Miki Liukkonen: Vierastila

Kirjaan tarttuu pelokkaana. Miten ahdistavaa olisi lukea juuri edesmenneen kirjailijan tekstiä? Antaako kirja selityksiä tai perusteluita liian varhaiselle kuolemalle? Onko se mestariteos, joka olisi singonnut Liukkosen lopullisesti mestariluokkaan vai jotain mitäänsanomatonta, enkä osaa sanoa, kumpi olisi pahempi. 

Vastaan: Osin ahdistavaa, vaikka pian uppoaa tuttuun ajatuksenvirtamaisen tekstin syövereihin ja harkittuihin virkkeisiin. Paitsi hätkähtää niissä kohdissa, jotka tuntuvat kertovat kirjoittajasta itsestään, ja niitä on paljon, etenkin jälkipuoliskolla. Vimmainen kerronta on lopputulos hetkistä, jolloin kirjailija naputti ajatuksia näppäimistöllään kirjoittamisen pakolla, niin sisäsyntyisellä kuin ulkoisella paineella. Molempia hänellä varmasti oli. 

Vierastila on osuva kirjan nimi (virallisesti: puhelimen lainaamiseen tarkoitettu asetus, jossa voi soittaa mutta ei päästä puhelimen sisältöön.) Kuin hetken vierailija, jollainen kirjailijakin oli, löytämättä tuttuutta tai kotoisuutta arjesta, elämästä ylipäänsä. Kirja on kompaktimpi sivumäärältään ja sisällöltään kuin muutama aiempi teos, ja siinä on havaittavissa selkeämmin juonen kaltainen ominaisuus. Kertoja on kirjailija, joka tarkkailee henkilöä nimeltä Ren Dawn.

"Ajatelkaa että minua ei ole, että minä olen vain silmät joiden kautta seurata Ren Dawnia. Ajatelkaa että minä olen Ren Dawnin tukahdutettu mielenääni." 

Renillä on vaikeaa, kuten alkoholiongelma ja erilaisia terapeutteja, muutaman haasteen mainitakseni. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, teot - yleensä suunnittelemattomat - itsetuhoisia. Mutta ei kirjailijallakaan helppoa ole, vaikka hänellä on "semimenestykäs kirjailijan ura" ja "podcast-uran tynkä". Hänellä ei ole identiteettiä, mutta hän etsii "todellista individualismia", jossa kaikki ajatukset muodostuisivat suodattamalla ne omien aivojen läpi. Mutta se ei onnistunut, kuten hän toivoi. 

"Olin vihainen, se on totta, mutta viha syntyi lähinnä omasta epävarmuudestani ja avuttomuudestani ilmaista itseäni niin, että se muodostaisi kirkkaita mielikuvia kuunntelijan mielessä. Se oli ilmaisukyvyttömän mutta itseilmaisun alalla työskentelevän ihmisen outoa, syvää, perustavanlaatuista turhautuneisuutta." 

Kirjassa voidaan paljon pahoin, sekä fyysisesti että henkisesti. Käytetään päihteitä, toisia ihmisiä, yksinäisyyttä, rikollisuutta, Meksikoa, hypnoosia, elokuvia... Ja oletko koskaan miettinyt, mihin joutuvat totaalisen epäonnistuneen kauneusleikkauksen läpikäyneet? Huumori, jos sitä pilkahtaa, on lähes läpitunkemattoman mustaa. Sanan ja ajatuksen omaperäinen käyttö on Liukkosella ennallaan. Hänen uransa jää merkkipaaluksi kotimaisen kirjallisuuden historiaan. Ura, joka jäi pahasti kesken, kun rahkeet eivät riittäneet jatkaa. Olisiko hän tehokkaalla hoitoavulla pystynyt pärjäämään? 

Henkilönä hän jää myös mieleen, kaikkine ristiriitaisuuksineen. Vaikka ymmärrän hyvin ja kannatan ajatusta, jonka mukaan teoksista puhuttaessa ei tulisi puuttua tekijään henkilönä, en ole aina ollut tässä itsekään looginen, mikä näkyy lähinnä postattavien kirjojen valinnassa. Tässä tapauksessa henkilön ja teoksen erottaminenkin tuntuisi keinotekoiselta, joten rohkenen muistella: Kirjatapahtumissa Miki veti "nerostaran" arroganttia, osin ironista rooliaan, mutta kahden kesken oli mukava ja kaikesta kiinnostunut, otti ihmisen ihmisenä, ei asettanut rooliin itseään eikä keskustelukumppaniaan, mitä arvostin. Vaikka älykkäänä ja valtavasti tietoa omaavana hän saattoi kokea ihmisten kanssa olemisen tuskalliseksi. Arkinen elämä oli hänelle muutenkin vaikeaa ja rutiinit vieraita, ymmärsin. Jos joka ainoa hetki on raskas ja sen kuluminen taistelun takana, niin apua tarvitaan kipeästi.

Oma iso kysymyksensä on, voiko ihminen olla niin mustassa paikassa, ettei mikään hoito auta - mediasta olen lukenut kommentteja, ettei siinä Mikin kohdalla juuri edistytty eikä kirjailijan henkiseen pahoinvointiin etsitty riittävän järeitä keinoja. Hän oli kyllä hoidossa niin kirjaa aloittaessaan kuin lopettaessaan, on kustannustoimittaja kertonut. Miki kertoi itse pahoinvoinnistaan somessa, kuten myös sen, että terapeutti hylkäsi hänet liian vaikeana tapauksena. Mutta emme saa koskaan tietää, mitä olisi voinut olla. Näin on nyt.   

"On jo matkalla ja tietää, ettei voisi kuin jatkaa. Astuisi ulos näistä puitteista, katoaisi jonnekin pimeyteen..."

Miki Liukkonen: Vierastila. WSOY 2023. Kansi Jussi Karjalainen. 

Huomaa, että kansi on nähtävä livenä ja ilman kirjaston kelmutusta, jotta sen välkehtivä upeus pääsee esiin. 

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe

Ennen bloggausta tapaan silmäillä kirjan läpi, etsiä sitaatteja, jos ei lukiessa niitä tullut merkittyä, muodostaa "lopullinen" käsitys teoksesta. Nykykiireessä vaihe jää huolimattomaksi, joten kirjoitan muistumien valossa. Onneksi muutama keltainen lappu löytyi sivujen välistä. Luin kirjasta suurimman osan joulun aikaan, viimeiset reilun kuukauden myöhemmin. Mitä jäi mieleen?

Miki Liukkosen oudon kiinnostava mieli ja kieli, kauniiden lauseiden tekemisen taito. Hänen tavoitteensa tehdä jotain uutta ja erilaista, nyrjäyttää perinteinen kerronta. Nykyisin ei puhuta kokeellisesta kirjallisuudesta, ja se on oikein: kaikessa julkaistussa on aito halu osoittaa jotain, kertoa jotain, vaikka kirjailija itse toisin väittäisi, uskon. Miksi muuten käyttää vuosia kirjoittamiseen, miksi nähdä vaivaa, jos motivaatio ei ole sisäinen ulkoisen sijaan, kuten "kokeessa" olisi?

"Ja koska minä olen kiinnostunut kaikesta kuten jo sanoin, on auttamatta selvää, että olen niin ikään kiinnostunut todellisuudesta, sillä todellisuus on kaikki mitä meillä on. Ja se miten todellisuuteen suhtautuu, niin no, se onkin sitten kimurantimpi juttu. <Ilkikurinen virnistys>. 

Nykyisin puhutaan erilaisista äänistä, erilaisista tavoista kirjoittaa ja ilmaista asioita. Liukkosen tapa on rönsyävän runsas, laajalle kurotteleva, säälimätön lukijalle kaikkeudessaan. Kuin hän kysyisi: Pysytkö mukana, tajuatko, ymmärrätkö? Riittääkö se lukijalle - ei ihan, pakko myöntää. Menee hankalaksi. Vaikka lukija on paatunut ja vaikka haaste on herkullinen. 

"Fiktiivinen maailma oli liian todellinen ja todellinen maailma liian fiktiivinen."

Löyhä juoni kertoo pojasta, Henri Classicista, joka kävi erityistä koulua, WKVL-sisäoppilaitosta Wienissä. Kertomus kulkee takaperin, lopusta alkuun. Miten tähän tilanteeseen jouduttiin? Juoni ei kuitenkaan ole kirjan juju. Vaan esitystapa ja kirjallinen ilmiasu, joka kuvaa kaaosmaista, aina odottamatonta eteen tuovaa maailmaa, jossa yksityiskohta saattaa olla kirkkaasti kohdevalaistu, yleisen painuessa hämäräksi, pysyväksi taustakohinaksi. 

Kirjoittajan lahjakkuus näkyy komeissa lauseissa, jotka viettelevät lukijan ajatukset oudoille poluille ja ajatuksiin, joiden jälkeen on ravisteltava päätä. Siis missä olin ja miksi? Kuin verkkoinen somen maailma, jonne voi upota ja joutua kummille teille. Kirjassa eksyminen on turvallisempaa, ja uudet havainnot elävöittävät aivotoimintaa. Jonkinlainen räjäytys tapahtuu. Vaikutusta toisaalta vahvistavat, toisaalta heikentävät runsaat oudot sivistyssanat, joita on niin paljon, ettei jaksa googlata. Ei se mitään, ei vieraskielistäkään tekstiä lukiessa tarvitse ymmärtää joka sanaa ymmärtääkseen idean. 

"Niin... Elämä, tutkittuna kaikkine mieltymyksineen ja linkkeineen, abaksiaalisine varjoineen, involutiivisine käänteineen joita emme anna itsemme huomioida tai jotka jäävät huomiotta ulkoisten häiriötekijöiden väliintulojen takia."

Mutta mikä on kirjan idea? Pitääkö se tietää? Näen ideana kuvata maailman - elämän - nyt. Kaikkine sekavuuksineen, runsaine tietoineen, hämmästyttävine tietämättömyyksineen ja odottamattomuuksineen, verkostomaisine ulottuvuuksineen. Kaikki johtaa toiseen, yllättävästi, lankoja riittää joka suuntaan. Mitä seuraat, mihin joudut: verkoston laajuudessa et voi tietää, vaikka ehkä luulet olevasi johdonmukainen. Loistoidea ja kunnianhimoinen ajatus.  

Sellaista mietin, että voiko joku oikeasti ajatella "mitä vain" ja minne päin vain. Oikeasti arjessa. En minä ainakaan voi: palaverit ja tapaamiset seuraavat toisiaan, on oltava oikeaan aikaan fokusoitunut tiettyyn asiaan ja ihmiseen. Koskee myös vapaa-aikaa. Tietoinen päätös kohdentaa huomio juuri tiettyyn tilanteeseen on edellytys sille, että ylipäänsä pääsee asioissa eteenpäin ja saa niistä jotain irti - jonka takia niitä palavereja ja tapaamisia on. Teksti antaa ymmärtää, että on toinenkin tapa ajatella. Ehkä tämä toi sen räjäytyksen tunteen? Kiinnostavaa, vähän ärsyttävää: kenellä muka olisi varaa ja mahdollisuus herpaantua leijailemaan ajatuskulkujensa mukana? Ja olisiko sitä syytä kokeilla?

Kieli tuo mieleen niin Volter Kilven kuin tämän uskollisen seuraajan Mikko Rimmisen. Liukkonen ei heidän tapaansa keksi uusiosanoja, mutta käyttää kekseliäästi jo olemassaolevia. Tunnettuja ja vähemmän tunnettuja, brassailevaan mutta kieltämättä riemastuttavaan tapaan. Virkkeet ovat lyhyitä tai pitkiä, eivätkä jopa muutaman sivun pituisena hätkäytä Saramagoa ja kumppaneita lukenutta: vie mukanaan huomaamatta. Kappalejakoja olisin kaivannut enemmän lukuhomman helpottamiseksi - ei se veisi pois ajatuksen tai tekstin kirkkautta, intensiivisyyttä ehkä hieman.

Miki Liukkonen on esiintynyt paljon julkisuudessa, mielestäni myönteisesti - arroganttius ja aitous vaihtelevat, persoonallisuus kiehtoo monia, eri ikäluokkia eri syistä, luulen. Nuorille hän on tinkimättömyydessään ja cooleissa kuvissaan idoli, vanhemmille kannustettava lahjakkuus, joka etsii omaa tietään ja jonka kehitystä seuraa uteliaana. Kuten minä, olen lukenut hänen kaikki romaaninsa. Kirjan vastaanottoon persoona vaikuttaa väistämättä, vaikkei sitä tietoisesti ajattelisi. Markkinoinnin kannalta tehokas strategia, näkyvyys ja julki-ilmioleminen. Ammattitaitoa sekin, en pidä pahana. 

Onko kirja hyvä vai huono? Tekstiltään ehdottomasti hyvä, suorastaan hieno. Tavoitteeltaan samoin, jos sen oikein tulkitsen - mahdoton, kihisyttävä tehtävä koota tuntemamme elämä (no, ei ihan koko elämä, mutta esipuhe, kuten lopulta kirjan nimeksi päätettiin) samoihin kansiin. Laajuuden tunteen ja asianhaarojen loppumattomuuden tajun osalta komea suoritus, niiden välittämisessä lukijalle. Nippelitietojen ja huumorin kiinnostavien nousujen kannalta mainio: lukija saa nauttia, välillä myös nauraa. Ei tämä niin vakavaa ole! (Ei elämäkään, edes esipuheessa). Mutta kokonaisuutena hankalanpuoleinen, vaikea pitää kasassa. Niin, elämää simuloi tämäkin, ymmärrän. Jotkut jaksavat, jotkut väsähtävät kesken, suurta osaa ei ymmärrä. 

"Mutta ei tämä aina ole ollut tällaista. Ennen oli yksinkertaisempaa, hallitumpaa, tai niin minä tunsin. Nyt en ole enää varma. Sentimentaalista vai? Ehkä niin. Olkoon. Nyt minä odotan. Se on minun tehtäväni. Asioita tapahtuu. Kaikenlaisia asioita. Ja joku katsoo ja odottaa. Tunnen sen sisuskaluissani. Tarjoilijat kuiskivat keskenään ja osoittelivat vaivihkaa. Ja samaan aikaan tapahtuu lisää asioita ja jotkut asiat vielä odottavat tapahtumistaan. Minä tunnen sen. Viime aikoina elämä on tuntunut happivajeiselta vitsiltä. Joku joka sanoo että Sinä kuolet kohta. Kasvoja hämärässä. Ja taivaalla häilyvä ERROR."

Kenelle: Jaksaville, uteliaille, kokonaisuudesta kiinnostuneille, mukaan meneville, ajankuvaa heijastavan tekstin ystäville. 

Muualla: Esa Mäkijärvi sanoo kirjan vaativan lähes epäinhimillistä keskittymiskykyä. Jota hän arvelee tuskin löytyvän ensisijaiselta kohderyhmältä, nuorilta aikuisilta. Silti hän innostuu tekstistä. Anneli sanoo: Miki Liukkonen on kielinero, kielellä maalaamisen mestari!

Miki Liukkonen: Elämä: Esipuhe. WSOY 2021. Päällys Jussi Karjalainen.

Sain kirjan kustantajalta. 

Miki Liukkonen: O

"Meitä kiinnostaa nyt ajanhenki, ei ihmiset. Pidetään tämä mielessä."

Kaikesta kaiken kertova kirja kuulostaa vitsiltä ja yliampuvalta markkinoinnilta, mutta outoa kyllä, Liukkonen todella on mainoslauseiden veroinen. Vaikka hän joutuikin karsimaan kirjastaan satoja sivuja, jäljelle jäi vajaa 900 sivua täynnä niin määrättömän monia ajan ilmiöitä, arjen asioita, pohdinnan kohteita ja keskustelun aiheita, ettei äkkiä tule mieleen mitään, mikä puuttuisi. Tiedon luonteen muutos. Churro-leivokset. Nuorten itsemurhat. Afgaanimatot. Listojen tärkeys. Kirjallisuus tietysti, ja elokuvat, teatteri, niiden vaikutus. Opiskelutyöntekorentoutuminen. Terveys ja sairaus. Pakkomielteet, etenkin ne, ja neuroosit! Kvanttifysiikka. Auringon säteet.

"Aurinko on leikkaussalin lamppu kaupungin avatun ruumiin yllä."

O simuloi elämää. Sen 3,5-sivuisesta henkilöluettelosta kirjan alussa ei kannata lannistua; siinä eivät edes ole kaikki. Mutta muistatko itse kaikki elämäsi aikana kohtaamasi tai muuten kokemuksiasi sivunneet ihmiset ja haittaako se - tuskin. Keskusteluista, ajatuksista ja tekemisistä puhumattakaan. Siksi kirjaan ei tarvitse suhtautua liian vakavasti, kuten vaikka etsimällä siitä juonta tai yhteensopivia palasia, jotka lopussa nätisti naksahtavat kohdilleen. O:ssa ei sellaisia ole. Eikä elämässä.

Oikeastaan lukija ei voi tehdä muuta kuin antaa mennä, lukea, hetki kerrallaan tai tuntikausia putkeen, miten vain, ja ottaa siitä kaikki irti. Nauttia, surra, huvittua ja ärsyyntyä sen mukaan, mitä vastaan sattuu tulemaan. Kaikki ei ole kivaa ja mukavaa, kuten ei elämässäkään, ja välillä on tylsää ja raskasta, mutta myös paljon huumoria, nuoruuden innostusta, faktatietoa, suurta viisautta. Mistä ihmeestä alle kolmikymppinen kirjailija tämän kaiken repii?

" - Niin, kukaan tuskin enää kiistää, etteikö aikaamme leimaisi krooninen stressi, Vincent pohdiskeli, - ja että ahdistus on koko modernin elämämme moottori."

Tekstillisesti lukijalla ei ole huomauttamista. Sujuvaa luettavaa, lukijaa kunnioittavaa, kieleltään puheenomaista ja kekseliästä, mutta varoo ylittämästä kikkailun rajan, jos usein esiin purskahtavia alaviitteitä tai tiettyjen teemojen toistoa ei sellaisiksi lasketa (enkä laske). (Näitä toistuvia teemoja ovat mm. munakoisot. Filosofia. Uiminen. Romanit.)

Ajattelin ensin kirjoittaa kirjasta jutun pelkillä sitaateilla. Se olisi onnistunut sikäli helposti, että kirjailija selittää ajatuksiaan (kirjaansa? elämäänsä?) pitkin matkaa niin selkeästi, että sopivia sitaatteja löytyisi kymmenittäin. Kuten: "...ei ollut väliä, ymmärsivätkö he tarinaa, vaan että he ymmärsivät jotain."

Mutta olisihan se aika tylsää; sitä paitsi on parempi, että jokainen lukee kirjan itse. Liukkonen kuvaa mestarillisesti tätä aikaa ja sen ongelmia, joista suurin on ehkä suhde aikaan, ajan kulumiseen ja siinä elämiseen. Olemmeko olemassa oikeasti vai virtuaalisesti, mitä ajassa oleminen vaatii ja mitä häiriöitä siinä pysyminen tai ei-pysyminen aiheuttaa?

Kuhunkin kolahtaa se mikä kolahtaa, enkä yhtään epäile, etteikö jokaiseen lukijaan kolahtaisi tässä kirjassa jokin. Luin kirjaa omalla mittapuullani ikuisuuden, kuukauden ajan (en sentään koko elämän). Yleensä selätän tiiliskivenkin viikossa, mutta tätä en halunnut pätkiä liikaa - ympyrä on kirja, jonka tunnelmaan ja ajatuksiin pääseminen vie aikansa, joten halusin varata lukuhetkille aikaa. Myöskään isokokoisuutensa vuoksi sitä ei voi käyttää työmatkakirjana eikä välipalana. Nautin, nauroin, vaikutuin, hämmästyin, ajattelin. Palkitseva, hämmästyttävä, hauska ja viisas teos, kaikesta. Kirjan nimi on osuva: elämän ympyrä on päättymätön, kaikki on, o... Alku ja loppu eivät ole tärkeitä.

"Mutta johonkinhan näytelmän on loputtava. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Verhot on jossain vaiheessa suljettava ja yleisö päästettävä kotiin."

Menkää kotiin, mutta ottakaa tämä kirja mukaan.

Kenelle: Ajassa eläville ja sen henkeä haisteleville, modernista kirjallisuudesta kiinnostuneille, monipuolisuutta arvostaville, heittäytymään valmiille.

Muualla: Ohjat ovat tiukasti Liukkosen käsissä, sanoo Kirjasta kirjaan. Yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, sanoo Opus eka. Leikittelevän hauska romaani, läpitunkeva ajankuvaus, sanoo Kirjoituksia-blogi. Teos on nerokas, sanoo Habaneran havaintoja. Siihen nähden, että kirjan ensipainos myytiin heti loppuun, arvioita on vielä kovin vähän. Ehkä kirja vie aikaa ja siinä on niin paljon, josta voisi kirjoittaa, mutta rohkeasti vain - emme me ole Liukkosia, joiden täytyy kertoa kaikesta kaikki.

Suuri hesalainen kirjakerho ja Taru Torikka haastatteli Miki Liukkosta huhtikuussa: yleisö sai olla paikan päällä. Oli mainio keskustelu!

Miki Liukkonen: O. WSOY 2017. Hieno, kirjan henkeä taidolla kuvaava päällys Jussi Karjalainen.

Helmet-haaste 2017 kohta 10: Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.