Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Emma Puikkonen: Musta peili

Musta peili kertoo öljyn tarinan - 250 miljoonaa vuotta - ja nostaa siitä kolme erityistä aikakautta: suuret öljylöydöt Amerikassa 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen, 1970-luvun öljykriisin ja ajan hetken kuluttua, vuonna 2028, Euroopassa. Kolmen naisen tarinat limittyvät tiukasti toisiinsa, ja yllätyskertojana saa äänen myös öljy itse, energia, jonka vapauttamisen seurauksia eivät ihmiset osanneet kuvitella.

Amsterdamilainen Lotte kasvaa öljyn olemassaoloon jo lapsena herätessään outoon hiljaisuuteen.

"Liikkuvia autoja ei ole. On vain aaveääniä, eilisen ja toissapäivän ja viime viikon ääniä, jotka melkein saattaa kuulla juuri nyt. Oven paukahdus, kiihkeä jarrutus, tuuttaus kuin sumutorvi. Jos virittää aistinsa äärimmilleen, äänet saattaa aavistaa kuulon laidoilla.

Autoja ei ole, koska Hollannissa on ensimmäinen autoton sunnuntai. Tänään jokaisen pitää jättää auto parkkiin.

Aikuiset ovat huolissaan siitä, että öljy loppuu."

Astridia ovat aina kiehtoneet koneet. Öljynporauslauttoja hän ihaili jo pienenä, vaikka isona tietää niiden tehtävän ja öljyn käytön ongelmat. "Kukaan ei tee mitään ja tuho lähestyy", itkee hänen tyttöystävänsä. Astrid lupaa tehdä. 

"- Mä ehkä osaisin kiivetä öljylautalle. - Ei niille pääse. Isän veli on kalastaja, niillä oli kerran konerikko ja ne melkein joutui vankilaan kun ne edes ajelehti liian lähelle. - Mä tutkin asiaa. Katla meni vessan peilin eteen tutkimaan tikkejä. Haavasta jäisi arpi hiusten alle. - Meidän ryhmällä on yksi suunnitelma. Liekkien sytyttelyä someen. Jos sä kiipeät, se vois ehkä olla sopiva kipinä."

Kolmas nainen tulee menneestä. Ida Tarbell oli amerikkalainen toimittaja, jonka sanotaan kehittäneen tutkivan journalismin, ja tämä on faktaa. Ida eli aikana, jolloin naisen työ oli huonompaa kuin miehen eikä nainen voinut sekä työskennellä että perustaa perhettä. Piti valita. 

"Elämä on liian pientä. Ida haaveilee Pariisista, omasta kutsumuksesta, elämän merkityksellisyydestä."

Ida kirjoittaa Rockefellerin tarinan. Miten tämä rikastui öljykuljetusten avulla. Miten tämän perustama Standard Oil Company nousi lähes monopoliksi häikäilemättömin keinoin. Kuten Idan työnantajalehti McClure kertoo: "Neiti Tarbell kertoo koko tarinan ilman patetiaa ja täysin todisteisiin perustuen." Ida on aikansa vaikuttaja mitä suurimmassa määrin. Hänen työnsä ja esimerkkinsä raivasivat tietä tuleville astrideille ja lotille. 

Näitä naisia ei voi olla ihailematta, vaikkei heitä käy kateeksi eikä Puikkonen heistä pörröpehmeitä esimerkkejä tee. Oman viestintäurataustani vuoksi seuraan mielenkiinnolla etenkin Lottea, josta tulee suuren öljy-yhtiön tiedottaja. On parempi vaikuttaa sisältäpäin, hän ajattelee. Kun Lotte ja Astrid lopulta kohtaavat, on ihmisten tietoisuus öljyn käytön haitoista jo pitkällä. Mutta riittääkö se?

"Huolestuneiden ihmisten yllä leijuu kysymys: entä jos öljyä ei ole ikuisesti? Kun tämä kriisi ratkaistaan, tulee uusia. Kuka saa öljystä sen, mitä on jäljellä, keiden talot pysyvät lämpiminä, autot liikkeessä, tehtaat työssä?"

Emma Puikkonen onnistuu sisällyttämään alle kolmesataasivuiseen kirjaan valtavasti. Viisautta, virheitä, jännitystä ja näkemystä, bisnestä ja aatetta, naisen roolia ja inhimillisyyttä, kehitystä pitkältä ajalta. Lauseet ovat täysiä ja merkityksellisiä; kirjaa ei voi lukea silmäillen tai unenpöpperössä, se pakottaa ajattelemaan. Silti se ei ole vaikea luettava, vaan voi nauttia komeasta kielestä ja tekstin täyteydestä. Aikakausien yhdistely kiehtoo, maaginen elementti tulee todeksi.

Upea, täysi ja vaikuttava teos. Puikkosen tuotannosta nousee mielessäni ykköseksi. 

"He kirjoittavat runoja koneiden jylhästä ajasta ja siitä, miten rytmi kiihtyy, kirjoittavat, että välimatkat lyhenevät, työn tuottavuus kasvaa, että on tämä kädellinen laji, ihmeellinen, kekseliäs ja etevä. He kirjoittelevat pääomasta, epätasa-arvosta, siitä miten yhteiskunnat tulisi järjestää uudelleen. Keksinnöt, luonnontieteet, edistys. Ja kas. Jollain kumman tavalla he kerta toisensa jälkeen unohtavat mainita voiman: mistä se tulee, minne se menee. Ilman minua tehtaat seisovat hiljaisina pölyttymässä, ilman minua laitteista tulee omituisia ja vieraita. Hengitän eloon jokaisen koneen."

Kenelle: Ajattelua arvostaville, naisen roolia miettiville, energiakysymyksistä kiinnostuneille, laatuproosan ystäville. 

Muualla: Oi näitä ajan ja paikan ylityksiä, sanoo Tuijata.

Emma Puikkonen: Musta peili. WSOY 2021. Päällys Martti Ruokonen.

Emma Puikkonen: Lupaus

Rinnaa painaa ympäristöahdistus. Tai tuo on liian lievä ilmaus, paremminkin kyseessä on ilmastopaniikki tai -epätoivo. Rinna elää vahvasti luonnon mukana, kuulee ilmakehän hankauksen avaruutta vasten ja tuntee maapallon pyörimisen. Hän on luvannut tyttärelleen Seelalle suojella tätä aina, mutta miten taistella kokonaista maailmaa muuttavaa luonnonilmiötä vastaan? Tai edes punkkeja?

Rinna pakenee, monin tavoin. Hän pakenee lapseensa, maanalaiseen suojaan, mieleensä. Hänen veljensä Robert puolestaan menee päin uhkaa, rohkeasti. Robert matkustaa Grönlantiin tutkimaan jäätikön sulamista, rakkaansa Neevin kanssa.

"Hetken hän ajattelee Seelaa, hän on luvannut viedä tälle lumitimantteja. Hän haluaa viedä Grönlannin ikivanhaa jäätä pakattuna purkkiin, pieniä timantteja, katso. Se ehkä näyttää vähän samalta kuin suomalainen lumi, mutta se on ihan erilaista kun tarkastelee tarpeeksi läheltä."

En oikein pidä Rinnasta: hän käpertyy itseensä liikaa - ja tyttäreensä. Niin oma isä, veli ja muu maailma jäävät sivuun. Tulee riitaa. Tulee pahempaa. Robertin retki ei ole riskitön.

"Ajattelen, että jos en olisi vastannut puhelimeen, eläisin vielä maailmassa, jossa he ovat turvassa. Ajattelen, että ehkä olen tähän mennessä väärin, ehkä elämässä tärkeintä olisi olla vastaamatta puhelimeen, olla kuulematta uutisia, olla niiden ulkopuolella."

Muussa maailmassa elävät muut; väsyneet päättäjät, ilmastonmuutoksella rahaa tekevät, voimalaitosten työntekijät, metsänhoitajat, lääkärit, kaikki he, jotka pyörittävät arkea, vievät sitä työllään eteenpäin, vaikkei ole selvillä, mihin.

"Pitäisikö sanoa, että omia lapsia ei enää kannata hankkia? Pitäisikö miettiä yhdessä, millä tavoin voi tappaa itsensä, jos tilanteesta tulee liian paha. Ja kenen kanssa tästä voi puhua?"

Seela kasvaa lapsesta nuoreksi, Rinna ehtinee nähdä hänet aikuisena. Ehkä Seelan pienenä keksimä satu kasveista, jotka kasvavat ihmisten läpi, muuttuu todeksi. Ehkä tulee jotain muuta. Vastauksia ei ole, on vain paljon epävarmuutta. Aikamme kuva, joka alkaa muuttua tulevaisuudeksi, jota kirjassa eletään.

Vakava ja vaikuttava dystooppinen tarina isoista kysymyksistä, joiden äärellä ihmiset ovat pieniä. Puikkonen avaa lukijalle väläyksiä, kuin unesta tai sadusta, ja ne jäävät vaivaamaan, häiritsemään. Ehkä on mietittävä, otettava kantaa, miten itse ajattelen, miten toimisin? Jos kirja saa lukijan ajattelemaan näin, katson sen tehneen tehtävänsä hienosti. Helppo teos se ei ole, vaan vie tylysti monille epämukavuusalueille.

"En osaa puhua tästä kenellekään, en voi avata töissä suutani, en pysty sanomaan, että öisin näen aivan toisen maailman. Olen joutunut kaksoistodellisuuteen. Haluan pysyä vain yhdessä, siinä iloisessa, jossa on tulevaisuus ja olkoon meillä niin hauskaa kuin vain voi, käännän katseeni, ostamme vaahtokarkkeja ja katsomme elokuvan." 

Kenelle: Ahdistusta sietäville tai sitä pakeneville, tulevaa pohtiville, vakavaa kestäville.

Muualla: Lupaus tunki Kirja vieköön -Riitan uniin. Lupauksen tulisi kulua päättäjien käsissä, sanoo Lumiomena.

Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY 2019. Kansi Emmi Kyytsönen.

Helmet-haaste 2019 kohta 16: kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unet on sarja kertomuksia, jotka liittyvät jonkin henkilön kautta toisiinsa. Matkamusiikista Puikkonen on siis laajentanut reviiriään niin ajallisesti kuin maantieteellisesti.
Aikakaudet vaihtuvat 1980-luvulta aina vuoteen 2027, samoin paikat eri puolilla Eurooppaa.

Oudosti kiehtovat tarinat liittyvät johonkin historian käänteeseen. Puolassa lakkoillaan Walesan johdolla. Albaanit ja kroaatit sotivat. Somalit alkavat paeta maastaan. Berliinin muuri murtuu. Islannin tulivuorenpurkaus sekoittaa lentoliikenteen. Maahanmuuttajat mellakoivat Ruotsissa. Ja hieman myös kurkataan tulevaisuuteen, jossa sanat ja tekstit eivät suinkaan ole kuolleet, vaan niillä on entistä tehokkaampia käyttötapoja.

Kirja ei ole helppo, vaan sen viestejä ja yhteyksiä joutuu tosissaan miettimään. Kun niitä löytää, ilahtuu. Kun ei löydä, harmistuu. Puikkonen on osaava kirjoittaja, joka ei latele typeryyksiä eikä jaarittele turhia. Aivan kuin hän sanoisi lukijalle: tässä on, koetapa pärjäillä. Loppu on lukijan itsensä vastuulla.

Tarinat eivät ole kauniita, vaan päinvastoin, osin järkyttäviä, enemmän painajaista kuin leppoisaa ja virkistävää unta. Matkamusiikin vinoa huumoria tässä ei ole. Mutta pilkkeitä kauneudesta ja lämmöstä vilahtaa odottomattomasti, ja toden ja mielikuvituksen huimaa sekoitusta, joka ei takuulla ole ennalta-arvattavaa.

Kertomusten alussa kuvataan sen sisältöä lukuina ja välimatkoina. Onko kilometrimäärillä tai paikkakunnilla jokin looginen järjestys, yritin keksiä. Edellinen päättyy seuraavan tarinan paikkaan tai jotain? Ei, en keksinyt, tämä jäi vaivaamaan. Mutta nyt ymmärrän Puikkosen tyyliä paremmin: välähdykset, hetket, pienet teot, niistä tämä ympäröivä maailmamme koostuu, ja niitä tutkimalla ehkä ymmärrämme jotain isompaa.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, eurooppalaisuudesta kiinnostuneille, ajan henkeä etsiville.

Muualla: Hallittu episodiromaani, sanoo Maisku. Se, mistä Puikkonen kirjoittaa, tapahtuu todella, tässä ja nyt, sanoo Omppu, kiitokset ja ihailut kirjailijalle osoittaen. Kaleidoskoopista puhuu Lumiomena.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY 2016.

Matkamusiikkia

Iisa asuu Turussa, ja hänen miesystävänsä insinööri-Esko on matkatöissä raksa-alalla Kuopiossa siltaurakassa (mahtoiko kyseessä olla Kallan siltojen työ). Turun torilla Iisa törmää yllättäen Aimoon, Eskon 88-vuotiaaseen isään, joka on päättänyt lähteä käymään vielä ennen kuolemaansa kotikonnuillaan Savossa.

"- Minä tarvitsen jonkun ajamaan minut Savoon kuolemaan. Kuka hullu huru-ukko sitä haluaa kuolla tämmöisessä paikassa jossa sairaalassakin joutuu kuulemaan sitä mongerrusta. Ei oo rumempaa asiaa maailmassa. Sitä minä en halua kuulla kun minä kuolen. - Turun murretta? - Minä haluan kuulla tuulta ja lintujen laulua."

Iisa suostuu kuskiksi, ja alkaa matka halki Suomen. Aimon muisti pätkii pahasti, ja Iisalla on huolehtimista, mutta hän heittäytyy täysillä mukaan. Hänellä on omat ongelmansa, joista karkumatka antaa mukavasti hengähdystaukoa. Suhde Eskoon, tekemättä jäänyt lapsi - Iisa on jo yli nelikymppinen - tympivä työ, niitä "tavallisia". Eikä autokaan kulje kuin maksimissaan yhdeksääkymppiä alkamatta täristä.

"- Mihinkä me mennään? - Kohti kuolemaa ja auringonnousua. - Missä ne on? - Juvalle päin."

Matkantekoa seuraa hirvi. Kuinka suomalaista, kuinka tuttua pitkien matkojen ajajille. Tämä hirvi kommentoi matkaa ja olemistaan muutenkin, seurailee ihmisiä ja näiden tekemisiä. Paikat vaihtuvat Turusta Tampereeseen, siitä Juvalle. Mutta reissu ei lopu sinne, vaan jatkuu kohti pohjoista. Tuurin kyläkaupan kautta ajetaan Kemiä kohti ja vielä ylöspäin, sillä Aimon mukaan

"- Lapissa on taivas korkeella."

Puikkosen kieli on raikasta ja pirskahtelevaa. Kuten usein teatteriammattilaisten kirjoittamissa kirjoissa, tarina on selkeän näytösmäinen. Juoni jää sivuseikaksi kunkin hahmon pohdintojen keskellä. Vanhuuden tunnot Puikkonen kuvaa Aimon kautta oivaltavasti, mutta Iisan ajatuksiin en pääse käsiksi. Tarkemmin sanoen, en ymmärrä häntä yhtään. Miksei hän kerro Eskolle, mitä toivoo? Miksei edes sitä, että hän on tämän isän kanssa reissussa? Ärsyttävä tyyppi, joka tekee asioista monimutkaisia, vaikka saa paljon anteeksi Aimosta huolehtimisellaan. Esko ei ole sen uskottavampi miehenä, joka tekee kummallisia äkillisiä päätöksiä. Sopivat hyvin toisilleen.

Persoonallisen kielen lisäksi kirja tarjoaa huumoria välähdyksinä, vaikka kuolemaa kohti kuljetaan. Mukana on myös Iisan perhettä ja sukua, mutta Aimoa lukuunottamatta henkilöt - tai pitänee sanoa hahmot, muistetaan myös hirvi - ovat epäuskottavia. Tarina tavoittelee maagista outoutta, mutta kummaa ei ole riittävästi vinksauttamaan kirjaa reilusti vaikka Meri Kuusiston Amerikkalaisen tapaan omille herkullisille raiteilleen. Tulos jää jotenkin vaillinaiseksi, eikä ihan selviä, mikä kirjan pointti on. Tai en vain tajunnut. Ehkä pointti matkassa on vain - matkanteko.

Muualla: Hengityskeinussa tajuttiin. Kiiltomato.net sanoo kirjan jättävän paljon lukijan tulkinna varaan.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia. WSOY 2013.