Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Makinen tapa rinnastaa kaunista kieltä, kauniita, koristeellisia lauseita ja ihanteita rankkoihin olosuhteisiin on tunnistettava. Neuvostoliittolainen yhteiskuntajärjestys näyttää nurjat puolensa kirjan päähenkilölle, joka kuitenkin etsii ja löytää myös hyvyyttä ja kauneutta muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Neuvostoliitossa.

Kertoja kuvaa hetkiä ja niitä henkilöitä, jotka ovat herättäneet hänessä rakkauden tuntoja tai viitteitä rakkaudesta jossain, jollekin, johonkin. Nuorena haaveilijana hän uskoi, että jonkinlainen oppijärjestelmä on ihmiselle hyväksi ja yhteiskunta kehittyy paremmaksi. Pikku hiljaa ajattelu laajeni, kun kokemusta karttui ja matkalle sattui ihmisiä, jotka tarjosivat aavistuksia jostain suuremmasta ja pysyvästä hyvästä kuin minkä politiikka tai valtio voi tarjota. Kuten ystävältään Vikalta:

”Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta --- Ihmisille pitäisi kylläkin selittää, että ainoa tosi oppijärjestelmä on aivan yksinkertainen. Se perustuu siihen… että rakastetaan toisiamme.”

Pelkkää hempeilyä ja pinkkiä pilveilyä kirja ei silti ole, vaan myös rankkaa yhteiskuntakritiikkiä, välillä yllättävänkin suoraa. 

"Neuvostoliiton pyrkimystä jättiläissaavutuksiin, sen tavoitetta muuttaa todellisuuden jokainen yksityiskohta propagandaksi saattoi tietenkin pilkata. Ja sen vääjäämätöntä liukumista kohti mielettömyyksiä, mikä on tyypillistä kaikille totalitaarisille järjestelmille, jotka kärsivät seniileistä johtajista.”

Kuitenkin hän tyylilleen uskollisena löysi järjestelmästä myös hyvää, kuten sen, että orpolapsetkin saivat ruokaa ja koulutuksen. Yksi kirjan tärkeä hahmo on Dmitri Ress, toisinajattelija, jonka kohtaloa kertoja kuvaa. Ress oli aatteidensa takia usein vankilassa ja lopulta kuoli nuorena turhiin sairauksiin. Hänessä kiteytyy arvokkaiden, ikuisten asioiden taju, jota kertoja ihailee tai ainakin se askarruttaa paljon tämän mieltä: että voi kurjana, yksinäisenä ja köyhänä iloita syttyvästä lampusta talvisena iltana.

Vakava kirja sopii romantikoille, ikuisten asioiden etsijöille, kauniin kielen ystäville, itänaapurista kiinnostuneille. Ei sovi hauskaa hakeville, nopeille silmäilijöille, ripeille realisteille.

Jostain syystä olin unohtanut julkistaa tämän postauksen, jonka tein jo syksyllä: luin kirjaa samaan aikaan kun tuli suru-uutinen hienon suomentajan Annikki Sunin kuolemasta.

Ilselässä hyvää keskustelua. Kolmet pisteet eivät minua haitanneet, tykkään käyttää niitä paljon itsekin... Anna Elina on Makinen ihailija.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY Aikamme kertojia, 2012. Suomentanut Annikki Suni.

Tuntemattoman miehen elämä

Liikutaan vaihteeksi itänaapurissa, pikaisen Pietarin-työmatkani kunniaksi. Venäläinen kirjailija Ivan Šutov on asunut Pariisissa jo parikymmentä vuotta. Kadotetun rakkauden - naisen, mutta myös maan - muisto saa hänet palaamaan Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Hän katselee ällistyneenä kotimaataan.

Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Ja kaikki on muuttunut. Metamorfoosin suunta näyttää hänestä ilmiselvältä. Venäjä yrittää pyyhkiä pois ne vuosikymmenet, jotka ovat erottaneet sitä kohtalostaan: useat Vladin kirjoista puhuvat venäläisestä kohtalosta, jonka toteutumisen onneton neuvostokausi esti. Kauniista virrasta, jonka joukkomurhien, älyllisen orjuuden ja pelon liete saastutti.

Hän tapaa entisen tyttöystävänsä, mutta merkittävämmäksi osoittautuu sattuman järjestämä tapaaminen tuntemattoman vanhan miehen, Volskin, kanssa. Vanhusta luullaan kuuromykäksi, mutta Šutov huomaa, ettei hänen puhekyvyssään ole vikaa. Volski kertoo Šutoville oman tarinansa sodanaikaisesta Leningradista.
Hitler yritti hävittää kaupungin, ja piiritys ja sen jälkeinen aika oli veristä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja kylmyyteen - tai viimeistään Stalinin kuolemanleireillä ja pakkotöissä. Julmuudet hiljentävät lukijan, nälkäkuolema konkretisoituu. Ja kaiken keskellä, rakkaustarina.

Sodan päättyminenkään ei parantanut rakastavan parin olosuhteita pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa he asuivat Luga-joen rannalla, ja tämä aika siintää muistelijan mielessä hänen loppuelämänsä. Siellä he olivat onnellisia, jopa niin onnellisia, että pystyivät auttamaan köyhiä lapsia, vaikka olivat itsekin osattomia.

Stalinin vainot eivät jättäneet heitä rauhaan. Lopulta rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, toinen vankileirille, josta ei ollut toivoa selviytyä, toinen hengissä kuin ihmeen kaupalla, monen raskaan vaiheen kautta. 

Ja hän tunsi huulillaan syntyvän äänen, joka kohoaisi sinne asti missä Mila oli. Hänen keuhkonsa paisuivat. Mutta huudon sijasta kuului vain pitkä janon kuivattama kähinä. Tappajan janon, joka johtui siitä, ettei hän pystynyt sanoilla herättämään henkiin rakastamaansa naista.

Volski teki, minkä pystyi: hän jatkoi lasten auttamista. Hyvänä laulajana ja muusikkona hän opetti orpokodissa musiikkia, jonka avulla vammaiset lapset saivat elämänhalua ja kuntoutusta. Hänestä tuli suorastaan kuuluisa alallaan, meni naimisiinkin ja vietti loppuelämänsä tavanomaisemmin.

Teksti on venäläiseen tapaan koristeellista kuin verhojen kultatupsut. Tyyli luo hätkähdyttävän vastakohdan karmealle aiheelle, josta ei ruumiita puutu. Tämä lienee juuri sitä venäläisyyttä, arjen koreuden ja kurjuuden yhdistäminen. Melankoliaa unohtamatta.
  

Vaikka suurin osa kirjasta on Volskin ja maan historiaa (tosin ei niin kaukaista kuin luulisi), myös nykyaika on läsnä Šutovin myötä. Kirjoittaja mainitsee monia ilmiöitä, brändeistä tosi-tv:hen. Myös hienoisella sarkasmilla, kuten antamalla henkilönsä tuskailla nykykirjallisuutta tai kommentoida ranskalaisuutta. Nykyajan ja menneen yhdistäminen on kuitenkin vaikeaa, kun kyseessä on selvästi kaksi niin erillistä tarinaa. Menneen kuvaus söi nykyajan vaikuttavuudellaan. Makine on kuitenkin viisas kirjoittaja, jolla on paljon sanottavaa, ja sitä aion lukea lisää.

Blogeissa kirjan ovat lukeneet myös anni M. ja Zephyr.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY 2010. Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs.