Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Tunnustan, että vielä jokunen vuosi sitten suhtauduin nihkeästi "keksittyihin elämäkertoihin", joiksi näitä todellisen henkilön ja fiktion yhdistämisiä nimittelin. Että miksi sepitellä, kun totuuskin on olemassa, jos olemassa olleesta ihmisestä on kyse. Ja jos mielessä on hyvä tarina, eikö sille voi kirjailijan loputtomalla mielikuvituksella luoda myös henkilön?

Vähänpä tiesin. Sen jälkeen olen lumoutunut niin monesta elämäkerrallisesta romaanista, etten jaksa laskea. Polvilleen pistivät muun muassa Everstinna ja Rouva C. Nyt Venho tekee saman kertoessaan Sylvi Kekkosen elämästä. Kerrassaan upeasti.

Kun olin lapsi, presidentin synonyymi oli Kekkonen. Hämärästi muistan nähneeni Urhon vaimon itsenäisyyspäiväjuhlien kättelijänä ja liikuttavan vaivalloisesti tanssivana pienenä keijuhahmona juhlien aloitusvalssia noin metrin vaimoaan pidemmän miehensä kanssa. Sylvi Kekkosta vaivasi paha nivelreuma, mikä teki hänen elämästään todella hankalaa ja kivuliasta, niin fyysisesti kuin henkisesti.

Kuten Venho kertoo, oli muutakin hankalaa. Lasten saamisen kanssa oli ongelmia (totta), eikä Sylvi viihtynyt julkisuudessa, mitä presidentin puolisona ei voinut täysin välttää. Lääkäri käski muuttaa eri makuuhuoneisiin, joten mies haki muita kumppaneita. Sylvi oli heistä hyvin tietoinen, sekä Venhon kirjassa että todellisuudessa, uskon, olihan hän älykäs ja herkkä nainen.

"Ei se ollut mikään päätös, asiat vain menivät sillä tavoin. Eikä se ollut mitään sellaista, mitä voisi kutsua jollakin nimellä, liimata sellaisia nimilappuja kuin uskottomuus tai vapaa avioliitto. Ei meillä kahdella ollut muuta vaihtoehtoa."

Ja kiukkuinen. Ei Venhon kirjassa, mutta lapsenlapsen antamien haastattelujen mukaan he pelkäsivät komentavaa isoäitiään, isoisä oli leppoisampi. Enkä ihmettele, jatkuvan kivun ja aseman vuoksi, ja asetelman, johon mies hänet sijoitti. Ei "asioiden meneminen sillä tavoin" tarkoita sitä, että se olisi ollut myönteistä ja mukavaa.

Kirjassa Sylvi puhelee kuolleelle ystävälleen Marjaliisalle. (Todellisuudessa ystävä oli Marja-Liisa Vartio). Toinen ystävä on Essi Renvall, joka "kertoo" itse ja jonka piirros on kirjan kannessa. Hän yritti tehdä Sylvistä veistosta. Päähenkilö ei ole helposti avattavissa, ja veistoksen tulisi kuvata tämän sisintä. Miten muotoilet savesta herkän mutta raudanlujan päänmuodon?

"Siitä syvemmästä tarinasta: kun en saanut Sylvistä otetta, aloin ajatella hänen elämäänsä. Kyselin kautta rantain ja hän vastaili niillä nasevilla lyhyillä lauseillaan jotka ovat kuin tiiviiiksi puristettua huopaa. ... väheksyy niitäkin puolia itsessään, jotka ovat hienoja ja kehittyneitä. Ehkä sellaiseksi tulee, kun koko ajan elää niin jyhkeän hahmon varjossa."

Sylvi elää vaihetta, jossa hän vetäytyi Tamminiemestä Katermaan, mökille pieneen kylään, jossa viihtyi pitkiä aikoja myös yksin (totta). On aikaa miettiä ja summata elämää. Olla osa luontoa metsänhengen tavoin. Venho kertoo ajatuksista koskettavan kauniisti. On elokuu 1966.

"Huone minussa. Ovi enimmäkseen kiinni, usein lukossa. Vähänlaisesti tavaraa, kapea sänky ja sen päällä karkeasta villasta kudottu, ruskearaitainen peite. Hillityt sävyt, lujat materiaalit, niistä minä pidin. Suomalainen suunnittelu, se sopi meidän maalaisliittolaiseen profiiliimmekin. Sille riittivät niukat sanat, se ei kuohuttanut, se tasoitti, antoi ajatukselle tilan liikkua. Muutama kirja pöydällä, ei enempää. 
  Hyllyssä tärkeät teokset. 
  Vuoteen vieressä tohvelit vieretysten.
  Vaatteet, jotka peittivät, pitivät minut koossa."

Sylvi Kekkonen oli kirjailija. Helmetistä löytyy hänen teoksiaan: en ole lukenut, mutta tämän jälkeen varmasti. Amalia ja Kiteitä, Käytävä, Kotikaivolla ja Lankkuaidan suojassa. Jälkimmäisten nimistä hohkaa lapsuuden muistelu. Ironista kyllä, nimihaulla löytyy myös Urho Kekkosen naisystävän Anita Hallaman muistelmakirja. (Miksei Max Jakobsonin nimellä löydy Lenita Airiston muistelmia? Vasta sen jälkeen, kun molemmat ovat kuolleet?) Sylvin kirjoittaminen on hidasta, mietittyä tuhanteen hikiseen kertaan, kuitenkin purskaus omasta persoonasta. Sille aplodit ja aaltoja, oli tulos millainen tahansa! Ei ollut mitäänsanomaton tämä nainen.

"Ja kirjoitin myös: Usein samastavat ihmiset seksuaalisen hyveellisyyden inhimilliseen siveyteen, joka siten jää vapaaksi sangen monille ylitsekäymisille. Jääkö lause hieman hämäräksi? Sain aforismeja kirjoittaessani koko ajan olla tarkkana, etten vain puhunut politiikkokieltä."

Suhde aviomieheen on ristiriitainen. Toisaalta riippuvainen, toisaalta vetäytyvä. Presidentti ei koskaan kiistänyt Sylvin merkitystä vaimona, kumppanina tai äitinä. Kaksospojat kasvoivat kieltämättä oudossa ympäristössä taviksiin verrattuna. Lapset kun vaistoavat kaiken, tiedämme. Uskoisin sen vaikuttaneen heihin vahvasti. Kirjassa toinen heistä on päivän poika, toinen yön, ja äiti oli heissä kiinni kuten äidit ovat, isä lienee ollut kaukaisempi, kunnes heistä kasvoi isoja perheellisiä miehiä - jolloin Sylvi jäi omilleen. Vaikuttaa siltä, ettei hän saanut iloa lapsenlapsistaankaan. Mutta mies: Sylvi luki ja kommentoi hänen puheitaan ja kirjoituksiaan, ja oletettavasti paljon muutakin. Ja Urho kuunteli tarkalla korvalla. Kun Sylvi kuoli, romahti myös mies (tätä ei ole Venhon kirjassa).

Eikä tätä: kysyin paljon lukevalta äidiltäni, mitä hän muistaa Sylvi Kekkosesta. Samoja asioita kuin edellä, mutta ei juuri muuta. Silloinen media ei kirjoittanut presidentin rouvasta. Ei ollut paljastelun kulttuuria, ei edes paparazzeja. Äitini ei muista yhtään lehtijuttua tai haastattelua, vain samat hämärät itsenäisyyspäivämuistot kuin minäkin. Ihmeellistä, nykymediaa ajatellen! Jos joku halusi olla rauhassa, hän sai olla rauhassa. Eikä Kekkosia kukaan uskaltanut uhmata.

"Kun kirjoitan, olen joka hetki yhä vähemmän yksin. Huvila on kansoitettu, muistini kirjavoima. Onko minusta tullut sellainen vanha ihminen, joka elää menneissä, onko se elämän laki, ettei menneisyyttä voi väistää."

Hieno fiktioelämäkerta Johanna Venholta; nautin niin kielestä kuin sisällöstäkin, joka on detaljintarkasti harkittu, sopivasti mielikuvitusta kutkuttava. Henkilövalinta on nappiin: Sylvi Kekkonen on kirjan arvoinen.

Kenelle: Laatuproosan lukijalle, lähihistoriasta kiinnostuneille, naisen asemaa pohtiville, elämänkohtaloiden ystäville.

Muualla: Kaunis ja ansaittu kunnianosoitus Sylvi Kekkoselle, sanoo Leena Lumi.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY 2019. Kannen suunnittelu Satu Kontinen, piirroskuva Sylvi Kekkosesta on Essi Renvallin.

Helmet-haaste 2019 kohta 32: kirjan nimessä on ammatti.

Kaukana jossain onnenmaa

Viehättävän vangitsevaa kieltä kirjoittava Venho esittelee lukijalle Kaarinan, ikääntyvän kirjastovirkailijan, ja hänen poikansa Oton, jonka avioliitto on hajoamaisillaan.

Molemmat takertuvat tiukasti menneisyyteen, molempien on vaikea päästää irti: Kaarinan nuoruudestaan, Oton lapsuudestaan ja vaimostaan.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: 1970-luvulla Kaarina oli kukoistava pienen lapsen äiti ja Ramin vaimo. Rami oli hallitseva machomies, jonka suuren persoonan varjossa Kaarina eli, vaikkei kaikki auvoa ollutkaan. Kaarinalla oli aina tunne, ettei kaikki ole vielä tässä; että jotain on vielä tulossa, edessä. Rami kuoli auto-onnettomuudessa, kun Otto oli kolmen, ja Kaarinalla oli muutamia miesuhteita sen jälkeen, mutta hän tuntuu toistavan samaa kuviota jatkuvasti, sitä jotain etsiessään.

"Hän oli saanut mitä halusi. Se ei maistunut hyvälle."

Nykyhetkessä 2000-luvulla Kaarina päättää tehdä irtioton entisestä ja muuttaa itseään, mutta harmi kyllä vain ulkoisesti. Plastiikkakirurgiasta muodostuu Kaarinalle lähes pakkomielle. Kaunis ulkonäkö on ollut hänelle aina tärkeä, olemista oikeuttava tekijä.

Nyt Otto on itse isä ja työpsykologi. Kun hän lähestyy neljänkympin rajapyykkiä ja havahtuu siihen, että asiat ja hänelle ennen niin läheiset naiset muuttuvat ja loittonevat, hän pohtii äitinsä tavoin paljon onnellisuutta. Oton haaveena on tehdä aiheesta tietokirja, ei self-help-tyyppistä kevytversiota, vaan oikea tietokirja sitä, "millaista onni oli ennen ja millaista se on nyt." 

Symppasin kovasti Ottoa, hänen hitaita ja viisaita pohdiskeluitaan sekä hänen hellää huolenpitoaan pojastaan Valosta, vaikka mieli teki välillä tuupata kaveria hieman eteenpäin. Otto kuitenkin - toisin kuin äitinsä - tulee jopa ajatelleeksi, että ympäröivät olot, ehkä onnellisuuskin saattavat olla myös hänestä itsestään kiinni. Vaikkei hän hyväksykään "onnellisuus on asenne" -tyyppistä helppoheikkimäistä psykologiaa, kuten hän sanoo.

Oton vaimo, ironisesti nimeltään Eloisa, jää vieraaksi: hänen ajatuksiaan ei paljasteta muuten kuin Oton kautta. Ja sivuhenkilö hän onkin, napakkana ja käytännöllisenä, tässä unelmoijien ja elämään pettyneiden kirjassa.

"Onko siis ihmisiä, joilla on syntymäapeat geenit? Syntymässä säikähtäneitä, tummia maamonmarjoja, joille elämä on kauhea koitos ja jotka, jos mahdollista, jäävät koko iäkseen äitinsä helmoihin kiinni?"

Miten käy Oton ja Kaarinan; jääkö onnenmaa ikuisesti siintämään taivaanrantaan? Ainakaan he eivät matkaa sinne yhdessä. Jotenkin hyvin suomalainen asetelma, ehkä siitä viite vanhaan tangoon kirjan nimessä. Vaikka kirja kuvaa mainiosti myös 1970-lukua, Tokalon-voiteineen ja perherooleineen, on kertomus kuitenkin tätä päivää, kiehtovalla tavalla. Ja mikä mainio yhteys samaan teemaan, jota pohdin kirjabloggareiden joulukalenterissa kuun alussa.

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa. WSOY 2015.

Kenelle: Onnea etsiville; rauhallisesta, kauniista tekstistä nauttiville; niille, joille elämä on aina "sitku", menneisyyteen takertuville.

Muualla: Leena Lumi koki kirjan omanlaisekseen, mainitsee oudon tunnelman ja houkuttavasti pakevan tarinan. Lumiomena nauttii Venhon tavasta kirjoittaa, vaikka kaipasikin juoneen jäntevyyttä.

Revitään rikki se rakkaus

Keski-ikäinen Meeri tulee aamuyöllä kotiin, mutta huomaa unohtaneensa avaimet. Paikalle ilmestyy Veli, toinen yökulkija, joka haluaa tavata samassa rapussa asuvan suuren ihastuksensa Sebastianin.

Sebastian ei ole vielä kotona, eikä Meeri halua tilata ovenavaajaa huoltofirmasta yötaksoilla, joten molemmilla on aikaa, ja Velillä viinitonkka. Otollinen asetelma heittäytyä huolettomaan, ylettömään, spontaaniin ja syvälliseen keskusteluun tuntemattomien kesken.

Ja he heittäytyvät, perusteellisesti. Kirja on kokonaan dialogia, johon tuo säröä ovisilmästään tilannetta vahtaava naapuri Nyyssönen omine ajatuksineen. Meerin ja Velin vuoropuhelu repii rakkauden ei niinkään rikki vaan auki, auki niin että välillä lukija kiusaantuu: he keskustelevat rakkauden eri muodoista ja puolista; romantiikasta, seksistä, perversioista, lumoutumisesta, järjestä ja tunteista, kun he hiprakassa alkavat avautua  toisilleen. Veli tunnustaa hullaantumisensa parikymmentä vuotta nuorempaan Sebastianiin, kampaajaan, Meeri taas kertoo elämänsä miehistä - ja heitä on ollut monta!

Mutta keskustelu ei ole todellisen keskustelun kaltaista, vaan filosofointia, kirjakielistä pohdiskelua ja älyllisiä viittailuja, jotka eivät istu kenenkään suuhun luontevasti ääneen sanottuna. Tämä oli yllätys lukijalle, pettymyskin, mutta kun teennäisyyden yli pääsee ja suhtautuu kirjaan filosofisena opuksena romaanin sijaan, on siitä mahdollisuus saada irti ajatuksia ja peilata niitä vaikka omaan käsitykseensä rakkaudesta. Eivätkä kaikki repliikit ole syvällisen ajatelmallisia, mutta eivät yleensä myöskään puhekieltä.

Meerin myrskyisät kokeilut rakkauden saralla ovat perustuneet pitkälti intohimoon (lukijan tulkinta). Hän on suorastaan keräillyt miehiä, ollut kullin orja, kuten hän sanoo. Hän on ihminen, joka on halunnut hurmioitua, mutta myös hallita, tai sitten yksinkertaisesti vain pelännyt oikeaa läheisyyttä. Private club, joksi hän keräilygalleriaansa nimittää, ja ranking-listat ovat kuitenkin jo jääneet. Seksiriippuvaisuus päättyi varmuuteen siitä, että miehiä riittää. Meeri on ollut naimisissa, useastikin: ensin oli kengät rivissä pitävä puhdas Pekka, absolutisti, ja sen jäkeen suuri rakkaus Ralf, voimakasluontoinen viinaan menevä taiteilija, jonka muusana nainen sai olla. Velillä taas oli pitkä suhde takkatulenräiskeenturvalliseen Panuun, joka kantoi kaiken vastuun, eikä suhde kestänyt epätasapainoa.

"Molemmat ovat siis karauttaneet karille. Emme päässeet siihen kuuluisaan rauhan satamaan. Meeri, olimmekohan lähellä rantaa?"

Miksi liitot hajoavat? Syyksi arvellaan sitä, että suhteelta haetaan jotain sellaista jota ei voi saada. Kamarissa ei voi toteuttaa kummallisia pornounelmia samaan aikaan kun vaihdetaan vaippoja ja kuskataan lapsia korvalääkäriin. Mahdoton yhtälö! Mutta miksi halutaan niin paljon enemmän kuin ennen? Käytännön seikat. Velvollisuus. Feminismi. Monenlaista puhutaan, aika tavanomaisin loppupäätelmin, joskus osuvastikin, kuten se, miten "saatanan terävästi korvakorun neula pistää", kun se on vieras mutta löytyy oman miehen jäljiltä.

Paperinen tämä dialogi on, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Henkilöt eivät herää eloon, vaikka Meeri sentään aiheuttaa ärsytystä. Hän on "miesten nainen" (Velin kommentti), joka elää miesten mukana ja minusta myös heidän ehdoillaan, tai ainakin on tehnyt aiemmin niin. Hän mielellään rehvastelee miessuosiollaan ja jopa sanoo, ettei omaa läheisiä naisystäviä, koska he kokevat hänet uhkaksi. Seksiriippuvuuden takia niin varmaan onkin, tai ehkä syy on yksinkertaisesti se, etteivät häntä naiset kiinnosta eikä hän ystäviin panosta, vaan kaikki tehdään miehelle, mies on aina etusijalla. Kuten hän itse kertoo, hän vaikka nuolisi viinintipat miehen parrasta, tarjoisi kermaa ja mansikoita aina kun mies tahtoo (ja vaikkei tahtoisikaan?). Ja liikaa viiniä juovat yli viisikymppiset yksinäiset naiset hän leimaa tylysti kunnon panoa vailla oleviksi. Ei ihme, jos tällä asenteella naiset eivät koe häntä läheiseksi eikä ystävyyksiä synny.

Taidehistorioitsija Veli jää vaimeammaksi ja perinteistä homoroolia noudattavaksi, mutta ainakin hän tuntee itsensä ja antaa itsensä rakastua rohkeasti, omin ehdoin, vaikka sitten kliseisin. Ihanan Sebastianin nimeä ei voi sanoa kyllin usein... Vaikka Meeri on eniten äänessä ja esillä, Veli on kuitenkin aidompi, jopa kypsempi henkilönä. Keskustelu antaa ymmärtää, että Meerin nykyinen suhde on jo tasapainoisempi. Ei tarvitse taistella, kun aina on joku häntä varten. "Käsi osuu heti hedelmään kun vähän kurkottaa." Ainakin hän on jo oivaltanut sen, että ihminen valitsee itse, millaista suhdetta hakee. Hän on monessa asiassa enemmän perinteinen mies kuin Veli, jopa kyynisempi ja rationaalisempi (ainakin muiden kuin itsensä suhteen) vaikka onkin mielestään "hetken lapsi". Hän ei oikein taida nähdä itseään selvästi: ristiriitainen henkilö, joka tuntuu ensin tajuavan tilanteet terävästi, mutta seuraavassa lauseessa torppaa tämän jollakin kummalla päätelmällä. "...Mutta minussa ei jyskytä koko ajan kysymys siitä, olenko onnellinen. Se typerä, turha kysymys, jota aikamme meille koko ajan jankuttaa. Sitä alkaa kysyä, jos elää jonkun sellaisen kanssa, johon ei ole elävää, virtaavaa yhteyttä." Tuollaista yhteyttä ei hänellä kuitenkaan nykyiseen mieheensä Tuukkaan ole, tai jos on, se ei käynyt lukijalle selväksi.

Veli heräilee kotonaan aamuöisiin kauhuihin ja pelkää tulevaa. Rohkeampi Meeri lohduttaa: "Rakastunut odottaa aina liikoja. Se kuuluu asiaan. Jos pääsette niin pitkälle että rakastuminen muuttuu rakkaudeksi, voit mahdollisesti miettiä kohtuullisuuksia."
 
Keskustelussa viitataan usein maalauksiin, kirjoihin ja tietysti filosofeihin. Haluan uskoa, että kaiken yliylevän ja taviksista itsensä tahallisesti erottavan kirjanoppineisuuden alla on kuitenkin aitoa halua selvittää rakkauden mysteeriä. Muutama kohta taitaa tulla selvitettyäkin, mutta paljon on vielä matkaa ravisuttaviin oivalluksiin. Kokonaan mysteeri ei selviä koskaan, kenellekään. Eikä sen selvittäminen ketään onnellisemmaksi tee, luulen. En ollut vaikuttunut keskustelun tasosta. Kiitän kirjan hienoa nimeä, joka houkutti minut sen lukemaan.

Ai niin, se vaklaava naapuri. Hän on se, joka on kunnon panoa vailla. Tai muuten vain sekopää, joka ei pääse eroon pornomaisista mielikuvistaan. Mutta ei hänestä sen enempää taida haittaakaan olla; harmiton hullu. Ilmeisesti kirjoittajat ovat ajatelleet hänen vastapainoksi kahdelle "fiksulle" päähenkilölle ja heidän jutuilleen, mutta se ajatus ei toimi, vaan tuntuu alentuvalle. Enemmän näen hänet yhtenä kolmesta. Hän on se kolmas, joka on jäänyt kaikkea vaille, mutta yhtäläisesti mutta omalla tavallaan etsii hyväksyntää ja sitä ärrällä alkavaa. Vaikkei osaa sitä kauniisti koukeroisin sanoin ilmaistakaan. Lähinnä herättää sääliä.

Kenelle? Filosofisesta rakkauspohdinnasta ja käsitteillä pyörittelystä innostuville kärsivällisille, oppineisuutta käytännön kustannuksella ylistäville. Ei lukuromaanin eikä aitouden ystäville tai paperinmakuista oppikirjatekstiä kaihtaville. Teemasta paras kirja on edelleen Frommin Rakkauden vaikea taito, joka joskus kolahti lujaa. Se pitäisikin ottaa uudestaan lukuun.

Ilselän Minna ei innostunut filosofoinnista, vaikka kauneutta löysikin.

Johanna Venho, Jaana Seppänen: Revitään rikki se rakkaus. WSOY 2012.