaksi. Joskus hän miettii, millä tavalla toisin elämä olisi voinut mennä. Hän vakuuttaa itselleen olevansa tyytyväinen osaansa, vaikkei ole korkea-arvoinen eikä rikas: "Pystyn käyttämään vain yhtä vaatepartta kerrallaan kuten rikkaatkin." Vain kuolemaa Wang Wei pelkää. 

Hänellä on ollut hyviä ystäviä, riittävästi ruokaa ja viiniä. 

"Wong Wu on paras ystäväni, mutta on minulla muitakin. He kertovat minulle asioita, joita eivät kerro kenellekään toiselle. Ennen puhumista he varoittavat, että en saa kertoa eteenpäin. En kerro. Se on kallis lupaus, koska palatsin elämän arvokkaimpia maksuvälineitä on juoru."

Eunukki on niin asemansa kuin fysiikkansa vuoksi ikään kuin elämästä hieman sivussa ja joutuu jatkuvasti peittämään oman itsensä. Pitkään elettyään hän on kuitenkin ehtinyt havannoida monia ilmiöitä niin kollegoistaan kuin vallanpitäjistä. Hän on lukenut kirjan Mestari Kongin keskustelut, johon perustuu tuhansien vuosien mittainen kiinalainen kungfutselaisuusoppi - jonka erästä myös meidän aikaamme herkullisesti osuvaa kohtaa hän yllättävän terävästi kritisoi. Ja hapuilee kohti omia ajatuksiaan naisista ja miehistä, sovinnaisuudesta, kauneudesta, kaikesta.

"Vaikka en osaa kertoa edes itselleni mitä tunnen, minussa on tuo toinen, joka kokee suuren ilon ja surun."

Erinomaisen nautittava teos, jossa ei ole paljon sivuja eikä sanoja mutta joka silti kuvaa täydellisesti yhden elämän ja laajenee sivujensa yli ajan- ja maisemankuvaksi, kokonaiseksi maailmankatsomuskuvaukseksi.

Kenelle: Tiiviin ilmaisun ystäville, tunnelmaan heittäytyville, kungfutselaisuudesta kiinnostuneille. 

Kristina Carlson: Eunukki. Otava 2020. Kansi Tuomo Parikka. 

Helmet-haaste 2020: kohta 15, mukana todellinen henkilö (mestari Kong) ja 16, kirjalla tärkeä rooli. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Tarinan aloittaa Antti, ensin lapsena ja myöhemmin aikuisena nuorena miehenä. Hän tutustuu naapurustossa isän ankarasta kiellosta huolimatta Gulffiin ja tämän rakastettuun Elffiin, koska ei voi vastustaa Gulffin autojen kiiltelevää pintaa ja tarjousta päästä auttelemaan taitavaa kuskia autonhuollossa, myöhemmin muissakin asioissa.

Jotain erikoista pariskunnassa on, koska heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä. Antti oppii heidän oikeat nimensä, Raili ja Siiri, jotka kertovat tarinaansa kirjassa vuorotellen. Kolmen kertojan voimin lukija saa koskettavan kuvauksen niin Antin kasvusta aikuisuuteen kuin kahden naisen rakkaudesta, joka ei päästä ketään helpolla. Pääseekö elämästä yleensä - kaikki rikkoutuvat jotenkin, aloin miettiä. Mutta kaikki eivät näin rajulla tavalla.

Tarina on tumma, jopa Railin ammattia myöten: hän toimii taksikuskin hommien jälkeen ruumisauton kuljettajana. Kun Siirin kanssa yhteiselo ei suju, Raili masentuu.

"Onneksi kaupunkilaiset kuolivat ahkerasti ja Toivon Hautauksella riitti kiireitä. Kuskasin vainajia sairaaloista tai kodeista liikkeen takahuoneeseen, siistin ja puin viimeiselle matkalle, kyyditsin kirkkomaalle. Kuolema ei totellut virka-aikaa joten ajoin Opelilla kahta vuoroa. Liikkeenomistaja keskittyi osanottoon ja rahastukseen. Jokaisen kyytiläisen kanssa olisin vaihtanut osia."

Hän ei kuitenkaan lakkaa huolehtimasta Siiristä. Siirin elämän suurin särö on erossaolo pojasta, Timosta, jota pojan isä ei anna Siirin tavata. Siiri ajelehtii, Raili pelastaa, menee kuvio. Ei Railillakaan ole yhteyksiä sukuunsa. Kerran hän yrittää, käy Antin kanssa vanhempiensa kotona, kun Siiri painostaa hakemaan "armoa ja sielunrauhaa" sopimalla sopimattomat asiat.

"Siirin vuoksi minä täällä olin. Melkein kuulin Siirin hissuttelemassa villasukissaan tienpientareella, Scanian hytinnurkassa, Jänneksen pihamaalla. Tarkkailemassa olisiko minusta siihen, mielenrauhaan. - Onko pitkästi vielä? Antti kysyi. - Tietä pitkin vähän, pään sisällä paljon."

Railin pään sisällä ainakin yksi asia saa yllättävästi onnekkaan päätöksen, kun ovikello soi.

"Meinasin etten avaa. Yleensä oven takana seisoo Jeesuksen kauppaajia ja imureiden. Kummatkin lupaavat paljon ja iäisyyksiä. Viimeistään kahden vuoden jälkeen imurin moottori tekee tenän tai suuttimet tukkeutuvat. Jeesuksesta menee maku jo paljon aikaisemmin. Tai jos siellä on niitä ilkkujia ja paskanheittäjiä? Vaikka ei niistä ole naamakkain tulijoiksi, tietävät saavansa lähdöt ja vauhdin kera."

Ei mene Antillakaan hyvin suhteessa Johannaan. Antti haluaa tehdä romaanin, avovaimo patistaa palkkatöihin. Kirjoitushommat eivät suju, tarinaa ei ole.

"Johannalle oli tullut yhä enemmän omia menoja. Minun elinpiirini oli supistunut Välkkylän kaksion, lähimmän kaupan ja kapakan kolmioon. Parisuhteessamme oli vähän yhteistä happea ja paljon kertynyttä kuonaa."

Railia hän silloin tällöin auttelee edelleen. Tapahtumakuvio alkaa muodostua trilleriksi, henkilöiden puolesta alkaa oikeasti jännittää. Miten käy Railin ja Siirin rakkauden? Entä Timon ja hänen äitinsä, onnistuuko yhteys koskaan? Löytääkö Antti tarinansa?

Kirjailija on taitava kuvaamaan detaljeilla ihmisen mielenliikkeitä, tekemään näkyviksi asioita, jotka jäävät piiloon. Psykologinen romaani nostaa esiin ihmismielestä niin parhaita kuin pahimpia piirteitä, todenmakuisesti ja koskettavasti. Jollain oudolla tavalla myös huumori on mukana, vaikka tapahtumat eivät ole mukavia. Elämänviisaus näkyy. Vaikutuin ja elin mukana, mikä ei ollut vain miellyttävää; pelkkään nautiskeluun teksti on liian vahvaa, välillä jopa kauhistuttavaa. Sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, joka harvoin on pelkkää aurinkoa.

Kenelle: Rouheista elämänkohtaloista kiinnostuneille, rosoa kaihtamattomille, liikutusta pelkäämättömille.

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Hän sanoo romaanin siksi imaisevan mukaansa ja siinä olevan sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. Kansi Laura Noponen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

P.S. Philip Teirin Neitsytpolku-kirja on arvottu ja voittajalle on ilmoitettu. Seuraava kirja-arvonta parin viikon kuluttua.

Maja Lunde: Sininen

Jos kirjan nimi on lempiväri ja kansi sen mukainen, on siihen tartuttava. Dystooppinen tarina vesipulasta maapallolla on kiehtova ja kaunis. Myös pelottava muttei liian julma, aiheesta huolimatta. Kuka tietää, milloin todella olemme tilanteessa, jolloin makeaa vettä ei enää ole riittävästi, kun ilmastonmuutos aiheuttaa laajoja kuivumisia ja itse teemme parhaamme saastuttaaksemme vesistöjä - tosin tässä ihmiskunta ainakin osin on onnistunut myös petraamaan.

Todentuntu on silti vahvasti läsnä, kun Signe, sitkeä ja jo elämää nähnyt nainen, raivostuu kuulleessaan, että hänen rakkaasta jäätiköstään Norjassa hakataan jäätä vientiin - cocktail-jäiksi ökyrikkaille! Hän on vastustanut jokien valjastamista sähköntuotantoon pienestä saakka ja katsoo haikeana entisiä uomia, kunnes tuo viimeinen pisara tipahtaa. Menetämmekö jäätikötkin? Nyt on jotain tehtävä!

"Olen liian vanha itkemään, liian vanha näille kyynelille, mutta silti poskeni ovat märät. Meidän jäämme, Magnus, meidän jäämme. Oletko unohtanut sen, vai etkö ehkä edes huomannut, että ensi kertaa tavatessamme meillä oli käsissämme Blåfonnan sulavaa jäätä? Minä olin seitsemän vuotta vanha, sinä olit kahdeksan, muistatko? Oli syntymäpäiväni, ja sain lahjaksi vettä, jäätynyttä vettä."

Signe seilaa tottuneesti Länsi-Euroopan vesistöillä tässä ajassa, kun rinnakkaistarinassa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa David perheineen on joutunut pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelèsista kuivuutta ja tulipaloja, kuten monet muutkin. Kaikkien haave on päästä Vesimaihin, paikkoihin, joissa on vielä makean veden varantoja ja sadetta. Mutta matka ei ole helppo eikä pakolaisille vaaraton. Onnistuuko David pitämään tyttärensä hengissä kuihtuvilla leireillä? Missä ylipäänsä on matkan pää ja onko sellaista?

"Lopun lähestyessä, ennen kuin jouduimme jättämään kaiken, kävin usein lainaamassa hänen kulunutta muovivenettään. Lähdin yksin merelle, Annalle sanoin meneväni kalaan, vaikka saalista tuli enää vain harvakseltaan. Kun olin tuonut veneen takaisin laituriin, minulla oli tapana seisoa rannalla jalat vedessä ja ajatella miten meri nousi, hitaasti ja vääjäämättä. Suola oli kuolema. Tämä meri oli kuolema. Kun meri nousi, suola levisi kaikkialle."

Signe muistelee nuoruuttaan, keskusteluaan Magnuksen kanssa.

"- Determinismiä tai ei, me emme omista luontoa, sanoin ja irrottauduin hänen syleilystään. - Niin kuin sekään ei omista meitä. Emme omista vettäkään. Vettä ei voi omistaa kukaan. Ja silti me vain porskutamme eteenpäin. Ja vaikka en uskokaan että se hyödyttää pidemmän päälle, aion jatkaa mielenosoituskulkueissa marssimista ja lentolehtisten jakamista niin kauan kuin jalkani kantavat ja käteni toimivat. Seisoimme tiellä vastakkain. Yhtäkkiä toivoin että olisi pidempi, sillä hän katsoi minua ikään kuin kiukussani olisi hänen mielestään jotain outoa. Ikään kuin olisin kummallinen enkä erityisen viehättävä eläin. - Mutta mehän voimme tehdä mitä haluamme, Signe, hän sanoi rauhallisesti. - ja juuri se tekee meistä ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä. On voitava ajatella molempia yhtä aikaa. On raakaa mutta myös upeaa että nämä rakennelmat tekevät tuhansien elämästä helpompaa, nyt ja kymmeniä vuosia eteenpäin, että me luomme sivilisaatiota. En pystynyt sanomaan mitään, sillä rintaani puristi. - Olet ollut liian kauan poissa täältä, sanoin lopuksi ja yritin hymyillä. - Luulen että meidän on muutettava takaisin ennen kuin sinusta tulee kaupunkilaispoika. - Ehkä puhun kuin kaupunkilaispoika... Tai sitten sinusta on tullut kaupunkilaistyttö, hän sanoi. - Olen ajatellut että kaupunkilaisilla on luontoon romanttisempi suhde, että me paikalliset asukkaat näemme myös hyötyarvon."

Siinä pähkinänkuoressa perusongelma - talous vastaan luonto, ja molemmille on puolustajansa. Missä on ihmisen vastuun raja, kirja kysyy pysäyttävästi. Hieno suomennos luo tunnelman, joka on haikea, hieman utuinen ja silmää hivelevä, sininen siis. Komea kokonaisuus!

Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa neljän kirjan sarjaa. Teokset ovat itsenäisiä, mutta kaikki käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ensimmäinen, Mehiläisten historia, hyönteisten katoaminen, ilmestyi 2016. Tulevat kaksi keskittyvät muutoksiin eläinten ja kasvien kannalta.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, luonnosta huolestuneille, kauniin proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus ei täysin vakuuttunut kirjasta, Kirja hyllyssä -blogi sanoo sitä upeaksi romaaniksi, ja hän ja monet muut ovat kehuneet Mehiläisten historiaa, jota minä en ole lukenut, joten en osaa verrata. Tätä kuitenkin ihailen ja pidän kirjailijaa taitavana.

Maja Lunde: Sininen. (Blå). Tammi 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Markko Taina.

Helmet-haastessa sopii ainakin kohtiin 28, tulevaisuudesta kertova kirja, 34, nimessä on luontoon liittyvä sana (eikö sininen ole sitä mitä vahvimmin?) ja 37, ajankohta on merkittävä tekijä.

Liitän postauksen kirjablogien Naistenviikko 2020 -haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Paketissa neljä käännöskaunoa: McEwan, King, Ferrante ja Khemiri

Kaunokirjallisuus, mikä mainio sana! Käännettyjä kaunoja luin tällä viikolla muutaman, jotka ovat ohuita tai pienoisromaaneja, sisällöltään tai tekijältään ehdottomasti kiinnostavia. Nopean lukemisen ystäville!

Ferranten kaikki suomennokset olen lukenut, joten en tietenkään voinut tätä jättää väliin. Uusin, Tyttären varjo, on julkaistu alunperin 2006 eli ennen kirjailijan maailmanlaajuista suosiota, jota Suomessa alkoi levittää Avain-kustantamo, Anna-Riikka Carlssonin johdolla, suomentamalla teoksen Hylkäämisen päivät jo vuonna 2004. Eräillä on vainua!

Ferranten tumma tyyli on omaääninen jo tässä. Vaikkei vielä yhtä vaikuttava kuin vaikka edellä mainitussa, joka toimi minulle tehokkaammin, sillä Tyttären varjon Ledaa en kaikin osin tajua. Tunnelma on kuitenkin vahva, vaikken oikein tiedä, päästäänkö tarinassa mistään mihinkään. Ledan lapset muuttavat kotoa, ja äiti ottaa kaipaamansa irtioton arjesta lähtemällä merenrantalomalle Etelä-Italiaan.

"Ei pitäisi koskaan saapua vieraaseen paikkaan illalla, kaikki on epämääräistä ja voi helposti riistäytyä hallinnasta."

Elena Ferrante: Tyttären varjo. (La Figlia Oscura 2006) WSOY 2020. Suomennos Helinä Kangas. Päällys Martti Ruokonen.

Amor on ruotsalainen maahanmuuttajaperheen poika. Kun Tukholmassa räjähtää autopommi, on puhelin kuumana veljien kesken.

"Vihan ruokkiminen sisuksissa on kuin tarttuisi tulikuumaan kekäleeseen jotta saisi viskattua sen päin toista ihmistä. Itsensä siinä vain polttaa." 

Melko itsestäänselviä ja epäyllättäviä päätelmiä, ja tarina on kuin kiltisti sääntöjen mukaan muotoiltu äidinkielen ainekirjoitus. Suomennos ei kaikilta osin mielestäni ollut luonteva, mutta myönnän auliisti en-olevani nuorisokielen asiantuntija. Mutta sanoisiko nykynuori: "Älä viitsi, kaveri." Tai "kartsalla rilluttelemassa"? Asetelma on silti erittäin uskottava; perheet veljet serkut kaverit, eikä päähenkilö itsekään ole lopulta varma, mitä tapahtuu. Ainakin nuoruus tapahtuu. Ja rasismi. Lasken kirjan samaan sarjaan kuin edellisenkin: kehityskelpoinen, suomennettu kirjailijan myöhempien ansioiden siivellä. Missä käytännössä ei ole mitään vikaa ja uteliaina luemme kaiken, mutta ilman kirjailijan myöhempiä ansioita, kuten kirjaa Kaikki se mitä emme muista, tätä tuskin olisi suomennettu.

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni. (Jag ringar mina bröder 2012). Johnny Kniga 2020. Suomennos Tarja Lipponen. 

Kun kirjailija on tunnustettu ja hyväksi havaittu, on riemastuttavaa lukea häneltä erityyppisiä tekstejä. Ian McEwan liikkuu äärivakavan ja täysin hulvattoman akselilla, joskus jopa samassa kirjassa. Torakka on hulvatonta lajia, mutta ei ilman taka-ajatuksia todellisuudesta. Jos Englannin pääministeriksi nousee torakka, miten hallinto muuttuisi kuningaskunnassa - ja muuallakin, sillä myös Amerikan presidentillä saattoi olla alunperin kuusi jalkaa, vihjaa teos (emme varmaan olisi yllättyneitä enää mistään kyseiseen henkilöön liittyvästä).

Pääministeri Sams huomaa ihmisyydestä hyviäkin puolia, kuten tarttumapeukalon. "Aina silloin tällöin joku Homo sapiensin tapainen nuori nousukaslaji onnistui kehittämään hyödyllisiä piirteitä." Mutta surkean vähän, verrattuna kunnon kilpikuoreen ja etenkin feromoneihin perustuvaan ajatteluun ja viestintään. "Mitä ajatusten muotoiluun tuli, kirjoittaminen oli kaikesta esteettisestä viehätyksestään huolimatta surkean analogista."

Taustalla on Brexit, jota ei mainita mutta josta McEwan luo oman versionsa. Tai siis torakkapääministeri Sams luo siitä oman versionsa uudella, mullistavalla, rahan kiertosuunnan kääntävällä, reversalismiksi nimetyllä talouspolitiikallaan. Harvoin talouspolitiikkaa lukiessaan nauraa näin paljon kuin tämän kanssa tein! Ehdottomasti ykköskirja tässä postauksessa esitellyistä. Ja ajankohtainen, ministerien eroamissyistä puhuttaessa. Sams osaa käyttää mediaa taitavasti.

Ian McEwan: Torakka. (The Cockroach 2019). Otava 2019. Suomennos Jaakko Kankaanpää. 

Aiempia McEwaneja blogissa:
Sementtipuutarha
Polte
Vieraan turva
Pähkinänkuori
Kaltaiseni koneet

Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 33: muodonmuutos.

Muodonmuutoksesta on kyse päällisin puolin myös Stephen Kingin Keveydessä, ja mestarikirjailijan revittelystä. Amerikkalaisen pikkukaupungin asukki Scott Carey huomaa painonsa laskevan nopeasti ja huolestuu. Mitään fyysistä vikaa ei kuitenkaan löydy. Samoin kuin McEwanin Torakassa, oudosta oireesta koituu myös iloa ja hyötyä kantajalleen.

"Hänen kummallisen tilansa yksi etu oli - kasvaneen tarmon lisäksi - se, että hän saattoi syödä kuinka paljon tahansa lihomatta läskiksi. Kolesteroli voisi olla pilvissä rasvan syömisestä, mutta vaisto sanoi Scottille, ettei niin ollut käynyt. Hän oli elämänsä parhaassa kunnossa, vaikka vyön yllä löllyi hämäävä vararengas, ja mieliala oli korkeammalla kuin koskaan sitten hänen ja Nora Kennerin hehkeän romanssin."

Scottin kohtaloa on jännittävää seurata, vaikkei kauhua Kingille tunnusmerkkimäiseen tapaan tarjoilla. Enemmän seuraillaan ihmissuhteiden kehittymistä naapurustossa. Kirja toi mieleeni Kingin Tervetuloa Joylandiin, myös mustalta huumoriltaan ja eräiltä piirteiltään, joita en voi tässä paljastaa. Aihetta kyllä mietin: irvaileeko King ihmisten yhä kasvavalle viihteen tarpeelle? Mihin jatkuva keventyminen päättyy? Vai onko tämä satiiria siitä, mitä pitää tapahtua, ennen kuin ennakkoluulot vähemmistöjä kohtaan hälvenevät?

Stephen King: Keveys (Elevation 2018). Tammi 2020. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Lisään kirjan Helmet 2020 -haasteeseen kohtaan 24: yli 20 kirjaa kirjoittanut kirjailija. Paljon yli! Sopisi myös kohtaan 41: kirjassa laitetaan ruokaa.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Kirja kumpuaa vihasta. Nimestään alkaen: kuin kirjoittaja polttaisi pois omaa vihaansa kertoessaan isovanhempiensa erikoista tarinaa. Sen selvittäminen alkoi, kun Alex Schulman huomasi lastensa pelkäävän isäänsä ja oli ymmällään.

"- Anteeksi isä, hän sanoi uudelleen ja minä pyyhin hänen kasvojaan, sipaisin kostean tukan korvien taakse ja kuivasin kasvot paidanhihaan. Katsoimme toisiamme silmiin aivan pikaisesti ennen kuin hän taas laski katseensa, mutta katseesta ei voinut erehtyä: näin silmissä silkkaa kauhua."

Kun Schulman havaitsee asian, hän on fiksu ja hakee apua. Ja tajuaa jollakin tasolla jo sitä ennen, ettei hänen perheensä riitaisuus ole aivan normaalin rajoissa, mutta terapeutti saa hänet tajuamaan, mistä riita ja viha kumpuavat. Tai kenestä. Schulmanin isoisä oli Ruotsissa tunnettu ja arvostettu henkilö: kirjailija, kulttuuripersoona, aikansa julkkis, jonka tuottelias aika kesti 1930-luvulta 1980-luvun alkupuolelle.

"Sven Stolpe on aina kiehtonut minua. Hänen varjonsa laskeutui lapsuuteni ylle, hän oli aina läsnä mutta kuitenkin etäällä, pahaenteisenä hahmona toisessa huoneessa. Muistan hiljaisuuden, kun häntä odotettiin paikalle."

Schulman ei aiemmin kiinnostunut tarkemmin isoisästään, sillä suhde ei ollut läheinen. Lapsenlapset lähinnä pelkäsivät,vaikka pitivät vaariaan salaperäisenä ja siten kiinnostavana. Isoäiti Karen tuntui läheisemmältä. Aikuisena, yrittäessään ymmärtää omaa käyttäytymistään, Schulman joutuu kohtaamaan tarinan, joka avautuu hänelle isoisän kirjoittamien kirjojen, isoäidin kohtalokkaan kirjenipun ja hatarien muistojen kautta. Se sisältää kauan vaietun salaisuuden.

"Kun tulen takaisin, näen jo käytävästä keittiön lasioven läpi, että vaari on tullut aamiaiselle. Jään hetkeksi oven ulkopuolelle katselemaan mummia ja vaaria lasiovien lävitse. Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa. Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään kenen kanssa puhua. Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Isovanhempien avioliiton suuri salaisuus ei olekaan suuri muille, joutuu Schulman huomaamaan. Sen tuntee muun muassa toinen ruotsalaiskirjailija, David Lagercrantz, ja hänen perheensä, käy ilmi.  Davidin isä Olof Lagercrantz oli Sven ja Karin Stolpen läheinen tuttu, josta tuli Svenin vihamies.

"Minähän en edes usko mihinkään 'elämän käänteentekeviin hetkiin'. Pelkkä ajatuskin tuntuu keinotekoiselta, sellaiselta minkä keksii jälkeenpäin, kun muistelee elämäänsä. Siinä vedetään mutkat suoriksi, kuvataan elämää sarjana tapahtumia, joista jotkin ovat 'käänteentekeviä', ja nuo tapahtumat muodostuvat muka elämää määritteleviksi kokemuksiksi. Eihän se niin mene ja juuri siksi elämäkerroista tulee usein niin huonoja elokuvia."

Schulman punoo taitavasti yhteen muistoja, tätä päivää ja menneisyyttä: kirjaa lukee kuin trilleriä, vaikka kyse on elämäkerrallisesta romaanista. Tarina liikuttaa, hämmästyttää, hetkittäin jopa mykistää. Kertomisen ja lukemisen arvoinen tarina, joka on tehty vahvalla tunteella ja vankalla ammattitaidolla.

Se tuo myös uuden näkökulman Schulmanin äidin tarinaan, josta poika kertoo kirjassa Unohda minut.

Kenelle: Itseään ymmärtämään pyrkiville, elämäkerroista kiinnostuneille, ruotsalaisen laaturomaanin ystäville.

Muualla: Totuus on tarua ihmeellisempää, jälleen kerran, toteaa Kirsin Book Club. Tarina osoittaa, että nerouden ja hulluuden välinen raja on hiuksenhieno, sanoo Kirja vieköön -blogi.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo 2020. Suomennos Jaana Nikula. 

Kansi Sigge Eklund.

Helmet-haaste 2020 kohta 44, kirjassa on kirjeenvaihtoa, ja kohta 8, toisen valitsema: ostin kirjan Suomalaisen kirjakaupan Ninan suosituksesta. Sopii myös kohtaan 42, isovanhempia.

Piia Leino: Yliaika

Viime päivinä on julkisuudessa keskusteltu siitä, tuleeko kansakunnan edetä terveys vai talous edellä. Kummasta on kansalaisille enemmän haittaa, suuresta kuolemien määrästä vai talouden totaalisesta romahtamisesta?

Piia Leinon kertomus Suomesta vuonna 2052 ottaa asiaan selkeän kannan päähenkilönsä, ministeri Annastiina Kankaanrinnan avulla. Yksikään kansalainen ei saa täyttää 76 vuotta, koska viimeistään sen jälkeen henkilön kustannukset yhteiskunnalle ovat suuremmat kuin tuotot. Jos luonnollista kuolemaa ei tapahdu ajoissa, se järjestetään. Instakuvaa varten voi valita sopivan loppupaikan ja lavastuksen ja järjestää millaiset spektaakkelit haluaa, mutta kansalaisuus päättyy ja omaisuus siirtyy valtiolle henkilön täyttäessä sallitut vuodet. Henkilöstä tulee paperiton, ei-luvallinen.

Järjestelylle on järkiperusteita.

"- On rääkkäystä pitää ihmisiä hengissä loputtomiin, ja se rääkkäys vain pahenee, kun lääketiede kehittyy. Kohta voimme uusia ihan kaikki elimet, paitsi aivot. Meistä tulee keinoelimillä buustattuja kuoria! Miksi on niin selvää, että kärsivä koira voidaan lopettaa, mutta ihmisen on pakko kituuttaa niin kauan kuin elimistö pysyy jotenkin kasassa? - Sitä kai kutsutaan ihmisarvoksi. Koira-arvosta en ole kuullut, Risto sanoo. - Ja ihmisarvo ilmeisesti koskee nyt vain eläviä ihmisiä. Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset, ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä? - Risto venyttää pakaraa selällään maaten ja katsoo Annastiinaa pitkään. - Reilua? En tiedä. Oikeudessa sitä kutsuttaisiin murhaksi. Annastiina vetää syvään henkeä. Riston maailmassa oli aina ollut jotain raivostuttavan porvallisista, syvää luottamusta siihen, että asiat olivat luonnostaan oikeilla paikoillaan. - Kuuntele itseäsi! Tuo on tylsämielistä. Tätä menoa talous kaatuu eläkepommiin ja maapallo tukehtuu, mutta kukaan ei silti uskalla ajatella yhtään uutta ajatusta."

Myös Annastiinan äiti - moottoripyöräjengin jäsen - sanoo:

"- Oikein tämä on. Ei tätä naamaa saa pidettyä kasassa enää millään, alapääkin kuin paperia, vaikka kuinka rasvaisi. Lonkat särkee eikä suoli toimi. Vanheneminen on hanurista, en suosittele. Annastiina inhoaa äidin rahvaanomaista kielenkäyttöä, mutta siitä huomauttaminen tuntuu nyt mahdottomalta. Kuolema muuttaa rasittavimmatkin ihmiset pyhimyksiksi ja se näytti tapahtuvan osin jo ennen lähtöä."

Annastiina on elänyt köyhän lapsuuden, mutta taidoillaan edennyt yhteiskunnan huipulle. Hän osaa hurmata, vaikuttaa ja viestiä, ja kun hän tapasi vaikutusvaltaisen Riston, suhde tuntui kohtalolta siitä huolimatta, että Riston avioliitto purkautui ja tämän kahdesta pojasta tuli Annastiinan poikapuolia, vaikka kaukaisia. Uraa määrätietoisesti rakentavalla naisella ei ollut aikaa paneutua perheasioihin.

Mitä Annastiina miettii siinä vaiheessa, kun hänen aikansa koittaa?

"Kaikki kuolevat joka tapauksessa. Hän olisi voinut kuolla äsken auton alle tai jompaankumpaan syövistään, jos niitä ei olisi nanotekniikalla näpsäisty pois kuin näppyä. Annastiina vakuuttaa itselleen, että exitys on väistöliike, pikku hyppy pois vanhuuden tieltä. Se on välttämätön, parempi vaihtoehto kahdesta pahasta. Ei hän totisesti halua kurtistua enää enempää, menettää pidätyskykyään, alkaa puhella pehmoisia."

Tuo on järkeilyä. Mutta kuinka helppoa on noudattaa vanhuslain, Lex 75:n, keksijänä omaa lakiaan omalla kohdallaan, näyttää kansalaisille esimerkkiä? Apuna on tietysti tietotekniikka ja uskollinen ystävä, komea hologrammi Heath, joka älyllisistä puutteistaan huolimatta vaikuttaa välillä ihmistä viisaammalta. Vaikka Annastiina ei ole perheihmisiä, hänellä on ystävä Niina, joka on myös tärkeä.

Piia Leino luo uskottavan ja koskettavan maailman henkilöineen. Tarinassa riittää jännitettä ja koukkuja, kieli on täyttä tavaraa herkullisine lauseineen. Koska tulevaisuudessa ollaan, en voi välttää ajattelemasta tuoretta Jani Saxellin Helsinki Underground -kirjaa: Leino fokusoi ajankuvansa tiukemmin ja tiettyyn haasteeseen, kun taas Saxell rönsyää (upeasti) menneen ja tulevan välillä. Tarinat eivät syö toisiaan, vaan Leinon ajankuva voisi hyvin olla yksi jatko Saxellin monitahoiseen tarinaan. Ehkä Annastiina on yksi Kilpineidoista?

Kirjailija aloitti Rumalla kassalla, jatkoi Taivas-kirjalla, ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjailija on etukenossa tulevien suhteen, näitä kannattaa lukea! Yliajassa myös kansiratkaisu on upea ja yllättävä (ei näy valokuvassa - ylläty!).

Kenelle: Ajassa tai vähän edellä oleville tai sellaisiksi haluaville, tulevaan kurkistaville, sujuvan suomalaisen proosan lukijoille.

Muualla: Reader, why did I marry him -blogin Omppu sanoo romaanin esiin nostavaan tematiikkaan tiivistyvän korona-ajan polttavimmat eettiset kysymykset.

Piia Leino: Yliaika. S&S 2020. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Helmet-haaste 2020: kohta 37 (merkittävä ajankohta), 47 (2020 julkaisu). Mutta ehdottomasti kohta7: kirjassa rikotaan lakia. Sen hetkistä lakia. 28 kertoo tulevaisuudesta, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kauhistus, melkein jätin tämän lukematta! Ajattelin nimittäin, että kun olen nähnyt hienon tv-sarjan, tiedän jo aiheesta riittävästi. Väärin, väärin! Onneksi kirjasto tarjoili tarinaa, joka on (tietysti) luettuna sata kertaa antoisampi kuin ruudulta nähtynä. Äreän mutta elämänviisaan Oliven ja hänen ympäristönsä vivahteet ja tapahtumat piirtyvät silmien eteen tarkemmin, kuin suurennuslasin läpi. 

Kirja koostuu 13 kertomuksesta, joita yhdistävä tekijä on Olive ja hänen naapurustonsa. Mies Henry toimii apteekkarina, Olive itse on jäänyt jo pois opettajan töistään, ikää on. Parin suuri murhe on poika Christopher, joka vastoin Oliven huolestuneita uumoiluja ei jääkään peräkammarinpojaksi, vaan avioituu naisen kanssa, josta tuore anoppi ei innostu.

"Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. - Ihmisiin ei voi luottaa, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisovat hymyilemässä." 

Henry ihastuu apulaiseensa Deniseen, ei romanttisella tavalla, vaan isällisellä, vaikka Olive piikitteleekin "tyttöystävästä" (paraskin puhumaan!). Denise on tarinassa monen muun tavoin tärkeä hahmo, peilatessaan päähenkilöiden tekemisiä ja luonteita. Kun Olive tapaa naapureitaan, hänen tylyn kuorensa alta paljastuu yllättäviä väläyksiä ymmärryksestä, jopa auttamisenhalusta ja -taidosta. Opettajan ura tuo kokemusta, etenkin nuorten ymmärtämiseen. Surullista on, että ymmärrys ei yllä hänen omaan poikaansa. Lohtua tuovat naapurit Bill ja Bunny, sillä heillä menee vielä huonommin jälkipolven kanssa.

"- Minkäs mahdat, sanoi Bunny. - Ei mahda mitään vaikka parhaansa yrittää. Mutta sitten he olivat sentään nauraneet, ihan niin kuin siinä olisi ollut jotain todella huvittavaa. - Muitten ongelmista on aina hauska kuulla, Olive sanoi ja Bunny oli ollut samaa mieltä, kun he olivat pukeneet villatakkeja ylleen parkkipaikalla."

Tylsää naapurielämää? Ei suinkaan: seikkailun makuun päästään muun muassa sairaalakohtauksessa. Alun perin Oliven piti käväistä sairaalassa vain vessassa, sillä ravintolasta kotiin oli vielä matkaa ja iäkkäällä naisella hätä saattaa yllättää nopeasti. Mutta tapahtumat saavat yllättävän dramaattisia - ja tumman humoristisia - käänteitä.

Toinen mieleenjäävä kohokohta on Oliven vierailu poikansa luo tämän muutettua New Yorkiin. Välit eivät vieläkään ole kunnossa, vai ovatko? Joka tapauksessa reissu sujuu ja päättyy eri lailla kuin odottaisi. 

"Olive ei pitänyt yksinolosta. Mutta vielä vähemmän hän piti ihmisten seurasta."

Stroutin lämmin, vivahteikas kerronta, huumori ja tarkkanäköisyys ovat nautinnollista luettavaa. Vanheneva Olive on lihaa ja verta, elinpiiri tulee lähelle, ja hymyn kasvoille jättävään tarinaan uppoaa jopa poikkeustilan kärsimätön lukija, joka löytää monenlaista samastumispintaa:

"Kuka kumma hän oikein luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?"

Kenelle: Laaturomaanin etsijälle, ikääntyvää naista ymmärtävälle, uppoutumaan pyrkivälle.

Muualla: Lukuisa eläytyi suuresti. Kirja vieköön -blogin Riitalle Olive toi mieleen toisen rakastettavan ja ärsyttävän hahmon, Hyacinth Bucketin. Ja he kertovat tulossa olevasta jatko-osasta, mahtavaa!

Lue myös Elizabet Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja sen jatko Kaikki on mahdollista. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Kristiina Rikman.

Kansi Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34: kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Jani Saxell: Helsinki Underground

Kuka ei juuri nyt haluaisi kurkata vuoteen 2047? Jani Saxell tuo silmiemme eteen ajan ja Helsingin, jossa korona on tullut ja mennyt, sukupolvet uusiutuneet ja kaupunkikehitys edennyt. Tutussa paikassa ollaan, mutta uudella näkökulmalla. Poikkeustila uhkaa jälleen. 

Jo kirjan nimi herättää väristyksiä helsinkiläisen mielessä: puhutaanko nyt metrosta vai jostain oudosta kultista, joka ei taviksille näy? Kyllä, molemmista, mutta myös hurjasta määrästä muuta. Kalasatamalaistyttö Verna Lähde ystävineen todistaa tapahtumasarjaa, joka mullistaa kaupungin elämän.

Kaupunki sinänsä on tuttu: siellä on Triplat ja Gardenit (jälkimmäinen on vielä meidän nykyisyydessämme suunnitteluasteella), on Kallio, Kaivopuisto ja rannat. Näkövinkkeli vajaan 30 vuoden päässä on silti kiehtovalla tavalla vieras. Kiehtovuus rakentuu taidokkaasta kuvittelusta, joka perustuu vahvasti todellisuuteen ja tähän päivään, mutta myös historiaan. Ehkä myös siitä, että tiedän lukijana, etten ole oikeasti enää näkemässä tuota vaihetta ja kaupungin kehitystä noin pitkälle, mutta mielelläni sitä ajattelen. Saan kurkistaa jälkipolvien maailmaan!

Wilmasta on tullut Thelma, Tinderin tilalle AinaHeti-deittisovellus. Amazon, Netflix ja HBO toimivat isoissa tiloissaan Viikinlahdelle rakennetulla keinosaarella, mediaparkin pilvenpiirtäjissä. Kiinalaisomistukset ovat vahvat ja näkyvät. Droonit lentävät, ja nuorten suosituin harrastus on ilmalautailu. Jäämerenrata on ollut toiminnassa jo pitkään, ja saamelaiset vastustavat sen käyttöä ydinjätekuljetuksiin. Niin, on palattu pitkälti ydinvoimaan hiilineutraalisuuden hyväksi. Ei ilman seurauksia: Hyvinkään jysärinä tunnettu tapaus oli johtanut yli 100 000 ihmisen evakuointiin.

"Kaupunkiympäristön toimiala ja Helsingin kaupungin rakennusvalvonta haluavat kiittää pääkaupunkiseudun asukkaita joustavuudesta 2030-40-lukujen vaihteen uudelleenasutustoiminnan yhteydessä. Samalla muistutamme, että kellarit on pidettävä kellareina ja vintit vintteinä."

Siinä missä Verna Lähde ja muut Kilpineidot taistelevat mediaparkin markkinavoimia vastaan - nuo armottomat ja kasvottomat pukumiehet, jotka eivät keinoja kaihda - mukana tapahtumissa on myös Agatha, joka eli Helsingissä 1920-luvulla. Historia on todella läsnä eikä vain henkisesti, kun kaupunkilaiset alkavat puhua oudoista näyistä. Oliko tuo 1900-luvun alun sotajoukko? Kuka on rautakautiseen asuun pukeutunut poika? Miksi äidit lastenvaunuineen etsivät pommisuojaa ja sanovat rynnänneensä kodeistaan helmikuussa 1944?

"Ihminen tekee ihan, ihan mitä vaan puolustaakseen tuulentupiaan. Sitä, että kaikessa on järkeä ja ennustettavuutta. Ja ollakseen antamatta periksi kolkolle sateelle, jota ei voi torjua millään bonusohjelmalla tai vakuutusyhtiön etuasiakaspaketilla."

Verna saa selville inhan juonen alkaessaan tutkia selittämättömiä ihmisten katoamisia. Valtiovalta epäilee vanhauskovaisilla, noilla kalevalaisuuden kannattajilla, olevan tekemistä asian kanssa.

"Jos aiemmin oli ollut Tulevaisuuden kaupunki -hypetystä, milloin minkäkin eko- ja älyalkuisen viritelmän avajaisia. Niin nyt Kalasatama oli Ground Zero, törmäyspiste ja alkupiste ihan muille asioille: pidätysaallolle ja kotietsinnöille, Lammassaaressa ja 19 vastaavassa vanhauskovaisten yhteisössä ympäri Suomenniemen. Lammassaaressa ryhdyttiin ottamaan DNA-näytteitä koko tuhannen hengen populasta."

Juonen tarkemman tutkimisen jätän jokaisen lukijan itsensä herkuteltavaksi. Vakuutan, että seikkailua ja tapahtumia riittää kannesta kanteen suorastaan hengästyttävästi, parhaan toimintaleffan henkeen. Tosiaan, myös runsaat kulttuuriviitteet muun muassa leffoihin ja peleihin vakuuttavat kertojan asiantuntemuksesta.

Historiaosuus naulaa vaikuttavuuden: kaupunki ei ole vain tämä päivä, vaan se on kehittynyt jostain, ja sen esiintuominen luo vahvan tosivarren tulevan kuvittelulle. Mikä hieno jatkumo!

Ihastuttava, avarasti ja yltäkylläisesti kuvitteleva ja silti - hullua kyllä - täysin järkeenkäypä tarina, jossa kirjailija tuo esiin niin loistavan kirjoitustaitonsa kuin laajan yleistietonsa ja jakaa sen lukijalle anteliaasti, viihdyttävässä ja ajatteluttavassa muodossa. Tämä teos hehkuu ja palaa kirkkaalla liekillä, lukija kiittää! Se pitää lukea pian uudestaan, mieluiten heti.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kaupunkikehittäjille, kaupungin päättäjille, historiasta ja tulevasta kiinnostuneille, älyä ja yleistietoa arvostaville, mukaansatempaavan seikkailun ystäville.

Muualla: Maaginen romaani, jossa huikeat fantasiat kohtaavat raadollisen realismin, sanoo WSOY:n  sivu, Rising Shadow kertoo vähän enemmän. Sivistävä ja viihdyttävä teos, sanoo HS.

Jani Saxell: Helsinki Underground. WSOY 2019. 

Päällys Timo Mänttäri.

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja. Sopii myös kohtiin 7 rikotaan lakia, 13 kirjassa eksytään, 15 fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (henkilöitä), 21 pidän ensimmäisestä lauseesta, 25 ollaan saarella, 28 kertoo tulevaisuudesta, 30 pelastetaan ihminen, 35 käytetään sosiaalista mediaa, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli, ja taitaa kirjassa joku lentääkin, kohta 39, ja isovanhempiakin on, kohta 42, ja vuonna 2020 julkaistu, kohta 49. Unohtuikohan jokin? 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Koskettavimmista kirjoista on vaikeinta kertoa: miten välittää vahva tunnelma ja kaikki hienoudet, joita ei osaa sanoiksi pukea mutta jotka tuntee vahvasti lukiessaan?

Sitten alkoi sade on sellainen kirja. Vähän alle kuusikymppiseksi ajattelemani Paula kertoo tyttärensä Elinan ja vävynsä Kasperin avioerosta. Kuka tulee miettineeksi, millainen isku ero on pitkään, jopa kymmeniä vuosia, vävyä perheenjäsenenä pitäneelle, kun suhde katkeaa yllättäen? Sekä anoppi että vävy välttelevät toisiaan hienotunteisesti ja lojaalisuudesta Elinaa kohtaan, vaikka ovat olleet läheisiä vuosia. Elina ja hänen kaksi pientä lastaan Kasperin kanssa ovat nyt Paulan perhe.

Paula on kokenut muitakin menetyksiä. Aviomies Lasse on kuollut, nuoruusaikojen paras ystävä Eeva etääntynyt. Mistä hän koostaa nyt elämäänsä? Paula ei kuitenkaan ole vielä vanhus, vaan työelämässä terapeuttina, ja lapsenlapset tarvitsevat hoitoa, kun Elinalla on muita menoja. Hoivaamisen ja äidintaitojaan Paula saa siten edelleen käyttää, myös aikuisen tyttären kanssa:

"Sinulla on puolet elämästä jäljellä, hän sanoo. Tapahtuu ihania asioita! Töissäkin hän ällistyy, miten yksinkertaiset sanat alkavat tehota. Paatuneenkin oloiset asiakkaat alkavat toistella tavanomaisia sanoja kuin suuria viisauksia. Ja nyt Elina jo hinkkaa kyyneliä hihaansa ja nousee istumaan."

Ystävyys naapurin Sonjan kanssa kehittyy, jos Paula suo - hän ei ole sosiaalisinta ihmislaatua. Kiinnostava, samastuttava henkilö!

"Mutta viime aikoina on tuntunut kuin asiat liukuisivat käsistä eikä hän ymmärtäisi enää niitä. Hän ei löydä sanoja niin kuin aiemmin, eikä hän ole varma ajatuksistaan ja osaamisestaan. Melkein kaiken voi sanoa toisin, ajatella eri tavalla tai olla vain hiljaa."

Rinnakkaistarinana seuraamme nuorta naista Ojóa ja hänen vaiheitaan paperittomana pakolaisena Espanjassa. Hän tutustuu ystävälliseen vaikka kummalliseen rouvaan, joka ottaa Ojón hoiviinsa kotitöitä vastaan. Rouva juttelee paljon, mutta pian Ojó tietää emännästään paljon enemmän kuin on puhuttu.

"Alan jo hävetä ajatuksiani, sillä rouva on hyvä. Hänhän auttaa ventovierasta tyttöä, vaikka hänen ei olisi mikään pakko. Joskus mietin hänen tarinaansa, mutta en minäkään kysy. Päättelen vain. Koska hän ei pidä kotimaahansa yhteyttä tai puhu kenestäkään, siellä ei ehkä ole ketään, joka kaipaisi häntä tai jota hän itse kaipaisi."

Mutta miten pakolaisen käy, kun häntä uhkaavat sekä viranomaiset että pakomatkan kotimaasta järjestänyt rikollinen?

Tarinat linkittyvät toisiinsa luontevasti. Henkilöiden ajatukset ja tunteet on piirretty millintarkasti niin, että lukija voi täysin uskoa ja eläytyä heidän tilanteisiinsa. Lähteenmäen kaunis ja rikas mutta napakka kieli on nautinnollista luettavaa, eikä huumoria puutu, nauroin usein, vaikka tarinat ovat rankkoja; kuin lukijalle osoitettaisiin keinoja selvitä vaikeista tilanteista. Ihmisyys - sen kuvaamisessa Lähteenmäki on mestari.

Tarina ottaa kantaa naisen elämän moniin puoliin ja haasteisiin, erilaisiin lähtökohtiin ja kohtaloihin. Monenlaisten henkilöiden kautta näkökulma on lavea. Eikä aina suinkaan henkilöitään mairitteleva! Myös Paulan työ tuo perspektiiviä ja ajankohtaisuutta:

"Mutta monet asiakkaat valittavat samasta mistä Elina: Isovanhemmat asuvat kaukana tai eivät välitä auttaa. Ruuhkavuosia elävät pariskunnat yrittävät pitää kaiken tip top -kunnossa, lapset, kodin ja itsensä. He kuntoilevat liikaa ja avaavat työläppärinsä uudestaan lasten mentyä nukkumaan."

Monitasoinen, viisas, viihdyttävä ja koskettava kirja ihmisyydestä ja ihmisistä, naisista. Lähteenmäkeä olen ihaillut aina, mutta hän parantaa kerta kerralta. Enkä usko, että olemme vielä nähneet läheskään kaikkea, mihin hän pystyy. Tämä on kirjavuoteni helmi, uskallan sanoa jo nyt, vaikka olen lukenut vasta pari vuoden 2020 kirjaa. Ehkä kolahti niin lujaa siksi, että samastun Paulaan elämäntilanteiden ja iän myötä, ehkä siksi, että kirjailija vain kertakaikkiaan on niin taitava ja vie mukanaan niin tekstin teknisellä taidolla kuin tunteen välittämisellä. Pidin myös siitä, että nyt ollaan tässä ajassa, ei historiassa. Vaikka mennyttä pitää ymmärtää ja siitä kertovia kirjoja luen innolla, on jotenkin helpottavaa lukea tämän ajan tuntemuksia kirjattuina ja selitettyinä, vertaistueksi.

Aiemmin bloggaamiani Lähteenmäen kirjoja:

Korkea aika
Ikkunat yöhön

Muualla: Kipupisteitä kaihtamaton, sanoo Leena Lumi. 

Kenelle: Kotimaisen laatuproosan ystäville, naisille ja heitä ymmärtämään haluaville, psykologisten romaanien ystäville. 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY 2020. Kansi Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2020 kohta 42: kirjassa on isovanhempia.