Kirjaimista (mieli)kuvia

Syy Idiootin hehkutteluun oli se, että Marjo Heiskaselta on tullut uusi kirja! Nyt runoja. Koska kuvittelen edellisen kirjan perusteella jo vähän tuntevani kirjoittajan mielenmaisemaa, uskalsin tarttua tähänkin.

Alku oli aika rankka. Alkoi sitten avautua. Ja tarjosi mukavia oivalluksia ja sitä odotettua uudenlaista kielen käyttöä. Kirjoittajan tapaan aiheita sieltä täältä, hypellen sinne tänne, noin ja näin. Luulen, että hän on ihminen, jolla aivot ja mielikuvitus laukkaavat tuhatta ja sataa: voin kuvitella, että saattaa olla joskus vaikeaa saada niitä pysähtymään sanoiksi ja täsmällisiksi ilmaisuiksi, saati pidemmiksi juonikuvioiksi. (Itseään siteeraten: olet ehtinyt sanoa ad, loikattuasi been ja ceen ohi, koskaan enää pääsemättä ööhön.)

Mutta kirjasta löytyy ajatusta ja ideaa, jos kohta epätasaisesti, eikä ihan kaikki aukene koskaan. Tavallisen ja kevyen ohella kauhu ja kuolema, violetit kasvot ja vihertävät luut ovat läsnä, pään sisällä tapahtuu kummia ja kehossa − ihan lintukodossa tässä ei eletä. Ikäännytään, sairastutaan, pelätään, vaikka iät ja pelot hyväksytäänkin. Eikä niihin mennä syvään, niihinkään.

Moniäänisyys ja liikkuvuus, kertoi esittelyteksti ja herätti pahoja enteitä. Suomeksi: sekavuus ja holtittomuus? Rajalla liikuttiin, pientä lipsumista. Musiikin teoriaa tuntevalle teksti aukeaisi varmaan paremmin. Oliko tämä konsertti, jossa soitettiin pätkiä siitä ja osia tästä? Tykkään kyllä näistä visuaalisista kikkailuista (vaikka Haiteksti, sehän oli ihan mahtava). Kunhan niitä on sopivasti, ei liikaa. Eikä seuraavaa kirjaa niiden varaan, kiitos. Heiskaselta löytyy varmasti muutenkin sanottavaa.

Marjo Heiskanen: Äänes. Siltala 2010

Idiootin päiväkirja

Nimi ainakin kolahti heti Marjo Heiskasen viime vuonna ilmestyneessä Idiootin päiväkirjassa. Kolahti se muutenkin: uudenlaista kirjoittamista, hauskaa, älykästä ja monitasoista, tässä ajassa.

Tarina kertoo kahdestaan elävästä äidistä ja esiteini-ikäisestä pojasta. Vaikka he ovat välillä kaukana toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti (ja haluaisivat varmaan välillä olla vieläkin kauempana), suhde on luja. Poika, Nisse, on pääosassa. Hän on nokkela koululainen, joka inhoaa kumppareita koulussa mutta riemuitsee huomatessaan, että isän mökille, jonne on pakko mennä viikonlopuksi, saa wlan-yhteyden. Hän saa uhmakohtauksia ja on kohtuuton, kuten lapsen pitääkin. Silti hän liikuttavasti, ja samoin lapselle ominaiseen tapaan, kantaa kovasti huolta Maisa-äidistä, koska tietenkin huomaa, kun äiskällä ole kaikki kunnossa. Selvästi he kuitenkin ovat eri sukupolvea ja lapsi ja vanhempi, eivät onneksi trendikkäästi ”kavereita”. Molemmilla on omat juttunsa, kipeät kohtansa ja inhokkinsa.

Äiti on sekopäinen välillä, mihin saadaankin selitystä myöhemmin kirjassa: suru saa sekoamaan. Poika on SYK:n oppilas ja huippuälykäs, jopa niin, että Jarmo Papinniemi mietti omassa arviossaan uskottavuutta. Mahtaako noin teräviä teinejä olla olemassakaan? Vastaus: On niitä. Jos ei yksi yhteen samoissa asioissa kuin Nisse, niin teräviä kuitenkin. Myös kahden eri kertojan omilla kielillä kuvataan sukupolvien eroja. Nissen blogissa tekstiä leikitetään ja sanoja kehitellään. Äidin suorat tekstiosuudet ovat tylsempiä ja kumma kyllä jotenkin epäuskottavampia, vaikka kirjoittaja on itse Maisan ikäinen. Ehkä kirjoitustyö vaati enemmän paneutumista Nissen kohdalla tai mistä johtunee, mutta pojan puhe on aidompaa, ehkä vähän kirjallista sekin, mutta silti hersyvää. En tätiperspektiivistä osaa arvioida kielen katu-uskottavuutta, mutta tuttavuudesta jäi virkistynyt mieli. Ja Nisselle jäi toivomaan kaikkea hyvää aikuiseksi kasvamisessa.

Marjo Heiskanen: Idiootin päiväkirja. Siltala 2009