Fiktiivinen elämäkerta pahimmillaan sekoittaa lukijan päässä toden ja tarun sekamelskaksi, joka ei anna mitään uutta, vaan herättää kysymysmerkkejä ja hämmennystä. Kun taas parhaimmillaan, kuten tässä kirjassa, se kuvaa kohteensa omaperäisesti, uudesta kulmasta, maalaa tämän uusin sävyin ja tekee lukemisesta nautintoa, jossa ei suuresti ole merkitystä sillä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.Kirjailijan iso taustatyö ja paneutuminen näkyvät kirjassa. Helene Schjerfbeckin elämästä kertova tarina on kuin taitelijan itsensä maalaus; herkin mutta vahvoin viivoin vedetty, pinnan alle pyrkivä, aistivoimainen ja kaunis.
Lyhyistä luvuista voi nauttia kuin maalausten katsomisesta, joko nopeasti vilkaisten tai niihin uppoutuen. Vaikka tarina ei sinänsä ole hauskaa luettavaa, olihan Schjerfbeckin ulkoinen elämä täynnä köyhyyttä, sairautta, sotaa, velvollisuuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Mutta taide ja taiteilijuus, ne kannattelivat ja johtivat, ja niiden merkitystä ja luonnetta kirja kuvaa kiinnostavasti.
"Pienikin hetki työtä antaa minulle rauhan, lyhyen helpotuksen tunteen."
Katsoin eilen Yleltä mainion haastattelun Jorma Hynnisestä, ja hän puhui samasta asiasta: millaista on, kun taide antaa niin paljon, että sen avulla voi täyttää itsensä, emotionaaliset, kulttuurilliset, kunnianhimoisimmatkin tarpeensa. Kun sille on antauduttava täysin. Schjerfbeck sairastui konkreettisesti, jos hän ei saanut maalata - helposti väsyi ja järkkyi muutenkin, tunnelmat ja tunteet äärimmäisen vahvasti koettuaan. Mutta ilman tuota intensiteettiä ei puhuttelevia taulujakaan olisi. Hän oli väkevä välittäjä ja näkijä, joka katsoi maailmaa hämmästyttävin silmin ja siirsi näkemänsä kankaalle; kirjan mukaan hän oli usein tyytymätön siihen, miten sai esitettyä sen, minkä mielessään näki. Tämän voin hyvin uskoa; käsi on kuitenkin vain tekninen väline, jolla on rajoituksensa, vaikka hän iän myötä kehitti myös tekniikkataitonsa huippuun.
Schjerfbeckistä on kirjoitettu paljon, mutta silti koin saavani tästä kirjasta uutta näkemystä hänen töihinsä, joita olen ihaillut lapsesta saakka ja käynyt katsomassa moneen kertaan. Tutut kuvat valmistuvat Helsingissä, Pariisissa, Englannissa, Hyvinkäällä, Tammisaaressa... Teräs maalaa taiteilijasta yksinäisen taistelijan, joka surukseen jää ilman perhettä, ilman läheisintä tukea tai äitinä olon kokemusta, vaikka kaipaa kipeästi lämpöä ja rakkautta. Nainen taiteilijana ei ollut uskottava tuohon aikaan, 1800-1900-luvun vaihteessa, joten taide sai hänet toimimaan myös tasa-arvon edistäjänä, työn sivutuotteena. Sen hienoutta eivät aikalaismiehetkään lopulta pystyneet kiistämään!
Kirja vertaa kiinnostavasti maalaustaidetta monessa kohtaa kirjallisuuteen tai musiikkiin: ne ovat vain eri tapoja esittää samoja asioita. Helena Westermark, jonka kanssa taiteilija käy kuvitteellista keskustelua elämästään, sanoo kirjoittavansa värit. Toinen taiteilijaystävä sanoo kuulevansa värit musiikkina! Värit ovat Schjerfbeckin; niihin hän uppoaa, niistä hän elää, niiden kautta hän näkee maailman. Sitä ja taiteilijan olon ihanuutta ja kurjuutta Teräs on onnistunut kuvaamaan upeasti, keveästi ja painavasti samaan aikaan, ja luomaan kirjasta oman taideteoksensa.
"Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen."
Kenelle: Taiteen ystävälle, taiteilijuuden olemusta pohtivalle, kauniin tekstin ja kuvan ystäville.
Muualla: ...ja ne värit tuntuvat! sanoo Leena Lumi. Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta, sanoo MarikaOksa. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo Teräksen välttävän hyvin tunnettujen henkilöiden elämäkertojen karikot, ja tämä pitää todellakin paikkansa! Loistava lisä Schjerfbeck-kirjojen pakettiin, tuumii Riitta.
Mila Teräs: Jäljet. Karisto 2017. Kansi: Tuija Kuusela.