Antti ja Paavo Pasasen arjen kuvaus jatkuu: isän ja pojan elämä nytkähtää uuteen vaiheeseen, kun Paavo aloittaa ekalla luokalla koulussa. (Mitä, mihin se aika meni, juurihan se syntyi?)Myös Hietamiehen teksti nytkähtää uuteen asentoon. Pidin tästä paljon enemmän kuin edellisestä tai sarjan aloittaneesta Yösyötöstä. Josta niistäkin tykkäsin ihankivoina, mutta nyt teksti on kehittynyt myönteiseen suuntaan: se on kauttaaltaan rentoa ja puheliaan rupattelevasti soljuvaa, henkilöiden kuvaus ja yksityiskohdat ovat tarkkoja mutta eivät osoittelevia, eikä lukijan tarvinnut miettiä muuta motiivia lukemiselle kuin viihtyminen ja uteliaisuus siitä, mitä pojille tapahtuu. Antti ja Paavo ovat todellisia ja elävät elämäänsä, jolle lukija saa hihitellä, jonka murheita saa surra tai johon muuten vain voi eläytyä.
Jos lapsia läheisesti tuntee, tarinassa on paljon tuttua, ja heille, jotka eivät tunne, kirja on autenttinen tiedonlähde, josta lapsentekoa tai -hoitoa suunnittelevat voivat läppärilleen tehdä muistiinpanoja. Ai näin monta kertaa pitää kieltää, ai näin paljon pitää joustaa.
"Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään."
Anttia on pakko kunnioittaa, kuten ketä tahansa yksinhuoltajaa: sovita yhteen lapsi, työ, kodinhoito ja muu perhe ja suku, jota useimmiten on, kuten Antilla velipuolikuu Janne, joka ei kehitysvammaisena pärjää omillaan. Ja jotain omaakin pitäisi olla. Sitä Antille edustaa Enni. Jota Antti rakastaa, mutta on vain niin vähän aikaa juuri tähän asiaan, kun Paavo ei viihdy iltapäivähoidossa ja Janne karkaa hoitolaitoksesta ja Ennilläkin on muuta mietittävää...
Kirjailijan työ toimittajana näkyy vahvasti, sekä tekstin ammattimaisessa sujuvuudessa että Antin - joka yllättäen on myös toimittaja - arjessa. Hyvä yhteisö kantaa pitkälle, niin töissä kuin yksityiselämässä, on yksi kirjan vahva sanoma. Tämän toivoisi myös työnantajien muistavan. Joustavuus molempiin suuntiin kannattaa, myös taloudellisesti. Ainaiset kiristykset ja jatkuvat henkilömuutokset eivät tule yrityksille halvaksi, vaikkei niiden seurauksia mitata kuin tuloslaskelman viimeisellä rivillä, johon vaikuttaa moni muukin asia. Tervettä järkeä käyttämällä voisi säästää monen sisäisen kehitysohjelman hinnan.
Antti käyttää tervettä järkeä ja opettaa sitä myös Paavolle. Ole kohtelias toisille, ketään ei kiusata, hoida omat asiasi kuten kuuluu. Yllättävän uutta ajattelua, mutta perivanhoillista, jos nykymaailmaan ja mediaan kurkkaa. Antin viestin soisin leviävän niin lasten, perheiden, koulujen, yritysten, yhteiskunnan kuin maidenkin tasolle.
"Tosin en antaisi Paavoa Peipollekaan hoitoon kuin julkisissa ja valvotuissa olosuhteissa. Mieluiten Karhu-ryhmän läsnä ollessa, Helsingin Lastenklinikan pihalla, Jari Sinkkosen, Raisa Cacciatoren, Ben Furmanin ja Supernanny Jo Frostin valvoessa tilannetta, joka lähetettäisiiin suorana kännykkääni."
Kirja on viihdyttävä ja nauruun hörähdyttävä monessa kohtaa, vaikkei isoja asioita miettisikään. Arkiviihdettä notkeimmillaan. (Vaikka trilogian kolmannen osan nimeen toki olin pettynyt, ks. edellinen postaukseni).
Kenelle: Arkiviihteen ystäville, hymyilyttävän leppoisaa lukemista hakeville, lapsiperheen kuohuissa kamppailevalle tai siihen siedätyshoitoa hakeville.
Muualla: Tavallaan kevyt, tavallaan ei, sanoo Lukutoukka Krista, jonka tiedän rakastavan tätä kirjaa ja koko sarjaa. Täynnä lämpöä ja huumoria, sanoo Maija. Kirja saa hyvälle tuulelle ja voimaannuttaa, sanoo Amma.
Eve Hietamies: Hammaskeiju. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kannen tekijästä ei mainintaa.
Samanaikaispostaus kirjasta Tuijatan kanssa.
Helmet-haaste 2017 kohta 20: kirjassa on vammainen henkilö.