Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa

Kuuluisin Irlannissa 1900-luvulla julkaistu romaani James Joycen teosten jälkeen, mainostaa kustantaja. Klassikko, mestariteos ja uranuurtaja kuuluvat myös tarjolla olevien adjektiivien valikoimaan. Tehosivat minuun, otin heti lukuun!

Ja onhan se erikoinen, hullu ja hauska. Eräs päähahmo on kirjailija Trellis, josta nuori ja laiska dublinilainen opiskelija yrittää kirjoittaa romaania. Kumpikaan heistä ei ole hyvä kirjailija. ("Hänen kirjansa on niin huono, ettei siinä ole lainkaan sankareita, pelkkiä konnia vain.") Joten O'Brien laittoi fiktiivisen kirjailijansa luomat henkilöhahmot ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Törmäämme siis metafiktioon ja fantasiaan, mutta ei vain vitsin vuoksi, vaan ovelasti samalla Irlannin kulttuurin historiaa ja piirteitä esitellen ja hillittömyyttä syytäen pahaa-aavistamattomalle lukijalle. 

Homma menee täysin päättömäksi. Mutta hallitusti niin, että lukeminen viihdyttää. Ja kieli on riemukasta sanataiteilua, vertauskuvat kekseliäitä ja tekstin kulku kiistattoman vetävää. On pakko nähdä pian, mitä ihmettä seuraavaksi tulee... 

Ainakin kirja opettaa, että kirjailijan kannattaa varoa, miten paljon vapauksia henkilöilleen antaa. Heidän syntymänsä on tietysti juhlaa:

"Meillä on ilo ilmoittaa, että hotelli Punaisessa Joutsenessa on nähty iloinen perhetapahtuma. Hotellin omistaja, Mr. Dermot Tellis, on onnistunut auttamaan maailmaan Furriskey-nimisen miehen. Tulokas, joka saamiemme tietojen mukaan voi 'vallan mainiosti', on noin 173 cm pitkä, rotevarakenteinen ja tummatukkainen, ja leuka on sileäksi ajeltu."

Mutta mitä tekevät nämä romaanihenkilöt? He alkavat vaatia oikeuksiaan! Työaikoja ja muita kunnollisia työehtoja! Kirjailijan on tarkkaan harkittava, millaisia henkilöitä hän mukaan tuo.  Puolikkaita ei voi tuoda (sitäkin pohditaan), mutta toisaalta, henkilöitä voi lainata tarvittaessa toisilta kirjailijoilta. Omanlaisensa galleria ja paljon puhetta tähän tarinaan mahtuu.

Kerrotaan hiuksianostattavia juttuja, tuodaan mukaan irlantilaisia myyttihahmoja (kuten hullu kuningas -raukka), liioitellaan ronskisti aina kun on tilaisuus, juodaan olutta ja viisastellaan mitä erilaisimpien asioiden tietämyksellä, sivistyssanoista mustapäiden poistotapoihin. 

"...keskustelu kääntyi nyt sellaisiin aiheisiin kuin ulko- ja sisäpolitiikka, painovoiman aiheuttama kiihtyvyys, tuliaseiden käyttö, paraboliikka ja kansanterveys."

Irlantilaisten vahvaa aluetta on muun muassa maailmankuulu hyppelytaito (tanssi-innostuksen tausta?), kertoo tarina. Kortinpeluu ja kirkonmenot luonnollisesti kuuluvat asiaan noina aikoina, ja Irlannin luonnon kauneutta ja antimien runsautta ei väsytä ylistämästä. Eikä tietenkään kirjallisuuden ja runouden voimaa. Ken osaa sorvata säkeitä, häntä arvostetaan! Ja suuri osa katsoo osaavansa... 

Mutta enemmän keskitytään henkilöiden luonteisiin ja ulkonäköön, heidän "todellisiin" tai "keksittyihin" persooniinsa. Eikä lukija ole aina varma, kummanko lajin henkilöstä on kyse (ja onko edes kyse henkilöstä vai ehkä kengurusta) - muttei se haittaa, meno vie mukanaan niin, ettei liikaa tarvitse jäädä pohdiskelemaan. Vaikka osin on toistoa, sillä kirjailija kokeilee välillä muutamaa eri etenemistapaa; ymmärrettävää, kuka kirjoittaja ei niin tekisi. Kirjoittamisen vaikeus onkin yksi keskeinen teema. (Kehittyykö fiktiivinen kirjailija, sen saa jokainen lukija itse päätellä.) Mutta luulenpa, että myös irlantilainen juurevuus ja maanläheisyys, juhlimisen taito ja satiirinen sanakulttuuri ainakin tulevat tutuiksi, ehkä myös vähemmän miellyttävät ja tyyliin sopivasti suurennellut mutta aidot kansanpiirteet. 

Kirja kertoo oikeastaan eniten kirjoittamisesta, etenkin kirjan kirjoittamisen vaikeudesta. 

"Kommentti liittyen rakenteelliseen tai argumentatiiviseen hankaluuteen: Tulin toteamaan, että tehtäväni selostaa ja kuvailla hra Trellisin aviottoman jälkeläisen syntymää sisälsi loputtomasti vaikeuksia ja vastenkäymistä, luonteeltaan sekä teknillisiä, rakenteellisia että kirjallisia - siinä määrin, että koin tehtävän suorittamisen täysin ylivoimaiseksi."

O'Brien oli tunnettu Irlannissa satiirisista, kiivastakin keskustelua herättäneistä lehtijutuistaan. Kirjailijana hän oli sivutoiminen. Häneltä on suomennettu aiemmin teos Kolmas konstaapeli, joka ilmestyi postuumisti alunperin 1967, suomeksi 1988. Lainaan esittelyä Rising Shadow -sivulta:

"Kolmas konstaapeli on kirja, jossa ryöstömurhaajien elämä muuttuu surrealistiseksi helvetiksi. Teoksen suomentaja Kristiina Drews sai työstään valtionpalkinnon ja romaani Tähtivaeltaja-palkinnon. Palkintoperusteluissa todettiin O'Brienin romaanin olevan lajityyppien rajoja rikkova, omaa logiikkaansa noudatteleva fantasia. Rikas kieli, omintakeisen vertauskuvallisuuden runsaus ja kafkamaisen tarinan musta ja syvälle luotaava huumori tekevät kirjasta mieleenpainuvan lukuelämyksen."

Palkintoasiaa lukuunottamatta esittely sopii myös Hulluun kuninkaaseen puussa. Mainio tuttavuus, tämä kirjailija, kirja riemastutti. Ja kääntäjältä mahtava suoritus, outoine perinnesanoineen ja nyansseineen ei mikään tusinatyö! Se välittää henkeä ja tunnelmaa, jonka uskon vastaavan alkuperäistä, hassutteluineen ja mahtipontisuuksineen. 

"Vasta nyt omien aivoitusteni syvämietteisyys on kunnolla valjennut minulle. Olen keksinyt juonen, jolla meidän tarinamme kohoaa suuren kirjallisuuden korkeimmalle tasolle."

Kenelle: Kirjailijoille, surrealistista sietäville, Irlannista kiinnostuneille, hämmästymään haluaville, omalaatuista viihdyttävää hakeville.   

Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa. (At Swim-Two-Birds 1939.) Aula 2026. Suomennos Kristiina Dews. Esipuhe Jyrki Valtonen. Kansi Anna Makkonen. 

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää

Kysykää Mialta -kirja aiheutti kirjasomessa kuhinaa ilmestyttyään vuonna 2022: lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisen suvun naisista eräänä kesänä Ukrainan maaseudulla viehätti. Hengähdystauolle omista elämistään isoäidin talolle saapuivat sisarukset Lilia ja Mia sekä heidän serkkunsa Marta omine haasteineen. 

Tapasimme myös sisarusten äidin eli isoäidin tyttären ja muutaman muun eri-ikäisen suvun naispuolisen jäsenen, joiden keskinäisiä suhteita kuvataan kauniisti mutta lällyyttä välttäen. Miehiä vilahtelee, mutta lähinnä puheissa ja lähinnä onnettomuuksina, ja isoäiti on mahtava! Maaseudun elämä ruuankasvatuksineen ja perinteisine tapoineen kuhisee toimintaa ja kekseliäisyyttä hyödyntää uutterasti kaikki saatavilla olevat luonnonantimet: on totuttu tekemään itse mieluummin kuin ostamaan.

Samaa teemaa kertoo vuoden 2025 kirja: ollaan jo selkeästi sota-ajassa, joka näkyy ja kuuluu maisemassa, mutta tarina ei keskity taisteluihin, vaan ihmisten arkeen ja kykyyn toivoa ja selvitä kovista ajoista, jotka nakertavat uskoa inhimillisyyteen ja tulevaisuuteen. Portugalissa äitinsä kanssa kasvanut kansatieteilijä Jana on perinyt isänsä maatalon Ukrainasta Dnipro-joen seudulta ja tutustuu ympäristöönsä uteliaana. 

Tai on pakko tutustua, sillä naapuri Maksym sisarensa Ljuban kanssa opastaa Janaa käytännön asioissa, kuten talon lämmittämisessä sähkönsäännöstelyn keskellä. Kesän lämpö on edelliseen kirjaan verrattuna muuttunut talven kylmyydeksi, symbolista sekin. (Ehkä kirjailijan seuraava teos kertoo keväästä?)

"- Sitä nukahtaa joka ilta toivoen, että tämä ei ole totta vaan maailma on taas noussut jaloilleen, Karla sanoi."

Jälleen eri-ikäiset henkilöt vanhuksista (tällä kertaa dementiaan hiipuva isoisä saa tärkeän roolin) pikkuisiin ovat läsnä ja tuovat kuvioon syvyyttä ja huumoria. Jana tutustuu erikoisiin tyyppeihin Maksymin auttaessa häntä tutkimustyössä. Kansanuskomukset ja perinteet näkyvät maaseudun arjessa,  mutta nykypäivästä ollaan hyvin tietoisia.

"- Olemme käytännössä jo Euroopassa, Edik jatkoi juttuaan, ajattelin vain, että puoli maata piti uhrata, että meidän otettaisiin eurooppalaiseen perheeseen."
- No, kuka meitä on vielä minnekään ottanut? Slava täräytti.
- Näin sanovat analyytikot.
- Sanotkoot vain, Eurooppa istuu ja odottaa, selviämmekö me."

Janan oleskelu Ukrainassa saa Maksymin haaveilemaan tulevaisuudesta, vaikka hän pitää sitä ylellisyytenä nykyolosuhteissa. Uutta vuotta juhlitaan kuitenkin perinteisesti, toivoa ylläpidetään.

"- Olkoon tämä viimeinen tällainen vuosi, Ljuba sanoi.

- Minä sanoisin, että älköön tämä vuosi olko viimeinen, Maksym täydensi."

Inhimillisyyden puolesta puhuva, ukranalaisuutta sodan takaa valottava viisas teos, joka ei sodasta huolimatta ole musertavan vakava. Kirjailija esiintyy HelsinkiLitissä 2026.

Jevhenija Kuznjetsova: Niin kauan kuin on elämää. Aula 2025. Suomennos Eero Balk. Kansi Laura Noponen.

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Maaria Päivinen: Lastani et vie

Harvoin toivoo, ettei tätä kirjaa olisi. Tai siis kirja on aina hyvä olla olemassa, mutta sen sisältö on sellainen kauhutarina, ettei moista soisi tapahtuvan kenellekään, ja vaikka kirja henkilöineen on fiktiivinen, se pohjautuu tekijänsä todellisiin kokemuksiin. Rankka, lopulta silkaksi kiusaamiseksi muuttuva huoltajuusriita, vaikuttaa loputtomalta.

Suomalainen Mia ihastuu matkallaan norjalaiseen mieheen. Romanssin alku on ihana, kuten kuuluu. Yhteisiä hetkiä, naurua, luonnosta ja toisistaan nauttimista, viikinkimallisen miehen vetävyyttä. Lapsi saa tulla, koska on tullakseen. Mutta kun Mian raskaus etenee, kaikki muuttuu.

Miehestä kuoriutuu esiin pimeä puoli. Se, joka raivoaa, sättii, komentaa, hallitsee puhein ja puhumattomuudella. Ja saa Mian pelkäämään. 

"Joskus Björnin ollessa kotona toivoin, etten heräisi. En aina uskaltanut hengittää hänen lähellään. --- Mikä tahansa liikahdus, sana tai äännähdys saattoi olla Björnille liikaa."

Kun Mia tajuaa, ettei suhde voi jatkua, hän ehdottaa hänen ja poikavauvan muuttoa kotiin, Suomeen. Ehkä pari voisi siellä tavata rauhallisemmin miehen vieraillessa, ja isä ja poika tutustua toisiinsa Mialle turvallisemmassa ympäristössä. Vaikka Mia on käytännössä hoitanut lapsen yksin - miehen osuus on käskyttää - hän haluaa kuitenkin koko prosessin ajan, että poika tuntee isänsä. Yllättäen mies antaa heille luvan muuttaa, tietyin ehdoin, joihin Mia suostuu epäröimättä. 

Pitkään ei rauhaa riitä, sillä mies alkaa syyttää Mia lapsikaappauksesta. Siitä alkaa oikeudenkäyntien jatkuva vyöry, josta on rankkaa jo pelkästään lukea, saati kokea. Käy ilmi, että aiemman naisensa, myös ulkomaalaisen, mies on jo pelotellut pois lastensa luota ja huoltaa nyt kahta tyttöä yksin. Ja haluaa itselleen myös pojan. 

"Björn sai minut uskomaan suhteemme alkuaikoina, että tyttöjen äiti on suorastaan psykopaattinen. En kyseenalaistanut mitään, sillä tuo nainen tuli usein oven taakse koputtelemaan, paukutti ikkunoita ja kirkui. Sätti minua, jos satuimme törmäämään kaupassa tai kadulla.
Mutta kirkuisinhan minäkin, jos minun ei annettaisi tavata lastani. Pelkään, että minulle käy samoin. Että minusta revitään äitiys. Että Markus alkaa vihata minua."

Mian on todistettava, että hän on lapselle isää turvallisempi ja vakaampi vaihtoehto. Eikä se ole läpihuutojuttu ulkomaalaisena, sillä tekstin mukaan Suomi pääsääntöisesti palauttaa lapset synnyinmaahansa riitatilanteessa. Näin toimitaan myös tässä tapauksessa. Mia joutuu palaamaan, sillä ei hän helpolla aio luopua vauvastaan. Ei aio luopua lainkaan. Äiti ja lapsi asettuvat asumaan turvakotiin, josta käsin isän ja lapsen tapaamisia voidaan järjestellä huoltajuusoikeudenkäyntiä odotellessa.

Odotuksesta tulee epäinhimillisen pitkä. Mies ei osoita sovittelevia eleitä. Hänen arvaamattomuutensa pelottaa, viikot muuttuvat kuukausiksi. Mia kuvittelee kaiken mahdollisen, mitä voisi sattua, mitä hän itse voisi tehdä (esimerkiksi kirveellä), miten hän ehkä oikeasti onkin itse hullu.

"Jonakin päivänä minä varmaankin hukun. Hukkumiskuolemia tapahtuu kaiken aikaa.
Olen jo puoliksi hukkunut.
Epätoivoon voi hukkua.
Pinnalla ei pysy kauaa, hypoksia ja hypotermia uhkaavat."

Pelko lapsen menettämisestä kalvaa öin ja päivin, lisänä rahahuolet, sillä lukuisat oikeudenkäynnit eri asteissa asianajajineen tulevat kalliiksi. Mia joutuu ottamaan suuria lainoja, saa onneksi hieman apua sukulaisiltaan ja löytää henkisiä tukijoita myös paikan päältä. Ihmetyttää, miten tilanteessa pystyisi pysymään järjissään, sillä huoltajuuspäätöksen saaminen kesti kymmenen kuukautta.

Se on pitkä aika löysässä hirressä, ilman tuloja, vieraassa maassa, toivonkipinällä lapsen pitämisestä. Miehen kulut olivat pienet, sillä hänet oli todettu varattomaksi - ehkä kädenojennus oikeudelta maanmiehelle? - vaikka hänellä oli menestyvä yritys. Mutta ei oikeus silti sokea ollut, vaan päätti lopulta antaa lähihuoltajuuden Mialle, joka palasi saman tien pojan kanssa Suomeen. 

Mutta asia ei pääty tähän. Isällä on luonnollisesti tapaamisoikeus, ja lapsi matkaa kahden maan väliä. Kiusaaminen jatkuu: äidistä puhutaan pojalle pahaa, pojan hyvinvointi huolettaa, epävarmuus tulevasta on aina läsnä, sillä kun lapsi on 12-vuotias, myös häntä kuullaan mahdollisessa (ja tähän asti kerrotun perusteella todennäköisessä) uudessa huoltajuuskiistassa. 

Tietysti oikeuden kuuluu määritellä lapsen huoltaja erotapauksessa. Mutta kirjassa prosessi oli poikkeuksellisen vaikea: eron voisi hoitaa fiksumminkin, vähemmän kaikkia osapuolia kuormittavasti, rakentavasti. Etenkin äiti joutui rankkaan myllyyn, josta jäi onneksi käteen lähihuoltajuus mutta myös yli sadan tonnin velat ja ikuinen pelko, luulen. Ehkä hän teki virheitä jo alun alkaen, mutta kuka ei joskus tekisi.

Mitähän lapsi isona ajattelee kirjan mahdollisesti lukiessaan? Ehkä sen varalta tarinaan on lisätty myös hyviä hetkiä, niin äidin ja lapsen välillä kuin isän kanssa, muistiin ja taustaksi. On muistelua ja suoraan lapselle osoitettuja tekstipätkiä. Lisäksi mukana on esimerkkejä vastaavista kiistoista esimerkiksi turvakodin asukkaiden kertomina. Karua kertomaa.

Tehokkaasti koottu kirja on ammattimaista työtä. Se muistuttaa ulkomailla rakastuvia siitä, ettei lapsi ole automaattisesti suomalaisen osapuolen tai äidin. Mitä ei huumassa ehkä tule ajatelleeksi. Olemme saaneet lukea uutisista tositarinoita lapsikaappauksista ja huoltajuusriidoista, joissa toinen vanhemmista joutuu täysin eroon lapsestaan. Inhimillinen tragedia on valtava, vaikka lain puitteissa toimittaisiin.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula & Co 2025. Kansi Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Tee näin, nyt heti: rentouta olkapäät. Pyöräytä niskaa. Hengitä pari kertaa syvään. Tuntuuko missään? 

"Ensitutustumiseni mindfulnessiin oli tolkuttoman stressaavaa. Vaimoni Katharina halusi pakottaa minut rentoutumaan. Käsittelemään alhaista sietokykyäni, kehnoa läsnäoloani ja kieroutunutta arvomaailmaani."

Björn jää mindfulnessin koukkuun. Loppuunpalamisen ja avioeron partaalla hikoileva puolustusasianajaja käy rentoutusgurun valmennuksessa ja havaitsee löytäneensä tavan käsitellä oikeastaan kaikkia ongelmiaan. Hänen oma suhtautumisensa, rentoutensa, ratkaisee, ei ongelman laajuus tai sisältö. 

"Mikään tapahtuma itsessään ei ole hyvä tai huono."

Loistava oivallus tilanteessa, jossa miehen on puolustettava pahimman luokan rikollisia päivisin ja öisin, joskus päivänvaloa kestämättömin keinoin, vaikkakin mittatilauspuku päällä, kallis kello ranteessa ja muhkea palkka tilillä. Hän oppii. Tärkein motivaattori on pikkuinen Emily-tytär, jonka kanssa isä haluaa viettää enemmän aikaa, olla läsnä.

Suurin ammatillinen haaste on asiakas nimeltä Dragan, rikollismaailman kiho. Sattumoisin käy niin, että Björn tulee tappaneeksi tämän. Hänen uusi tiedostava elämänsä joutuu koetukselle seurauksien järjestämisessä parhain päin. Tiukoissa tilanteissa hän turvautuu gurunsa oppeihin.

"Ensimmäisessä murhassani minua ilahduttaa yhä edelleen erityisesti se, että pystyin nauttimaan hetkestä arvottamatta ja antaumuksella. Juuri siten kuin valmentaja ensimmäisellä tapaamisellamme kuvaili tavoitetta, johon minun pitäisi pyrkiä."

Kirja irvistelee niin henkisen valmennuksen opeille - tai tavalle, jolla Björn niitä käyttää - kuin stressaantuneille suorittajille. Murhia, ryöstöjä, pahoinpitelyjä, kiristystä ja kieroilua: kaikki sujuu helposti mindfulness-asenteella! Kelvollisen höpsöä ja hymähdeltävää luettavaa, jonka nappasin Taikan suosituksesta Hesarissa. Tv-sarjaa Netflixistä en ole katsonut ja tuskin katsonkaan; tuskin voittaa kirjaa.

Nopeaan kevyen viihteen tarpeeseen hänelle, jota muutama mielikuvituksellinen murha ei häiritse.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness. (Achtsam morden.) Aula 2024. Suomennos Anna Kilpi. Kansi Mika Tuominen. 

Samaa genreä, mutta vielä viihdyttävämmin soljuu Ylen sarja Queen of Fucking Everything. Tarina rikolliskierteeseen ajautuvasta luksusasuntojen välittäjästä iski lujaa huumorihermooni: ne tilanteet, joihin Linda joutuu! Ja niiden hurja tahti! Käsikirjoitus on hulvaton: kaikki eskaloituu aina äärimmäisyyksiin asti, niin ettei katsoja ehdi kuin kauhistua tai nauraa, kun ollaan jo seuraavassa. Ja mikä parasta, katsominen oli nautinto upean näyttelijäntyön ansiosta. 

Laura Malmivaara Lindana on tosiaan tehnyt parhaan roolityönsä ikinä, kuten kritiikeissä on kehuttu. Hänen kasvonsa ovat kauhistuneen Lindan pienintä vivahdetta myöten. Samoin Kristo Salminen loistaa Börjenä, kun tv-töistä puhutaan (näytelmissä hän on tehnyt muitakin hienoja), ja myös muut esittäjät, kuten Katja Küttner ja Sanna-Kaisa Palo, vakuuttavat ja riemastuttavat. 

Vaikka vuoteni vaikuttaa alkaneen viihteellisissä tunnelmissa, lukupinossani on kesken monta raskasta kirjaa, joten todella tarvitsin tätä lajia kevennykseksi, kiitos! 

Yle: Queen of Fucking Everything. Käsikirjoitus ja ohjaus Tiina Lymi. Tuotanto Rabbit Films.

Kuva Wikipedian sivulta.

Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin.

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feelgood-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan tekijänä yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

Tanskalainen kirjailija on jotenkin vihainen keski-ikäinen mies, ainakin hän ilkkuu pistävästi ajan ilmiöitä ja ihmistyyppejä, kirjojensa henkilöiden nimissä tietysti. Pidin satiirista, vimmasta ja mielikuvittelusta kirjassa Tanskan sisällissota, kun taas Euroopan kevät oli kokonaisuutena pettymys, vaikka kiinnostavia elementtejä sekin sisälsi. 

Esikaupunkien vapahtaja sijoittuu pitämisasteikolla näiden väliin. Se kertoo maailman merkittävimmästä miehestä, joka on yllättäen tanskalainen runoilija, lähes erakoitunut ja ihmisiä inhoava Allan. Euroopan ja maailman taloustilanteen synkentyessä, koronan levitessä ja tulivuorenpurkauksen pullauttaman tuhkapilven peittäessä taivaan on päättäjien ja kansojen mielestä vain yksi keino pelastua. Allanin on kirjoitettava uusi runo.

"Tanskan radion toimittaja yritti uudestaan: - Miksi et muuten kirjoita enemmän runoja? Maailmassa riittää ongelmia...
Allan katsoi aggressiivista ja äkäistä naista ja kysyi töykeästi: - Miksi et itse kirjoita runoa?
- Kirjoittaisin jos osaisin, mutta en osaa. 
- En viitsi kuunnella enää tätä paskaa." 

Herkullinen asetelma erityisesti suomalaisille: kulttuurin arvostuksen tila on luultua surkeampi, osoittivat pandemia ja nykyiset budjettileikkaukset. Jostain syystä päättäjät eivät miellä tapahtuma- ja taidealoja liiketoiminnan aloiksi, vaikka ne työllistävät satoja tuhansia ihmisiä ja koostuvat paljolti yrittäjistä, joita maahan kaivataan juhlapuheissa. Entä jos tapahtuisi yhtäkkinen havahtuminen, kuten kirjassa: hallitus ja maan johtava pankki ynnä kaikki muut päättävät tahot ja sen myötä koko kansa hoksaisivat, että kulttuuri on ainoa pelastaja maan vaikeuksissa? (Olen tietysti samaa mieltä.) 

On vain yksi iso ongelma. Allanin runosuoni on ehtynyt. Eikä häntä kiinnosta ympäröivä maailma ihmisineen, joten hän kieltäytyy ehdottomasti kirjoittamasta runoa. Hänen oma runoilijanuransa päättyi huonoihin arvosteluihin arvostetuilta kriitikoilta. Nyt hän yrittää piiloutua parhaansa mukaan, mutta se on vaikeaa, kun oven takana pörrää pääministeriä, lehdistöä, pankkiväkeä ja kansalaisia. Ja näitä hillitseviä turvajoukkoja. 

"- Allania on vartioitava 24 tuntia vuorokaudessa. Kukaan ei saa mennä hänen lähelleen, ei kukaan. Jos hän kirjoittaa runon ja kiinalaiset, amerikkalaiset tai jokin yksityinen taho saa sen käsiinsä ennen mitä... Niin ei saa käydä. En siis tarkoita kahta tai kolmea vartijaa, vaan raskaasti aseistautuneiden sotilaiden ja agenttien on piiritettävä koko hänen kotitalonsa. Tämä on sodan jälkeen tärkein turvallisuuspoliittinen kysymys. Tuliko selväksi?
Pääministeri lopetti puhelun ja puhui läsnäolijoille.
 - Tämän lisäksi jatkamme kansan painostamista ja katsomme, mitä seuraavien päivien aikana tapahtuu. Kiitos. Palatkaamme asiaan.
Sitten pääministeri poistui kokouksesta."

Onko tämä kirjailijan märkä uni, pisto kulttuurin vähäiselle arvostukselle vai päinvastoin, irvailua taiteilijoille, jotka pitävät itseään korvaamattomina? Tanskan tilanne saattaa olla eri kuin Suomessa. Hauska ajatusleikki kuitenkin.

Voiko taiteilija luoda pakon edessä, on polttava kysymys. Ja voiko hänen valtansa ulottua messiaanisiin mittoihin, kuten Allanilla? Ja mitä hän itse pyytettömästä työstään saa? Lisäksi kirja piikittelee laumasieluisuutta ja yhden totuuden ja johtajan epätoivoista tarvetta, tulkitsen.

Hyviä aiheita, vaikka hieman jähmeässä muodossa: veijariromaaniksi teksti on vakavaa, vaikka uskon sen iskevän monen huumoriin. Äijäkirjallisuudeksi sen mielessäni lajittelin - ei, tämä kirja ei pursu seksiä eikä edes suuresti päihteiden käyttöä (tosin niitä käytetään, tanskalaiseen tapaan?), vaan enemmän uppiniskaiseen asenteeseen, eritteistä (eläinten) kertomiseen sekä Allanin jatkuvaan kiukkuun ja "paskapäiden" moittimiseen. Sekä kirjan loppuosan lukuun Ennakkoluulojen kirja, joka on Allanin ystävän Bentin kirjoittama kooste eri ammattialojen ja ihmistyyppien edustajia kuvaavista kliseistä. 

Listauksessa ovat muun muassa konsultit, lyhyet miehet, lapsettomat naiset, vegaanit ja niin edelleen. Luku tietysti kertoo Bentistä enemmän kuin itse kohteista, muistaa Allan humaanisti huomautella. Saattaa siitäkin löytyä jotain lukijaa huvittavaa, jopa toden siementäkin; miten kukakin asiaa lukee. Ainakin lopun tyhjät rivit, joille voi kirjata omat ennakkoluulonsa, ovat varmasti tarpeen. (Ehkä minä voin merkitä sinne äijäkirjallisuuden.) Kirjailija halunnee purkaa kliseitä, saada lukijan ajattelemaan niitä, mikä on tietysti kunnioitettava pyrkimys. 

Allanin osuudessa mukana on myös oikeiden tanskalaisten runoilijoiden muutama runo. Melkoinen paketti siis tämä teos, puhekielen ronskiudesta runouteen, pitelemättömästä mielikuvituksesta melkein-arkeen. En voi väittää ihastuneeni, mutta pisteliäästä huumorista pitäville (henkisille) äijille, ehkä taiteeseen taipuvaisille tai lahjoja mielestään omaaville sellaisille) sitä voisin suositella - tai jos tunnet lähipiiristäsi sellaisen, tässä oiva lahjaidea. 

Verrokkeina lähinnä tulevat mieleen Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen Sinä riität (jota en jaksanut lukea loppuun asti, en pitänyt piikittelyä terävänä tai edes hauskana, mutta monet pitävät), ja ehkä jotkin Kalle Isomäen ja Ari Sahlstenin kirjat, joita olen sen verran lukenut, että tyyli selvisi). Eli näistä pitäville saattaisi tanskalainenkin upota.

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja. (Frelseren fra Hidovre). Aula 2024. Suomennos Katriina Huttunen, kansi Perttu Lämsä. 

Kevin Chen: Aavekaupunki

T'ien-hung on Vuoren perheen kuopus, toinen kahdesta suuresti kaivatusta poikalapsesta. Viisi tytärtä, mikä onnettomuus perheelle! Ensin syntynyt poika oli ylpeyden kohde ja menestyvä mies, jolla äiti saattoi rehvastella ja uneksia upeasta tulevaisuudesta. Kunnes poika meni mokaamaan pahanlaisesti.

Myös nuorempi veli T'ien-hung osoittautui pettymykseksi. Häntä ei oikeastaan edes laskettu pojaksi, pienestä pitäen hän jäi sivuun kaikesta. Pian kävi ilmi, että hänessä on jotain pahasti vialla, poika kun oli kummallisen kiinnostunut miessukupuolesta siinä missä ikätoverinsa tytöistä. Sitä ei suvaittu. Itse asiassa äiti sanoi poikansa olevan hänelle kuollut. Poika muutti pois ja päätyi Berliiniin, jossa hän aloitteli omaa elämäänsä kirjailijana ja tapasi rakastettunsa ja aviomiehensä T:n. 

Tarinaa kertoo T'ien-hung itse T:lle, mielessään, sen jälkeen kun hän pitkän ajan kuluttua, suhteen päätyttyä ja vankeustuomionsa kärsittyään, palaa käymään kotikylässään Taiwanin maaseudulla.

"Entä miten hän kertoisi pähkähullusta lapsuudestaan? Viidestä isosiskosta, yhdestä isoveljestä, vaitonaisesta isästä sekä äidistä, joka papatti isänkin puolesta. Miten hän pukisi sanoiksi naapurin Käärmeentappajan, Punasortsin, kastelukanavat, häät, jaavanpallerosateen? Entä Valkoisen talon, virtahevon, uimalan, kellarin, tähtihedelmätarhan, Naisen muurilla, Huomisen kirja-aitan, hopeanvärisen vesisäiliön?"

Kaikki nämä asiat kerrotaan, ja paljon muuta. Näkökulmia on paljon: siskojen, isän, erään aaveen, jopa T:n äidin. Sisarusperheen äiti, Kaskaaksi sanottu, on vahva vaikuttaja. Kaskas ei lakkaa sirittämästä!

Ensimmäinen sisko Shu-mei asui vieläkin perheen lapsuudentalossa miehensä pikku-Kaon kanssa. Liitto ei ole onnellinen, mutta Shu-mei on käytännön nainen. Toinen sisko Shu-li pääsi elämässään Taipeihin, sai perheen ja toimi virkamiehenä väestötietojen käsittelijänä. "Elämä oli juuri sellaista kuin hän halusi." Hän ei helposti hätkähtänyt koviakaan sanoja tai yleisöpalautetta: eräs asiakas nostatti somemyrskyn häntä vastaan ja pomo kehui häntä tyyneydestä. "Mitä itkemisen aihetta tässä muka on, Shu-li tuumasi. Minut kasvatettiin määräilyllä ja solvauksilla. Tämä ei ole sen rinnalla vielä mitään." 

Kolmas sisko Shu-ch'ing oli naimisissa Ankkurin kanssa ja myös taipeilainen. Hän on perheen ainoana opiskellut yliopistossa.

"Honottava maalaiskorostus oli häipynyt kuulumattomiin vuosien harjoittelun myötä. Hän pukeutui tyylikkäästi, käytti meikkiä ja suihkutti parfyymia ranteisiinsa. Hän ajoi saksalaista merkkiautoa ja asui luksuskodissa, josta oli näköala järvelle." Ankkuri oli saanut lempinimensä työstään uutistenlukijana. Moitteeton julkisivu peitti kodin ikävät asiat. "Jos heillä olisi joskus vaikeaa, suu pysyisi supussa. Ei olisi ketään, kenelle hän paljastaisi kipunsa. Ja vaikka olisikin, ei hän silti puhuisi." 

Neljäs sisko Su-chieh pelkää valoa ja linnoittautuu kotiinsa. Hänen miehensä pikku-Wang oli varakkaasta perheestä ja on rakennuttanut pramean Valkoisen talon. Su-chieh kirjoittaa pikkuveljelleen yhteen monista mutta aina lähettämättömistä kirjeistä: "Sinä olet palannut. Minkä ihmeen takia?" Viidennelle siskolle, Mehevälle, ei käynyt hyvin, vaikka hän oli kaikista kaunein.

Menivätköhän siskojen nimet ja numerot kohdilleen? Se oli haastavinta muistaa kirjassa, jonka tarina pysyy lukuisista lonkeroista huolimatta hienon tiukasti koossa ja vie lukijan taiwanilaiseen arkeen, jossa sekoittuvat vanhat uskomukset ja tavat moderniin elämäntapaan. 

"Äiti oli omalta äidiltään oppinut paitsi rituaalit ja loitsut, joilla pakosalle lähtenyt sielu kutsuttiin takaisin, myös unien tulkitsemisen monimutkaisen taidon." 

Henkinen ja fyysinen väkivalta on läsnä, mutta punottu muotoon, jossa vaikuttavat monet muutkin asiat. Teema on kuin Éduard Louis taiwanilaisittain, tarinallisemmin ja myyttisemmin. 

Ero johtuu kulttuurista: kirja kuvaa paitsi yhtä miestä ja perhettä myös ihmisen ja perheen käsitettä aasialaisittain, ja se eroaa länsimaisesta yksilökeskeisyydestä. Perheen vanhempien roolit muistuttavat silti ikävästi myös suomalaista vanhan ajan kasvatustapaa: äiti järjestää ja junailee lasten asiat, isä pysyy vaitonaisena taustalla ja raataa. Hänelläkin on salaisuus, käy ilmi. 

Puitteet ovat meille eksoottiset järvettömine maisemineen, ruokaa ja juomaa käsitellään paljon - muun muassa tähtihedelmäliemen valmistus ja nauttiminen selitetään tarkasti, ja betelpippurista punaiset suut voi nähdä mielessään. 

Hienosti kerrottu, kauniisti kirjoitettu ja vetävä tarina ansiokkaana suomennoksena. Kirjailija on taiwanilainen, mutta asuu nykyisin Saksassa. Ja tapaamme hänet toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumassa, jonka kattaus on tänä vuonna todella kova. 

Kevin Chen: Aavekaupunki. Aula 2024. Suomennos Rauno Sainio. Kansi Anna Makkonen.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Jos kaipaat pois kuplastasi ja haluat laajemman näkökulman, tämä teos on siihen nappivalinta. Tarkoitan siis todella laajaa näkökulmaa, ei vain maan, maanosan tai edes maapallon tasolla, vaan sellaisella (vaatimattomalla) koko tunnetun maailman, ehkä jopa maailmankaikkeuden katsannolla.

Scifi voi olla vaikeaa ja pelottavaa luettavaa, mutta tässä lukija saa nauttia tarinasta, etenkin, jos on yhtään kartalla tai kiinnostunut kiinalaisesta yhteiskunnasta. Kulttuurivallankumous, maanpuolustus, kielletyt kirjat ja ylipäätään tiukka valvonta ja toisinajattelijoiden vaino ovat Ye Wenjien maailmaa. Ye näki lapsena isänsä väkivaltaisen kuoleman ja miettii aikuisena ihmisen pahuutta.

”Kuinka monet ihmisen toimet, jotka useimpien silmissä vaikuttivat täysin oikeutetuilta, olivatkin todellisuudessa puhdasta julmuutta?”

Hän kouluttautuu huipputieteilijäksi, astrofyysikoksi, joka siirretään valtion tukikohtaan tekemään äärimmäisen salaista tutkimustyötä. Hänelle tehdään tarjous, josta nuori nainen ei voi eikä halua kieltäytyä.

”- Toivon että tartut tähän tilaisuuteen kaksin käsin. Paiski lujasti töitä, niin voi ahkeroida menneet virheesi unholaan. Vastedes sinulta odotetaan vain ja ainostaan moitteetonta käytöstä: et saa puhua etkä tehdä mitä huvittaa, ja sinua rangaistaan ankarasti joka ikisestä taantumuksellisesta teosta.”

Professori Wang Miao tekee omia tutkimuksiaan muun muassa suprajohtavuuden ja nanomateriaalien parissa, koukuttuu nettipeliin nimeltä The Three Body ja saa erikoisia silmäoireita, joihin lääkäreistä ei ole apua. Ratkaisu on yllättävä ja johtaa siihen, että professori liittyy Tieteen rajaseutu -nimiseen yhteisöön.

”- Nyt ymmärrän, Wang Miao sanoi. – Toisin kuin olette väittäneet, Tieteen rajaseutu ei ole mikään yhdistys, jonka tapaamisissa keskusteltaisiin tieteen perusteorioista. Sen yhteys todellisuuteen on paljon monimutkaisempi kuin olin kuvitellut.
- Päinvastoin. Mielikuvasi johtuu siitä, että Tieteen rajaseudun koskettamat kysymykset ovat paljon lähempänä maanpintaa kuin luuletkaan. ”

Fiksut ihmiset ymmärtävät, että jotain suurta on tekeillä, mutta mitä? Jännitys kasvaa, vaikkei ole tietoa, mistä eri tahojen salaisissa tutkimuksissa on kyse. Varmaa on vain se, että ”tiedepiireissä on viime aikoina tapahtunut asioita...” Wang Miao keskustelee asiasta poliisin, Iso-Shin kanssa. Myös poliisi on hyvin kiinnostunut siitä, mitä on meneillään, sillä tieteilijöillä on ilmennyt kummallisia kuolemantapauksia – itsemurhia?

”- Kansan vapautusarmeijan komentohuoneessa istuu nyt Naton upseereja, ja meidän väkeämmme puolestaan vaikuttaa Pentagonissa. Ota tässä nyt selkoa siitä, kuka helvetti se vihollinen on.
– Kuulostaa hyvin oudolta. Pitääkö tämä kaikki todellakin paikkansa?
– Monet vanhoista taistelutovereistani ovat onnistuneet keplottelemaan itsensä upseereiksi. Heidän kauttaan saan aina kuulla yhtä sun toista.
– Miksei media ole reagoinut asiaan, jos kerran meneillään on jotain näin suurta?”

Hyvä kysymys! Kyseessä saattaa olla maapallon kansalaisia suurempi juttu, mutta kuka selvittää salaisuuden ja mikä se on?

”Kyllä, koko ihmiskunnan historia on ollut pelkkää sattumaa. Kivikaudelta aina tähän päivään saakka. Ei ainoatakaan suurta mullistusta. Se on ollut silkkaa tuuria. Mutta hyvä tuuri loppuu aina ennen pitkää. Voin vakuuttaa, että se on jo loppunut. Kannattaa varautua henkisesti.”

Nautin vauhdikkaasta, kuivahuumorisesta tarinasta ja mielikuvituksesta, joka on nivottu niin ovelasti faktaan, vaikkapa juuri Kiinan historiasta, että lukijan mieleen nousee pakosti epäily: voisiko tässä olla totuuden siemeniä... Sillä eihän ole ennenkuulumatonta, että kaunokirjallisuuteen on kätketty piilotettuja viestejä ja vihjeitä tosielämästä. Tosin juuri Kiinassa näistä oltaneen erityisen tarkkoja (ristiriidan takiakin kirja riemastuttaa).

Dialogi on kiinnostavaa, samoin eräät henkilöt, joista etenkin Iso-Shi rosoisuudessaan viihdyttää. Vaikka juttu perustuu fysiikkaan ja tieteeseen, pääpiirteet ymmärtää ilman tekniikan tai fysiikan koulutustakin. Mukana on niin paljon muutakin. Ja jännittävä tieteisromaani, sitä se on, vaikkei hyvän mielen lohdullista luettavaa. Minua riemastuttaa aina kiinalaisten kirjojen lukemisessa myös se, etten ihmisten nimistä yhtään osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Tekee hyvää mahdollisille ennakkoluuloille. 

Kenelle: Kiinasta kiinnostuneille, tieteen ystäville, ennakkoluulottomille, isosti ajatteleville, fysiikan faneille, omasta arjestaan irti pyrkiville.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema. (kiina: Santi, englanti: The Three Body Problem). Aula 2018. Suomennos Rauno Sainio. 

Helsingin kirjamessut 2023: tunteita ja staroja

Liikutun aina, kun avaan messuhallin oven. Hetki portailla avausaikana on pysäyttävä. Vähän pyörryttävä. Kirjamessut ovat minulle uinti kirjarakkauden sylissä, inspiraation lähde ja todellinen sosiaalinen media. Tapaan kirjailijoita, kustantamojen edustajia ja kirjasomen kollegoita, tunnen yhteenkuuluvuutta ja poreilen iloa. Leijun kirjakuplassa irrallaan arjen velvoitteista. 

Helsingin kirjamessut olivat minulle täydet. Muutama kohokohta: Iida Turpeisen Elolliset on ollut maailman suurimpien kirjamessujen, Frankfurtin, yksi suuri puheenaihe tänä vuonna, kertoi avajaisissa Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho. Upeaa, leukani loksahti! Ruotsissa on vientiagentuureja parikymmentä, joista osa toiminut jo kymmeniä vuosia. Suomessa kai kolme, ja kaksi omistajakustantamojen edustajina. Vieläkö ihmettelemme, miksi olemme jäljessä kansainvälisessä näkyvyydessä tai kirjaviennin euromäärissä? Pajtim Statovci on yksi menestyneitä, ja on ollut suuri ilo seurata hänen uraansa vuosien mittaan. Hänellä, kuten esimerkiksi Sofi Oksasella ja Antti Tuomaisella, on ulkomainen agentti. 

Mutta Helsingin kirjamessuista 2023 juuri nyt piti puhua. Maritta Lintusen Sata vuodenkiertoa on vaikuttava. 1970-80-lukujen kuvaukset näyttävät olevan yksi viime vuosien jatkuva trendi. Silloin lapsuutensa eläneet ovat aikuistuneet ja heränneet kertomaan tarinoitaan. Uutuuksissa Kati Tervo kertoo aiheesta kirjassaan Tyttö joka olin, Benedict Wells Hard Land samoin. Ja Hannu Paloniemen Lumiluolapoika on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista.

Juhani Branderin Amerikkaa olen kuullut luotettavien tahojen kehuvan. Ymmärtääkseni se menee vielä kauemmas historiaan, 1950-luvulle. 

Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja on tekijänsä paras ja nimensä mukaisesti viiltävä. Suosittelen naisen työn ja aseman pohtijoille, historiallisella ajankohdalla ei ole väliä, asenteella ja väkivallan hyväksynnällä on. Suomessa kävi naisille hyvin, monessa muussa maassa ei. Erityistä kirjassa on se, että kyseessä on tositarina kirjailijan miehen suvusta. Ja se, että naiset toimivat siinä satamatöissä rahtaajina: sellaisesta ei liene kirjoitettu aiemmin. Ja mikä mainio haastateltava!

Johanna Hulkko voitti Botnia-palkinnon kirjallaan Onnenpäiviä, onnea! Myös tämä teos palaa 1970-luvulle, Ouluun. Hulkkoa haastatteli Sirpa Kähkönen (vas.), jonka oma uutuuskirja 36 uurnaa, omakohtainen kertomus kirjailijan äidistä, joka menehtyi äskettäin, oli messuilla esillä näkyvästi ja suurin yleisöin. Kirjan olen lukenut, mutta se osui niin vahvasti, että sulattelen edelleen. 

Kirsi Piha pystytti messuille Proust-pisteen, jossa kirjailijat ja muut vieraat lukivat (hiljaa, ei ääneen) Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, lukuaika ja sivumäärä mitattiin. Kuinka pitkälle vaikeaksi sanotussa sarjassa päästään messujen aikana? Riittääkö vapaaehtoisia lukijoita? Mainio osallistava idea viestinnän ammattilaiselta. Proust ei ole kansanhuvia, joten elitismi oli läsnä, mutta haittaako se - olisin voinut itsekin lukea hetken, jos olisin ehtinyt, vaikken Proustia ole lukenut eikä se suuresti houkuta. Messuilla Kirsi promosi tietysti myös omaa kirjaansa, Levoton lukija. Sen olen lukenut: kiva ja kiinnostava lukuhullulle, samastun moneen mielipiteeseen, vastustan monia - kuin kirjallinen lukupiiri.

Harry Salmenniemen kirkas ilmaisu ihastuttaa. Hänen ensimmäinen romaaninsa Varjotajunta kiinnosti yleisöä. 

Joel Haahtela on kirjablogien ikisuosikki. Joten ei voinut ohittaa, vaikka kiireellä vierestä kuljin. Yö Whistlerin maalauksessa on viimeisin teos.

Spefi-kirjallisuudessa on helmiä, kuten Mia Myllymäen Huomistarhuri. Myös Anni Kuu Nupposen (alempi kuva) Sydänmeri liikutti lukijaa. Molemmissa on kyse maailmasta, jota emme tunne (vielä), mutta johon raa'at tosiasiat ilmastonmuutoksesta vahvasti viittaavat. Nupposella hienosti symbolisena mutta hahmojensa kautta todellisena, Myllymäellä hyvinkin konkreettisena tulevaisuuden kuvauksena. 

Mannaa kirjamessuilla ovat kansainväliset kirjailijatähdet! Heitä näkee niin harvoin, että aina on tartuttava tilaisuuteen, kun tarjotaan. Nyt tarjottiin kymmeniä miljoonia kirjoja myyneen Lucinda Rileyn poika Harry Whittaker, joka äitinsä kuoleman jälkeen kirjoitti viimeisen osan supersuosittuun Seitsemän sisarta -sarjaan. Atlas on kertomus sisarten isästä ja pitkän saagan päätös, joka vetää langat yhteen. Sarja on äärettömän koukuttava ja viihteellinen, osin höpsöä ja tylsää, mutta ihailen konseptia ja vetävyyttä, joka on saanut kansanjoukot kirjojen pariin.

Harry on hurmaava, kuten huippumenestyjät yleensä: aina mietin, millaisen esiintymiskoulutuksen he ovat saaneet vai onko kyse persoonasta, jolla on edellytykset menestyä, tai kokemuksesta, jota väistämättä kertyy maailmaa kiertäessä? Ehkä yhdistelmä näistä kaikista. Bazar-kustannuksen tarjoamalla aamiaisella kirjailija jutteli kirjasomen kanssa leppoisasti. 

Kysyin Harryltä, mitä työvälineitä hän käytti satojen juonenpätkien ja lukuisien henkilöiden yhteen punomiseen, Exceliä, mindmappeja tai muuta? Ei mitään systemaattista, tai ainakaan hän ei sitä paljastanut, ja kallistun uskomaan. Hän kertoi tunteneensa sarjan hahmoineen niin pitkään ja perusteellisesti, että tiesi, mistä kirjoittaa. Äiti jätti muistiinpanoja, poika oli tehnyt omia jo pitkään ja tietysti saanut etuoikeuden lukea tekstejä sitä mukaa kun ne kirjoitettiin ja keskustella niistä neroksi kutsumansa Lucinda Rileyn kanssa. 

Äitinsä ajatusmaailman ja kirjoitustyylin syvätuntijana syntyi kokoava päätösteos, jossa oli kova työ globaalin julkistuspäivän tiukan aikarajan paineessa. Vaikka Harry tiesi hyvin juonen ja tarinankäänteet jo alkuunsa, kiire tuli saada valmista vuodessa. Kääntäjien ja esilukijoiden kommenttien mukaiset korjaukset veivät nelisen kuukautta. Yksityiskohtia tyyliin: tässä kohtauksessa x on oikeakätinen, tässä taas vasenkätinen. Näin y juo kahvinsa, ei noin. Voin vakuuttaa, ettei lopputuloksen lukemisessa mene vuotta eikä edes neljää kuukautta; koukuttavuus on ennallaan (olen noin puolivälissä).

Toinen kiinnostava tähti oli Paolo Giordano, aiemminkin Suomessa vieraillut Aula-kustannuksen kutsumana. Hän tuli yöllä ja pääsi jo seuraavana päivänä hyvissä ajoin messukekkuloimaan, sympatiat hänelle - hän on paitsi huippukirjoittaja myös hyvin sympaattinen ja viisas henkilö, hiljaisella tavalla. Pidin kovasti kirjasta Jopa taivas on meidän, joten lukulistalle menee myös uutuus Tasmania. 

Olin lauantai-iltapäivänä kolmen täyden messupäivän jälkeen niin väsynyt, etten jäänyt enää kuulemaan ihailemaani ruotsalaista tähteä Alex Schulmania, jonka olen onnekseni tavannut jo aiemmin. Missasin myös Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen, mutta en sentään hienoa kassia! Tämäkin kirja menee lukulistalle, jonka purkuun menee aikaa parisen kuukautta, luulen. Ostin viitisen kirjaa, sain kustantajilta muutaman, kirjastolainakasa on korkea ja varausmäärä massiivinen. Luettavasta ei ole pulaa, ja se on hyvä se. Jatketaan!

 

 

Benedict Wells: Hard Land

Muistanette Benedict Wellsin suurta ihastusta herättäneen teoksen Yksinäisyyden jälkeen? Iloksemme saimme uuden Wells-suomennoksen vuonna 2021 alunperin julkaistusta kirjasta Hard Land, ja täpinässä riensin sen kimppuun.

Kirja on kaunis, eläväinen ja koskettava tarina pojan kasvusta aikuisuuden kynnykselle 1980-luvulla. Se vetoaa kielellään ja avoimuudellaan, kasvun ja kaiken uuden tunnelma on käsinkosketeltava. Siinä on siis paljon samaa kuin edellisessä kirjassa. Sam Turner elää amerikkalaisessa pikkukaupungissa ja on lapsena jokseenkin näkymätön muille nuorille: häntä nimitellään hiirulaiseksi tai oudoksi hyypiöksi, jos vaivaudutaan kiinnittämään huomiota. 

"- Uskotko, että ihminen voi oikeasti muuttua? kysyin jossain vaiheessa. - Siis tulla rohkeammaksi eikä olla aina niin hiljainen tai ujo? 

Äidin kanssa jutellessa oli hyvää se, että häneltä saattoi kysyä mitä hyvänsä."

Samilla on lämmin suhde äitiinsä, joka sairastaa syöpää. Isä pysyttelee henkisesti etäisenä, ja poika kärsii tutusta ongelmasta: miten saada isän hyväksyntä? Isosisko Jean on jo muuttanut kotoa. Teininä Sam saa ensimmäisen kesätyöpaikkansa myötä kaveripiirin, josta tulee hänelle keskeinen. Bileitä, seikkailuja, kokemuksia, joista Sam on vain haaveillut. Ensi kertaa hänestä tuntuu, että hän on elämässä mukana. Sam täyttäisi pian 16 vuotta. 

"Yhtäkkiä en voinut olla nauramatta, ja hyppäsin bussipysäkin penkille. Koko ikäni olin toivonut tällaista iltaa; olin halunnut kuulua ryhmään. Minulle tirahtivat jopa kyyneleet silmiin. Olet ihan kahjo! sanoin itselleni, ja sitten ampaisin juoksuun."

Hauskanpitoa ja nuorten huumoria, ja sitten tapahtuu asia, joka ehkä muovaa Samia eniten. Hänen äitinsä kuolee, ja 16-vuotiskesä muuttaa luonnettaan. Myös siksi, että kaverit ovat lähdössä jo opiskelemaan, myös ensirakkaus Kirstie. Mutta Sam on saanut itsevarmuutta, oivaltanut isoja asioita itsestään ja muista, jopa isästään. 

Aikuistumisen ilojen ja kipujen taustalla soi kasarimusa Billy Idolista Bruceen, a-hasta R.E.M:iin - kirjan lopussa on soundtrack. Sam soittaa kitaraa ja laulaa itsekin. Myös leffoista ja kirjoista puhutaan ja niitä siteerataan; kirjojen alkulauseita jopa keräillään. Samin äidillä on kirjakauppa, joten kirjat ovat pojalle tuttuja. Nimiteos Hard Land opiskellaan koulussa, koska sen kirjoittaja William Morris on kuuluisin kaupunkilainen, ja runoteoksen perimmäistä viestiä selvitellään. Aikuistumisessa siinäkin on kuulemma kyse. (En tiedä, onko kyseistä teosta tai kirjailijaa oikeasti olemassa, oletan että ei.) Surua Wells kuva Samin kautta paljon ja kauniisti:

"Elin vain päivästä päivään, ja vähin erin tajusin jotain: suru ei ole pikamatka, eikä se ole maraton. Ja tällä matkalla oli hetkiä, jolloin minulla meni paremmin, ja myös hetkiä, jolloin en tahtonut millään saada henkeä."

Hurmaava kesäkirja, nuoruuskirja, surukirja, kasarimuistelokirja, ystävyyden kuvaus ja laatuteos komeana suomennoksena. En oikein keksi, kenelle tämä ei sopisi luettavaksi; ajankohdasta huolimatta kokemukset ovat ajattomia ja tunnistettavia.  

Soundtrack Volume 1 ja 2 löytyvät YouTubesta, Spotifystä ja sivulta https://benedictwells.de/soundtracks/

Benedict Wells: Hard Land. Aula 2023. Suomennos Raimo Salminen. Kansi Anders Carpelan.