Opena olo ahistaa. Ainakin Vartiaisen kirjan Aria, joka opettaa äidinkieltä teineille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Teini-ikä, viralliset opetussuunnitelmat ja opettajan unelmat törmäävät rajusti todellisuuteen, johon tuovat leimansa perheiden pahoinvointi ja oman perhe-elämän vaatimukset.Onko ihme, että Aria ahistaa, kaiken tuon keskipisteessä. Kun mukaan lisätään työpaikan muutosvastarintajäärät ja kuntien kustannuspaineet, on soppa sellainen sekameteli, ettei mies tiedä, mihin keskittyä, vaan yrittää selvitä kaikesta.
Eihän siitä mitään tule. Arilla on hyvä tarkoitus, mutta ympäristö ei siitä piittaa. Mies ui vaatimusten meressä ja pysyy pinnalla miten parhaiten taitaa, saa happea vain hetkittäin. Opetustyö on vaativaa eikä tunteja lasketa. Ari ei päästä vaikeuksissa olevaa oppilasta juttelemaan kotiinsa illalla - jossa on pienet lapset ja väsynyt vaimo - ja katuu sitä myöhemmin. Mutta kyyniseksi tulee lukijakin: olisiko se auttanut.
Entinen opetusmaailma kiltteine ja kuuliaisine oppilaineen on historiaa. Karttakepit ovat lahonneet, kuten uusi kollega Tapio huomauttaa. Netti ja älypuhelimet ovat mullistaneet kaiken, samoin perheiden suhtautuminen lapsiinsa, mikä on muuttunut dramaattisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Yksilöinä rakastetut ja huomioidut jälkeläiset eivät tyydy tylsyyteen, vaan kaipaavat viihdettä. Tai toisessa laidassa sinnittelevät saadakseen edes välttämättömät elintarpeet tyydytettyä, jos vanhempien sosiaalinen tilanne on katastrofi.
Aria painostaa myös vaimo, joka haluaa lisää lapsia. Vaikka on sitä mieltä, että mies ei anna tarpeeksi aikaa nykyisillekään, koska miehen ajatukset ja ajan vievät oppilaat. Vaimon logiikkaa on hieman hankala seurata. Samoin Arin itsensä, joka tuntuu kärsivän koko ajan, osaamatta päättää, kumpaan panostaa: perheeseen vai työhön. On hienoa omistautua työlle ja olla kunnianhimoinen. Ja on hienoa kasvattaa perhettä. Mutta jos tärkeysjärjestys on tehtävä, kuten aina on, kuka muu voisi päätöksen tehdä hänen puolestaan? Ja onko valittaminen ja vanhan haikailu tehokas tapa parantaa asioita? Katkeruus on käsinkosketeltavaa.
"Opettaja ei tuoksu tulevaisuudelle, hän on kirpputorilla myytävä käytetty deodorantti, likaisimman loukon haivenia pullollaan."
Opettajan työn haasteita en vähättele. Haistattelut ja haukkumiset kuuluvat ilmeisesti jokapäiväiseen arkeen. Kuka sellaista jaksaisi jatkuvasti työpaikallaan, mutta opettajien on pakko. Opekaverien kokemuksia kuunnelleina en edes ymmärrä, kuka moista epäkiitollista ammattia jaksaa, sen komeasta perustarkoituksesta huolimatta. Kasvatamme tulevaisuuden ihmisiä. Mutta työtä rajoittavat niin monet tekijät, joita Vartiainen kuvaa, että homma nykyisillä reunaehdoilla tuntuu mahdottomalta.
Tosin on pakko sanoa, että sama pätee moneen muuhunkin työhön. Komeat strategiat, tavoitteet ja budjetit eivät nouse katsomaan kokonaiskuvaa pidemmällä aikavälillä. Myös uudistumisen vaatimukset koskevat kaikkia työelämässä puurtavia. Ari ymmärtää, että vanhoilla opeilla ei voi enää toimia ja yrittää uudistaa omaa opetustaan, mutta on silti täysillä mukana moittimassa maailman muuttumista. Ehkä tämä juuri on työelämän ongelma ja sitä myöten koko Suomen: kaikki tietävät, että jotain tarttis tehdä, kun entinen ei enää toimi, mutta kukaan ei tiedä, mitä.
Äidinkielenopettajana Ari hakee lohtua kauniista sanoista ja riimeistä. Hän lainailee sitaatteja ja ihailee Petri Tammisen selkeää suomen kieltä, ja tammismaista sanomisen tapaa voi kirjassakin kuvitella huomaavansa, pyrkimystä yhdistää älyllisyys kauniiseen tekstiin ja huumoriinkin, joka tosin jää katkeranoloiseksi. Kirjailijan kieli on huoliteltua, sanomiset mietittyjä, lauseet huolella muotoiltuja. Jopa liikaa, niin että teksti tuntuu ajoittain paperiselta eikä solju luonnollisen oloisesti. Lukeminen töksähtelee, sanoja on pyöritelty vieraalta tuntuviin asentoihin omaperäistä ilmaisua hakiessa. Etenkin dialogeissa on epäuskottavuutta. Mutta myös oivaltavuutta löytyy:
"...tietämättömyys on ihmiselle luontevin osaamisalue, sitä hän käyttää tiuhimmin."
Ehdotonta hyvää on se, että kirjoittaja opettajana tuntee alan, josta kirjoittaa, ja omakohtaisuus tuo vakuuttavuutta. Olen varma, että hänen kollegansa saavat kirjasta paljon, ainakin vertaistukea. Myös Arin kuvaus henkilönä on onnistunut: arkielämän sankari, joka ei ole sankariainesta, vaan inhimillinen; mies joka mokaa enemmän kuin menestyy. Lohdullista muillekin työelämässä hämmentyneille. Vaikka mielenkohotusta kirja ei tarjoa. Vaimon opettajaisän osuudet olivat minusta ylimääräisiä ja vetivät tarinaa turhaan mennyttä kohti; aikaperspektiivi tuli selväksi muutenkin.
Miten saada kauniiden sanojen säihke loistamaan oppilaisiin saakka? Tai edes saada oppilaat pysymään tunnilla ja jotenkin elämän syrjässä kiinni? Kuilut ovat liian suuria, tuntuu kirjailija sanovan. Todellisuus ja suunnitelmat eivät kohtaa. Elämme suurta murrosaikaa, jossa piirtoheitinkalvot ovat muuttuneet nettisovelluksiin, ammoin kirjoitettu reaaliaikaisuuteen, toimenkuvat tässä hetkessä toimimiseen ja jatkuvaan joustamiseen. Revitään siitä! Vartiainen repi asiantuntevan puheenvuoron tämän päivän työelämästä, eikä sellaisia todellakaan ole liikaa.
Kenelle: Opetustyössä sinnitteleville. Työhönsä turhautuneille. Yläkoululaisten vanhemmille. Työhönsä uppoutuvien puolisoille.
Muualla: Kirsi kokii ahaa-elämyksiä ja mainitsee muun muassa kirjan surumielisen ja masentavan tunnelman. Mari a:lle lukukokemus ei noussut erityiseksi. Sanomaromaani, tuumaa Tuijata ja summaa hienosti: "Näin Pisa-ihmeen pitkät varjot saatetaan päivänvaloon".
Petri Vartiainen: Miehen ryhti. Otava 2016. Kustantajan lukukappale.
Helmet-haasteessa kohtaan 17: Kannessa on sinistä ja valkoista.
