Mestarisarja jatkuu: Lehtiä syksyn arkistosta vaikuttaa jo ensisivuilla ja suistaa lukijan välittömästi omaan maailmaansa. Syksykirja, kaikissa merkityksissä. Vallitseva väri on harmaa, mutta kaunis. Sade vihmoo, mutta lempeästi. Kuulas, mutta levoton odotus - kirjoittaja, tai kirjan kuviteltu päähenkilö Tomas Skarfelt, tietää, mitä tulossa on.
Ajatukset harhailevat näennäisen hajanaisesti, ”fragmentaarisia tuumailuja”, kuten hän sanoo. Silti niistä kuultaa alku ja loppu, kokonainen elämänkaari. Paljon muistoja, joita tuumailija tarkastelee, tunnustelee, miltä tuntui, tuoksui, maistui, kuulosti.
K-sanaa ei sanota heti, mutta tekstin edetessä puhutaan paljonkin kuolemasta, jopa sen ulkonäkö kuvataan. Luonto on tärkeä, tuuli, linnut, veden liikkeet. Oma fysiikka ja sen muutokset: usein huimaa, aina väsyttää. Väsymys on erilaista, kun ihminen on vanha, kertoo hän, nuoruuden ja keski-iän väsymys on jotain muuta. ”Maailman huolellisesta tarkkailusta väsyy.” Uskotaan.
Silti pääasia on terävä ajattelu ja tunne ja niiden välittäminen. Mitä mielessä liikkuu, kun takaseinä näkyy jo. Ihmetys ja hiljainen nöyryys sen edessä, mitä on tulossa. Yksinäisyys, läpi kaiken. Mihin minä häviää, kirjoittaja miettii. Varjoihin liukuminen on jo alkanut.
Kirja ei kuitenkaan ole synkkä eikä ollenkaan lohduton. Siinä on hienovaraista ironiaa ja suorasukaisiakin mielipiteitä, vaikkapa tv:n ”aivokuolleista viihdeohjelmista”. Vahvasti sanottu kiltiltä mieheltä.
Helppo lukaistava kirja ei ole, kuvailevaan tekstiin on keskityttävä huolella, jotta pysyy ajatuksen lennossa mukana eikä oma mieli ala harhailla. Täysin sitä ei voi välttää, sillä kirjailija ohjaa taitavasti lukijan ajatuksia ja tuntemuksia, tuo mieleen väläyksiä. Äkkiä tunnistan itsessäni jonkin ammoisen tunteen lapsuuden kuumasta kesästä, iltapäivästä, jota en ole vuosikymmeniin muistanut. Miten hän saa sen aikaan?
Pekka Tarkka sanoo tänään Hesarissa Hannu Mäkelän muistelmia arvioidessaan, että lapsen ja vanhuksen tajunnat muistuttavat toisiaan. Ehkä niin on.
Ulkoasu vastaa täysin sisältöä, kerrankin. Kirjassa on eleettömän kaunis ja hienostunut kansi.
Tunnen kipeästi kirjoitustaitoni puutteet, kun yritän kuvailla tällaisen kirjan tuomia tuntemuksia. Sen voin sanoa, että tarjolla on vahva kokemus. Syyspäiväkin voi olla kirkas.
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Otava 2011.